Olen ollut pari kuukautta normipäivätyössä, mikä on yrittäjälle poikkeuksellista. Työ on tuttua mutta ympäristö vieras.

Poikkeustilanteessa olen tehnyt poikkeuksellisen paljon havaintoja itsestäni. Ihan tavallisia asioita, mutta sellaisia, joita ei normiarjessa tulisi koskaan kirjatuksi ylös. Nyt kirjaan.

1. Kirjoitusväline on minulle tärkeä. Juuri tämä siis, jolla nytkin näpytän. Kannettava kone, oma, kevyt, liikuteltava. Juuri nyt, kuten usein, sylissäni polvien päällä, polvet taiteltuna kasaan nojatuolin nojien väliin.

Näillä näppäimillä minä ajattelen, en toisten näppäimillä, niillä joita jumittavat toisten ihmisten kahvit. En vaikka sellaiset näppäimet minulle ilmaiseksi tarjottaisiin. Minulla on joka päivä oma kone mukana työpaikalla.

2. Ajattelen parhaiten, kun pystyn liikkumaan vapaasti, vaihtamaan asentoa, tekemään välillä jonkin pikkuhomman. En ole toimistopöydän ääressä istuja. Pystyn istumaan, mutta ajattelen ja kirjoitan silloin huonommin. Onneksi päivätyöhuoneessani on nahkainen, mukava nojatuoli, johon voin välillä rojahtaa luottokoneeni kanssa.

3. Tuijottaminen on minulle tärkeää. Se, ettei tarvitse esittää touhukasta. Kun ympärillä on ihmisiä, syyllistyn helposti esittämään touhukkaampaa kuin olen. Ajattelen ja kirjoitan silloin huonommin.

4. Kirjoitan pyrähdyksittäin. Saatan ajatella (hyvin) pitkän tovin ja kirjoittaa sen jälkeen kymmenen minuuttia. Sitten taas ajattelen tovin, ehkä pitkän, olen ihan hiljaa. En suinkaan näpytä kaikkea tai edes puolia siitä, mitä ajattelen; ajattelen kaiken aika valmiiksi ennen kuin kirjoitan. En ole koskaan tiedostanut tätä, mutta en koskaan kirjoittaisi raakaversioon 10 000 merkkiä, jos jutun mitta on 5000. Merkkini karsiutuvat ajatteluvaiheessa, silloin kun tuijotan seinää.

5. Tiedän, millainen on ”hyvä” lehtiotsikko. Se on toiselta nimeltään geneerinen lehtiotsikko. Siinä on huomioitu paitsi jutun sisältö myös lehden tyyli ja juttupaikan otsikon merkkimäärä. Tämä on ällöttävä havainto. Inhoan geneerisiä lehtiotsikoita. Niitä on jutuissani hyvin usein. Harrastan muun muassa kohtuuttoman paljon alkusointua.

6. Tuijottamista parempi ajatuskelan liikuttaja on käveleminen. Kävellessäni saatan puhua puoliääneen. Tähän en ryhdy toimistossa, jossa on muitakin ihmisiä. En vaan. Jos tekisin aina töitä yhteistoimistossa, tässä pitäisi tehdä parannusta.

7. Luen kaiken kirjoittamani usein kymmeniä kertoja ennen kuin päästän sen käsistäni. Tämä johtuu siitä, että asian selkeyden lisäksi rytmi on minulle tekstissä tärkeä asia, usein jopa tärkein. Vaihtelen sanoja ja sanajärjestyksiä jokaisella kierroksella. Kun olen muuttanut jotakin, luen tekstin aina alusta.

8. En printtaa juuri mitään juuri koskaan. Olen harjoitellut kyllä, sillä se saattaisi olla hyödyllistä.

9. Olen tottunut ajattelemaan työasioita – noh, aika paljon, riippumatta vuorokaudenajasta. Työajan käsite ei inspiroi minua, enkä jaksa pitää sitä pahana asiana. Ymmärrän, että jotkut ihmiset haluavat kovasti erottaa työajan vapaa-ajasta, mutta minulle aika on aina vain aikaa.

Ihminen tekee kovin monia asioita huomaamattoman automaattisesti, kun toimintaympäristö on itselle arkinen. Voisi olla hyödyllistä silloin tällöin (paitsi vaihtaa ympäristöä myös) pilkkoa tapojaan osiin ja jakaa niitä muillekin. Yhden tavallinen tapa voi tarjota toiselle korvaamattoman oivalluksen.