Yhteinen vaatekaappi

Visioin joitakin aikoja sitten juhlavaaterinkiä. En ole toteuttanut ideaa, mutta sen sijaan liityin viime tiistaina vaatelainaamo Vaaterekin jäseneksi.

Vaaterekki on auki Made in Kalliossa joka tiistai. Se on kuin monen ihmisen yhteinen vaatekaappi. Vaatteita saa lainata kaksi kerrallaan aina kahdeksi viikoksi koko jäsenyytensä ajan. Kuukauden jäsenyys maksaa 40 euroa, puolen vuoden 110 euroa. Suosikkivaatetta saa kuulemma myös varata omaan spesiaalitilanteeseensa, ettei jää h-hetkellä nuolemaan näppejään.

Kun olin ensimmäisen kerran selannut rekkien vaatteet läpi, ajattelin, että mietin vielä; liityn sitten ensi kerralla. Mikään ei ollut ihan just oman näköistä ja (hyvin kasuaaleihin) tarpeisiini sopivaa. Vaaterekin Veera kuitenkin kannusti kokeilemaan hiukankin kivan oloisia vaatteita. Ne voisivat kuulemma yllättää.

Nappasin yhtä ja toista sovituskoppiin mukaan, ja totesin Veeran olleen oikeassa.

Lähdin vaatelainaamosta kahden vaatteen kanssa. Valitsin Muka van Kerttu-kauluspaidan ja MEM Ekodesignin kierrätysmatskuista tehdyt slim-pantsit. Kumpaakaan en olisi ostanut kaupasta, mutta juuri se on minusta mainiota. Vaatelainaamon avulla voi kokeilla jotain itselleen hiukan erikoista. Kerttu-paidasta tuli päivässä ehdoton suosikki.

Yhden toiveen haluaisin kuitenkin suomalaisille vaatesuunnittelijoille esittää: voisitteko ystävällisesti käyttää jotain muutakin neutraalia väriä kuin mustaa? Musta on hieno, mutta erityisesti keväällä ja kesällä ihminen tarvitsee jotain muutakin. Enkä nyt tarkoita korallia tai kirkkaanvihreää (heleitä ja kirkuvia värejä on myös tarjolla), vaan esim. kaunista beigeä, erilaisia sinisiä ja vaaleita harmaita.

En tiedä, tuleeko minusta Vaaterekin kantis – siis kaipaanko edes kahden viikon välein vaihtelua – mutta idea on loistava. Tuntuu, että aika on nyt kypsempi vaatteiden ja tavaroiden jakamispalveluille kuin muutama vuosi sitten, jolloin edellinen ja jo lopetettu Vaatelainaamo aloitti Helsingissä. Jos kävisin joka päivä asiallista pukeutumista vaativissa töissä, hyödyntäisin vaatelainaamoa ehdottomasti. Ja jos asuisin Kalliossa, en ehkä tarvitsisi kummoista vaatekaappia kotona ollenkaan! Tervetuloa, tulevaisuus.

P.S. Kirjoitin Vaaterekistä ja Veerasta myös pienen jutun, joka on luettavissa täällä.

Toimisiko juhlavaaterinki?

Ystävä tarvitsi taannoin iltapukua ja kyseli, sattuisiko minulla olemaan sopivaa. Ei ollut.

Tämä kuitenkin kirvoitti pohdinnan siitä, miten kätevää olisi, jos olisi palvelu, josta voisi helposti lainata kavereiden juhlavaatteita. Jollain kaverilla nimittäin aivan varmasti olisi juuri sellainen klassinen tumma iltapuku, jollaista ystävä kyseli.

Vaatelainaamoista ei oikein ole tullut valtavirtaa, Helsingin lainaamokin lopetti (tosin Riihimäellä aukesi juuri uusi!). Ja on todettava, että ainakaan itse en tarvitse erityistapauksia varten vaatteita kovin usein – lopulta varmaankin vain muutamia kertoja vuodessa. En siis välttämättä haluaisi sitoutua kovin suurilla summilla kuukausittaisiin lainaamopalveluihin.

Mutta entä juhlavaaterinki kaveriporukan kesken? Sellainen voisi toimia hyvin, jos olisi riittävän suuri ja riittävän tyyliltään yhtenäinen kaveriporukka. Minulla ei ole, joten pohdin hiukan avoimempaa Facebook-ryhmää tai blogisivua, johon ihmiset listaisivat pukunsa selvien ohjeiden mukaisesti. Toimisikohan se?

Huomaan hankalaksi sen, että kaipaan jonkinlaista kontaktia lainaajaan, vaikka sitten vain tietoa siitä, että tämä on kaverini kaveri. Loistavasta Kuinoma-palvelusta saisi juhlapukujakin, mutta en usko tarttuvani niihin, koska aristelen täysin vieraiden yksityishenkilöiden kanssa toimimista tällaisissa asioissa. Se on hiukan harmi.

Yhdysvalloissa näemmä toimii Rent the Runway, joka tarjoaa jopa käyttövaatteiden vuokrausta. Ajatella, jos omassa kaapissa tarvitsisi olla vain muutama vaatekappale, ja muut voisi vuokrata tai lainata vaikka Project 333:n mukaisesti kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan! Juhlavaaterinki olisi ainakin askel tähän suuntaan.

Vaatebudjetin paljastamaa

Tämän vuoden alussa laadin itselleni ihannevaatebudjetin. Se on 900 euroa. Kuulostaa paljolta, mutta keskimäärin suomalainen kuluttaa vaateostoksiin 4,9 prosenttia kulutusmenoistaan (kertoo Hyvän mielen vaatekaappi). Se on helposti reippaasti päälle tonnin.

Olen budjetin innoittamana kirjannut ylös kaikki vaate- ja kenkäostokseni ja niiden huoltoon liittyvät kulut (pesula, suutari, tekstiiliväri). Tällä hetkellä olen käyttänyt noin 750 euroa. Ostotahtia on siis entisestään harvennettava, ja uskon sen onnistuvan, koska olen alkuvuodesta täydentänyt kaappiani muutamilla helmiyksilöillä.

Budjetti on tukenut Project 333:a. Olen yrittänyt tehdä ostokset erityisellä kriittisyydellä: onko tästä vaatteesta minulle iloa ja hyötyä pitkään, pidänkö tästä todella, onko tämä juuri minulle sopiva (eikä sille virtuaaliselle tyypille, joka olisi joskus kiva olla), puuttuuko vaatekaapistani tällainen vaate. Olen ostanut sekä käytettyä että uutta mutta pyrkinyt laatuhankintoihin.

Mitä sitten olen ostanut? Yhteensä 15 vaatetta: viisi mekkoa tai tunikaa, kolme toppia tai t-paitaa, kaksi pitkähihaista paitaa, neuletakin ja neulepaidan, yhdet legginsit ja kahdet alushousut. Vaatteista kuusi hankin käytettynä muutamalla eurolla. Sen sijaan Muka van silkki-villaneuletakki ja Ruukin kehräämön alpakkavillapaita maksoivat molemmat 189 euroa. Ne ovat kuitenkin jo tähän mennessä olleet niin paljon käytössä, että niiden hinta per käyttökerta on käynyt varsin kohtuulliseksi.

Täydellisiä virhehankintoja olen tehnyt vain kaksi: yksi 50 sentin t-paita naapurin pihakirppikseltä (en käytä juuri koskaan t-paitoja, ja väri oli outo) ja yksi kahden euron paitapusero kaupunginosan kierrätysryhmästä (sunnuntaiaamun innostus, jonka väri oli kummallinen eikä värjäys tarttunut tikkauksiin). Ne ovat jo lähteneet kierrätykseen. Lisäksi ostin kesäksi American Apparelista 44 euron hintaisen maksimekon, joka on virheen rajamailla. Heti otettuani vaatteen ulos paketista näin, että kankaan laatu on surkea. Se ei (yllätys, yllätys) parantunut pesussa, vaan saumatkin alkoivat kiertää. Mekko oli kuitenkin muuten sellainen kuin pitikin, ja käytin sitä kesällä aika paljon. Lähetin ketjulle laadusta palautetta, mutta en saanut vastausta. Arvosteluani mekosta ei myöskään julkaistu verkkokaupassa.

Budjetti on innostanut satsaamaan ostettujen vaatteiden pitämiseen hyvänä. Ei enää täyteen tungettuja kaappeja, joissa osa vaatteista tippuu lattialle ja toiset myttääntyvät tunkkaiseen takakulmaan. Huomaan ensimmäistä kertaa elämässäni nauttivani silittämisestä. Ehkä se johtuu siitä, että silitystä kaipaavia vaatteita ei ole vuoreksi asti.

Reilu sata euroa budjetista on mennyt pelkästään vaatteiden ja kenkien huoltoon ja korjaukseen. Pesetin kaksi juhlamekkoa, jotka olivat ihan liian pitkään oleskelleet kaapissa tahraisina. Lisäksi korjautin parit vanhat talvisaappaat. Näiden toimenpiteiden ansiosta olen säästynyt tänä vuonna kenkä- ja juhlamekko-ostoksilta. Yhdet nahkakengät värjäytin suutarilla takaisin valkoisiksi (25 e), vaikka tiesin, että en siltikään pidä niitä. Ainakin ne nyt ovat kierrätyskelpoiset…

Vaatebudjetti yhdistettynä siihen, että Project 333 pakottaa miettimään huolellisesti, millaisissa vaatteissa viihdyn, on toistaiseksi ollut oiva reitti vaatetyytyväisyyteen. En pode enää jatkuvaa tyytymättömyyttä vaatteisiini enkä huonoa omaatuntoa vaateostokäyttäytymisestäni. Teen virheostoksia lähinnä kirppiksillä, kun halpa hinta sokaisee. Budjetin ansiosta uskallan laittaa yhteen vaatekappaleeseen ison summan, jos tiedän saavani huolella tehtyä, ahkeraan käyttöön tulevaa laatua. Villapaitaa ostaessani Ruukin kehräämön naiset vakuuttivat, että sen voi lähettää heille korjattavaksi, jos jotakin ongelmia tulee. Tällaista vaatetuotantoa tuen mielelläni.

P.S. Jos vaateasiat kiinnostavat, tsekkaa Rinna Saramäen kurssi ”Hyvä mieli vaatekaappiin” Vantaan aikuisopistossa syksyllä. Ilmoittautuminen on käynnissä!

Ostolakko ei ratko vaatepulmaa

Lauantaisen Siivouspäivän yhteydessä alkaa haaste: Vuosi ilman uusia vaatteita. Idea on, että uusia vaatteita ei osteta koko vuonna. Ajatus sopii hyvin viimeisen vuoden kestäneisiin vaatepohdintoihini, joiden kanssa en keskustelujen, blogosfäärin ja ilmestyneiden kirjojen perusteella ole yksin.

Silti en taida ottaa haastetta vastaan. Se johtuu siitä, että olen mielestäni löytänyt jotakin parempaa kuin pakollinen ostamattomuus.

Olen seuraillut vuoden alusta asti väljästi Project 333:a ja vaihtanut sen seurauksena 20–40 vaatteesta koostuvaa vaatesettiäni kolmen kuukauden välein. Vintillä on säilössä koko ajan nelisen laatikollista vaatteita. Olen karsinut vaatevarastojani säkkikaupalla – en tajua, miten ”hyviä kirppisostoksia” saattoi olla niin paljon – mutta karsimisen varaa on yhä. Siinä mielessä ostolakko puoltaisi paikkaansa.

Toisaalta jotkin vaatteet alkavat olla vaihtokuntoisia. Project 333:n erinomainen anti elämääni on ollut se, että kaapissa olevat vähät vaatteet sopivat yhteen ja ovat kaikki kunnossa ja minulle mieleisiä – koskaan ei tarvitse tuntea oloansa virttyneeksi tai väärin pukeutuneeksi. Se on aikaisemmin ollut minulle ihan tavallista. Tämä edellyttää sitä, että toisinaan voi poistaa jonkin täysin palvelleen vaatteen käytöstä ja ostaa tilalle uuden, ehkä laadukkaamman ja mieleisemmän.

Jos en saisi vuoteen ostaa mitään, olisinko taas epätoivoisessa vaatetilanteessa sen päätyttyä? Parhaillaan tarvitsisin esimerkiksi aivan sairaan hyvännäköiset farkut, koska ne ovat perinteisesti olleet vaatekaappini kulmakivi. Viime viikolla luotto-Nudieni hajosivat polvesta. (Olen muuten huomannut, että näin käy laatufarkuille. Ne eivät mene miksikään ennen kuin polvi muutaman vuoden ankaran käytön jälkeen repeää.) Jäljellä ovat enää ystävältä saamani H&M-farkut, jotka kyllä sopivat minulle täydellisesti mutta joilla on ikävä tapa lörähtää pian pesun jälkeen. Aivan-sairaan-hyvännäköisyys kärsii siitä.

Huolellinen harkinta on siis se, mikä minusta on pakkolakkoa parempi juttu. Arvaan, että se on tämänhetkisen vaatetyytyväisyyteni avain. Saan päivittää vaatekaappiani kun löydän jotakin täydellistä, toki harkitun vaatebudjetin rajoissa. Niin: olen laatinut tälle vuodelle ihannevaatebudjetin, ja se on ollut niin hyvä idea, että taidanpa tehdä siitä postauksen tuonnempana. Olen kattokaas vähän hurahtanut vaatteisiin.

Kieltäytyminen kuulostaa tosi hyvältä ratkaisulta vähän kaikkeen kuluttamiseen mutta vaateikävyyksiä se ei kyllä ratkaise. Tarvitaan kestävämpiä keinoja.

Vaihtoehdottomuuden vapaus

Jos vaatteesi huutelevat kaipaavasti kaapistasi joka kerta kun avaat sen, kärsit samasta ongelmasta kuin minä ennen: sinulla on ihania vaatteita, ehkäpä ihan kohtuullinen määrä, mutta monet niistä haluaisivat tulla puetuiksi enemmän kuin lopulta tulevat.

Olen ratkaissut ongelman. Ratkaisulla on kolme osaa.

1) Seuraavan asian tiedostaminen: Vaatteilla ei ole tunteita, vain niiden käyttäjällä on. Vaatteiden kaipaava huutelu kertoo sinun tunteistasi – esimerkiksi harmista tai häpeästä, joka aiheutuu siitä, että on tullut ostettua itselle vääränlainen vaikkakin ihana vaate.

2) Rinna Saramäen kirjan Hyvän mielen vaatekaappi (Atena 2013) lukeminen. Se kertoo selkokielisesti, järkeenkäyvästi ja hauskasti, miten vaatekaapista tulee sellainen, joka ei aiheuta edellä kuvattuja tuntoja aina kun sen avaa. Saramäen ohjeita noudattamalla vaatekaappiin jäävät vain ne itselle sopivat ihanat vaatteet. Iso plussa: samalla tulee helposti oltua ekologinenkin, tai ainakin ekologisempi kuin ennen.

3) Käyttövaatekaapin rankka karsiminen. Paino sanalla käyttö-. Kaikesta ei tarvitse luopua, vaan ideana on rajoittaa juuri sillä hetkellä käsillä olevia vaihtoehtoja.

Kokonaisuudessaan ratkaisu on siis kovin yksinkertainen. Se kiteytyy siihen, että vaatteita on kaapissa kerrallaan melko vähän. Vähät vaatteet on varaa valita tarkasti, asukokonaisuudet huomioiden. Ja tadaa: olet aina omasta mielestäsi kivasti ja sopivasti pukeutunut.

Kolme vuotta sitten muutimme edellistä pienempään asuntoon ja totesimme, että jos tilaa on alle 50 neliötä ja ihmisiä kaksi, ei ehkä ole syytä pitää 12 hengen astiastoa. Luopuessamme astioista tajusin, että juuri tai ainakin lähes samanlaisia yksilöitä on naurettavan helppo hankkia tilalle sitten, kun (tai ehkä jos) niitä tarvitaan. Luopuminen on paljon työläämpää. Tämä pätee myös vaatteisiin ja melkein kaikkeen tavaraan, pois lukien tosi tärkeät muistoesineet.

Ihastuin Saramäen kirjaan hyvän filosofian mutta myös kirjaa varten tehdyn huolellisen tutkimustyön tähden. Haastattelinkin kirjailijaa Kirkkoon ja kaupunkiin muutama viikko sitten.

Saramäellä on myös oivallinen blogi, jonka vakiolukijaksi olen vasta nyt tajunnut ryhtyä. Sen kautta olen löytänyt monta muuta kiinnostavaa blogia samasta aihepiiristä (esimerkiksi Sopivasti ja Minimalismin ilo; myös kirjailija Laura Honkasalon Sininen kirjahylly sivuaa järkevää kuluttamista). En näköjään ole ainoa, jota ahdistaa loputon vaihtoehtojen määrä mitättömissä asioissa. Liioitellun vaatekaapin lisäksi koruja on sata, purkkeja ja purnukoita kymmeniä ja lisäksi kasoittain mattoja, verhoja, lakanoita, pyyhkeitä, oudonvärisiä sukkia ja sen sellaista. Ja kaikkea pitäisi ehtiä käyttämään!

Usein olen kuullut väitettävän, että vaihtoehtojen kirjo on rikkaus. Olen uskonutkin sen. Mutta mitä tapahtuu, kun kokeilee vaikka ruokien suunnittelua viikoksi kerrallaan? Mikä vaihtoehdottomuuden vapaus! Hämmentävä tunne 80–90-luvuilla kasvaneelle.

Rinna Saramäki huomauttaa viisaasti kirjassaan, että viime kädessä esineiden säilyttäminenkin maksaa. Ainakaan helsinkiläisen ei kannata käyttää käyttämättömän, ehkä jopa ahdistavan, tavaran säilömiseen kovin monta neliötä.

Taannoin laajesin vaatekaapin karsimisfilosofiaa vessan purnukoihin, ja jotenkin oudon vapauttavalta tuntui todeta ääneen, että kymmenen vuotta sitten avatun aurinkorasvan jämän voi todella heittää pois. (Jennin Arkijärki -blogissa on käynnissä haaste juuri tähän liittyen.)

Karsimisessa on ainoastaan se vika, että siihen voi jäädä koukkuun. Kunhan ilma vähän lämpenee, aion käydä täyteen ahdetun vinttikomeron kimppuun…