Vain hyväosainen voi tehdä työnsä ilmaiseksi

Tasan viisi vuotta sitten mietin näköjään, onko journalismista tulossa rikkaiden hommaa.

Huolehdin siitä, että journalismia voivat tulevaisuudessa tehdä vain ihmiset, jotka ovat valmiiksi taloudellisesti turvatussa asemassa ja joiden kysymykset heijastelevat tätä asemaa.

Pohdin silloin, mitä ajattelen asiasta kymmenen vuoden kuluttua. Mitä silloin luen? Ovatko asiakaslehdet menneet muiden lehtien ohi journalismin tasossa, koska ne pystyvät maksamaan tekijöille?

Näin viiden vuoden kohdalla on hyvä tehdä väliraportti, joka pohjaa muodikkaasti eniten omiin kokemuksiini.

Sittemmin tapahtunutta:

Oma, pääosin asiakas- ja sidosryhmälehdistä koostunut asiakaskuntani on muuttunut aika paljon yhdestä ainoasta syystä. Moni vanhoista asiakkaistani – puhun nyt siis lehdistä – on kuopattu, ilmeisesti turhina tai kannattamattomina. Vanhanaikaisten asiakaslehtien aika voi olla ohi.

Kuolemabuumi ei tullut varoittamatta. Sitä edelsi esimerkiksi sähköposti, jossa kiitettiin hyvästä työstä ja toivottiin sen jatkuvan mutta ilmoitettiin palkkioiden pienentämisestä kymmenellä prosentilla. (Olen oikeasti kiva ja joustava ihminen, mutta en suhtautunut tähän kovin myötämielisesti.) Toki toimitusten sisällä kalkki on ollut vielä karvaampaa, kun ihmiset ovat menettäneet työpaikkansa.

Toisaalta jotkin yritykset ovat nähneet muuttuvassa tilanteessa uudenlaisen raon toimia. Olen saanut uusia toimeksiantajia asiakaslehdistä, joita tehdään pieteetillä ja joissa julkaistaan todella hyvää journalismia. Entistä pidempiä ja paneutuvampia juttuja, hienompia kuvia, kunnianhimoisempaa editointityötä. Ihanaa!

Kahdeksannen päivän julkaisema, laajasti asumista käsittelevä 3H+K on tästä hyvä esimerkki. Pelkästään viime viikolla postiluukusta kopsahtaneessa numerossa oli monta juttua, joita olin puoliksi tiedostamattani kaipaillut ja – uuvatti kun olen – etsinyt perinteisemmästä lehtiskenestä. (Esimerkkejä: Annukka Oksasen juttu pohtii, miten tiivistyvää Helsinkiä pitäisi rakentaa ja asuttaa. Taina Ahtela kertoo jutussaan Feminististä puoluetta johtavan Katju Aron elämästä ja asumisesta. Heli Satulin jutussa etsitään vaihtoehtoja omalle autolle.) 3H+K vastaa ainakin minun tarpeeseeni lukea asumisesta jotakin muutakin kuin sisustustavaran ostovinkkejä.

Kun viisi vuotta on kulunut edellisestä pohdinnastani, pidän yhä mahdollisempana, että asiakaslehdet ihan oikeasti päihittävät osan perinteisesti journalistisista aikakauslehdistä. Sidoksia on joka tapauksessa kaikilla, ja ehkä on ihan hyväkin, että ne on ilmaistu selvästi. Toki tarkkana saa olla, koska alue on journalistisesti harmaa. Journalistin ohjeita ja niihin sitoutumista tarvitaan, samoin keskustelua aiheesta.

Joka tapauksessa on selvää, että hyvää journalismia ei jatkossakaan voi tehdä ilmaiseksi, ja lehtien tilausmäärät ovat laskussa. On keksittävä uusia keinoja rahoittaa toimintaa. Yksi keino on se, että raha tulee ihan toista alaa edustavan kustantajan ydintoiminnasta – 3H+K:n tapauksessa kiinteistönvälityksestä.

Muitakin tapoja tietysti on. Esimerkiksi The Guardian tarjoaa sisältönsä netissä ilmaiseksi ja luottaa vetoamiseen: juttujen lopussa muistutetaan, että jos jokainen, joka lukee niitä, maksaisi vastineeksi euron, lehden tulevaisuus olisi turvatumpi.

Olipa rahoituksen tapa mikä tahansa, rahan löytymisellä on merkitystä jokaiselle lukijalle ja lukutaidottomalle. Juttuaiheiden monipuolisuutta palvelee se, että toimittajan työstä maksetaan elämiseen riittävä summa. Muuten tästä tulee vain rikkaiden hommaa, ja se on näkökulmien ja vallan vahtimisen kannalta vaarallista.

Mainokset

Parhaat vaatteeni: Wonders-nilkkurit

Wondersit

  • Merkki: Wonders
  • Materiaali: nahka
  • Valmistusmaa: Espanja
  • Ostettu noin kymmenen vuotta sitten. Ostohinnasta ei mielikuvaa, mutta yli satasen joka tapauksessa.
  • Hinta per käyttökerta: olematon

Näiden kenkien seuraava etappi on roskis. Silti ne nököttävät nyt työhuoneen rappusella. En malttaisi heittää niitä pois.

Luottosuutarini Haagan suutari sanoi viimeksi näitä korjatessaan, että tämä on sitten viimeinen kerta. Kengät olivat käyneet hänen pakeillaan ehkä viidesti vuosien varrella, ja viimeisellä kerralla hän käytännössä rakensi toisen kengänpohjan uudelleen.

”Useimmat suutarit eivät olisi näitä enää ottaneet”, hän evästi silloin.

Aloitin saattohoidon, koska ymmärsin, että suutarin taidoista huolimatta viimeinen korjaus ei ehkä olisi kovin pitkäikäinen.

Vielä kerran, tämän kevään kurkistaessa, menin hakemaan näitä rakkaita munakoisokenkiäni vaatehuoneesta, vain todetakseni että nyt ne ovat kuolleet. Toisen kengän pohja oli taas täysin ontto. Kyllähän se tosiaan syksyllä jo siltä tuntui…

En muista, milloin olen nämä kengät ostanut. Ehkä kymmenisen vuotta sitten. Ne ovat olleet kaikki syksyt ja talvet sen jälkeen vähintäänkin varsin aktiivisessa käytössä, viime vuosina lähes yksinomaisessa. Ne ovat sopineet melkein kaikkiin tilanteisiin, arkeen ja siistiin menoon. Pariisissa 2015–2016 ne olivat ainoat talvikenkäni.

Olen yksinkertainen pukeutuja, mutta kengissä on minusta hauska olla vähän enemmän jujua, vaikka sitten väriä. Munakoison sävy on sopinut vaatteisiini hyvin. Tarpeeksi neutraali, tarpeeksi erilainen.

Nyt olen hukassa. Ihmisellä on hyvä olla välikauteen kengät, joissa on vähän vartta mutta ei vuoria. Korkoa ei saa olla. Jujua pitää olla. Mitä tilalle?

Ja myös: miten ihmeessä maltan koskaan laittaa Wondersini roskikseen? Saisihan tuosta nahasta vielä vaikka… Niin. Jotain. Ehkä. Joku, jossain.

Vaate voi näyttää kaupan rekissä tai ensimmäisellä käyttökerralla vaikka kuinka ihanalta, mutta minua kiinnostaa se, miten se palvelee vuosien käytössä. Tämä arvio on Parhaat vaatteeni -sarjan neljäs osa. Miksi vaatteita ei voisi arvioida yhtä hyvin kuin kirjoja tai teknisiä vempeleitäkin?

Kierrätän tyydyttäviä vaatteita

Lähetin pari viikkoa sitten 13 lastenvaatetta Emmyyn. En ansaitakseni rahaa (tuotto menee hyväntekeväisyyteen), vaan nähdäkseni, miten tällainen kierrätys 2.0 toimii.

Emmy on nettikirppis, joka tekee kaiken myyjän puolesta: kuvaa, hinnoittelee, myy. Sieltä ostetuilla tuotteilla on vieläpä palautusoikeus. Tämä on houkuttelevaa verrattuna Facebookin av, yv, jono -vääntöön eikä toisaalta vaadi live-kirppiksellä myyntiin liittyvää roudailua ja järjestelyä. Tuotot saa valita tilitettäviksi suoraan hyväntekeväisyyteen.

Emmy on myös hiukan eksklusiivinen. Se ottaa myyntiin vain tiettyjen merkkien tuotteita. H&M:ää sieltä ei löydy. Toki tuotteet ovat myös aika paljon kalliimpia kuin satunnaisella livekirpulla.

Minua kiinnosti kovasti, minkä kuntoisiksi tuotteeni luokitellaan ja miten ne hinnoitellaan. Lisäksi kiinnostaa, miten ne tekevät kauppansa.

Ihan muutamaa lukuun ottamatta kaikki Emmylle lähettämäni vaatteet ovat jo valmiiksi kierrätettyjä, ja olemme saaneet ne tuttavapiiristä ilmaiseksi. Laitoin kuitenkin mukaan vain sellaisia (oikean merkkisiä) vaatteita, jotka minusta olivat hyvässä kunnossa. Kävin joitakin vaatteita läpi nypynpoistajalla ennen kuin lähetin ne eteenpäin ja viikkasin satsin nätisti.

Nyt vaatteet ovat tulleet myyntiin. Jännää!

Ensimmäisenä havaitsin, että useimmat niistä on merkitty tyydyttäväkuntoisiksi, myös 62-kokoinen välikausipuku, joka meille tullessaan oli uudenveroinen ja jota meilläkin käytettiin hyvin vähän. Minusta vaate oli loistavassa kunnossa.

Tosiasia kuitenkin on, että taidan olla monen muun tavoin sokea omien vaatteiden kierrätyspotentiaalille. Emmyssä vaatteet luokitellaan ja hinnoitellaan todennäköisesti siten, että ne menevät mahdollisimman hyvin kaupaksi.

Ja on tietysti hyvä, että nettikaupassa ollaan tarkkoja kunnosta. On ärsyttävää tilata kotiin vaate, jonka kuuluisi olla hyväkuntoinen mutta joka onkin ihan nyppyinen. Silti jäin miettimään tuota tyydyttäväkuntoisuuden ja kalliihkon nettikirppiksen yhdistelmää. En ainakaan itse ostasi kovin helposti tyydyttäväkuntoiseksi luokiteltua vaatetta näkemättä korkeahkolla kirppishinnalla – varsinkaan, jos en tiedä materiaalia, jota jostain syystä ei monista vaatteista Emmyssä kerrota. Pidän siis mahdollisena, että tarjokkaani eivät kovin liukkaasti tee kauppaansa. Olisiko kannattanut viedä ne suoraan Kierrätyskeskukseen?

Voi olla. Uuden kokeilu kuitenkin kiinnostaa. Jännityksellä jään seuraamaan, ostetaanko jotakin puolen vuoden myyntiajan puitteissa – ja jos, niin mitä. Jos 62–70-kokoiset vauvanvaatteet kiinnostavat, käy kurkkaamassa täällä.

Freelancer vanhempainrahaviidakossa

Freelanceriuteen liittyy sellaisia pieniä yksityiskohtia, jotka tulee kunnolla selvitettyä vasta niiden osuessa kohdalle.

Korjaan: ne yrittää selvittää kunnolla vasta niiden osuessa kohdalle, sillä homma vaikuttaa viidakolta ja on sitä.

Yksi tällainen on äitiysvapaa, tai tarkemmin sanottuna freelancerin toimeentulo pikkuvauvakauden aikana.

Asia on hiukan epäselvä monelle palkansaajallekin. Kuitenkin siinä on aika paljon järjellä pääteltävää.

Palkansaaja saa äitiysvapaansa alkaessa muutaman kuukauden normipalkkaansa (riippuen työehtosopimuksesta) ja sen jälkeen Kelalta palkkaan perustuvaa äitiys- tai vanhempainrahaa. Prosenttiosuus menee niin, että 2500 euroa kuussa tienaava saa vanhempainrahaa noin 1750 euroa kuussa.

Freelancer on tässäkin tilanteessa yrittäjäasemassa riippumatta siitä, onko hänellä toiminimi. Ainakin periaatteessa.

Jos asiasta kysyy mistä tahansa, vastaus on, että freelancerin äitiysraha määräytyy hänen maksamistaan yel-maksuista. Siis siitä yrittäjäeläkkeestä, jota freelancer on (toivottavasti) maksanut itse itselleen 24,1 % jokaisesta tienaamastaan eurosta.

Siis: Jos olet maksanut yeliä vaikkapa 20 000 euron vuositulon mukaan, saat äitiysrahaa sen mukaisesti noin 1170 euroa kuussa. Selvä.

Kokemukseni on, että freelancerius on sillä tavalla vaihtelevaa, että vanhempainvapaan kaltaiset poikkeus(?)tilanteet menevät aina jotenkin vähän toisin kuin hyvää tarkoittavat neuvojat väittävät.

Käytännössä moni free joutuu muuttelemaan yel-tuloaan aina silloin tällöin, kun töitä onkin yhtäkkiä tavallista enemmän tai vähemmän. Tällöin laskeminen ei olekaan niin helppoa. Oma lukunsa on sekin, että moni maksaa jatkuvasti itselleen hyvin pientä yeliä (ja säästää ehkä muin keinoin silloin, kun se on mahdollista). Se laskee vanhempainrahat onnettomiksi, ainakin periaatteessa.

Oma tilanteeni oli se, että olin laskenut yel-työtuloni ennätyksellisen alhaiseksi vuonna 2015, kun olin hetken palkkatöissä ja asuimme osan vuodesta Pariisissa. Kun sain tietää olevani raskaana loppuvuodesta 2016, nostin kiireesti yelin oikealle tasolle (ja maksoin todella paljon suhteessa siihen, kuinka paljon töitä pystyin vaikean raskauden aikana tekemään). Äitiysrahan määrässä kun voidaan huomioida joko äitiysloman alkua edeltävä, verotuksessa vahvistettu yel-työtulo (minun tapauksessani vuodelta 2015) tai äitiysloman alkua edeltävän puolen vuoden ajalta maksettu yel, jos se on yli 20 prosenttia korkeampi kuin verotuksessa vahvistettu.

Tai näin minulle Kelalta väitettiin, kun soitin ja kysyin.

No. Yrittäjyyden ja yel-maksujen maksamisen lisäksi olin vuonna 2015 tehnyt lyhyen sijaisuuden palkkatöissä Kirkko & kaupungissa. Lopputulos: koska olin tehnyt muutaman kuukauden palkkatyötä juuri sinä vuonna, joka nyt kiinnosti Kelaa, minut laskettiin yrittäjän sijaan palkansaajaksi. Niinpä äitiyslomaa edeltäneen puolen vuoden yeliäni verrattiin – ei vuoden 2015 yeliini, kuten olin ymmärtänyt – vaan verotuksessa vahvistettuihin tuloihini vuodelta 2015. Tällä perusteella todettiin, että tuloni eivät olleet nousseet yli 20 prosenttia.

Lopputulos: hätäisesti nostettu yel-maksuni äitiysvapaata edeltäneelle puolelle vuodelle oli äitiys- ja vanhempainrahan kannalta turhaa. Saan vanhempainrahaa vuoden 2015 verotuksessa vahvistetun työtuloni mukaan. Yelistä viis, vaikka olen yrittäjä.

Ota tästä nyt sitten selvää.

Harmittomia puheenaiheita

reissu”Sellainen on vain koululaisilla ja rikkailla”, vastattiin nuorelle miehelle, joka ensimmäisessä työpaikassaan kysyi pomolta, milloin on hiihtoloma.

Keskiluokkaisissa kekkereissä lomat ja matkat ovat kuitenkin yleinen small talkin aihe. ”Onks mitään reissuja tulossa” on neutraaliksi naamioitu keskustelunaloitus, joka voidaan esittää yleisessä tilanteessa ja jonka ei kai ole tarkoitus asettaa ketään vaikeaan asemaan. Siinä on kuitenkin vahva sisäisoletus: se, että jokainen voi reissata, että jokaisella on joskus lomaa, että jokaisella on rahaa ja terveydellinen mahdollisuus. Ja tietysti itsestään selvää on, että kaikki ovat kiinnostuneita matkailusta!

Se on rikkaan kysymys, jonka hän ajattelee voivansa esittää koska kokee ympäristönsä melko samanlaiseksi kuin on itse.

Kuitenkin: Samoissa kekkereissä voi helposti olla esimerkiksi johtotason tehtävissä olevia ja prekaareja pätkätyöläisiä. He ovat ehkä molemmat keskiluokkaa mutta tulotasoltaan ja -varmuudeltaan ihan eri asemissa.

Eron huomaa vasta tällaisista harmittomista small talk -aiheista. Silloin asiaan kiinnittää yleensä huomiota ainakin se prekaari. Hän saattaa kiemurrella vähintäänkin sisäisesti.

Kiusalliseen kysymykseen voi aina vastata, että eipä ole reissuja tulossa, mutta silti jo kysymys tekee olon hiukan epämukavaksi. Se olettaa paljon. Se hyppää yli elämän kaikki perustasot (ruoka, koti, terveys, vaatteet, kulkuväline) ja siirtyy viilaamisen puolelle, sille jossa tärkeintä on ”rentoutua” (matkustamalla).

Entä jos vaihtaisi vastausmoodin täysin? Sanoisi totuuden.
”Mä mietin tässä juuri että onko mulla varaa ostaa lääkkeet tässä kuussa.”
”Mulla ei ole vakituisia töitä eikä siis myöskään koskaan lomaa.”
”Mitä sä tarkoitat reissuilla? Meinaan kyllä käydä ensi viikolla keskustassa.”

Harmiton vastaus harmittomaan kysymykseen, you know.

Ainakin kiemurtelija vaihtuisi.

Alusvaatevuosi – vuoden 2017 vaatekulut

Vuonna 2017 käytin vaateostoksiini noin 780 euroa. Ainakin. Jossain vaiheessa vuotta lopetin reaaliaikaisen kirjaamisen, ja yleensä se aiheuttaa hiukan kaunistelua. Valvottava vauva ei kuitenkaan varsinaisesti ole lisännyt shoppailuintoa – lupailin vuoden 2016 lopussa olla seuraavana vuonna shoppailulakossa, ja se onnistui aika hyvin. Raskauden loppupuoli alkuvuodesta ja imetys aiheuttivat kuitenkin joitakin vaatetarpeita, joita oli vaikea ohittaa.

Tämä on neljäs vuosi, kun kirjasin ylös kaikki vaateostokseni (2016, 2015 ja 2014). Viime vuonna laskin ensimmäistä kertaa kotiutuneisiin vaatteisiin mukaan ne, jotka sain ilmaiseksi.

Vaatteita ilmestyi kaappiini yhteensä 49, mikä on edellisvuosiin verrattuna valtava määrä. 29 vaatetta oli uusia, 20 vaatetta käytettyjä. 13 vaatetta sain ilmaiseksi. Osa lahjoituksista oli raskausvaatteita tai epäonnistuneita imetysvaatteita, joista olen jo luopunut (tällaisia oli yhteensä yhdeksän).

Viime vuoden mielenkiintoisin yksityiskohta: hankkimistani vaatteista peräti 27 oli sukkia tai alusvaatteita (alustopit, sukkikset ja leggingsit mukaan luettuina). Tähän lukeutuivat kuudet rintaliivit, mikä on poikkeuksellista. Tämä liittyi tietysti imetykseen. Opin, että 1) hyviä imetysrintsikoita on vaikea löytää, 2) monesti niitä pitää ostaa kahden setti, vaikkei ole varmaa, toimivatko ne ja 3) imetysrintsikoihin kannattaa panostaa vähän rahaa.

Ennen synnytystä ostin puuvillaliivejä Lindexiltä. Aivan onnettomia käytössä. Vauvan ollessa suunnilleen viisipäiväinen ajoin maidon valtaamine, kivikovine rintoineni ostoskeskukseen ja melkein itkin lastenvaateliikkeen myyjälle, kun siellä ei myyty imetysrintsikoita. Etsin Prismasta tuloksetta. Tapojeni vastaisesti painelin H&M:lle ja ostin ensimmäiset vastaan tulleet, siedettävän oloiset yksilöt (taas kahden setti). Ne tulivat heti pieniksi (imetys on erikoista hommaa).

Onneksi siskoni osasi suositella Carriwellin liivejä. Ne olivat kalliimmat, 35 euroa kappale, mutta siedettävän näköiset ja käytössä kelvolliset, jopa mukavat, vaikka muuttuvatkin maidosta kastuessaan koppuraisiksi. Ostin niitä kahdet, ja aikaisemmin ostetut neljät liivit joutivat kiertoon. Ostovirheitä, joille ei oikein voinut mitään.

Imetys aiheutti myös muita vaatetarpeita, kuten sen, että äkkiä piti olla edestä aukeavia tai sopivasti nostettavia paitoja. Sellaiset eivät ole aiemmin kuuluneet tyyliini. Olen yrittänyt ostaa sellaisia, jotka eivät jäisi käyttämättä imetyksen loputtuakaan (ei luukkupaidoille!). Jää nähtäväksi!

Vuoden parhaan ostoksen tittelin saa Toastilta tilaamani pellavamekko, joka on kaunis, klassinen ja huolella tehty. Tilasin sen poikasen ristiäisiin, mutta suunnittelen käyttäväni sitä aina ja ikuisesti. Se oli myös viime vuoden kallein yksittäinen ostos: 91 euroa.

Ahkerimpaan käyttöön ovat tulleet Pierre Robertilta tilaamani kaksi merinovillatoppia (yht. 52 e). Tilasin ne loppuvuodesta, ja toistaiseksi ne ovat kestäneet jokapäiväistä käyttöä hyvin (ja sopivat joustavuutensa vuoksi myös imetykseen). Kovassa käytössä on ollut myös Raaseporista kirppikseltä löytämäni nahkalaukku (10 e), johon mahtuu juuri kaikki tarvittava.

Vuoden yllättäjä on läheiseltä kirppikseltä kahdella eurolla ostamani pilkullinen oversize-t-paita, materiaaliltaan ehkä viskoosia. Sitä olen käyttänyt paljon, vaikka se oli totaalinen heräteostos ja vähän poikkeuksellinen vaatekaapissani (en harrasta juuri teeppareita enkä kuoseja).

Varsinaisia virheostoksia en ole imetysrintsikoiden lisäksi tehnyt. Nudielta tosin tilasin kahdet farkut alennusmyynnistä (yht. 135 e) hairahtuen osittain alennusharhaan, josta Rinna kirjoittaa oivaltavasti. Toiset olisi voinut jättää kauppaankin. Lisäksi olen saanut ystäviltä jonkin verran sellaisia vaatteita, joiden kohtaloa vielä mietin. Kivoja ovat, mutta kuuluvatko sittenkään minun vaatekaappiini?

Alkuvuodesta Kude-merkiltä yhteistyökuviona saamani Leija-mekko toimi käytössä hyvin raskauden loppuun asti. Se on edelleen oivassa kunnossa, ja odottelen saavani sen käyttöön taas imetyksen loputtua. Nyt se palvelee erityisissä, vauvattomissa hetkissä. Ihana vaate, jonka saa helposti asustettua arkeen tai siistiin työtapaamiseen! Suosittelen lämpimästi, jos hakusessa on perustyylinen musta mekko, jossa kuitenkin on jujua.

enostanut

Vaatteita, joita en ostanut: ihana, ohut villahuivi edinburghilaisessa museokaupassa. Nokian neulomon leggingsit sen sijaan ovat pidetty viimevuotinen ostos.

Köyhyys on mutkikas juttu

Köyhyydestä kertovia juttuja seuraavat yleensä aina kommentit, joissa kerrotaan 1) miksi jutussa esitelty köyhyydestä kärsivä henkilö ei ole köyhä tai miksi hänen ei pitäisi tuntea itseään sellaiseksi ja 2) mitä jutussa haastatellun henkilön olisi pitänyt tai pitäisi yhä tehdä toisin välttääkseen köyhyyden.

Köyhyyttä kokeva joutuu tilanteeseen, jossa toiset helposti katsovat oikeudekseen ojentaa, neuvoa, ohjata, valmentaa ja kepittää häntä. Vain siksi, että hänellä syystä tai toisesta on liian vähän rahaa. Selvää näille kommentaattoreille on se, että köyhä ei saa käydä leffassa, tupakoida, matkustaa, syödä sipsejä tai pitää koiraa. Joskus vaikuttaa siltäkin, että nämä ihmiset kuvittelevat köyhyyden aiheutuvan tällaisista pikkuasioista (joihin he itse eivät tietenkään suin surminkaan ole syyllistyneet!).

Ikävä kyllä köyhyys on rakenteellinen ongelma. Tämä unohtuu yleensä kommenteista kokonaan. Tupakointi ei aiheuta köyhyyttä, eikä koira tai mikropitsan syöntikään. Tilanne yksi (joka voi olla monen tilanteen summa) aiheuttaa köyhyyden, mutta sitä seuraavat tilanteet kaksi ja kolme tyypillisesti lisäävät sitä (ja sen myötä muutakin huonovointisuutta). Monesti mitkään näistä tilanteista eivät ole niistä kärsivän ihmisen omia syitä.

Tein keväällä jutun Martin-Éric Racinesta, joka ilmoittautui, kun etsin köyhyyttä kokevista ihmisistä koostuvassa Facebook-ryhmässä toimeentulotukea saavaa haastateltavaa. Hän oli löytö, koska osasi konkretisoida köyhyyden syitä niin, että asiaa tuntemattomankin kuvittelisi ymmärtävän.

Siis seuraavasti: Ensin hän jäi työttömäksi (koska maailmanlaajuinen lama). Sitten tuli mahdottomaksi maksaa työssäkäyntiaikana otettuja velkoja (koska töitä ei ammattitaidosta ja kovasta yrityksestä huolimatta löytynyt). Koska velkojen uudelleenjärjestely oli mahdotonta, seurauksena oli maksuhäiriömerkintä. Tämän seurauksena puolestaan on lähes mahdotonta saada asuntoa, mistä syystä pitää asua liian kalliisti siellä, missä ylipäätään voi. Asumistuki ei muutenkaan kata asumisen menoja Helsingissä, mikä ajaa ihmisiä vakituisesti toimeentulotuelle. Näin rahatilanne huononee entisestään. Ammatillisia verkostoja ole varaa pitää yllä ja työn löytäminen vaikeutuu. Lisäksi moniin töihin tarvitaan Suomessa tukku lupakortteja, joita ei ole toimeentulotuella varaa hankkia. Keikkatyöt taas viivästyttävät tukien maksua niin, että vähävarainen ihminen voi niitä vastaanottamalla jäädä vaikkapa kuukaudeksi tai pariksi ilman mitään rahaa, mikä on tietenkin ihan mahdoton skenaario. Köyhyys siis lisää köyhyyttä. (Silti tätäkin juttua seuraa kommenttiketju, jossa kerrotaan, mitä haastateltavan olisi pitänyt tehdä toisin.)

Olen tosi iloinen, että tämä juttuni sai marraskuun lopussa Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen verkoston EAPN-Finin Kunnioittavasti köyhyydestä -journalistikilpailussa toisen kunniamaininnan. Raadin jäsen Eeva-Maria Grekula perusteli sitä seuraavasti:

Juttu nostaa kunnioittavasti ja asiallisella kielellä esiin köyhyyttä kokeneen ihmisen tilanteen, mutta liittää sen yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Se tuo esiin köyhyyden rakenteelliset syyt ja kuvaa sen yleisempiä vaikutuksia. Ihminen näytetään aktiivisena. Hän ei ole suostunut uhriksi.

Kilvan voitti Jani Kaaron blogikirjoitus Paraneeko köyhyys rahalla? Seuran sivuilla. Hän perustelee siinä tutkimuksin, että köyhän ongelma ratkeaisi yksinkertaisesti: antamalla tälle rahaa. Ensimmäisen kunniamaininnan sai Anu Silfverbergin Long Play -sivuääni Onko työttömiä olemassa?, jossa hän pohtii käyttämämme kielen ja yhteiskunnallisen ilmapiirin yhteyttä. Nekin kannattaa lukea!