Lastenvaatetyö vähenee vähentämällä

Kirjoitin reilu puoli vuotta sitten Imageen esseen lastenvaatteista. Tunnustin siinä, miten paljon käytän aikaa yhden lapsen vaatettamiseen: arvioni oli puoli tuntia päivässä. Kuulostaa paljolta – on paljon – mutta sellaista se on, kun korjaa paljon, ostaa kaiken käytettynä ja joutuu käyttämään siitä syystä vaatteiden etsiskelyyn viljalti aikaa.

Niin, onko se tosiaan sellaista? Rupesin kyseenalaistamaan toimintaani tosissani vasta esseen valmistuttua. Onko kierrätettyä ostavan todella pakko käyttää tällaisia määriä aikaa lastenvaatteiden parissa? Esikoiseni elämäntapa toki vaikuttaa korjaustarpeeseen – hänen housunsa repeävät polvesta yleensä jo matkalla bussipysäkille. Mutta silti: ehkä kuitenkin voisin päästä vähemmällä. Ehkä kuitenkin puolessa tunnissa päivässä on mukana valintaa, harrastelua. Eikä se tietenkään haittaa. Mutta siihen voi vaikuttaa, jos haluaa. Myönsin, että taidan haluta.

Esseessä tulen siihen lopputulokseen, että alan ostaa lapsilleni vaatteita paljon entistä vähemmän. Kerron, että niissä vähissä aion panostaa laatuun, vaikka ostankin käytettyä. Olen noudattanut tätä periaatetta – ja kas, vaatepuljauksen parissa viettämäni aika on vähentynyt. En ole laskenut, kuinka paljon, ja totuuden nimissä tsekkailen kyllä Torin tarjonnan tietyillä hakusanoilla edelleen useita kertoja viikossa, välillä jopa päivittäin. Mutta keskittymiseni aihepiiriin on vähentynyt, vaikka lapsia on tullut yksi lisää. Tämä johtuu pääosin siitä, että tajusin todellisten tarpeiden olevan lastenkin kohdalla määrällisesti vähäisempiä kuin automaattisesti ajattelin.

Kuopus, vielä vauva, sai paljon vaatetarjouksia tuttavapiiristä (jos joku ei tiennyt, pikamuoti- ja muutkin vauvanvaatteet valtaavat kohta kaiken elintilan maapallolta), mutta pyrin ottamaan vastaan vain maltillisesti. Silti pieniä vaatteita (50–62) oli liikaa. Emme käyttäneet läheskään kaikkia. Vähän isommassa koossa (68–74) olen toivonut lahjaksi tai ostanut vauvalle muutaman itselleni mieleisen vaatteen. Esikoinen taas on tullut kokoon, jossa kaikki ei mene heti pieneksi. 116–122-kokoiset vaatteet, joita hänellä on maltillinen valikoima, ovat olleet käytössä jo pitkään ja menevät vielä hyvän tovin. 

Vaatetarpeisiimme vaikuttaa keskeisesti se, että meillä on kuivaava pesukone. Se pyörii melkein päivittäin. Olen todennut, että vaatteita ei oikeasti tarvita kovin paljon, vaikka esikoisen vaatteet menevät yleensä päivän päätteeksi suoraan pyykkiin. Kun kuopus ei edes ole osoittautunut pulauttelijaksi, hänelle riittäisi hyvin ihan vain pari vaatekertaa niin kauan, kun hän ei syö säännöllisesti muuta kuin maitoa.

Jos joku kysyisi, sanoisin, että neljävuotiaalle erittäin liikkuvaiselle ja kiipeileväiselle lapselle riittää meidän pyykkäystahdillamme viisi paitaa ja viidet housut. Sukkia ja kalsareita pitää olla vähän enemmän, koska niitä hukkuu ja menee likaiseksi herkemmin. Tärkeintä näyttää olevan, että vaatteet ovat sellaisia, mitä lapsi todella haluaa laittaa päälleen. Päiväkotiin on hyvä olla parit varasetit.

Alle puolivuotiaalle vauvalle, joka ei pulauttele kovasti mutta jolle kyllä käy kakkaräjähdyksiä, riittäisi totuuden nimissä kolme vaatekertaa. Niissäkin mieleisyys – käytännössä siis vanhemman maku – on kannattavaa huomioida, koska jos vaatteet ovat pukijan mielestä kivoja, vaihtelunhalua on vähemmän. Hoitolaukkuun varaisin tässäkin tapauksessa ylimääräisen setin.

Advertisement

Mitä tavaraa vauva tarvitsee?

Tällaiset listaukset ovat täyttä hömppää: jokainen perhe tarvitsee mitä tarvitsee, yleensä ihan eri asioita kuin jokin toinen perhe. Minusta on silti hauska lukea ”kuinka monta vaatetta vauva tarvitsee” -tyyppisiä listauksia, ja joskus ennen vauvoja sain niistä jotakin ideoitakin. Niinpä tässä seuraa omani.

Perheessäni asuu 3,5-kuinen vauva, joka on toinen lapsemme. Nelivuotiaalta esikoiselta ei ollut tallessa juuri mitään tavaraa, joten kaikki piti hankkia toiseen kertaan. Hankalaa? Ehkä hiukan, mutta lopulta olen vain tyytyväinen, että en ole hillonnut mitään neljää vuotta pienessä asunnossamme tai varastotiloissamme. Olisin joutunut säilyttelemään valtavaa määrää tavaraa (eritoten vaatteita), jota saimme esikoisen aikana ja josta vain osa oli käytössä – ja jonka arvo lisäksi oli alkujaankin vähäinen (emme silloinkaan ostaneet uutta).

Nyt sain valita, mitä ihan oikeasti esikoisen vauvavuoden perusteella haluan hankkia näihin rajallisiin neliöihin. Tosiasia on, että en kovin paljon. Meitä asuu neljä ihmistä 61 neliössä, joten usein on stressaavampaa omistaa kätevä tavara (joka kuitenkin on helposti tiellä) kuin pärjätä ilman (jolloin asunnossa mahtuu liikkumaan).

Äitiyspakkausta en tällä kertaa halunnut ottaa, koska en ole tyytyväinen sen vastuullisuusaspekteihin. Lisäksi tiesin, että sen sinänsä mainiot ulkokamat ovat mitä todennäköisimmin lokakuussa syntyneelle liian isoja ensimmäisenä talvena (toukokuiselle esikoiselle ne olivat mitä mainioimpia). Sen sijaan halusin hankkia mieleiseni tavarat hyväkuntoisena käytettynä ja uskoin, että äitiyspakkauksen sijaan saatava 170 euron summa riittäisi aika pitkälle. Näin kävikin.

Mitä sitten hankimme? 

Vaunut. Esikoisella oli kolmipyöräiset yhdistelmävaunut, joissa oli vaunukopan sijaan kantokassi ratasosan päällä. Tiesimme, että tällä kertaa haluamme nelipyöräiset ja tuon saman kantokassisysteemin, koska vauvaa on roudattava vaunuvarastoon eri rappuun ja sitten kolmanteen kerrokseen rappusia pitkin. Ostimme siis Torista Brio Smilet kantokassilla ja ilman hankalasti säilöttävää vaunukoppaa. Ne ovat toimineet hyvin ja maksoivat 120 euroa. Parvekkeelle sopivat matkarattaat, joihin vauvan voi laittaa päiväunille samassa kantokassissa, meillä oli esikoiselta vielä jäljellä (saimme ne aikanaan ystäviltä ja ne ovat jo aika raihnaiset, mutta ajavat parvekkeella asiansa). 

Sänky. Esikoisella oli alusta asti iso pinnasänky, jossa hän nukkui harvoin. Valitsin nyt alkuun pienemmän ensisängyn pyörillä, koska halusin maksimoida tilan ja joustavuuden mahdollisimman pitkäksi aikaa. Ostimme Torista JLY Bedside Cribin, jossa vauva yhä nukkuu (vielä ainakin pari kuukautta) ja joka on ollut käytössä tosi hyvä. Välillä se oli sivuvaununa meidän vanhempien sängyssä, mutta nyt se on palautettu kärrättävän sängyn muotoon kaikkien osapuolten unien maksimoimiseksi. Liikuteltavuuden ansiosta vauva on helppo laskea sänkyyn yöimetyksen jälkeen kummalta puolelta tahansa – arvostan! Sänky maksoi patjan kanssa 60 euroa.

Vaatteet. Ostin pienen kasan pienimpiä vaatteita kaverilta 20 eurolla ja yhden ulkopuvun kierrätyspalstalta kympillä. Lisäksi sain siskon ja ystävien lapsilta pieneksi jääneitä. Yritin ottaa vastaan vain vähän, mutta silti vaatetta oli aluksi yllin kyllin, siis liikaa. Meillä on kuivaava pesukone (pienten tilojen paras kodinkone) ja se laulaa aika usein, joten kovin monta settiä ei tarvita, vaikka kakkavahingot ovat meillä melkein päivittäisiä. Joululahjaksi vauva sai toivottua Ruskovillaa, ja nyt villa-asu onkin päällä melkein joka päivä – pyykkään vain välillä kakkatahrat ja ripustan vaatteet kuivumaan. Olen tyytyväinen, että esikoiselta ei ollut juuri mitään säästössä, sillä lapseni ovat täysin eri mallisia. Kuopuksella potkuhousut ovat ihan paras vaate eivätkä leggingsit mene jalkaan lainkaan, kun taas esikoisella käytin vain kapeimpia mahdollisia housuja. Tämän huomattuani pyrin jatkossa hankkimaan tai ottamaan vastaan vain minimimäärän lapsen vartalonmalliin sopivia vaatteita. Luulen, että noin 4–5 settiä + yöpuvut on passeli määrä.

Kantovälineet. Esikoinen nukkui lähes puolivuotiaaksi päiväsaikaan (ja suureksi osaksi yölläkin) vain kannettuna, joten kantoliinat ja -reput tulivat aika tutuiksi. Halusin nytkin hankkia liinan, koska se on monessa tilanteessa tosi kätevä, vaikka toivoin, että tuntikausia päivässä ei tarvitsisi tällä kertaa kantaa. Hankin siis Woven Wingsin pitkän liinan Kantovälinekirppikseltä, 135 euroa – tämä oli luksushankinta, koska erinomaisia liinoja saa paljon halvemmallakin – ja pellavaisen rengasliinan Torista, 30 euroa. Molempia olen käyttänyt tälläkin kertaa, ja todennäköisesti käyttö kevättä ja kesää kohti lisääntyy, mutta olen tyytyväinen että tämä vauva nukkuu tyytyväisenä myös vaunuissa ja sängyssä. Saimme ystäviltä myös Tulan kantorepun, johon ostin puuttuvan unihupun Torista kympillä. Sitä ei ole vielä käytetty. Esikoisen aikana Ergon reppu oli isän kantoväline. 

Rintapumppu, kestoliivinsuojat, tuttipullot ja tutit. Saimme nämä kaikki kierrätysryhmistä ja kavereilta ilmaiseksi. Kaikki hyviä olemassa, vaikka meillä on toistaiseksi syöty tuttia ja tuttipulloa hyvin vähän.

Sitteri. Tätä emme heti ostaneet, mutta kun vauva viihtyi vain rajallisesti lattialla ja oli lisäksi jatkuvassa talloutumisvaarassa (koska esikoisen kaikki leikit ovat hyvin vauhdikkaita), ostimme Babybjörnin naapurista 40 eurolla. Se on niin iso kapine, että mieluummin olisin ilman, mutta puolustaa paikkaansa koska vauva viihtyy siinä hyvin (ja se on helppo kasata sivuun). Lisäksi ostin Torista 35 eurolla sitteriin uuden päällisen, kun vanha alkoi repeillä.

Turvakaukalo. Saimme sopivan kaukalon, jossa vielä oli hyvin käyttöikää jäljellä, paikallisesta Buy Nothing -ryhmästä.

Makuupussit. Saimme ystäviltä kaksi äitiyspakkauksen makuupussia, untuvapussin lainaan ja lämpöpussin rattaisiin. Äp-pussit ovat unikäytössä joka päivä (toinen varalla) ja untuvapussi lämmittää kantokopassa. Lämpöpussia emme ole vielä käyttäneet, mutta ehkä sitten ratasvaiheessa (esikoisella tosin käytin rattaissakin vain äp-makuupussia, johon olin tehnyt reiät turvavaljaille). 

Hoitoalusta. Ostin hoitoalustan pesukoneen päälle kirppikseltä vitosella. Erillistä hoitopöytää meillä ei ole koskaan ollut enkä sellaista ole kaivannutkaan.

Muuta? Harsoja oli esikoiselta vielä säästössä, samoin pari pientä peittoa köllimisalustoiksi. Hiusharja saatiin Buy Nothing -ryhmästä, samoin jokin vauvalelu (niitä on pari saatu lahjaksikin, ja kiintiö on nyt täynnä). Tarpeita tulee iän myötä tietty lisää, esim. syöttötuoli ja isompi sänky, mutta emme ole ostaneet mitään varastoon. Luotan siihen, että välttämätön kyllä löytyy käytettynä, kun aika on. 

Rahaa kuopuksen neljään ensimmäiseen kuukauteen on mennyt yhteensä 465 euroa. Kaikista hankinnoista on siis selvitty äitiysavustuksen ja lapsilisien (yht. 586 e) voimin, ja reipas satanen on jäänyt ylikin (lisäksi haluan huomauttaa, että halvemmallakin olisi selvinnyt, mutta vaivaa se olisi vaatinut). Lisäksi olemme toki maksaneet vaipoista, sillä emme tälläkään kertaa ole jaksaneet kestovaipattaa. Rahan ja ympäristön vuoksi se kannattaisi, mutta aiheen vaatiman perehtymisen ja kylppärin nyt jo hyvin naftien tilojen vuoksi en ole houkuttunut kokeilemaan.

Vaatevuosi 2021

Vuosi meni, joten on taas perinteeksi muodostuneen vaateraportin aika (edelliset vuodet: 2020, 2018, 2017, 2016, 2015, 2014). Pyrin viime vuonna ostamaan entistäkin suuremmalla maltilla – ja kuten menneinä vuosina, mahdollisimman suureksi osaksi käytettyä. Tänä vuonna yritin käytetyissäkin hankinnoissa painottaa vastuullista valmistusprosessia. Onnistuin siinä kohtalaisesti. Huomaan, että olen myös harjaantunut ostamaan entistä paremmin sellaista, mikä tulee oikeasti käyttöön. Jee!

Käytin vaatteisiin rahaa tänä vuonna noin 740 euroa, mikä on minulle suht tavallinen summa. Se on kuitenkin jonkin verran alle suomalaisen keskiarvon, joka on 870 euroa vuodessa. Tämä johtunee lähinnä siitä, että suosin voimakkaasti käytettyä (ja, noh, taidan keskittyä asiaan muutenkin keskimääräistä ihan hiukan enemmän…).

Vaatekappaleita ostin 29. Näistä 11 oli alusvaatteita, jotka ostin uusina. Uutena ostin lisäksi sukkahousut, pellavamekon ja kesäiset housut. Näin ollen reilu puolet ostoksistani oli secondhandia. Keskimääräinen hinta yhdelle vaatteelle oli 25,50 euroa; kallein ostos oli jo mainittu mekko, 198 euroa.

Olin suurimman osan viime vuodesta raskaana, mikä vaikutti vaatehankintoihin. Kaipasin mukavuutta ja toisaalta tiesin, että mitään valtavia hankintoja ei kannata tehdä, kun ei tiedä, mihin kokoon ja malliin vartalo raskauden jälkeen asettuu. Korjailin ja parsin vaatteita tavallista enemmän. Sitä aion jatkaa.

Kolme ostamaani vaatetta oli raskausvaatteita, kaikki käytettynä hankittuja housuja. Kahdet niistä ajoivat asiansa (yhdet eivät pysyneet jalassa ja lähtivät heti kiertoon) mutta nekin ovat jo jatkaneet matkaansa vaatekaapistani eteenpäin.

Raskaus ja tiedossa oleva imetys vaikuttivat myös yläosien malleihin. Esimerkiksi kietaisumallisen pellavamekon hankin siksi, että minulla ei ollut yhtään juhlamekkoa ja viime vuonna myös mahan oli mahduttava juhlimaan. Tänä vuonna sama mekko sopii imetyksestä huolimatta. Malli ei kuitenkaan edellytä sen kummemmin raskautta, imetystä kuin juhliakaan, joten toivon hankinnan olevan pitkäikäinen.

Myös tavallista runsaammat leggings-hankinnat selittyvät elämäntilanteella (mukavuus!). Kokonaisuuteen olen yhtä kaikki tyytyväinen. Kovin monta virhettä ei mukaan sattunut ja moni vaatteista on ilahduttanut käytössä enemmän kuin arvasinkaan.

Mitä sitten ostin? 

– Kolmet leggingsit: Cosit (20 e) ja Biancanevet (35 e) Emmystä, Liljat (15 e) kierrätysryhmästä. Kaikki ovat olleet käytössä erityisesti raskausaikana – nyt yhdet riittäisivät.

– Kuudet housut: kolmet raskaushousut (yht. 18 e, pikamuotia Torista), yhdet toppahousut (kierrätysryhmästä) ja yhdet yöhousut (Emmystä). Toppahousut (10 e) ovat olleet ihanat lasten kanssa puistoillessa ja yöhousut (14 e) ovat jalassa melkein joka yö. Jes!

– Yhdet sukkikset – nämä on ostettu alkuvuonna uusina ja ovat vielä paketissaan. Hmmm. 

– Kolme mekkoa: Himan Ilta-pellavamekko uutena (198 e), Cosin kietaisumekko Emmystä (50,90 e) ja vääränväriseksi paljastunut vintagemekko Torista (24 e). Viimeisen olen jo myynyt eteenpäin ostohinnalla, kaksi muuta ovat minusta tosi kauniita ja olleet jonkin verran käytössä nyt imetysaikana.

– Yhden pellavatunikan: Lemuel MC -merkkisen kierrätysryhmästä. Maksoin 45 euroa, siis melko paljon, ja olen kyllä käyttänyt tätä, mutta olen silti vähän kahden vaiheilla, osuiko maaliin. 

– Yhden poolopaidan: Uniqlon ohutta villaa Emmystä. Nytkin päällä, oiva ostos (25 e).

– Yhden kimonomallisen jakun heräteostoksena naapuritaloyhtiön kirppikseltä. Täysin turha ostos (5 e), mutta niin kaunis. Ei ole ollut kertaakaan päällä, mutta en ole valmis luovuttamaan vielä.

– Yhden huivin: Beck & Söndergaardin ohutta villaa Emmystä. Aika kallis, 33 e, mutta tosi nätti ja käyttökelpoinen. Kaulassa joka päivä. Iloitsen.

– Yhdet kengät: Wondersin ballerinat kierrätysryhmästä (25 e). Olen haikaillut tämän merkin ballerinoja pitkään, ja nyt tuli vastaan lähes käyttämättömät oikeassa koossa lähiseutuvilta. Hyvä ostos!

– Kolmet mustat sukat Lindexiltä. Käytössä. 

– Kuudet alushousut Organics Basicsilta (66 e). Oikein hyvät mutta nyt jo niin kulahtaneet, etteivät tahdo pysyä päällä. Mikä neuvoksi? 

– Kahdet rintsikat Organics Basicsilta (95 e). Ihan ok mutta koko ei ihan osu imettäjälle. Palaavat toivottavasti aktiivikäyttöön tuonnempana.

Ajattelin tänä vuonna yrittää ensimmäistä kertaa seurailla vaatteideni käyttötiheyttä. Jos jaksan pitää kirjaa asiasta, uskon yllättyväni yhtä paljon kuin aikanaan yllätyin, kun aloin merkitä ylös vaateostoksiani. Ihmisen muisti on nimittäin kovin lempeä seuralainen: se unohtaa helposti virheet ja kaunistelee totuuksia toivottuun suuntaan. Vaateostosten määrä ja niihin kulunut summa muistetaan yleensä reilusti alakanttiin. Odotan kiinnostuneena dataa siitä, mitä oikeasti panen päälleni suurimman osan vuodesta. Arvelen, että kauniit mekkoni eivät ole yhtään niin korkealla sillä listalla kuin uskottelen itselleni niiden olevan.

Mitä olisi vaatesivistys?

Suomalainen käsityöopetus on sellainen asia, josta olen aina ylpeä. Että jo peruskoulun alaluokilla olen oppinut käyttämään ompelukonetta ja neulomaan sukan! Tämä ei todellakaan ole maailman mittakaavassa selviö. Havahduin asiaan, kun asuin ensimmäistä kertaa Pariisissa vuosina 2007–2008 ja kun sain paikallisislta naapureiltani loputonta ihailua omasta mielestäni ”ihan tavallisista” neuletöistäni (tasoltaan ne olivat sellaisia, että kuka tahansa suomalainen naistuttavani olisi osannut ne tehdä). Rupea myymään näitä, he ehdottelivat. Nauratti. Toki sielläkin osaa moni neuloa, mutta sellainen (naisten) yleistaito se ei ole kuin Suomessa. 

Uskon ja toivon, että nykyään lapset saavat käsityötunneilla paljon omaa sukupolveani enemmän tietoa vaatteista ja myös tekstiilien kestävyydestä. Minä opin lähinnä tekemään, mikä on kyllä sekin tavattoman arvokasta ja auttaa hahmottamaan vaatteen tekemiseen kuluvaa aikaa (ja vaikka muiden aineiden tunneilla olisi voinut oppia globalisaatiosta, 1990-luvulla sitäkään ei vielä hahmoteltu kovin kummoisesti). Siksi on paljon vaikeita vaatekysymyksiä, joiden selvittämisen olen aloittanut ihan nollasta, tällaisia:

Mitä eroa on neulotulla ja kudotulla vaatteella? 

Miksi vaatteeseen käytetään joitakin tiettyjä materiaaleja? 

Mitkä materiaalit ovat kestävyyden kannalta parhaita? 

Miten vaate valmistetaan tehtaassa? 

Millaisia kysymyksiä globaaliin vaatetuotantoon liittyy? 

Pätevätkö samat kysymykset kankaiden tuotantoon?

Missä vaatteemme tehdään ja miksi? 

Millaisia eri osia myytävässä vaatteessa on, ja mistä ne ovat peräisin? 

Millaiset yksityiskohdat vaikuttavat vaatteen kestävyyteen? 

Millaisia kysymyksiä kannattaa kysyä vaatekaupassa? 

Mistä muoti tulee?

Miten muotivirtaukset vaikuttavat siihen, millaisia vaatteita koen tarvitsevani? 

Miten vaatetta pestään ja huolletaan?

Miten materiaalit vaikuttavat tähän? 

Mikä ympäristövaikutus on vaatteen käytöllä ja pesemisellä suhteessa sen valmistamiseen? 

Millaista vaatetta voi paikata?

Millaisia paikkausmenetelmiä on? 

Millaisia vaatteita voi viedä kierrätykseen? 

Mitä ”kierrätys” tässä kohtaa oikeastaan tarkoittaa? 

Miten loppuun kulunut vaate kierrätetään asiallisesti? 

Millaisia helppoja vaihtoehtoja on esimerkiksi trikoovaatteen jatkokäyttöön? 

Aikuisuuteni aikana olen selvittänyt näitä asioita paljon, enkä silti osaa vastata kaikkiin kovin kummoisesti. Mutta ajatella, jos nykyperuskoulun käynyt osaisi! Tällainen vaatesivistys olisi sellainen yleissivistyksen osa-alue, jota ihan jokainen meistä tarvitsisi omien kulutusvalintojensa tueksi. Uskon, että sitten osaisimme tehdä sekä yhteiskuntana että yksilöinä paljon parempia vaatepäätöksiä niin sanotusti lonkalta. Yksilöiltä säästyisi rahaa ja muita resursseja, koska (aikaa ja ajatuksia vievät) virhehankinnat vähenisivät, ja yhteiskuntana voisimme – – tuota noin, pelastaa vaikka maapallon. 

Käytän lapseni vaatettamiseen holtittomasti aikaa

Tällä viikolla ilmestyneessä Imagessa on esseeni, jossa pohdin lastenvaatenormeja. Paljastan siinä, että minulta menee yhden lapsen vaatteissa pitämiseen arviolta puoli tuntia päivässä. Se on paljon, niin paljon että tekisi mieli perua puheeni (koska nolottaa). 

En kellota lastenvaatehommiin käyttämääni aikaa. Silti arvio ei ole tuulesta temmattu. Esseetä kirjoittaessani seurailin kuukauden ajan, mitä kaikkea tein lapsen vaatteiden eteen, ja jouduin toteamaan, että teen aika paljon. Tähän tietenkin vaikuttavat omat arvoni ja resurssini. Ostan kaiken, minkä ikinä löydän, käytettynä, korjaan paljon ja pyrin hoitamaan pieneksi jääneet ja kulahtaneet vaatteet asiallisesti eteenpäin (en siis siirrä juuri mitään vinteille ja kellareihin tai muihin välivarastoihin). Olen aika varma, että (paljon) helpompaa ja huomattavasti nopeampaa olisi ostaa kaikki tarpeellinen uutena pari kertaa vuodessa. Mutta se ei minulle sovi.

Mitä sitten tein yhden kuukauden aikana?

:: Siirsin syrjään liian pieniä vaatteita, kuvasin joitakin ja etsin niille sijoituspaikkoja kaveripiiristä ja naapurustosta. Hoidin ne uusille omistajilleen. 

:: Hain naapurista kassillisen heille pieneksi jääneitä ja meille vielä isoja vaatteita. Valitsin lapselle käyttöön tulevat. Laitoin muutamat kuminauhakuolleet tai muuten kulahtaneet roskiin (pähkäiltyäni aikani, voiko niin tehdä ja olisiko jokin järkevämpi kierrätystapa olemassa). Kierrätin lopun kassillisen seuraaville halukkaille Buy Nothing -ryhmän kautta. Sovin niiden hakemisesta.

:: Korjasin polvet neljistä housuista, yksistä kahdesti. Osaan käytin nopeaa liimapaikkaa, toisiin aikaavievempää sashiko-kirjontaa. 

:: Etsin uusia, kestävämpiä ja/tai järkevämpiä paikkausmenetelmiä netistä.

:: Lyhensin muutamista polvireikäisistä housuista sortsit, minkä ansiosta sortsiostoksia ei tälle kuumalle kesälle tarvinnut tehdä lainkaan. (Aikaa meni myös ompelukoneen kanssa tappeluun.)

:: Etsin sopivia vaatteita tulevalle kaudelle Facebook-ryhmistä ja Torista (tähän meni paljon aikaa). Ostin juhlavaatteet kesähäihin ja muutamia muita tarpeellisia vaatteita, noudin ne tai sovin postituksesta. 

:: Avauduin ystävälle juhlakenkäpuutteesta ja sain lainaksi passelit kengät sinne kesähäihin. Sen jälkeen ostin Facebook-ryhmästä toiset, joita arvelin helteellä kevyemmiksi. Olivathan ne, mutta lisäksi ne olivat niin leveät, että eivät pysyneet jalassa. Käytimme lainakenkiä.

:: Ostin sandaalit uusina marketista sen jälkeen, kun olin todennut Torista huolella etsimieni ja ostamieni sandaalien olevan auttamatta liian suuret tälle kesälle (oikeastaan pitäisi ehkä sanoa, että sandaalit osti puoliso – aloite asian nopeaksi korjaamiseksi tuli häneltä).

:: Esipuhdistin lukuisia vaatteita sappisaippualla ja pyykkäsin normaaliin tahtiin useamman kerran viikossa.

Laskin, että neljävuotias lapseni on elämänsä aikana käyttänyt jo yli kymmentä kokoa vaatteita. Puljausta on siis todella riittänyt. Nyt kasvutahti vaikuttaa vähän hidastuneen ja niinpä lastenvaatetyökin vähenee. Esseen kirjoittaminen herätteli minut myös seuraamaan kriittisesti omaa ajankäyttöäni. Toki minä pidän vaatepuljauksesta ja teen sitä mielelläni, mutta rajansa kaikella. 

Päätin varjella vastaisuudessa entistäkin pienempää vaatekaapillista mahdollisimman hyvälaatuisia pukineita – ihan vain siksi, että huoltaminen ja korjaaminen on elämään merkitystä tuovaa käsittelytyötä ihan toisella tavalla kuin (edes käytetyn vaatteen) ostaminen. Toistaiseksi näyttää siltä, että tämä syksy sujuu lastenvaatetyön osalta vähän vähemmillä tunneilla.

P:S. Imagen voi tietty ostaa itselleen (kannustan!) mutta myös lukea Helmet-kortilla pääkaupunkiseudun kirjastojen eMagz-palvelussa. Se on mun suosikkijuttu nykyään!

Kahden illan juttu eli mekko joka oli hetken minun

Veljen piti mennä naimisiin viime vuonna. Ostin jäsenyyden vaatelainaamoon, koska uumoilin juhlavaatekriisiä. Tuli korona, häät lykkääntyivät. Vaatelainaamosta oli muuta iloa.

Tänä kesänä veli ja hänen ihana vaimonsa viimein saivat toisensa. Minulla oli juhlia varten varattuna vaate, johon en ollut ihan tyytyväinen mutta joka kuitenkin asusteli vaatekaapissani: pitkähihainen, oudon joustava ja minulle vähän liian sähkönsininen mekko, talvinen mutta muuten tarpeeksi käypä. Viimeisellä viikolla ennen juhlia sääennusteet alkoivat hälyttää: luvattiin 30 lämpöastetta. Tajusin, että pitkähihainen keinokuitumekko ei minun hellekestävyydelläni (= onneton) tule kyseeseen. Selasin hetken paniikissa käytettyjen ja uusienkin vaatteiden kauppoja, mutta ongelma oli sama kuin aina ennenkin: ne myyvät harvoin mitään minua sykähdyttävää ja juhlavaatekelpoista. Vastaan ei tullut mitään, mitä olisin himoinnut.

Niinpä väsäsin ilmoituksen paikalliseen Buy Nothing -ryhmäämme. Siellä idea on lahjoittaa, jakaa, pyytää ja lainata, ilman vastapalveluksia, ihan vain auttamisen ilosta. Olisikohan kenelläkään naapurilla sopivaa mekkoa, helteeseen sopivaa mutta kuitenkin aikuismaista? Suhtauduin epäilevästi siihen, että löytäisin mitään. 

Mutta kas. Hyviä tarjouksia tuli useita. Yksi muutaman talon päässä asuva ryhmäläinen liitti vastaukseensa muutaman kuvan, joista ensimmäisessä oli täydellisen kaunis tummansininen mekko, pitsiyläosa ja hulmuava alaosa. Muitakin vaihtoehtoja hänellä oli. Samana iltana minulla oli kotona kokeiltavana kolme hänen mekkoaan, joista perheelle pidetyn muotinäytöksen seurauksena valikoitui juuri se tummansininen. Ongelma ratkaistu!

Juhlin kerrankin erittäin asutyytyväisenä. Mekko ei ehkä ollut villeimpien luonnonkuitu-unelmieni mukainen mutta se sopi minulle mainiosti. En ole koskaan saanut mistään asusta yhtä paljon kehuja. Hetken pohdin, miten houkuttelisin naapurin myymään mekon minulle, mutta lopulta totesin, että tämä oli täydellistä juuri näin: sain hienon mekon häihin (ja seuraavan päivän konfirmaatioon) mutta en joutuisi säilyttelemään enkä valitsemaan sitä aina tästä eteenpäin. Just passeli kahden illan juttu. 

Olen siis juhlinut post-korona mutta en edelleenkään omista kesäistä juhlamekkoa. Iloitsen seuraavasta: Voin joskus tulevaisuudessa sellaisen ihmeen löytäessäni yhä ostaa itselleni sen täydellisen luonnonkuituisen luomuksen, joka sopii kaikkiin tilanteisiin ja joka on just ihan minä.

Millainen vaate on helpointa ostaa?

Osta vain käytettyä. Osta eettisesti tuotettua. Osta suomalaista. Älä osta turhaa, karsi vaatekaapin sisältö, käytä vain lempivaatteita. Osta vastuullisuusmerkittyä tai lopeta ostaminen kokonaan. Käytä vanhaa, tee itse, ole kunnollinen!

Tällaisia vinkkejä vilisee haastatteluissa ja lehtijutuissa, kun puhutaan pukeutumisesta ja vaateteollisuuden ongelmista. Eikä siinä mitään. Monella asiantuntijalla on perusteltuja ja hyviä vinkkejä asiaan, ja tietenkin näitä näkökohtia on syytä jokaisen miettiä. Niistä on syytä myös pauhata.

Silti olen tälle puheenparrelle hiukan allerginen. Se tulee korostaneeksi yksilön vastuuta omista kulutusvalinnoista, vaikka paljon isompi ja globaalisti merkittävämpi vaikutus on rakenteella, joka niitä valintoja mahdollistaa. Siis politiikalla. Se puoli taas unohtuu kovin usein. Kuluttajat voivat toki vaikuttaa politiikkaan, ja on jo oman arvokkuuden tunteen takia tärkeää tehdä valintoja, joista itse voi olla ylpeä. Mutta vaateteollisuuden tila ei ole yksittäisten kuluttajien syytä eikä ratkea sillä, että minä ostan vain käytettyä tai parsin lapseni housunpolvia. 

Olen vaatekysymyksiin aika perehtynyt ihminen, ja minustakin on vaikea tehdä eettisesti ja kaikilla muilla tavoilla kestäviä vaatevalintoja. Tilanne viime viikonlopulta: Olimme päiväretkellä Tammisaaressa. Pian nelivuotias lapseni nautiskeli leikeistä Suomen yhdessä kivoimmista leikkipuistoista, kun äkkiä kiipeilytelineestä kuului: äiti, tuli pissa housuun! Meillä ei ollut matkassa varahousuja, koska tällaista ei yleensä tapahdu (virhe!). Pissamärissä housuissakaan ei kuitenkaan tehnyt mieli jatkaa päivää. Niinpä puoliso marssi läheiseen Lindexiin, joka onnekkaasti oli auki vielä vartin. Sieltä löytyi kuivat housut ja kalsarit, 19,90 euroa, made in Bangladesh & India.

Ei ole arvojeni mukaista ostaa lapselle käyttämättömiä vaatteita, varsinkaan kaupasta, jonka vastuullisuusperiaatteet eivät vakuuta ja jonka tuotanto-oloista en tiedä. Mutta se oli yllättävässä tilanteessa ylivoimaisesti helpoin vaihtoehto – ainoa vaatekauppa, jonka olimme kävelyllämme keskustassa nähneet. Loppiksia olisi tammisaarelaisilla pihoilla kylttien perusteella ollut, mutta niissä seikkailu ei siinä hetkessä ollut mahdollista. Lindexit, H&M:t, GinaTricotit ja Cubukset taas ovat nopeita ja kaikkialla. Prismassa käymme joka viikko. En ihmettele, että niistä ostetaan vaatteita. Se on helppoudessaan aivan ylittämätöntä. Aivan toista on etsiä erityisen vastuullisia kauppoja ja sitten vielä päästä selvyyteen siitä, onko niiden laatu hinnan väärti. Kirpputorien sijainnitkin pitää erikseen selvittää, eivätkä ne yleensä palvele äkillisiä tarpeita. Tällainen selvitystyö vaatii resursseja (usein ainakin rahaa, riittävää terveyttä ja aikaa) sekä harrastuneisuutta. Kaikki ihmiset eivät halua harrastaa vaateostoksia, ja se heille suotakoon. 

Entäpä, jos Tammisaaren kokoisen paikan keskustassa olisi pikamuotiketjun sijaan laadukas lastenvaatekirppis, samoin aukioloajoin kuin Lindex? Entä jos kirppikset olisivat yhtä tunnettuja ketjuja kuin pikamuotiketjut? Jos kaikki kaupat myisivät yleisesti omia vaatteitaan myös secondhandina? Entä jos secondhand olisi jopa se default-ostos?

Entä jos se helpoimmin löytyvä peruskauppa myisi vain vaatteita, joiden kaikenlaiseen vastuullisuuteen voisi kuluttaja luottaa? Ne olisivat varmasti kalliimpia kuin Lindexillä, mutta eivät välttämättä kovin paljon, jos kauppa kerran olisi se peruskauppa, joka löytyy jokaisesta keskikokoisesta kaupungista ja jota kaikki käyttävät, koska se on niin superhelppoa.

Nämä olisivat sellaisia rakenteellisia muutoksia, joita minä kaipaan ja joita maailma tarvitsee. Niin kauan kun vaatevalinnoissa luotetaan yksilöiden loputtomaan tiedonpenkomiskykyyn ja eettiseen ajatteluun, ollaan globaalin oikeudenmukaisuuden ja rajallisten luonnonvarojen hyödyntämisen kanssa väkisinkin hataralla pohjalla. Meidän pitää opetella tunnistamaan vaatepolitiikka ja puhumaan siitä. Eetti ry näyttää onneksi hyvää esimerkkiä.

Erään kirjan synty

Kirjan julkaisseelta ihmiseltä kysytään usein, miten kauan kirjoittamiseen meni. Siihen on vaikea vastata. 

Viimeinen vuosi sijoittuu vuosiin 2015–2016. Sen idut ovat siis viiden kuuden vuoden takaisia, ja niin ovat jotkin tekstipätkistäkin. Silloin vain en vielä tiennyt, millainen kirja on syntymässä, tai oikeastaan edes, onko syntymässä kirjaa ensinkään. 

Vuonna 2018 osallistuin Imagen ja Gummeruksen järjestämään tietokirjailijakouluun, jossa saimme kuulla mielenkiintoisen luennon ammattikirjailijalta noin kerran kuussa. Koulussa ei käsitelty omia tekstejä mutta sinne haettiin sellaisella. Hain mukaan 15 sivulla sitä käsikirjoitusta, josta sittemmin kehittyi Viimeinen vuosi. Koulun kautta sain myös arvokkaan kontaktin kustantamoon ja paljon kannustusta käsikirjoituksen edistämiseen.

Jossakin kohtaa tietokirjailijakouluvuoden aikana minulle kirkastui, mikä on tulevan kirjani rakenne. Ajatukseni yhdistää vaatteet, isoäiti ja aika Pariisissa tuntui hiukan villiltä, mutta luotin siihen, että juuri tämä hybridi on se minkä haluan kirjoittaa. Yksi vuosi, tuo 2015–2016, yhdisti nämä teemat toisiinsa, joten siitä syntyi kertomukseni runko.

Kirjoitin käsikirjoitusta eteenpäin ja tutkin kiinnostavaa lähdekirjallisuutta muiden kirjoitustöiden ohella. Hitaasti. Olin pienen huonosti nukkuvan lapsen äiti enkä voinut edes kuvitella kirjoittelevani hommaa eteenpäin pöydän nurkalla, kun taapero nukkui rauhallisia päiväunia (tällaisia tarinoita olen kuullut ja lukenut naispuolisilta kirjailijoilta väsymiseen asti). Sellaista ei tapahtunut. Lapsi nukkui pääasiassa kantoliinassa ja vain siinä tapauksessa, että hytkyin taukoamatta.

Puolison kanssa jaoimme hoitovastuuta, mutta lopulta kuormittavan tilanteen ratkaisi vasta päiväkoti, joka antoi kunnollisen työrauhan. Yhtä tärkeää oli päästä välillä omille yöretkille kirjoittamaan. Niiden mahdollistumiseen tarvittiin myös lähiverkostoa, käytännössä äitiäni, joka auliisti otti lasta yöhoitoon. Vietin kaksi yötä isoäidin talossa ja kolme yötä ihanassa hiljaisuuden retriitissä Utön saarella. Silloin kirjoitin ajattelematta mitään muuta. Se oli ihanaa. 

Kaikki ei silti ollut ihanaa. Elämässä oli kirjoittamisen vuosina paljon raskasta. Välillä uuvuin täysin ja ilmoitin jo kustantamoon, että tästä ei ainakaan just nyt tule yhtään mitään. Kärsin tavallista syvemmästä masennuksesta, ja kaikenlainen työnteko oli pelottavan vaikeaa (hirveä tilanne freelancerille). Onneksi löytyi apua: hyvä lääke ja hyvä terapia. Toivuin niin, että pystyin joidenkin kuukausien kuluttua palaamaan käsikirjoituksen pariin. 

Koko kirjoitusprosessin aikana sain apurahoja yhteensä 4500 euroa Journalistisen kulttuurin edistämissäätiöltä ja Suomen tietokirjailijoilta. Olen tuesta tosi kiitollinen. Samalla on tietysti todettava, että isoon kirjalliseen työhön keskittyminen lyö mojovan loven freelancerin kuukausituloihin, koska sille on varattava aikaa. Tämä tarkoittaa jatkuvaa tasapainoilua: Mitä saan tehdä? Mitä pitää tehdä? Kirjoittamatta en voinut olla. 

Toukokuussa 2020, kun olin lähettänyt käsikirjoituksen raakaversion Gummerukselle luettavaksi, sieltä kerrottiin että tekisivät mieluusti kanssani kustannussopimuksen. Julkaisuajankohta suunniteltiin keväälle 2021. Olin tietysti superiloinen! Siitä lähti kirjoittamisen spurttivaihe: kirjoitin entistä intensiivisemmin ja määrätietoisemmin. Vihdoin tiesin, että työ ei olisi turhaa! Syksyllä sain valmiiksi uuden version, johon sitten sain kustannustoimittajalta perehtyneet kommentit. Niiden pohjalta tein vielä parannetun version, joka sitten on pääpiirteissään se, joka nyt on kansien välissä. Toki se on sen jälkeen käynyt läpi tekstieditoinnin ja oikoluvun. Kustantamon ihanat ammattilaiset olivat tukenani joka vaiheessa, mikä on aivan mahtavaa.

Viimeinen vuosi meni painoon helmikuun puolivälissä 2021 ja ilmestyi kuukautta myöhemmin. Nyt se on kirjakaupoissa, ja minun mielessäni pyörivät jo uudet ideat, ajatukset ja sanat. 

Ikävä teitä

Yksityiskohta Anu Tuomisen näyttelystä Taidehallissa vuonna 2020.

…uimahallit. Ikävä lipokkaiden läpsytystä laattalattiaa vasten, ihojen liikkeitä, märkiä tukkia. Ihmisten yksityistä pesuähinää, saunojen toismaailmaisuutta, kiukaan sihinää, kaverusten päivittelyjä lauteilla. Hallien kiinnostavaa arkkitehtuuria, altaiden äkkikylmää, sinistä vettä ja vanhojen vesijumppaa, jonka musiikki muuttuu puuroksi jo muutaman metrin päässä. Melkein päälle hyppiviä innokkaita lapsia, vesijuoksukaveruksia, vakavia kuntouimareita joilla on uimalakit, kiiltävää juoma-automaattia rappusten päässä.

…museot. Ikävä isoa tilaa johon mahtuu monta mutta jossa jokainen on yksin, tauluja joiden koko ylittää käsieni välin, kirkkaita lempeitä aggressiivisia ja odottamattomia värejä. Hiljaista ihmisten kahinaa, varovaisia melkein äänettä lausuttuja kommentteja, hymyjä kolmevuotiaalle joka analysoi näkemäänsä. Mustapukuisten sali-ihmisten huomaamattomuutta, strategisesti asetettuja istumapaikkoja joille saa istua, ravisuttavia videoita, rumankauniita patsaita. Uusien ajatusten alkuja, vanhojen loppuja, horisontteja joita en tunti aiemmin tiennyt olevankaan. Korkeutta, leveyttä, syvyyttä.

…kirjastot. Ikävä tuoksua hyllyjen välissä, näytille nostettuja kirjoja joista en ole kuullut koskaan, uusia maailmoja avaavia luokituksia, kierrätyshyllyä jossa yksinäinen muovinen lelu. Runokirjoja katseen korkeudella, tietokoneen käyttöä harjoittelevia miehiä, tapahtumista kertovia lappuja kankaisella ilmoitustaululla. Diabetesviikkoa, Ranska-viikkoa, erityisten oppijoiden viikkoa ja niiden kunniaksi esiin nostettua kirjallisuutta, uskollisia kirjastonhoitajia jotka eivät koskaan häiritse ketään mutta auttavat aina, naapurustoa joka tapaa kirjojen välissä vahingossa, sitä pyörivää tuolia jossa lapsen kanssa istutaan lukemassa. Hämärtyvää iltaa seinien sisäpuolella, ajatusta siitä että pitäisi lähteä jo kotiin, sitä ettei kuitenkaan ole pakko tehdä niin.

…reissut Viroon. Ikävä matkaan lähdön tuntua, läheisyyttä joka kuitenkin on eri maailmasta, satamaa joka kerää tulijoita ja menijöitä. Tallinnan ruohottuneita ratikkakiskoja, salamyhkäisiä puutaloja, niiden natisevia lattioita. Rantaheinikkoa Haapsalussa, hylättyjä pukukoppeja sen rannalla, hiljaisia pikkuteitä, ihmisten loputtomia kasvimaita pienillä pihoilla. Kylpylöitä, niiden raukeaa tunnelmaa, suolan hieromista selkään suolasaunassa. Yllättäviä sydämellisiä ravintoloita kellareissa, vanhoja vehmaita puistoja, loputtoman tuntuista merenrantaa joka näyttää ulottuvan kaikkialle. Uuden ja vanhan liittoa, laulavaa kieltä, toivon ja eteenpäinmenon tunnelmaa. Leivoksia kahviloissa.

Joskus taas.