Kaksi pientä kotia

 

IMG_4237Ensimmäiseen kotiin noustiin puisia rappusia kolme kerrosta, sitten käännyttiin vasemmalle. Sininen ovi käytävän päässä, lukko vähän hankala.

Ensimmäisellä kerralla häilähti tupakan ja toisaalta etikan tuoksu.

Lattiat valkoista laattaa. Ikkunat koko asunnon korkuiset kuten Pariisissa usein. Vuokraisännällä hymykuoppa ja silmäpussit. Emme tiedä hänen sukunimeään.

Se koti oli Pariisin parhailla kulmilla, meille tutuimmilla, lähellä kanaalia ja kiinalaisten prostituoitujen päivystyspaikkoja. Siinä oli kaksi pientä huonetta ja vessa, noin 25 neliötä sentään. Musta tekonahkasohva, jolla istumisesta tuli pylly kipeäksi. Matala lasipöytä toimitti ruokapöydän virkaa. Kapean parisängyn kulmassa haisi vienosti home.

Se oli ihana koti.

Ikkunasta näin naapurintytön, joka palasi aina myöhään illalla, jonka kirjahyllyssä oli taidekirjoja ja sohvapöydällä tomaatteja. Hän puisteli usein mattoja. Alakerrassa huivipäinen mummu lähti keppinsä kanssa torille joka tiistai ja perjantai. Palasi kotiin kärry täynnä.

Se oli koti, jonka 25 neliötä riittivät hyvin kahdelle. Hyviä kirjoituskahviloita ihan vieressä, itsepalvelupesula vastapäätä, leipomo ja hedelmäkauppa kulman takana. Yhdessä kaupassa turkkilaisrouva möi tekemiään viininlehtikääryleitä (herkullisia). Kouluja vieressä, lapsia kaikkialla.

Kaksi kaappia vaatteille, muutama keittiövaruste. Ostimme kaksi kynttilää ja turkoosin lukulampun. Muuten koti oli jonkun muun kalustama – ja kun kävi Rue St Maurin pikkuruisissa, halpoja huonekaluja myyvissä kaupoissa, oli helppo käsittää, miten pienellä rahalla kaikki oli tehty.

Koti ei ollut erityisen korkea tai erityisen idyllinen, mutta isojen ikkunoiden ansiosta se tuntui tilavalta. Ikkunat avatessaan oli melkein kuin ulkona.

IMG_5133Sitten oli toinen koti, viereisessä kaupunginosassa, mukulakivikadulla, turisti-Pariisin laidalla. Sinnekin johtivat puiset portaat. Se oli ullakkoasunto, todellakin, ullakkoasunto Pariisissa, hirsipalkit katossa! Siellä oli tometet lattiassa ja kattoikkunat joista näkyi taivas, yksi niistä kylpyammeen yllä. Ei hometta. Vinot katot, joten asuinkorkeaa tilaa ehkä 10 neliötä, mutta kaikki oli somaa, taas toisen kalustamaa mutta tällä kertaa erilaisella maulla, enemmän omaan estetiikkaan sopivalla.

Pikkuinen keittiö jossa oli kaikkea melkein riittävästi. Kirjahyllyt valmiiksi täynnä kirjoja (Nick Hornbyä, Virginia Woolfia, freelancerin opas siihen, kuinka tehdä rahaa). Iso televisio, hyvä netti. Avain ovimaton alla; me emme koskaan tavanneet vuokraisäntää.

***

Kaikki tämä, kaikki idyllinen ja ihana, ja:

minä haikailen kotia numero yksi, keinonahkasohvaa ja lasipöytää. Toista kotia ei ole ikävä, yhtään. En tarkalleen tiedä, miksi näin on. Se on silti kiinnostavaa ja puhuu sen puolesta, että ”omannäköisyys” sellaisena kuin minä osaan sen ajatella ei ehkä sittenkään ole kaikkein tärkeintä.

Kodin tekee kodiksi jokin ihan muu.

Toisesta kodista ei näkynyt kadulle, ei pihalle. Kattoikkunat eristivät maailmasta, ne jättivät meidät yksin ihanalle ullakollemme. Hälytysajoneuvot ja kadunvarren yökerhoissa bilettävät nuoret vain kuuluivat. Nukuimme tulpat korvissa.

En tiedä, kuka asui naapurissa. Me istuimme sohvan virkaa toimittavalla sängyllä vieretysten tietokoneinemme, hyvin kaukana siitä maailmasta joka oli vuosisatoja nähneiden seinien toisella puolella. Ehkä se oli liikaa, koska olimme muutenkin yksin kaupungissa.

Tilaa oli vain vähän vähemmän kuin kodissa yksi mutta sitä tuntui olevan liian vähän. En tiedä johtuiko se vinoista katoista, siitä että oleilupaikkoja oli vain se yksi, sohva, vai siitä että koti ei laajentunut ikkunoiden kautta kadulle, että sieltä ei näkynyt koskaan mitä joku toinen teki tai toimitti. Vai siitä että olimme terrori-iskujen jälkeisessä shokissa, liian paljon kotona, siitä että ei huvittanut ollenkaan entiseen tapaan viipyä myöhään iltaan ulkona.

Vai ehkä siitä, että alue on melkein turisti-Pariisia, sellaista jossa brittinuoret juhlivat viikonloppuisin ja vähän viikollakin ja joka siksi on läpikulkupaikka, hetken huuma. Se on sitä Pariisia jossa kuulee englantia melkein yhtä paljon kuin ranskaa. (Kodin numero yksi alueella kuulee arabiaa. Ja kiinaa.)

***

Niin:

Seitsemän kuukauden aikana Pariisissa ymmärsin lisää alueiden eroista, siitä miten suurkaupungissa tunnelma olla ihan eri kahdessa vierekkäisessä korttelissa. Että on ihan eri asia olla kymmenennen kaupunginosan etelälaidalla kuin yhdennentoista etelälaidalla, vaikka välimatkaa ei ole kovin paljon.

Siinä missä kodin numero yksi alakerrassa oli kahvila, jossa minua sinuteltiin ja kutsuttiin chérieksi, kodin numero kaksi lähileipomossa ei koskaan osoitettu tuttavallisuuden merkkejä, vaikka kävimme siellä melkein joka päivä.

Koti numero yksi oli talossa, jossa asui monenlaista väkeä, isoja ja pieniä perheitä, sellaisia jotka tuntuivat asettuneen taloon. Paljon lapsia. Ei turisteja. Kodin numero kaksi talossa on monta Airbnb-listausta ja tanssistudio. En nähnyt lapsia juuri koskaan.

Kodin numero yksi lähellä yrittäjät ryhtyivät tervehtimään meitä ohikulkiessamme heti, kun olimme pari kertaa käyneet asioilla. Kodin numero kaksi korttelissa ei ollut sellaisia kauppoja (hedelmä-, vihannes-, liha-, juusto-), joissa olisi päivystänyt aamusta iltaan työskentelevä pienyrittäjä. Kodin numero yksi lähileipomo oli auki kuudesta aamulla kymmeneen illalla kuutena päivänä viikossa yhden pariskunnan voimin. Kodin numero kaksi lähileipomo oli auki aamusta iltakahdeksaan viitenä päivänä viikossa, ja siellä oli yrittäjien lisäksi työntekijöitä (ja paljon parempi patonki).

***

Olen aina ihastellut pieniä koteja ja flirttaillut ajatukselle pikkuyksiöön muuttamisesta.

Tämänkertaisen Pariisin-kokemuksen perusteella päätelmäni on, että pieni koti voi toimia meidän kaltaisillamme hyvin, jos a) huoneita on kaksi, b) koti saa tarpeeksi jatketta seinien ulkopuolelta ja c) rakastamme aluetta. Alueella on varmaankin pikkukodin asukille yleisesti paljon enemmän väliä kuin väljien neliöiden valtiaalle.

Seitsemän kuukauden parikymmenneliöisten jälkeen vajaa viisikymmentäneliöinen kaksio tuntuu muuten suorastaan hulppealta.

Youtubea maailmantuskaan

Saara pohti blogissaan kamalaa maailmantilannetta ja siitä seuravaa ahdistusta, joka pakottaa usein vain kääntämään katseen pois. Jättämään uutiset lukematta ja kommenttipalstat katsomatta. Koska ei pysty.

Tunnistan.

Pariisin terrori-iskujen jälkeen kirjoitin siitä, miksi taide auttaa kamaluuksista seuraavaan pahaan oloon. Mutta joskus taidekin on liikaa. Ihan liian vahvaa siis.

Toiminta auttaa kaikista varmimmin, mutta siihen on vaikeinta ja työläintä tarttua. Yleensä en oikein tiedä, miten toimia. Pelkään asioiden ja ihmisten todellisesta kohtaamisesta aiheutuvaa riittämättömyyden tunnetta.

Silloin käännyn sen puoleen, mitä monesti kutsutaan hömpäksi. Mutta huomaan olevani senkin kanssa hiukan takajaloillani. Esimerkiksi sisustuslehdet, joista ennen olen nauttinut, maistuvat minusta nykyään aika happamilta. Ne näyttäytyvät minulle tuotekatalogeina ja tietynlaisen ihanne-elämäntavan airueina, jonakin sellaisena joka ei yhtään inspiroi tai katkaise ajatuksia.

En tiedä, näenkö ihan vinosti, mutta sisustuslehdissä esitellyt asukkaat tuntuvat useimmiten olevan sitä laatua, joka yhtenään kutsuu ihmisiä kotiinsa syömään, harrastaa ruoanlaittoa, nauttii kaikesta valkoisesta ja on valmis roudaamaan oikeanlaisia tavaroita vaikka maailman ääristä. He vaikuttavat aina erinomaisen hyvin toimeentulevilta. Vai kirjoitetaanko jutut vain aina samoja asioita korostaen?

Jotenkin tämä kaikki kyllästyttää minua, se ei tunnu ihanalta vaan jotenkin rajoittavalta ainoastaan. Vaikka sisustamisessa sinänsä ei ole mitään vikaa, eikä niissä ihmisissä tietenkään. Silti minua kiinnostaisi sellainenkin koti, jossa televisio laitetaan ikkunan eteen ja jossa ei remontoida ”oman näköistä”. Kiinnostaisi asukkaiden filosofia sellaisen takana.

Olen toki löytänyt joitakin uusia rentoutumiskeinoja. Katselen aika usein Jamie Oliverin videoita. En pysty katsomaan hänen esiintymistään hymyilemättä, en edes tällaista ihan perus ”kuinka pilkot sipulin” -videota, saati ruoanlaittoa.

Lisäksi katselen kaikenlaisia diy- ja life hack -juttuja. Vaikka tämä menee nyt ihan vinkkailun puolelle, jaan silti pari viimeaikojen parasta.

Jos sinultakin on joskus lentänyt puuteri/poskipuna/luomiväri roskiin sen jälkeen, kun se on pudonnut lattialle ja hajonnut pieniksi siruiksi, katso tämä video. Siinä kerrotaan, miten puuteri korjataan. Tästä innostuneena olen jopa muuttanut tavallisen poskipunani voidemaiseksi hajottamalla sen ja sekoittamalla karitevoihin. Tuloksena on huomattavan edullinen voidemainen poskipuna.

Järjestelyjutut ovat myös aina jollain ihmeellisellä tavalla rentouttavia. Ehkä niissä ratkotut ongelmat ovat ihmiselle sopivankokoisia. Tämä video tarjoaa kätevän keinon paripeiton pussilakanan vaihtamiseen yksin. Tai no. En ole kyllä kokeillut. Mutta se näyttää nerokkaalta!

Pakkausvideot (siis sellaiset, joissa pakataan jollain tavoin superkätevästi) ovat myös yksi heikkouteni, vaikka en ole juuri tainnut noudattaa niiden vinkkejä. Erityisesti miehille suunnatut versiot ovat kiehtovia. Esimerkiksi tämä. Ja tietysti tämä yhden yön pakkausvinkki, joka toimii siinä tapauksessa, että pärjäät reissussa t-paidalla ja vaihtoalusvaatteilla. Ehkä.

Parhaat vaatteeni: Naf Naf -mekko

  • Merkki: Naf Naf
  • Materiaali: 75 % puuvillaa, 25 % polyesteriä
  • Valmistusmaata ei lue pesulapussa.
  • Ostettu: 1990-luvun puolivälissä. Ostohinnasta ei mielikuvaa, tuskin kovin kallis.
  • Hinta per käyttökerta tähän mennessä: todennäköisesti alle 10 senttiä

Blossom Russo tv-sarjassa Kullannuppu (1990–1995) oli kiinnostava tyttöhahmo, jolla oli ihania vaatteita. Blossomin jalanjäljissä minunkin oli saatava raidallinen mekko. Olin yläasteikäinen.

Se mekko on tuossa kuvassa ja yhä ahkerassa käytössä.

Valitettavasti en muista ostotapahtumaa, mutta merkistä päätellen mekko löytyi ulkomailta, ehkäpä Ranskasta vuonna 1996. 90-luvulla Naf Nafia ei myyty Suomessa.

Tämä lempivaate on siis ennen kaikkea kestävää laatua, mutta tykkään myös sekä mallista että raitakuosista vieläkin. Kangas tai muoto ei ole mennyt parissakymmenessä vuodessa miksikään (olen jo heti aluksi leikannut spagettiolkaimet poikki ja solminut ne lyhyemmiksi, mikä on ainoa esteettinen haitta). Ei nyppyjä, ei kiertäviä saumoja eikä repeämiä. Miten tämä on edes mahdollista?

Mietitäänpä. Mekko on kapeamallinen eikä helma siis jää helposti kiinni mihinkään. Vasta valokuvatessani sitä huomasin, että paksuhkossa, hengittävässä trikoossa on neljännes polyesteriä. Olin pitänyt kangasta kokopuuvillana. Ehkäpä synteettinen vahvistus tässä kohtaa tuo kestävyyttä. Polyesteri on tässä sellaista nykyään harvoin tavattua, ei-nyppyyntyvää laatua, ja puuvillakin loistokamaa. Ehkä se on pitkäkuituista, kun ei nyppyynny? (Nyt loppuu asiantuntemus, mutta jotakin tällaista muistelen viisaampien kirjoituksista.)

On myös myönnettävä, että vaikka tämä vaate on vanha, superkovaa käyttöä ei kesämekolle Suomessa tule. Käyttökertoja on parikymmentä vuodessa. Lisäksi tämä mekko on vain perusarkeen sopiva, mutta toisaalta kesälomalla ei juuri virallisempaa kaipaakaan. Aivan oiva vaate maaseutumatkailuun tai kotona oleiluun lämpimänä päivänä. Säärimitta on tosi toimiva, ei liian paljastava ja tarvittaessa hiukan lämmittävä.

Tätä mekkoa voi hyvin myös kerrospukea. Tänä kesänä sen yläosana on usein ollut ohut paitapusero –  en oikein enää osaa julkisesti esiintyä tuollaisissa rimpulaolkaimissa.

Mekon pitkäikäisyyteen vaikuttanee myös se, että se on helposti konepestävä eikä tarvitse koskaan silitysrautaa.

Tämä mekko on syy siihen, että etsin aina maksimekoista samaa hiukan painavaa ja läpinäkymätöntä materiaalia. Turhaan. Saman malliset mekot tapaavat olla ohuehkoa viskoosia ja vielä sellaista laatua, joihin nypytkin ilmestyvät vain katsomalla. Ärsyttävää!

Joskus tuntuu, että 90-luvulla asiat olivat vaaterintamalla paljon paremmin, vaikka valmistusmaita ei kovin taajaan vaatteisiin merkittykään. Mitäpä merkitsemään, kun selvää oli, että ne tulevat omasta maasta tai ainakin jostakin aika läheltä.

Minulla on omien vaatteideni perusteella sellainen arvelus, että nykyiset pikamuotiketjutkin tuottivat parikymmentä vuotta sitten ihan kohtuullista ja joskus jopa loistavaa laatua. Voivat tietenkin nykyäänkin tuottaa, jos tietää, mitä ostaa (hyvät löydöt sopii paljastaa!) – kaoottiset vaaterekit eivät vain varsinaisesti hengi laadukkuutta.

Nykyisestä Naf Nafista minulla ei ole hyvin palvellutta villahuivia enempää kokemusta. Pariisissa pyörähdin välillä liikkeessä, mutta kovin pikamuotihenkiseksi tuo tuntui musiikkia myöten menneen. En viihtynyt pitkään. Miinusta siitä, että nettisivut eivät vaikuta kertovan vaatteiden tuotantoketjusta sanaakaan. Sellainen on nykyään hävytöntä.

Vaate voi näyttää kaupan rekissä tai ensimmäisellä käyttökerralla vaikka kuinka ihanalta, mutta minua kiinnostaa se, miten se palvelee vuosien käytössä. Tämä arvio on Parhaat vaatteeni -sarjan kolmas osa. Miksi vaatteita ei voisi arvioida yhtä hyvin kuin kirjoja tai teknisiä vempeleitäkin?

Mikä on tärkeää

IMG_5445

Löysin kirppiskassistani puna-valkoraitaisen kesäpaidan 90-luvulta. Katselin sitä aikani. Laitoin sen päälleni. Se oli hyvä – ehkei ihan täydellinen mutta hyvä. Jo valmiiksi ostettu. (Olin ajatellut vähän uuden kesäpaidan ostoa.) Väläyksenomainen ajatus: Minulla on jo kaikki. En tarvitse mitään lisää. Elän maailmassa jossa minulla voi 34-vuotiaana olla kaikki tavara mitä keksin tarvita.

Iltakävelyllä puolison kanssa kiersimme järven ja törmäsimme roskalavaan. Siellä oli tuoleja, pöytiä ja iskemättömiä villasukkia. Lisäksi oli vanha Finnairin matkustamolaukku, jossa luki ”tehty istuimen alle”. Se oli täynnä kasetteja. Puoliso kantoi sen kotiin.

Emme tarvitse mitään lisää, emme lentolaukkua emmekä vuosikymmeniä vanhoja kasetteja varsinkaan. Mutta löytämisen iloa tarvitsemme! Kauniin polun huomaamista järven varrella, roskalavaa täynnä hylättyä tavaraa, musiikkia jota joku on joskus rakastanut, vanhan kasettimankan rohinaa. Tarinoita jotka häilyvät vanhan ja hylätyn yllä, vuosikymmeniä tallatuilla poluilla. Ne ovat tunteikkaita, vereviä, niistä tulee vahva olemassaolon tuntu.

Mutta tavarat itsessään? Voin punnita ja plarata niitä loputtomiin, voin ostaa niitä lisää, voin lahjoittaa paremman tavaran etsimiselle aikaani, mutta – – onko se tärkeää?

Osaisinpa pyrkiä parempaan yhtä kiivaasti muidenkin asioiden kohdalla. Jospa pyrkisin olemaan parempi ajattelija, parempi maailmankansalainen, jospa mieluummin opettelisin huomioimaan paremmin maapallon, jolla elän… Oikeasti tarvitsisin tavaran sijaan lisää inhimillisyyttä, sitä että uskaltaisin katsoa toista ihmistä läheltä, tuomitsematta.

Ajatusleikkini on seuraava. Jos en koskaan enää ostaisi mitään muuta kuin välttämättömästi tarpeellisen, kääntyisikö mieleni tärkeämpiin asioihin? Keksisinkö sellaisia ratkaisuja inhimillisiin kysymyksiin, joita nyt en osaa kuvitellakaan? Sillä onhan niin, että tavaran haluaminen vaatii pitkällisiä toimia: pitää tehdä tietty määrä töitä ansaitakseen rahan sitä varten, pitää löytää juuri oikeanlainen tavara, huoltaa sitä. Kirjailija Henry David Thoreau kirjoitti 1800-luvun puolivälissä, että kävely on junaa nopeampi liikkumistapa, sillä siinä vaiheessa kun junaan havitteleva ryhtyy töihin ansaitakseen junalipun hinnan, kävelijä pääsee jo liikkeelle. Junat ovat 170 vuodessa nopeutuneet mutta periaate ei ole vanhentunut.

Tavaranvähennysjutuissa, näissä nykyään joka paikasta tunkevissa konmarihommissa, on usein sellainen uskonnosta muistuttava sivusävy, että kaikki muuttui paremmaksi kun luovuin seitsemästäkymmenestä prosentista omaisuuttani. Se kuulostaa lehdissä sellaiselta kepeältä heitolta johon on helppo todeta että joo niin varmaan, hurahdit heittämään kaikki muistosi pois ja nyt tunnet hetkellistä vapautta, kyllä myöhemmin kaduttaa, tiedä se, hölmö! Mutta en usko että useinkaan on kyse tavaran hävittämisestä vaan juuri siitä, että ihminen ymmärtää haluavansa keskittyä johonkin muuhun kuin ympäröivään tai kaivattuun tavaraan, pysähtyy miettimään mitä elämä oikein on, mikä siinä on tärkeää. Mikä minulle on arvokasta.

Sillä yltäkylläisyyden maailmassa kaikki on jatkuvassa vaarassa menettää arvonsa: ihminen, eläin, tavara, työ. Mitään niistä ei enää sanota lahjaksi, tai siunaukseksi, tai kohdella sen mukaisesti. Ne ovat puitteita, hyödykkeitä, taustaa jollekin elämälle jonka merkityksestä emme enää ole varmoja. Kaikki puhe siunauksista ja lahjoista kuulostaa uskonnolliselta, ideologiselta, jollakin tavoin naiivilta.

Ja silti meidän täällä nyt elävien pitäisi päättää, mihin me käytämme välttämättömyystavaran hankkimisesta vapautuneen ajan, sen jonka eteen ovat edelliset sukupolvet tehneet työtä (”jotta lapsillamme olisi helpompaa”, sanovat monet). Meillä on varaa kysyä, mikä on tärkeää. Jos meillä on varaa, eikö meillä tavallaan ole myös velvollisuus – –

Pahinta olisi tulla penseäksi.

Parhaat vaatteeni: 2or+ByYat-paita

  • Merkki: 2OR+BYYAT
  • Materiaali: 50 % modaalia, 50 % puuvillaa
  • Paidassa ei lue valmistusmaata. 2OR+BYYAT kertoo sähköpostitse, että heidän materiaalinsa tehdään suurimmaksi osaksi Italiassa, Ranskassa, Kreikassa ja Espanjassa. Tuotteet valmistetaan Suomessa ja Baltian maissa.
  • Ostettu: joulukuussa 2011 (käyttöikä tällä hetkellä: 4 vuotta 7 kuukautta)
  • Ostohinta: 79 euroa
  • Hinta per käyttökerta tähän mennessä: noin 36 senttiä

Joulukuussa 2011 jouduin televisioon. Jännitti. Tietenkin kaapissa oli vain mustia tai kulahtaneita vaatteita (tai no, tuntui siltä). Päätin ostaa uuden paidan.

Kävi hyvin. Sanoin 2OR+BYYATin liikkeessä myyjälle, että etsin jotakin yksinkertaista mutta kiinnostavaa ja ei-mustaa, ja niin löysin tämän savunvioletin puolihihaisen paidan. Se oli kuin olikin päälläni televisiossa ja sen jälkeen lukuisia kertoja: siistinä vaatteena työtapaamisissa ja arkijuhlissa, parinakin jouluna mutta myös ihan tavallisena arkena.

Kangas on mieluummin hiukan paksu kuin ohut, joten lähinnä olen käyttänyt paitaani syksyisin ja talvisin, viime vuodet hyvin usein Muka van neuletakin kanssa. Puolikkaiden hihojen ansiosta paita käy loistavasti kerrospukeutumiseen.

Modaali-puuvillatrikoo on tosi mukavaa päällä, laskeutuu kauniisti eikä ole mitenkään mahdottoman näköinen edes silittämättä. Vaate on pehmeä mutta ei nukkaannu helposti. Toistaiseksi kokemukseni selluloosamuuntokuitu modaalista ovat erittäin hyviä muun muassa tämän paidan ansiosta.

Paitani on leikattu ja ommeltu huolellisesti, muun muassa kauluksen takaosassa on venymistä estävä nauha (joku asiantuntevampi voi kertoa, mikä oikea termi tälle olisi). Vaate ei lukuisista käyttökerroista ja pesuista huolimatta ole kiertynyt tai venähtänyt lainkaan. Muoto on entisellään.

2OR+BYYAT kertoo nettisivuillaan panostavansa pitkäikäisiin käyttövaatteisiin. Tämä paita on hyvä osoitus sellaisesta. Design on yksinkertainen mutta kuitenkin kiinnostava. Vaate on rauhallinen ja kaunis. Ja erityiskiitos pitkäselkäiseltä: se on tarpeeksi pitkä.

Paita on kohta viisivuotias, ja on myönnettävä, että enää se ei ole kaikilta osin ihan entisellään. Parin viime vuoden aikana kankaaseen on ilmestynyt muutama pienenpieni reikä. Olen korjannut ne, mutta täyteen huomaamattomuuteen en ole kyennyt, joten vaate on laskenut siististä arkisempaan kategoriaan.

Ihan viime aikoina kankaan pintaan on myös ilmaantunut ihan ohutta, tuskin havaittavaa nukkaa. Yksin se ei häiritsisi; silittäminen tekisi paidasta yhä täydellisen. Kankaaseen on kuitenkin myös jäänyt muutama rasvatahra – nekin tuskin havaittavia, mutta tahroja yhtä kaikki.

Olen nyt tämän loistavasti palvelleen lempivaatteeni osalta vaatekierron ongelmakohdassa: mitä tehdä, kun ihana vaate alkaa tulla tiensä päähän? On vaikea löytää vastaavaa monikäyttöpaitaa, ja kun vielä vaatteen muoto ja ihana väri ovat ennallaan… Silti siisteiksi tarkoitetut kulahtaneet vaatteet masentavat käytössä. Miten siis toimia? En oikeasti tiedä.

Ainoa, mikä tämän paidan ja merkin kohdalla harmittaa, on se, että valmistusprosessista on vaikea saa tietoa. Paidassa ei lue valmistusmaata, mikä herättää aina epäilyksiä. Jos se on Suomi tai Baltian maat, kuten sähköpostitse saamani vastaus kertoo, sitä ei kannattaisi peitellä.

2OR+BYYATin vaatteissa on myös sama vaikeus kuin Muka van vaatteissa: niitä myydään niin harvassa paikassa (Suomessa tällä hetkellä kai vain merkin Fredrikinkadun-liikkeessä?), että niihin ei ole ihan helppo päästä käsiksi.

Vaate voi näyttää kaupan rekissä tai ensimmäisellä käyttökerralla vaikka kuinka ihanalta, mutta minua kiinnostaa se, miten se palvelee vuosien käytössä. Tämä arvio on Parhaat vaatteeni -sarjan toinen osa. Miksi vaatteita ei voisi arvioida yhtä hyvin kuin kirjoja tai teknisiä vempeleitäkin?

Täällä, poissa

jossain

Kun heräsin perjantaina, avoimesta ikkunasta kiemurteli leikatun nurmen tuoksu.

Leikatun nurmen tuoksu on minulle Suomen tuoksu. Sitä en ole koskaan haistanut muualla. Pariisilaispihoilla ei ole nurmia, beniniläispihoilla ei varsinkaan.

Niin, olen Suomessa taas.

Minussa on sellainen valuvika, että sieltä missä olen kaipaan aina toisaalle. Nyt katson Pariisin näyttelyitä ja ajattelen: miksen ole enää siellä, miksen mennyt sinne. Ja kun olin siellä, en minä jatkuvasti näyttelyissä ravannut. Elin arkea. Tein töitä, tulin kotiin, söin, katsoin elokuvia. Kävelin, kävin Emmauksessa, joskus torilla. Lopulta yllättävän harvoin torilla.

Viimeisenä päivänä, kun kävelin hammamiin, satoi vaatteeni märiksi. Katto alkoi tiputtaa vettä sänkyyn.

Viimeisellä viikolla tajusin, että olin ollut alkua lukuun ottamatta koko Pariisin-ajan, seitsemän kuukautta, poikkeuksellisen paljon kotona. Että me molemmat olimme. Ei iltamyöhän elokuvia eikä lasillisia, ei pitkiä ravintolaillallisia, ei kovinkaan paljon astumista täysin tuntemattomalle maaperälle: outoihin lähiöihin, uusille kursseille, vieraisiin kaupunkeihin. Emme me olleet sitä ajatelleet, mutta niin olimme toimineet.

Tälle on yksi syy, se joka muutti koko seitsemänkuisemme ihan toiseksi kuin olimme uumoilleet. Kepeyttä, sitä paljon Pariisilta odotettua ja huolella valmisteltua, kesti kaksi viikkoa.

Sitten tuli perjantai kolmastoista, lämmin ja hilpeä marraskuun päivä aina kello 21.20 asti. Se mitä tapahtui muutti joitakin asioita huomaamatta, pinnanalisesti, myös sellaisten elämässä jotka eivät joutuneet tulilinjalle.

Olen suoraryhtisempi kuin seitsemän kuukautta sitten. Silti tai siksi. Tätä aikaa ei voi erottaa terrorismin haavasta, on mahdotonta sanoa mikä olisin ilman sitä, millainen olisi ryhtini ja käyttäisinkö huulipunaa. Aikoihin emme ole enää pelänneet, mutta koko ajan olemme odottaneet uutta odottamatonta, sitä joka naksauttaa arjen taas vähän vinoon, tai paljon, ja maailman. Hätätila Ranskassa jatkuu, sitä pidennettiin taas toukokuun lopussa.

Mutta nyt: leikattuja nurmia, persiljantaimia, rusakko takapihalla.

Parhaat vaatteeni: Vilja-neuletakki

Mukava_vilja

  • Merkki: Muka va
  • Materiaali: 85 % villaa & 15 % silkkiä
  • Suunniteltu ja valmistettu Suomessa. Muka van villa-silkki-tuotteet valmistaa langasta valmiiksi tuotteeksi asti Tamsilk Kangasalla.
  • Ostettu: tammikuussa 2014 (käyttöikä tällä hetkellä: 2 vuotta 4 kuukautta)
  • Ostohinta: 189 euroa
  • Hinta per käyttökerta tähän mennessä: noin 44 senttiä

Ennen Vilja-neuletakin ostamista minulla oli kaapissani useita tummia neuletakkeja mutta ei yhtään täydellistä. Pian tämän neuleen ostettuani luovuin niistä kaikista. Vilja korvasi kaikki puolihyvät, niin villaiset kuin puuvillaiset.

Kyseessä on tamperelaisen Muka van malliston kestotuote, johon ihastuin heti. Se on ohut mutta lämmin ja siinä on himmeä silkin hohto. Sen voi laittaa päälle asialliseen tapaamiseen, jopa puolihienoihin juhliin, mutta siinä voi rötvätä kotonakin. Se on siisti mutta ei jäykkä, malliltaan jännittävä mutta kuitenkin tarpeeksi klassinen. Siinä on taskut, joissa kulkee nenäliina tai hiuslenkki, ja lepakkomaisen hihan jatkeena hyvin kapea hiha, mistä erityisesti pidän. Mallissa on juju, kuten Muka van muissakin vaatteissa. Vilja on yhden koon takki, joten se näyttänee vähän erilaiselta eri kokoisilla. Minä olen 180-senttinen, ja takki ulottuu puoleen reiteen.

Tämä neule on ollut ostohetkestä asti kaapissani vuoden ympäri, koska se sopii ohuutensa puolesta myös kesään ja kulkee helposti kassissa varalämmikkeenä. Siksi sille on kertynyt valtava määrä käyttökertoja; uskaltaisin arvioida, että se on ollut päälläni tai vähintäänkin kassissa varavaatteena puolet siitä ajasta, kun olen sen omistanut.

Oma Viljani on musta, mikä on sen hyvä ja huono puoli. Se sopii kaikkeen. Toisaalta pitkässä, syvän mustassa neuletakissa olo on välillä kuin haamulla. Värivaihtoehtojakin kyllä olisi: mustavalkoraidallinen ja meleerattu harmaa (Idalla päällä tässä).

Olen tosi ilahtunut siitä, että tämä neuletakki on kestänyt kahden ja puolen vuoden aktiivikäytön niin hyvin. En nimittäin tiedä, miten sen korvaisin! Olen pessyt sen vain pari kertaa, sillä tuulettaminen on hyvin riittänyt hoidoksi.

Neulepinta ei ole muutamassa vuodessa nukkaantunut lainkaan, mikä kertoo loistavasta materiaalista. Se hohtaa yhä kuten uutena. Saumat ovat tiheää ommelta ja ovat nekin kestäneet tähän asti moitteetta.

Muutaman pienen reiän olen paikannut takin eri puolilta parin vuoden aikana. Kahden vuoden käytön jälkeen hihansuut alkoivat rispaantua, joten taannoin tein hiukan ylipitkiin hihoihin pienet ylimääräiset käänteet ja sain näin epäsiistit kohdat piiloon. Korjauksia ei huomaa, joten takki on entisellään. Voin edelleen käyttää sitä missä tahansa.

Tämä on todellinen luottovaate, jonka perusteella olen aika paljon ihastunut Muka vaan merkkinä. Ainoa harmistus on se, että näitä vaatteita ei ole ihan helppo käydä sovittamassa – niitä ei nimittäin myydä ihan missä tahansa. Tampereella kannattaa käydä Super Mukava -kaupassa, ja Helsingissä ainakin Nudgessa on jotakin.

Vaate voi näyttää kaupan rekissä tai ensimmäisellä käyttökerralla vaikka kuinka ihanalta, mutta minua kiinnostaa se, miten se palvelee vuosien käytössä. Tämä arvio on Parhaat vaatteeni -sarjan ensimmäinen osa. Miksi vaatteita ei voisi arvioida yhtä hyvin kuin kirjoja tai teknisiä vempeleitäkin?