Nainen tienaa 1,5 euroa

kierrätystä

Tyhjinä hetkinä löydän itseni usein Facebookista kaupunginosani kierrätyspalstalta. Selailen sitä huvikseni. Joskus myyn jotain itsekin.

Palstalla pyörivistä yli 10 000 ihmisestä varmaankin 90 prosenttia on yhdellä tavalla kaltaisiani. He ovat naisia. Monet heistä myyvät pitkää listaa kamoja parilla eurolla kappale.

Kaikki hommaa kokeilleet tietävät, että tuotteiden myyntikuntoon laittamisessa ja kuvaamisessa sekä etenkin lisätietojen tarjoamisessa ja tapaamisesta sopimisessa vierähtää yllättävän kauan. Tuntipalkka jää onnettomaksi. Silti teemme sitä.

Minua askarruttaa, miksi melkein kaikki kierrättäjät ovat naisia – myös ne, jotka kauppaavat miesten vaatteita? Vastikään kaupunginosan kierrätysryhmässä oli sellainen poikkeustapaus kuin mies, joka tarjosi lastenvaatteita. Mutta hän toimi toisin kuin useimmat naiset. Tuotteita oli kaksi settiä – ei irtomyyntiä – ja molempien hinta oli nolla euroa. Kuulosti virtaviivaiselta ja herätti toisen kysymyksen: miksi monet naiset ajattelevat jo kertaalleen maksetuista housuista saatavia paria euroa merkittävänä tulona mutta miehet usein eivät? Vai sumplaammeko Facebook-palstoilla jostakin muusta syystä?

Tarkistaessani HSY:n jäteoppaasta taas kerran jonkin roskan oikeaa loppusijoituspaikkaa mietin, onko kierrätys muutenkin naisten hommaa. Kuinka moni yksin asuva mies kierrättää tarkasti kaiken (ja kuinka moni yksin asuva nainen)? Jos pitäisi lyödä vetoa, arvelisin että pullot ja lehdet kierrätetään Suomessa aika hyvin sukupuolesta riippumatta, mutta kaiken muun kierrätyksen arvaisin olevan naisten harteilla. Mitenköhän oikeasti on?

Tekisi mieleni päätellä, että vielä 2010-luvullakin naiset katsovat mitä pienimpiä yksityiskohtia – tyhjenneen viilipurkin oikeaa loppusijoituspaikkaa ja vauvan hiukan nukkaisen bodyn jälleenmyyntiarvoa – kun taas miehet keskittyvät isompiin kokonaisuuksiin. Tämä on tietenkin yleistys, enkä varsinkaan usko että se on myötäsyntyistä. Mutta jotakin on kasvatuksessamme, joka saa naisista esille tämän ”tuostakin voisi vain puolen tunnin työllä saada puolitoista euroa” -asenteen helpommin kuin miehissä. Se vaivaa minua.

Kiinnitän toistuvasti huomiota siihen, että vaatekierrätyksestä puhuttaessa naiset tuskailevat kirpputoripöytien varailun, kamojen säilömisen ja ees taas roudailun kanssa, koska eivät malta laittaa kaikkia vaatteitaan ilmaiseksi kiertoon. Vaikka niille ei ole enää omaa käyttöä ja vaikka niihin kulutettu raha on jo mennyt. Toimin näin itsekin, mutta en ymmärrä logiikkaa.

Aika harva meistä tuntuu ajattelevan, että laitanpa tämän laatutavaran nyt Kierrätyskeskukseen tai muuhun hyvään tarkoitukseen, jotta kierrättävä taho voi sitten saada siitä vähän voittoa omaksi hyödykseen (koska, toisin kuin suuri osa muista vaatteista, se ostetaan aika varmasti). Moni laittaa kierrätyspusseihin ainoastaan puoliepätoivoisia tai lähes arvottomia vaatteita ja näkee hulluna vaivaa saadakseen jonkin kympin omaan taskuunsa niistä ”paremmista”. Samaan aikaan hän laittaa erikseen rahaa hyväntekeväisyyteen.

Ja todellakin: itsekin olen kierrättäjänainen. Kun perheessämme tulee aika myydä tai ostaa, minä laadin aina ilmoitukset ja hoidan sumplimiset. Keskustelimme asiasta puolison kanssa ja totesimme, että näin tapahtuu, koska minä ”pidän siitä hommasta enemmän”.

Mutta ei se ihan täsmälleen niinkään ole. En todellakaan rakasta sumplia Facebook-kirppiksellä av:ita ja yv:itä, mutta jotenkin se vaan tuntuu tarpeelliselta silti – kun taas puoliso kippaisi kaiken suoraan kierrätyslootaan. Saan toki jonkinlaista tyydytystä saadessani tavaran eteenpäin ja kuullessani, että se tulee uudessa kodissa käyttöön. Mutta onko se hommaan käytetyn ajan arvoista vai osallistunko tässä nyt johonkin harha-ajatteluun, joka estää sukupuoleni edustajilta todella tärkeät asiat elämässä? (Ja sitten taas: arvottaako tällainen ajatus kierrätyspuuhat jotenkin huonommiksi harrastuksiksi kuin jotkin toiset puuhat?)

Entä jos vaan roudaisin kaiken kotoa poistuvan Kierrätyskeskukseen, miettimättä asiaa sen pidemmälle? Totuus on, että se ei aiheuttaisi perheellemme taloudellisia menetyksiä, jos lasken omalle työlleni lainkaan hintaa. Tekisikö se elämästäni tylsempää, helpompaa, vähemmän tai enemmän tyydyttävää?

Hypnoottinen dokumentti kangastehtaalta

Suomessa säädettiin sata vuotta sitten kahdeksantuntisesta työpäivästä lailla. 52 vuotta sitten tuli laki, joka mahdollisti vapaat lauantait.

Noina aikoina suurin osa suomalaisten käyttämistä vaatteista tehtiin kotimaassa (joskin esim. puuvillaa tuotiin Amerikasta).

Vaatteiden ompeleminen tuskin oli suuresti rikastuttavaa työtä, mutta sitä koskivat samat lait kuin muitakin töitä. Kun 1950-luvulla valmisvaatteet alkoivat vallata suomalaisten kaappeja, niiden ostajien ei tarvinnut murehtia vaatteiden tekijöiden ihmisoikeuksista. Ehkä läheisessä vaatetehtaassa oli työssä naapuri tai sukulainen.

Kävin viikonloppuna katsomassa intialaisen Rahul Jainin dokumentin Machines (traileri), joka vielä pyörii joitakin kertoja viikossa Finnkinon teattereissa.

Siitä ei ole helppo kirjoittaa.

Oikeastaan tekisi mieli olla hiljaa, ja kuitenkin sekin tuntuu väärältä.

Eihän se yllättävä ollut, tietenkään. Leffa kertoo Intian Gujaratissa sijaitsevasta tehtaasta, jossa värjätään kankaita, joita me täällä Euroopassakin vaatteissamme käytämme. Aika paljon se vain näyttää, mitä tehtaassa tapahtuu. Machines on aisteihin käyvä elokuva ja sellaisenaan erilainen kuin useimmat tietodokumentit.

***

Elokuva oli hieno ja kaunis, mutta viimeistään vartin kohdalla teki mieli kävellä ulos teatterista. Ääni oli korviahuumaava, kankaiden kiito koneissa psykedeelinen. Eikä mukana tietenkään edes ollut kuumuutta, joka näkyi vain hikipisaroina työntekijöiden vartalolla, eikä kaikkialla leijuvaa ammoniakin hajua, josta ohjaaja tässä Varietyn haastattelussa kertoo.

Jainin ohjaus ei moralisoi: tehtaan olot olivat varmasti täysin lailliset, ja sen johtajatkin voisivat katsoa kuvauksen nikottelematta. Kuitenkin oli helppo havaita, että työntekijät, joista moni oli selvästi alaikäinen, kahlasivat tehtaalla värjäyskemikaaleissa ja käsittelivät niitä paljain käsin, nukkuivat kangaspölyssä, nukahtelivat koneiden ääreen ja kantoivat isoja taakkoja hankalissa asennoissa.

Yksi työntekijöistä kertoi dokumentin loppupuolella tienaavansa kolme dollaria 12 tunnin työstä, ja koska tämä ei riitä mihinkään, hän teki perään toisen työvuoron. Tehtaan johtajan mielestä palkat olivat nykyään liian korkeat ja työntekijät sen vuoksi laiskoja.

Mihin minä näkökantoineni asetun?

***

On hienoa olla ylpeä suomalaisesta tasa-arvosta, työntekijöiden oikeuksista ja toimivasta yhteiskunnasta.

Mutta.

Machines muistutti siitä, että kulutuksemme pyörii yhä ja ehkä entistäkin enemmän sen varassa, että kaikille ei makseta lähellekään oikeudenmukaisesti, että kaikki työntekijät eivät voi järjestäytyä, että kaikkien ihmisten työturvallisuudesta ja perusihmisoikeuksista ei huolehdita.

Ja siitäkin, että esimerkiksi juuri vaatteidemme tekeminen vaatii yhä edelleen valtavan määrän ihmistyövoimaa valvomaan koneita, oikomaan kankaita, kantamaan pakkoja, sekoittamaan värejä, ompelemaan… Suomen kaltaisessa automatisoituneessa yhteiskunnassa elävän on vähän vaikea kuvitella, miten paljon ihmisiä tarvitaan kaiken tekemiseen siellä jossakin; miten vähän koneita on ja miten alkeellisia ne lopulta ovat. Suomessa kankaan syöttämisen kaltaiset täysin monotoniset tehdastyöt alkavat kaiketi olla erittäin harvinaisia.

Onko meillä siis oikeasti ylpeyden aihetta? Onko tasa-arvossamme ja hienossa yhteiskuntajärjestyksessämme kyse lopulta vain siitä, että olemme siirtäneet räikeimmät epäoikeudenmukaisuudet pois silmistämme?

Tiedetään, että vaatealalla ongelmien syvyyttä lisää se, että intialaisia kangastyöläisiä vastassa ovat valtavat monikansalliset yhtiöt, jotka ostavat materiaalinsa sieltä, mistä sen halvimmalla saa. Käytännössä vaihtoehtona on koko maailma.

Työntekijät kertovat dokumentissa, että jos tehtaalla ruvetaan järjestäytymään, pomo tapetaan. Tehtaanjohtajat kertovat avoimesti, että maksavat niin alhaista palkkaa kuin mahdollista, koska maaseudulta tulevilla työläisillä ei ole varaa valita. He haluavat töihin juuri epätoivoisimmat, jotta saavat itse pidettyä tehtaan kilpailukykyisenä. Intian kokoisessa maassa sellaisia ihmisiä riittää.

Jos järjestäytyminen onnistuisikin ja työntekijät saisivat läpi toiveensa kahdeksan tunnin työpäivästä, mitä tapahtuisi heidän töilleen? Todennäköisesti ostajayritykset siirtyisivät ostamaan niistä maista, joissa tilanne yhä on huonompi.

Miten löytää klassikko, kun sitä ei saa kaupasta?

Yritäpä etsiä kirjakaupasta kaksi vuotta sitten ilmestynyttä teosta. Ei onnistu.

Kirjakaupoista on nykyään vaikea löytää yli vuoden vanhoja teoksia ja oikeastaan useimpia uusiakin. Pienempien kustantamojen uutuuksia on turha yrittääkään metsästää, niitä ei hyllyissä ole ollut aikoihin. Mutta kun kirjakaupat nykyään ovat omistussuhteiltaan kytköksissä isoihin kustantamoihin (Otava ja Suomalainen ovat samaa kimppaa, Tammi ja WSOY taas Akateemisen tallissa), kauppojen hyllyille on tullut lisää aukkoja.

Arkijärjen Jenni kertoi taannoin blogissaan, että hänen vastikään Tammelta ilmestynyttä Tavarataidot-kirjaansa ei löydy Suomalaisen hyllyistä, koska ketjun omistavalla Otavalla on samasta aihepiiristä omakin kirja, Mira Ahjoniemen Loistava järjestys. Tämä on kirja-alan ihmeellistä mustasukkaisuutta, jota on yleisön ja lukijan ominaisuudessa vaikea ymmärtää. Itse kuvittelisin, että lukeminen aiheuttaisi lisää lukemista ja hyvä valikoima palvelisi koko alaa. Koko kirjakauppakäynti muuttuu turhaksi, jos todennäköistä on, että kiinnostavaa ja monipuolista inspiraatiota itseä kiinnostavasta aiheesta ei kuitenkaan löydy.

Hulluinta on se, että tämän kehityksen seurauksena useimmat kirjat muuttuvat jo noin vuoden ikäisenä ongelmajätteeksi. Olen kuullut monilta kirjailijoilta surullisia tarinoita tuoreehkojen teosten makuloinnista. Ensin kirjailija siis kirjoittaa teosta ehkä vuosia, sitten kustantamo mankeloi siitä monen hengen voimin viimeistellyn paketin, ja pienen hetken kaupoissa oltuaan koko työ pannaan tuhoamiskoneeseen.

Tiina Raevaara kirjoitti kirjojen lyhyen elinkaaren ongelmasta viime kuussa Suomen Kuvalehden blogissaan ja huomautti, että kirjoja ei kirjoiteta vain julkaisuvuottaan varten ja että ajatukset harvoin vanhenevat:

”Ne [kirjat] ovat osa ihmiskunnan kollektiivista sivistystä, tai oikeastaan pikemminkin sen ydin (—). Keväällä 2017 kirjallisuuden pitää koostua muustakin kuin kevään 2017 uutuuskirjoista.”

Juuri niin!

***

Koska kirjojen lisäksi ajattelen paljon vaatteita, en voinut olla huomioimatta myös Raevaaran toista toteamusta:

”Tavaratalon vaatevalikoima ei ehkä ole keskustelua, mutta kirjallisuusosaston pitäisi ehdottomasti olla.”

Ettäkö vaatevalikoima ei ole keskustelua? Äänettömämpää kuin kirjallisuus se toki on, mutta samalla tavalla tavaratalon vaateosasto kertoo jotakin meistä ja ajastamme kuin sen kirjahyllykin.

Raevaara toteaa, että Yhdysvalloissa uudelleen hitiksi noussutta George Orwellin Vuonna 1984 -kirjaa ei löydy Prisman hyllystä, vaikka yhä suurempi osa kirjamyynnistä tapahtuu päivittäistavarakaupoissa.

En ihmettele. Valikoima on muutenkin erittäin rajoitettu, suurinta osaa uutukaisistakaan ei Prismasta saa.

Mutta entäpä vaatepuolella sitten? Kävimme viime viikolla puolison kanssa muutamissa vaatekaupoissa tarkoituksenamme ostaa hänelle poolopaita. Siis miesten poolo, ihan perus. Ei suuria vaatimuksia.

Sellaista ei hyllyistä löytynyt. Ei poolokaulusta ylipäätään, siis. Ei ilmeisesti ole muodissa nyt. Silti väittäisin, että poolopaita on jonkinlainen klassikko. Sitä pitäisi olla tarjolla aina, hyvälaatuisena ja kestävänä, kaikenlaisille vartaloille ja ikäluokille.

***

Minun väitteeni: Kirjoille ja vaatteille on käynyt samalla tavalla. Niistä on tullut pikamuotia, nopeaa ahmittavaa, ostettavaa ja pois heitettävää. Ainutlaatuisilla ajatuksilla, hyvin valituilla materiaaleilla, klassikkoasemalla ja työn kaikkinaisella laadulla tuntuu olevan yhä vähemmän merkitystä – ainakin, jos katsotaan kauppojen valikoimia.

Tavallisen tavaratalon kirja- ja vaateosastot viestivät meille samaa asiaa: Osta vaan jotain. Ei niin väliä mitä. Paita on paita, kirja on kirja. Laitettiin vähän tätä muotihörhelöä tähän, eks oo kiva, voit heittää ensi kuussa pois kun tulee uusi muoti. Ei tämä nyt niin laadukaskaan ole mutta mitä sen väliä. Kunhan ostat, on aika sopuhintainen.

Ikävä kyllä samaa tarjoavat usein myös vaatteisiin tai kirjoihin erikoistuneet (ketju)liikkeet.

Niin kirjoissa kuin vaatteissa klassikoita, poikkeuksellisia uutuuksia ja varmaa laatua on vaikea löytää yhtään mistään. Pitää tietää, mitä etsii. On oltava varsin perehtynyt aihepiiriin.

Olen aiemmin kirjoittanut suomalaisten vaatteiden ostovaikeuksista, mutta sama on ongelma pienten kustantamojen helmien kanssa. Suuresta osasta suurten kustantamojen uutuuksiakaan emme tiedä mitään, sillä niitä ei mainosteta. Lainkaan. Eikä monia niistä ole tietenkään kirjakaupoissakaan.

***

Olen painokkaasti samaa mieltä Tiina Raevaaran kanssa: kirjallisuusosaston pitäisi ehdottomasti olla keskustelua. Mutta niin pitäisi myös vaateosaston. Ei kuluttajan voi olettaa löytävän sellaista, mitä ei myydä (paitsi netissä) eikä pidetä esillä (paitsi kustantajan tai vaatemerkin mahdollisesti pdf-muotoisessa nettikatalogissa, josta se pitää osata etsiä, lataamisen jälkeen tietenkin).

Jos haluamme eettisempiä vaatteita, oikeasti, niitä on myytävä siellä missä kansa tekee ostoksensa. Jos haluamme, että ihmiset ymmärtävät vaatteiden laadusta, materiaaleista ja tuotantotavoista nykyistä enemmän ja tekee siis parempia ja ympäristöystävällisempiä valintoja, kaupat on jollain keinolla saatava arvostamaan näitä asioita. Niiden on valikoimilla kannustettava ostamaan laatua mieluummin kuin kertakäyttöisiä pikavoittoja.

Tietysti jää kysymys: Eivätkö kaupat muutu, koska kuluttaja ei halua? Vai eikö kuluttaja tiedä, miten muuttua, kun kaupan linja on mikä on?

Tätä miettii Tiina Raevaarakin. Hän siteeraa WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkusta, jonka mukaan Vuonna 1984 -romaanista ei ole otettu uusintapainosta, koska kaupat eivät ole sitä kyselleet. Raevaaran päätelmä:

”Kustantamo ei kustanna, koska kaupat eivät ole kyselleet. Kaupat eivät tilaa, koska takeita ostohalukkuudesta ei ole. Lukijat eivät osta, koska kirjaa ei ole myynnissä.”

On se jännä, että meidän kuluttajina ajatellaan haluavan lähinnä epäihmisarvoisesti tuotettuja, rättilaatua olevia vaatteita ja muutaman kuukauden sisällä ilmestyneitä sarjakirjoja, joiden tekijä on valmiiksi kaikille tuttu. Miten ihmeessä onnistuisimme vaatimaan jotakin muuta? Jotakin ihanaa, inspiroivaa, arvostuksen tunteita herättävää?

Tavoitteena kotimainen vaatekaappi

Turhauttaako teitä muita se, miten vaikeaa on rakentaa laadukasta, kotimaista puvustoa? Itse törmään tähän ongelmaan säännöllisesti. Haluaisin suosia hyvää suomalaista suunnittelua, mutta se on toisinaan kohtuuttoman vaativaa.

Esimerkki. Olen yrittänyt aika kauan ostaa Muka van Pihla-pooloa. Kerran, kaksi vuotta sitten (!), menin jo Yrjönkadun Nudgeen, joka tietääkseni on ainoa paikka Helsingissä, joka niitä myy. En nimittäin halua ostaa netistä 125 euron vaatetta, jos vähänkin olen epävarma sen sopivuudesta. Nettikaupoissa ei juuri koskaan ole kovin monipuolisia kuvia tuotteista eri käyttötilanteissa, ei pitkiä selityksiä eikä välillä edes kunnollisia mittoja (esim. minä olen pitkä ja pitkäselkäinen, mikä asettaa vaatteelle tiettyjä ehtoja).

No, Nudgessa ei sitten ollutkaan sinä päivänä niitä pooloja, vaikka nettikaupassa oli ollut. Että se siitä.

Sen jälkeen en ole sattunut mihinkään, missä ihailemani poolon voisi nähdä livenä. Kerran kävin Tampereellakin SuperMukava-kaupassa, mutta oli kesä eikä niitä sitten ollut.

Niin kului kaksi vuotta. Ostin erään toisen poolon, joka ei ollut kotimainen eikä yhtä kekseliäs kuin Pihla mutta varsin hyvä sekin (ja sitä pystyi sovittamaan). Silti vähän harmittaa.

Nyt tarvitsisin villamekon, kun entiset kaksi ovat ärsyttävästi kestotahraantuneet samaan aikaan (tietenkin!) ja on talvi. Muka van neuletakki on tehnyt minuun vaikutuksen laadukkuudellaan, joten yksi vaihtoehto olisi saman merkin Eini-mekko. Se maksaa 230 euroa. En missään nimessä aio ostaa sitä niillä tiedoilla, jotka netistä löydän: ei riitä, että se näyttää hauskalta vakavan ja pienikokoisen näköisellä mallilla, kun hän seisoo luonnottoman suorassa.

Sen sijaan ajattelin yrittää omalta osaltani ratkoa tätä ongelmaa ja auttaa toivottavasti samalla muitakin.

***

Aion testata kotimaassa valmistettuja tai vähintäänkin suunniteltuja vaatteita, jotka edelleen ovat myynnissä, ja kertoa tuloksista blogissa – pitkällisesti ja perusteellisesi. Minua kiinnostaa, mitä vaatteet sanoisivat, jos osaisivat puhua. Sen ne nyt ainakin varmaan kertoisivat, miten ne toimivat käytössä ja miksi juuri minun tai sinun kannattaisi ystävystyä niiden kanssa.

Vaate ei ole kuva, onneksi. Sillä on monenlaisia ominaisuuksia, ja hyvän suunnittelun tunnistaa siitä, että kaikki yksityiskohdat puhuttelevat. Jostain syystä niitä on yleensä kuitenkin vaikea selvittää.

Inspiroidun vaatteissa siitä, miten ne palvelevat ihmistä ja sopivat päälle, millaisia tunnetiloja ne luovat, millaisiin kulttuurisiin seikkoihin ne yhdistyvät, miten ne elävät ja kestävät. Me kaikki kuitenkin käytämme vaatteita joka päivä. Joka päivä teemme vaatevalintoja, halusimme tai emme. Uskon, että helppous on yksi iso kriteeri valinnoissamme. Emme jaksa nähdä kohtuutonta vaivaa ostaaksemme vaatteita emmekä selvittääksemme niiden ominaisuuksia. Vaatteen pitää olla helppo myös päällä.

Siksi vaatteesta pitää ehdottomasti kertoa muutakin kuin että siinä on ihana kuosi tai söpö leikkaus. Vasta sitten ne muodostuvat oikeasti kiinnostaviksi, tarinoiksi. Arvokkaiksi.

Aion yrittää.

***

Ensimmäinen vaate on jo testissä. Se on Kude Oy:n musta Leija-mekko, jonka yritys ystävällisesti tarjosi minulle käyttöön. Mekko on jo muutamassa päivässä paljastunut varsin monikäyttöiseksi vaatekappaleeksi. Tarkempi katsaus seuraa, kun saan siitä vähän lisää kokemusta.

Pukeudutko heimosi mukaan?

hissilla%cc%88to%cc%88ihin

Tällaisissa vaatteissa lähden talvella haastattelukeikalle.

To Universe, With Love -blogissa Archana pohti, pitäisikö ihmisen pukeutua oman heimonsa tavoin, vaikka se ei vastaisi omaa tyyliä. Tarkemmin: pitäisikö Amerikkaan muuttaneen intialaisen vaalia pukeutumisperintöään, vaikka hän ei kokisi sitä enää estetiikaltaan omakseen. Archana kertoi, että hänen intialainen perheensä on painostanut häntä pukeutumaan sariin, erityisesti kotikonnuilla Intiassa, vaikka hän itse ei koe oloaan kotoisaksi siinä.

”I don’t think I need to dress a certain way to belong to the location or to own up to my heritage”, hän kirjoittaa.

Postaus kirvoitti aiheesta monipolvisen keskustelun, jossa moni emigroitunut kertoi pukeutuvansa ylpeästi oman heimonsa asuihin tai koruihin – ja määritteli samalla ”oman heimonsa” nimenomaan kansallisuuden kautta.

En oikein tiedä, mikä olisi suomalainen asu. Tuskin kansallispuku kuitenkaan. Onko lännessä tyypillisempää identifioitua asun kautta omaan ammattiryhmään tai työpaikkaan kuin tiettyyn kansaan tai heimoon? (Ja onko työyhteisö eurooppalaisille lähinnä oman heimon ajatusta?)

***

Luin vastikään Mira Karjalaisen, Charlotta Niemistön ja Jeff Hearnin mielenkiintoisen tutkimusartikkelin ”Tietotyöalan voittajan tyyli” (tässä teoksessa), jossa analysoidaan konsultointiorganisaatioiden työntekijöiden ulkonäköä. Siinä siteerataan tutkimusta, jonka mukaan työntekijöistä on tullut organisaatioiden ihmiskalustoa: heidän tulee sopia yrityksen estetiikkaan yhtä hyvin kuin sisustuksen ja markkinointimateriaalien. Ennen näin oli lähinnä palvelualalla, mutta nykyään myös korkeasti koulutettujen tietotyöläisten on osoitettava ammattilaisuuttaan oikeanlaisella estetiikalla.

Hätkähdyttävää oli esimerkiksi seuraava. Tutkimus oli toteutettu viidessä maassa (Australiassa, Suomessa, Ruotsissa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa), ja tutkijat löysivät suuria yhtäläisyyksiä asiantuntijoiden tyylissä maasta riippumatta. Ei siis pukeuduta niinkään kansan tai perheen tavan mukaan vaan ammattikunnan ylikansallisiin heimovaatteisiin.

Asiantuntijan oikea tyyli oli jossakin muodikkuuden ja konservatiivisuuden välillä. Naisilla asianmukaisen meikin (hillitty, hoidetut kynnet), kampauksen (hillitty hiusväri ja leikkaus), korujen (samankaltaiset korvikset kaikilla) ja asun (jakkupuku ja korkeat korot) lisäksi tärkeää oli hyvävointiselta ja virkeältä näyttäminen (oikeasta asiaintilasta riippumatta).

Toimittajat uskoakseni identifioituvat tyylillisesti erityisesti oman erikoisalansa mukaan: muotitoimittajilla on omat niksinsä huoliteltuun lookiin (kuten tämä Uudessa Muusassa paljastettu), mutta selkeästi yhteiskunnallisesti suuntautuneet toimittajat – etenkin miehet (ja ehkä vain miehet?) – näyttävät usein hiukan boheemeilta. Parta ja pitkä tai huolittelematon tukka eivät ole harvinaisia. Pikkutakki ei ole mitään Hugo Bossin puolikiiltävää slim-mallia, vaan vähintäänkin mattapintainen.

***

En tiedä, kumpi on ensin, tyyli vai ammatti. Hakeutuvatko tietyn tyyliset ihmiset tietynlaiseen työhön, vai adaptoidummeko me vahvasti omaan työympäristöömme tai heimoomme? Pohdin asiaa myös aiemmassa Uskottava asu -postauksessani. Karjalaisen, Niemistön ja Hearnin artikkeli ainakin toteaa, että kokenutkin työntekijä voi tarvita tietynlaista ulkonäköä tunteakseen itsensä päteväksi työssään.

Samasta ilmiöstä kertoo minusta myös Archanan pohdinta perusteista oman heimon pukeutumistyylin noudattamiselle: Tavallaan haluaisi kuulua ja olla osa ja panna siis päälleen sitä mitä odotetaan ja mikä on normatiivista. Siten osoittaisi ehkä kohteliaisuuttakin perheelleen. Samalla on vahva tarve olla oma yksilönsä omine esteettisine mieltymyksineen ja tulla hyväksytyksi sellaisenaan.

***

Mietin, millaiset asiat eri ammattikuntien ja työpaikkojen tyyleihin vaikuttavat. Haluammeko miellyttää, ja ketä? Onko alalle kouluttavan opinahjon tyylillä, esimiehen tyylillä tai asiakkaiden tyylillä merkitystä? Saako jonkinlainen pukeutuja hyvää tai huonoa huomiota töissä? Joutuvatko ihmiset keskimäärin sopeuttamaan omaa tyyliään työyhteisöön sopivaksi – ja pukeutuvatko vaikkapa pankkitoimihenkilöt vapaa-ajallaankin keskenään yhtenevästi? Kerro kokemuksesi, se kiinnostaa!

Tahtoisin pukeutua kokovartalohuppuun

talvijopo

Viime talven olin poissa Suomesta. Se kostautuu nyt siten, että kuluva talvi tuntuu ihan mahdottomalta. Aina on kylmä! En halua mennä ulos! Ne viikon takaiset kauniit –20 astetta -päivät olivat ihan kauheita. Ehdin jo päättää, että tästä maasta pitää poistua pikimmiten.

Samalla tajuan, että minun on kehitettävä asennoitumistani. Suomi on tällainen. Enkä ole nyt just ihan heti taas lähdössä pois. Täällä suuri osa vuodesta on jollakin tavoin kylmää ja viimaista, ja usein sen päälle vielä harmaatakin. Siinä on varmaankin jokin viehätys… Ja täällähän elää ja voi hyvin se sanonta, että ”sää on pukeutumiskysymys”. Se ammutaan ilmoille heti, jos joku valittaa.

Helsingissä esitetään, että tämä olisi normaali eurooppalainen metropoli, jossa voi pukeutua normaaleihin vaatteisiin, ehkä nyt pitkillä kalsareilla höystettynä. Väitän, että oikeasti ei voi. Tai siis ei kannata, jos ei halua jäätyä. Olen asunut Suomessa lähes koko ikäni, mutta en tiedä, millaiset kerrokset täällä pitäisi päällensä vetää. (Auta armias maahanmuuttajaparkoja!)

Uusimmassa Huili-lehdessä Hailuotoon muuttanut valokuvaaja Aki Roukala totesi oppineensa vasta pohjoisessa pukeutumaan ja tajunneensa, että on palellut kolmekymmentä vuotta aivan turhaan. Haluaisin tietää, mitä hän pitää nykyään päällään. Laskettelupukua?

Miten ihmeessä yhdistää tyylikkyys ja lämpö? Voiko niitä yhdistää? En haluaisi lymyillä sisällä koko talvea, en ruikuttaa koko ajan enkä toisaalta vetää jalkaani perustoppahousuja (en edes omista sellaisia). Kehittääkö joku kivannäköisiä mutta oikeasti lämpimiä vaatteita? Kokovartalohuppuja, ehkä? Vai kerrospukeutuvatko kaikki muut suomalaiset jollain huippupätevällä tavalla? Vinkkejä otetaan vastaan.

Eksotiikkaa suomalaisittain

suomalaisuus

Ihan tavallisetkin tarinat ovat Ranskassa kasvaneille eksoottisia. Ranskassa kun ei leikitä päiväkodissa hiekkalaatikolla tai syödä hernekeittoa ja paisteta lättyjä. Saati panna uimahallissa avainrengasta nilkkaan ja lämmitetä saunaa – –

Näin kirjoittaa toimittaja Helena Liikanen-Renger viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan Maman finlandaise. Poskisuukkoja ja perhe-elämää Ranskassa (Atena).* Kertoessaan omaelämäkerrallisesti kaksikulttuurisen perheensä asettumisesta Etelä-Ranskaan Liikanen-Renger onnistuu sanoittamaan jotakin, mitä usein on vaikea sanoittaa edes kysyttäessä: kulttuurieroja.

Suomalainen latelee yleensä, että suomalaista kulttuuria ovat sauna, sisu ja joulupukki. Järvet ja metsät. Mökkeily. Mutta todellisuudessa taitaa olla niin, että se kulttuuri on enemmänkin siinä, miten noihin asioihin täällä suhtaudutaan.

Saunassa on tietyt käytössäännöt, joita on vaikea listata ulkomaalaiselle mutta joiden rikkomisen kyllä huomaa. Olisi suorastaan loukkaavaa käydä saunassa vaikkapa ranskalaisille ihan tavallista, kiivasta ja konflikteja välttelemätöntä keskustelua; eikö saunassa kuulukin pikemmin hymistä hyväksyvästi? Ollaan hiljaa tai jutellaan mukavia tai vakavia, siis. Ei tätä koskaan kukaan ole opettanut, mutta jotenkin näin vain toimitaan.

Sisukaan ei varmasti ole mikään suomalainen erityispiirre mutta se on, miten me liitämme sen kansalliseen narratiiviimme, suohon, kuokkaan ja Jussiin ja pienen Suomen taloudelliseen nousuun. Tarinoita pienestä mutta sitkeästä tekijämiehestä riittää Suomessa joka sormelle, ja niitä kunnioitetaan. Ehkäpä tähän liittyen yleinen asevelvollisuuskin on huomattavan hyväksytty ja arvostettu asia, vaikka se yleensä herättää ulkomaalaisissa lähinnä hämmentynyttä naureskelua. Sitä on vaikea selittää.

Liikanen-Renger kirjoittaa paljon ranskalaisen ja suomalaisen kasvatuksen eroista ja arjen sattumuksista Etelä-Ranskassa, mutta kirjan kiinnostavin anti liittyy minusta perheen sisäisiin kulttuurieroihin. Niistä kirjoittaessaan Liikanen-Renger paljastaa sellaisia suomalaisia itsestäänselvyyksiä, joista on monesti vähän vaikea saada kiinni. Erityisesti koskettavat pohdinnat siitä, millaista on kasvattaa lasta itselle vieraassa kulttuurissa.

Tietenkin kaikki vanhemmat ovat eläneet erilaisen lapsuuden kuin lapsensa, mutta kun ympäröivä kulttuuri on kieltä myöten täysin toinen, ero korostuu. Millaista on osata ympäristön kieltä huonommin kuin oma lapsi? Miten tasapainoilla sen kanssa, että kulttuuriero on todellinen paitsi itsen ja ympäristön välillä, myös itsen ja oman lapsen välillä?

Lapsi ei tule koskaan imemään ympäristöstään niitä ihanteita, toiveita ja ennakkoluuloja jotka automaattisesti liitämme suomalaisuuteen. Äiti ei toisaalta tule koskaan täysin ymmärtämään, mitä vaikkapa jokin laulu merkitsee ranskalaisessa ympäristössä kasvaneelle. (Miten itse erittelisit Suvivirren merkityksen jollekin asiaa täysin tuntemattomalle?) Tämä voi olla mahtavan hyvä asia, mutta se yhtä kaikki erottaa äidin ja lasten kulttuurin toisistaan.

Tässä ollaan minusta äärettömän mielenkiintoisten asioiden äärellä ja myös sellaisten, joista Suomessa puhutaan aika vähän. Täällä on toistaiseksi niin vähän monikulttuurisia perheitä, että syvällinen ymmärrys siitä, mitä kulttuurien erot tarkoittavat, jää monesti puolitiehen. Ja kuitenkin tulkitsemme toisia kuitenkin hyvin vahvasti omasta kulttuurisesta kehyksestämme käsin, ikään kuin se olisi jollakin globaalilla mittarilla se paras ja oikea.

Omalle, Ranskassa kasvaneelle puolisolleni monet suomalaisten suomalaisuuteen liittämät ihannoinnin kohteet tuntuvat kummallisilta. Hänen pohdintansa siivittämänä mietin itsekin, mitä jää esimerkiksi jääkiekosta, jos sen ympäriltä poistetaan suomalaisuutta kannatteleva hype? Miksi suomalaiset rakastavat muovipussissa säilöttävää einesleipää? Miksi naistenlehden kahvikonetestin voittaa kone, josta tulee pahimman makuista kahvia mutta joka on helpoin puhdistettava?

Jos tällaiset asiat kiinnostavat, Helena Liikanen-Renger’n kirja on hyvää luettavaa: se herättää ajatuksia mutta on kevyt lukea. Esi- ja jälkimakua aiheesta saa hänen blogistaan ja nykyään myös oivista Helsingin Sanomien kolumneistaan.

*Tässä postauksessa käsitelty kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.