Harmittomia puheenaiheita

reissu”Sellainen on vain koululaisilla ja rikkailla”, vastattiin nuorelle miehelle, joka ensimmäisessä työpaikassaan kysyi pomolta, milloin on hiihtoloma.

Keskiluokkaisissa kekkereissä lomat ja matkat ovat kuitenkin yleinen small talkin aihe. ”Onks mitään reissuja tulossa” on neutraaliksi naamioitu keskustelunaloitus, joka voidaan esittää yleisessä tilanteessa ja jonka ei kai ole tarkoitus asettaa ketään vaikeaan asemaan. Siinä on kuitenkin vahva sisäisoletus: se, että jokainen voi reissata, että jokaisella on joskus lomaa, että jokaisella on rahaa ja terveydellinen mahdollisuus. Ja tietysti itsestään selvää on, että kaikki ovat kiinnostuneita matkailusta!

Se on rikkaan kysymys, jonka hän ajattelee voivansa esittää koska kokee ympäristönsä melko samanlaiseksi kuin on itse.

Kuitenkin: Samoissa kekkereissä voi helposti olla esimerkiksi johtotason tehtävissä olevia ja prekaareja pätkätyöläisiä. He ovat ehkä molemmat keskiluokkaa mutta tulotasoltaan ja -varmuudeltaan ihan eri asemissa.

Eron huomaa vasta tällaisista harmittomista small talk -aiheista. Silloin asiaan kiinnittää yleensä huomiota ainakin se prekaari. Hän saattaa kiemurrella vähintäänkin sisäisesti.

Kiusalliseen kysymykseen voi aina vastata, että eipä ole reissuja tulossa, mutta silti jo kysymys tekee olon hiukan epämukavaksi. Se olettaa paljon. Se hyppää yli elämän kaikki perustasot (ruoka, koti, terveys, vaatteet, kulkuväline) ja siirtyy viilaamisen puolelle, sille jossa tärkeintä on ”rentoutua” (matkustamalla).

Entä jos vaihtaisi vastausmoodin täysin? Sanoisi totuuden.
”Mä mietin tässä juuri että onko mulla varaa ostaa lääkkeet tässä kuussa.”
”Mulla ei ole vakituisia töitä eikä siis myöskään koskaan lomaa.”
”Mitä sä tarkoitat reissuilla? Meinaan kyllä käydä ensi viikolla keskustassa.”

Harmiton vastaus harmittomaan kysymykseen, you know.

Ainakin kiemurtelija vaihtuisi.

Mainokset

Alusvaatevuosi – vuoden 2017 vaatekulut

Vuonna 2017 käytin vaateostoksiini noin 780 euroa. Ainakin. Jossain vaiheessa vuotta lopetin reaaliaikaisen kirjaamisen, ja yleensä se aiheuttaa hiukan kaunistelua. Valvottava vauva ei kuitenkaan varsinaisesti ole lisännyt shoppailuintoa – lupailin vuoden 2016 lopussa olla seuraavana vuonna shoppailulakossa, ja se onnistui aika hyvin. Raskauden loppupuoli alkuvuodesta ja imetys aiheuttivat kuitenkin joitakin vaatetarpeita, joita oli vaikea ohittaa.

Tämä on neljäs vuosi, kun kirjasin ylös kaikki vaateostokseni (2016, 2015 ja 2014). Viime vuonna laskin ensimmäistä kertaa kotiutuneisiin vaatteisiin mukaan ne, jotka sain ilmaiseksi.

Vaatteita ilmestyi kaappiini yhteensä 49, mikä on edellisvuosiin verrattuna valtava määrä. 29 vaatetta oli uusia, 20 vaatetta käytettyjä. 13 vaatetta sain ilmaiseksi. Osa lahjoituksista oli raskausvaatteita tai epäonnistuneita imetysvaatteita, joista olen jo luopunut (tällaisia oli yhteensä yhdeksän).

Viime vuoden mielenkiintoisin yksityiskohta: hankkimistani vaatteista peräti 27 oli sukkia tai alusvaatteita (alustopit, sukkikset ja leggingsit mukaan luettuina). Tähän lukeutuivat kuudet rintaliivit, mikä on poikkeuksellista. Tämä liittyi tietysti imetykseen. Opin, että 1) hyviä imetysrintsikoita on vaikea löytää, 2) monesti niitä pitää ostaa kahden setti, vaikkei ole varmaa, toimivatko ne ja 3) imetysrintsikoihin kannattaa panostaa vähän rahaa.

Ennen synnytystä ostin puuvillaliivejä Lindexiltä. Aivan onnettomia käytössä. Vauvan ollessa suunnilleen viisipäiväinen ajoin maidon valtaamine, kivikovine rintoineni ostoskeskukseen ja melkein itkin lastenvaateliikkeen myyjälle, kun siellä ei myyty imetysrintsikoita. Etsin Prismasta tuloksetta. Tapojeni vastaisesti painelin H&M:lle ja ostin ensimmäiset vastaan tulleet, siedettävän oloiset yksilöt (taas kahden setti). Ne tulivat heti pieniksi (imetys on erikoista hommaa).

Onneksi siskoni osasi suositella Carriwellin liivejä. Ne olivat kalliimmat, 35 euroa kappale, mutta siedettävän näköiset ja käytössä kelvolliset, jopa mukavat, vaikka muuttuvatkin maidosta kastuessaan koppuraisiksi. Ostin niitä kahdet, ja aikaisemmin ostetut neljät liivit joutivat kiertoon. Ostovirheitä, joille ei oikein voinut mitään.

Imetys aiheutti myös muita vaatetarpeita, kuten sen, että äkkiä piti olla edestä aukeavia tai sopivasti nostettavia paitoja. Sellaiset eivät ole aiemmin kuuluneet tyyliini. Olen yrittänyt ostaa sellaisia, jotka eivät jäisi käyttämättä imetyksen loputtuakaan (ei luukkupaidoille!). Jää nähtäväksi!

Vuoden parhaan ostoksen tittelin saa Toastilta tilaamani pellavamekko, joka on kaunis, klassinen ja huolella tehty. Tilasin sen poikasen ristiäisiin, mutta suunnittelen käyttäväni sitä aina ja ikuisesti. Se oli myös viime vuoden kallein yksittäinen ostos: 91 euroa.

Ahkerimpaan käyttöön ovat tulleet Pierre Robertilta tilaamani kaksi merinovillatoppia (yht. 52 e). Tilasin ne loppuvuodesta, ja toistaiseksi ne ovat kestäneet jokapäiväistä käyttöä hyvin (ja sopivat joustavuutensa vuoksi myös imetykseen). Kovassa käytössä on ollut myös Raaseporista kirppikseltä löytämäni nahkalaukku (10 e), johon mahtuu juuri kaikki tarvittava.

Vuoden yllättäjä on läheiseltä kirppikseltä kahdella eurolla ostamani pilkullinen oversize-t-paita, materiaaliltaan ehkä viskoosia. Sitä olen käyttänyt paljon, vaikka se oli totaalinen heräteostos ja vähän poikkeuksellinen vaatekaapissani (en harrasta juuri teeppareita enkä kuoseja).

Varsinaisia virheostoksia en ole imetysrintsikoiden lisäksi tehnyt. Nudielta tosin tilasin kahdet farkut alennusmyynnistä (yht. 135 e) hairahtuen osittain alennusharhaan, josta Rinna kirjoittaa oivaltavasti. Toiset olisi voinut jättää kauppaankin. Lisäksi olen saanut ystäviltä jonkin verran sellaisia vaatteita, joiden kohtaloa vielä mietin. Kivoja ovat, mutta kuuluvatko sittenkään minun vaatekaappiini?

Alkuvuodesta Kude-merkiltä yhteistyökuviona saamani Leija-mekko toimi käytössä hyvin raskauden loppuun asti. Se on edelleen oivassa kunnossa, ja odottelen saavani sen käyttöön taas imetyksen loputtua. Nyt se palvelee erityisissä, vauvattomissa hetkissä. Ihana vaate, jonka saa helposti asustettua arkeen tai siistiin työtapaamiseen! Suosittelen lämpimästi, jos hakusessa on perustyylinen musta mekko, jossa kuitenkin on jujua.

enostanut

Vaatteita, joita en ostanut: ihana, ohut villahuivi edinburghilaisessa museokaupassa. Nokian neulomon leggingsit sen sijaan ovat pidetty viimevuotinen ostos.

Köyhyys on mutkikas juttu

Köyhyydestä kertovia juttuja seuraavat yleensä aina kommentit, joissa kerrotaan 1) miksi jutussa esitelty köyhyydestä kärsivä henkilö ei ole köyhä tai miksi hänen ei pitäisi tuntea itseään sellaiseksi ja 2) mitä jutussa haastatellun henkilön olisi pitänyt tai pitäisi yhä tehdä toisin välttääkseen köyhyyden.

Köyhyyttä kokeva joutuu tilanteeseen, jossa toiset helposti katsovat oikeudekseen ojentaa, neuvoa, ohjata, valmentaa ja kepittää häntä. Vain siksi, että hänellä syystä tai toisesta on liian vähän rahaa. Selvää näille kommentaattoreille on se, että köyhä ei saa käydä leffassa, tupakoida, matkustaa, syödä sipsejä tai pitää koiraa. Joskus vaikuttaa siltäkin, että nämä ihmiset kuvittelevat köyhyyden aiheutuvan tällaisista pikkuasioista (joihin he itse eivät tietenkään suin surminkaan ole syyllistyneet!).

Ikävä kyllä köyhyys on rakenteellinen ongelma. Tämä unohtuu yleensä kommenteista kokonaan. Tupakointi ei aiheuta köyhyyttä, eikä koira tai mikropitsan syöntikään. Tilanne yksi (joka voi olla monen tilanteen summa) aiheuttaa köyhyyden, mutta sitä seuraavat tilanteet kaksi ja kolme tyypillisesti lisäävät sitä (ja sen myötä muutakin huonovointisuutta). Monesti mitkään näistä tilanteista eivät ole niistä kärsivän ihmisen omia syitä.

Tein keväällä jutun Martin-Éric Racinesta, joka ilmoittautui, kun etsin köyhyyttä kokevista ihmisistä koostuvassa Facebook-ryhmässä toimeentulotukea saavaa haastateltavaa. Hän oli löytö, koska osasi konkretisoida köyhyyden syitä niin, että asiaa tuntemattomankin kuvittelisi ymmärtävän.

Siis seuraavasti: Ensin hän jäi työttömäksi (koska maailmanlaajuinen lama). Sitten tuli mahdottomaksi maksaa työssäkäyntiaikana otettuja velkoja (koska töitä ei ammattitaidosta ja kovasta yrityksestä huolimatta löytynyt). Koska velkojen uudelleenjärjestely oli mahdotonta, seurauksena oli maksuhäiriömerkintä. Tämän seurauksena puolestaan on lähes mahdotonta saada asuntoa, mistä syystä pitää asua liian kalliisti siellä, missä ylipäätään voi. Asumistuki ei muutenkaan kata asumisen menoja Helsingissä, mikä ajaa ihmisiä vakituisesti toimeentulotuelle. Näin rahatilanne huononee entisestään. Ammatillisia verkostoja ole varaa pitää yllä ja työn löytäminen vaikeutuu. Lisäksi moniin töihin tarvitaan Suomessa tukku lupakortteja, joita ei ole toimeentulotuella varaa hankkia. Keikkatyöt taas viivästyttävät tukien maksua niin, että vähävarainen ihminen voi niitä vastaanottamalla jäädä vaikkapa kuukaudeksi tai pariksi ilman mitään rahaa, mikä on tietenkin ihan mahdoton skenaario. Köyhyys siis lisää köyhyyttä. (Silti tätäkin juttua seuraa kommenttiketju, jossa kerrotaan, mitä haastateltavan olisi pitänyt tehdä toisin.)

Olen tosi iloinen, että tämä juttuni sai marraskuun lopussa Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen verkoston EAPN-Finin Kunnioittavasti köyhyydestä -journalistikilpailussa toisen kunniamaininnan. Raadin jäsen Eeva-Maria Grekula perusteli sitä seuraavasti:

Juttu nostaa kunnioittavasti ja asiallisella kielellä esiin köyhyyttä kokeneen ihmisen tilanteen, mutta liittää sen yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Se tuo esiin köyhyyden rakenteelliset syyt ja kuvaa sen yleisempiä vaikutuksia. Ihminen näytetään aktiivisena. Hän ei ole suostunut uhriksi.

Kilvan voitti Jani Kaaron blogikirjoitus Paraneeko köyhyys rahalla? Seuran sivuilla. Hän perustelee siinä tutkimuksin, että köyhän ongelma ratkeaisi yksinkertaisesti: antamalla tälle rahaa. Ensimmäisen kunniamaininnan sai Anu Silfverbergin Long Play -sivuääni Onko työttömiä olemassa?, jossa hän pohtii käyttämämme kielen ja yhteiskunnallisen ilmapiirin yhteyttä. Nekin kannattaa lukea!

Paljonko tekstin muokkaus vie aikaa?

Silloin tällöin joku minulle ennestään tuntematon taho kyselee editointi- tai oikolukupalveluita. Se on mahtavaa. Tärkeiden tekstien muokkauttaminen on viisas sijoitus, ja autan asiassa mielelläni.

Olen huomannut, että kyselyjä yhdistää yksi piirre. Jos toimeksiantaja ei ole tottunut editoinnin tilaaja, hän arvioi yleensä työn viemän ajan (ja siis myös hinnan) reippaasti alakanttiin. Moni myös ajattelee tarvitsevansa oikolukua kun oikeasti tarvitsee sen lisäksi editointia, siis tekstin muokkausta. Tämä on ymmärrettävää, kun näitä asioita ei työkseen pyörittele.

Paljastan siis, että tekstin muokkaus vie enemmän aikaa kuin kuvittelet. Myös ammattilaiselta, joka haluaa tehdä työnsä hyvin. Joskus jopa ajattelen, että kannattaisi kirjoituttaa koko teksti alkujaankin ammattilaisella. Prosessi voisi olla kokonaisuudessaan nopeampi ja lopputuloskin parempi.

Jokainen voi kokeilla, kuinka kauan esimerkiksi kymmenen hiukan kryptisesti kirjoitetun liuskan huolellinen lukeminen vie itseltä aikaa. Vastaus ei ole vartti. Tunti on lähempänä totuutta.

Editorin pitää lukea teksti ainakin kahdesti ja toisella kerralla miettiä tarkasti, onko jokainen virke ymmärrettävä, tarpeeksi tiivis ja kielellisesti sujuva. Samalla on pohdittava, sanooko teksti kokonaisuutena sen, mitä sen pitäisi sanoa, ja jos ei, mitä sille voi tehdä. Sitten pitää tietysti vielä tehdä tarpeelliset muokkaukset.

Erikseen on vielä oikoluku, joka tulee editointivaiheen päälle. Yleensä se vaatii kolmatta lukukertaa, koska tekstin suuriin ja pieniin linjoihin on hankala keskittyä samaan aikaan. Oikoluku tarkoittaa sitä, että pilkut ja muut pienet yksityiskohdat laitetaan paikalleen ja esimerkiksi viittaussuhteet vielä kerran tarkistetaan. Tarvittaessa siinä puututaan vielä joihinkin yksittäisiin epäloogisuuksiin, mutta pääasiassa tällaiset isommat muokkaukset kuuluvat editointivaiheeseen.

Pelkkä oikoluku riittää yleensä vain teksteihin, jotka ovat alkujaankin kirjoittamisen ammattilaisen kirjoittamia ja jonkun jo vähintään kevyesti editoimia.

Paljonko aikaa tähän kaikkeen sitten menee? Pariliuskainen tiedote vie helposti pari tuntia, kymmensivuinen teksti jo yli puoli työpäivää. Suurpiirteisesti arvioituna. Paljon riippuu tietysti tekstin lähtötasosta sekä aihepiirin monimutkaisuudesta.

Esimerkiksi lähdeluettelot lisäävät työaikaa yllättävän paljon, koska niissä on paljon pientä nippelityötä ja yksittäisiä tarkistettavia asioita (toimiiko viite, onko teoksen nimi oikein kirjoitettu, miltä sivuilta tietty artikkeli lähdeteoksesta löytyykään jne.). Usein aikaa menee siihenkin, että alkuperäiseltä kirjoittajalta pitää tarkistaa joitakin epäselväksi jääneitä yksityiskohtia.

Silti tekstin käyttäminen ammattilaisella kannattaa. Siitä tulee sujuvampi ja lähestyttävämpi, ajatus muuttuu kirkkaammaksi ja lukija saa tekstistä enemmän irti. Tekstistä tulee siis vaikutusvaltaisempi, eikä kenenkään työ valu hukkaan. Viisainta on teettää muokkaustyö kunnolla ja ajassa liikaa säästämättä. Lopputulos palkitsee kyllä.

Yksi vaate moneen tilanteeseen

Leija1Työvaate, urheiluvaate, vapaa-ajan vaate, vaellusvaate, äitiysvaate, imetysvaate, juhlavaate.

Tiedättehän. Vaatteita pitää olla erilaisia eri tilanteeseen, ja tuntuu että näitä kategorioita tulee aina vaan lisää. Ajatelkaapa vaikka imetysvaatteita. Ei kai 80-luvulla kenelläkään ollut vielä mitään luukkupaitoja? Perusvaatteilla mentiin sekin elämänvaihe. Jotenkin se onnistui. (Ovatko äidit nykyään häveliäämpiä?)

Erityisvaatteissa on ehdottomasti oma järkensä ja kätevyytensä. Silti toivoisin, että mahdollisimman moni vaate olisi monikäyttöinen ja sopisi hyvin elämän eri tilanteisiin. Ettei tarvitsisi hankkia niin paljon vaatteita eikä olla koko ajan vaihtamassa.

Kuten tästä voi päätellä, en ole luonteeltani mitenkään vaihtelunhaluinen trendihaukka. Pikemminkin olen hidas kaikessa. Kun löydän itseäni kutkuttavan jutun (vaatteen, kaupungin, ruoan, elokuvaohjaajan, kirjailijan), olen mieluusti sen seurassa paljon, tarkastelen sitä eri näkökulmista, perehdyn siihen.

***

Tähän filosofiaan sopii loistavasti Leija-mekko, jonka sain kaksi kuukautta sitten Kude Designilta. Lupasin testata, miten se oikeasti toimii käytössä, ja raportoida rehellisen kokemukseni tänne blogiin. (Tämä on siis yhteistyöpostaus siinä mielessä, että mekko ei maksanut minulle mitään.)

Taustalla oli tuskailuni siitä, että monen pienen suomalaismerkin vaatteita on korkea kynnys ostaa, kun niitä myydään ehkä pelkästään netissä, jossa tarjolla on aina vain rajallinen määrä tietoa eikä koskaan hiplailumahdollisuutta. Näin on tavallisesti Kude-vaatteidenkin kohdalla. Leija-mekko maksaa merkin omassa nettikaupassa 119 euroa.

***

Nyt seuraa kuitenkin testituloksia. Takana on viitisentoista käyttökertaa, sillä Leija on juuri toivomani kaltainen monikäyttövaate. En nyt ehkä juoksulenkille sitä laittaisi, mutta kyllä se synttärit, kaupunkikävelyt, työreissut ja sohvarötväykset hoitaa. Se on aina kaunis, aina siisti.

Leija, kuten Kude-merkin muutkin vaatteet, on suunniteltu suomalaisen naisen mitoitusta ajatellen eikä millekään kuvitteelliselle ihmevartalolle. Mekko on bambuviskoosia, ja se on suunniteltu Espoossa ja leikattu ja ommeltu Kiteellä. Siinä on venepääntie ja lepakkohihat, jotka kapenevat rannetta kohti. Hameosa on kynämäinen ja mukailee käyttäjän muotoja.

Minä olen 180 senttiä pitkä, hoikka ja pitkäselkäinen, ja toimitusjohtaja Outi osasi heti suositella minulle M-kokoista mekkoa. Se on juuri passeli. Siis: vaikka tämäkin malli on suunniteltu ajatellen erityisesti kurvikkaita 160-senttisiä, se sopii näköjään myös pitkälle ja vähemmän kurvikkaalle.

***

Mekon monipuolisuus on joutunut tiukkaan testiin, koska sen käyttöaikana mahani on kasvanut. 30. raskausviikolla Leija palvelee vielä moitteetta: ei siis tarvetta erityiselle äitiysmekolle (ah!). Kynämäisen hameosan saa hauskasti vedettyä mahan päälle, ja pituutta riittää silti. Kontrasti väljään yläosaan myös peittää ja loiventaa vähän mahaa. Halutessaan hameosan voi kerätä lantiolle ja käyttää mekkoa housujen kanssa.

Leija-mekon hihat ovat melko lyhyet. Minä olen lyhytkätinen, ja ne osuvat täydessä mitassaan ranteeseeni. Malli on sellainen, että hihoja tekee joka tapauksessa mieli vetää hiukan ylöspäin, jolloin ne ovat minulle käsivarrenmyötäiset. Olin pelännyt, että hihat rupeavat nopeasti löpöttämään (rrrrakastan kapeita hihoja!) mutta niin ei ole ainakaan toistaiseksi käynyt.

Leija sopii hyvin arkeen – se on päällä todella mukava eikä sitä tarvitse työpäivän jälkeen vaihtaa pois – mutta myös puolijuhlaviin juhliin. Se on klassinen mutta leikkaukseltaan kiinnostava.

Sitä ei myöskään tarvitse pestä jatkuvasti. Tunnustan, etten ole pessyt omaani vielä lainkaan. Lepakkohihojen ansiosta kangas ei osu kainaloihin eikä siihen siis tartu hienhajua kovin helposti.

Mekon kangasta olen tarkkaillut kriittisellä silmällä. Bambuviskoosi, jossa on neljä prosenttia lycraa, on ihanan tuntuista: pehmeää, paksuhkoa ja hyvin laskeutuvaa. Ahkeran käyttäjän on silti todettava, että mahan päällä on kohta, josta kangas vaikuttaa vaimeasti pörhistyneeltä. Ulokemahan uloin kohta onkin aika tiiviissä kulutuksessa: se osuu kaikkialle koko ajan (takkiin, läppäriin, sylissä olevaan lautaseen tai kirjaan) ja sitä tulee hiplattua keskimääräistä enemmän. Lisäksi kangas venyy siitä muuta mekkoa enemmän. Muualta kangas on edelleen priimakunnossa, eikä tuo pörheyskään kovin kohtalokkaalta vaikuta (jatkan testiä!).

Venepääntie on tässä mallissa aika pieni, joten rintsikoiden olkaimet eivät sieltä kovin helposti pilkistele. Hyvä juttu! Se ei myöskään valu kummallisesti, kuten leveät venepääntiet joskus, ja tuo näin ryhtiä malliin. Mekko pysyy veistoksellisena koko päivän. Tästä tykkään!

***

Lisää tällaisia vaatteita, jotka palvelevat monessa elämäntilanteessa ja monen kokoisia ihmisiä! Kude Designin nettisivuilla Leija on puettu minua kurvikkaamman naisen ylle. Se näyttää hänelläkin upealta. Itse toivon ja uskon, että tämä mekko palvelee minua vielä pitkään vartaloni palattua normaalimittoihin.

Jos jotain toivoisin, niin väri- ja kuosivaihtoehtoja, joita välillä on Kude-kaupassa ollutkin. Kuulemma on vain niin, että monet asiakkaat ovat yhtä varman päälle -tyyppejä kuin minä: ihastelevat kyllä värejä mutta päätyvät lopulta ostamaan mustan. Voi meitä!

Leija2

Jos mielit hiplata Kude Designin vaatteita livenä ja olet pääkaupunkiseudulla, merkillä on pop up -liike Tapanilassa huhtikuun ajan. Jos taas mekko kiinnostaa mutta et pääse sovittamaan, tässä M-koon mitat (ahkerahkon käytön jälkeen, ilman pesua):

  • pääntien leveys 25 cm
  • hihan kapein kohta 10 cm
  • vartalon kapein kohta (sauma paita- ja hameosan välillä) 46 cm
  • mekon koko pituus 103 cm; tästä yläosa 53 cm ja hameosa 50 cm.

Onko vaatteilla kieli ja kuka sitä osaa

sovituskopissa

Sovituskopissa. Joo ei.

Jäin edellisen postauksen jälkimainingeissa miettimään sukupuolikysymystä suhteessa vaateasioihin ylipäätään.

Sukupuolistereotypiat ovat masentavia, mutta asia kiinnostaa minua ehkä juuri siksi, että niitä kuitenkin on. Hauskoiksi tarkoitetut huomaukset naisista, jotka ovat juuri tällaisia, ja miehistä, jotka ovat juuri toisenlaisia, tuntuvat minusta vierailta ja ahdistavilta, mutta jostakin ne kumpuavat.

Mikä tekee jostakin asiasta erityisen ”naiselle tyypillisen” tai ”miehelle ominaisen”? Onko se jokin asia kasvatuksessamme tai se, että sosiaalistumme tietynlaiseen käytökseen ihmeen vahvasti sukupuolemme mukaan, tiedostamattamme? Jokainen osaa luetella liudan asioita, joita pidetään erityisen feminiinisinä tai erityisen maskuliinisina, mutta miksi?

Vaatteiden pohtimista ja niistä puhumista on pitkään pidetty jotenkin naisille ominaisina ja niiden käsittelyä ehkä tästä johtuen pinnallisena ja turhana. Kuitenkin useimmilla miehilläkin on usein hyvin tunnistettava esteettinen lokeronsa. Pari vuotta sitten haastattelin arjen estetiikkaa tutkinutta Ossi Naukkarista (3H+K:n juttu täällä), joka tunnisti esimerkiksi jääkiekon pelaajien piiristä hyvin yhtenäiset tyylimieltymykset (hiustyyli oli yksi näistä). Ei niissä piireissä voi laittaa päälle mitä tahansa!

Kuitenkin on tavallista törmätä myös ajatukseen, että ihmiset, jotka eivät juuri puhu vaatteista tai tyylistä tai ole kiinnostuneet muodista eivät välitä pukeutumisestaan mitään. Että vaikka resuisiin vaatteisiin pukeutuvat luonnonsuojelijahipit eivät välitä. En usko siihen lainkaan.

Kyllähän he välittävät, paljonkin. He eivät todennäköisesti koskaan pukeutuisi vasta pakasta vedettyyn paitaan, jonka rinnassa lukee Boss tai Armani, tai pyytäisi parturilta kampausta Cheekin tapaan. He tiedostavat hyvin, että se ei ole heidän tyyliään, ei liitä heitä oikeaan kontekstiin. Eivät he vahingossa pukeudu kuten pukeutuvat.

En usko, että kukaan voisi vaateostoksilla ostaa ihan mitä tahansa. Kaikilla meillä on väri-, tyyli-, materiaali- ja muita preferenssejä.

Omituisinta vaatepuheen halveksumisessa on se, että vaatteet ovat niin iso osa jokaista meistä. Me kaikki joudumme joka päivä pukeutumaan, ja joka päivä me myös viestimme puvullamme jotakin. Päättelemme ihmisistä asioita heidän pukeutumisensa perusteella.

Tulkitsemme vaatteista pätevyyttä, taiteellisuutta, arvoja, värien ymmärrystä, sukupuolikäsitystä, elämäntilannetta. Ei se ole merkityksetöntä. Silti, mitä vähemmän vaatteista puhutaan, sitä vähemmän me niiden kieltä ymmärrämme.

Naisia saatetaan kritisoida vaatteiden miettimisestä tai ostamisesta, mutta onko myös niin, että mitä enemmän vaatteiden kanssa puljaa, sitä paremmin niillä osaa lähettää haluamiaan viestejä? Onko se kuin kielen oppimista, jotain sellaista minkä osaaminen lopulta on valtaa?

Michelle Obaman sanotaan tukeneen varsin tarkasti puolisonsa presidentillistä linjaa juuri pukeutumisellaan (esim. tämä New York Timesin juttu on kiinnostava). Hänen tavaramerkkinsä oli se, että hän sekoitti tyylissään ketjumerkkejä ja monen eri suunnittelijan luomuksia. Tuli vaikutelma, että rouva Obama päätti pukeutumisestaan itse, ilotteli sillä, eikä antanut kaikkea valtaa yksittäisen suunnittelijan käsiin.

Hän pukeutui toisaalta kuten kuka tahansa ja viesti ymmärtävänsä tavallista työssäkäyvää naista – ja toisaalta ymmärsi asemansa ja saapui juhlapäivällisille tarkasti harkitun suunnittelijan luomuksessa, joka oli usein mietitty illan teemaa ja esimerkiksi käsillä olevia maita silmällä pitäen. Hän toi konkreettisesti esille sen, että vaatteet todella ovat viesti.

Samaan aikaan tutkimukset kertovat, että tyyli vaikuttaa esimerkiksi työpaikan saantiin, halusimmepa tai emme. Olisiko siis aika luopua siitä ajatuksesta, että kaikenlainen koreilu on pahasta ja pinnallista?

Itse olen viime aikoina miettinyt värejä. En ole kovin hyvä sanomaan, mikä minulle sopii: millaiset värit saavat ihoni hehkumaan tai piristävät ilmettäni. Tämän seurauksena kaapissani on paljon mustaa. Suurin syy siihen on varmuus. Se ei ehkä koskaan tee minusta hehkuvaa henkilöä, mutta enpähän ainakaan mokaa. (Kun katson suomalaista katukuvaa, päättelen etten ole ainoa laatuani.)

Entä jos kavereiden kesken puhuttaisiin vaatteista paljon nykyistä enemmän? Entä jos pohdittaisiin värejä, tehtäisiin kotianalyyseja erilaisten vaatekappaleiden sopivuudesta? Emmekö olisi paljon parempia viestijöitä ja ostajia, jos tietäisimme, mitkä ovat meidän värimme, mikä on oma tyylimme ja mitä vaatteemme oikeastaan viestivät? Olisiko se suorastaan valtaa? Ja: tekeekö joku jo tällaista?

Nainen tienaa 1,5 euroa

kierrätystä

Tyhjinä hetkinä löydän itseni usein Facebookista kaupunginosani kierrätyspalstalta. Selailen sitä huvikseni. Joskus myyn jotain itsekin.

Palstalla pyörivistä yli 10 000 ihmisestä varmaankin 90 prosenttia on yhdellä tavalla kaltaisiani. He ovat naisia. Monet heistä myyvät pitkää listaa kamoja parilla eurolla kappale.

Kaikki hommaa kokeilleet tietävät, että tuotteiden myyntikuntoon laittamisessa ja kuvaamisessa sekä etenkin lisätietojen tarjoamisessa ja tapaamisesta sopimisessa vierähtää yllättävän kauan. Tuntipalkka jää onnettomaksi. Silti teemme sitä.

Minua askarruttaa, miksi melkein kaikki kierrättäjät ovat naisia – myös ne, jotka kauppaavat miesten vaatteita? Vastikään kaupunginosan kierrätysryhmässä oli sellainen poikkeustapaus kuin mies, joka tarjosi lastenvaatteita. Mutta hän toimi toisin kuin useimmat naiset. Tuotteita oli kaksi settiä – ei irtomyyntiä – ja molempien hinta oli nolla euroa. Kuulosti virtaviivaiselta ja herätti toisen kysymyksen: miksi monet naiset ajattelevat jo kertaalleen maksetuista housuista saatavia paria euroa merkittävänä tulona mutta miehet usein eivät? Vai sumplaammeko Facebook-palstoilla jostakin muusta syystä?

Tarkistaessani HSY:n jäteoppaasta taas kerran jonkin roskan oikeaa loppusijoituspaikkaa mietin, onko kierrätys muutenkin naisten hommaa. Kuinka moni yksin asuva mies kierrättää tarkasti kaiken (ja kuinka moni yksin asuva nainen)? Jos pitäisi lyödä vetoa, arvelisin että pullot ja lehdet kierrätetään Suomessa aika hyvin sukupuolesta riippumatta, mutta kaiken muun kierrätyksen arvaisin olevan naisten harteilla. Mitenköhän oikeasti on?

Tekisi mieleni päätellä, että vielä 2010-luvullakin naiset katsovat mitä pienimpiä yksityiskohtia – tyhjenneen viilipurkin oikeaa loppusijoituspaikkaa ja vauvan hiukan nukkaisen bodyn jälleenmyyntiarvoa – kun taas miehet keskittyvät isompiin kokonaisuuksiin. Tämä on tietenkin yleistys, enkä varsinkaan usko että se on myötäsyntyistä. Mutta jotakin on kasvatuksessamme, joka saa naisista esille tämän ”tuostakin voisi vain puolen tunnin työllä saada puolitoista euroa” -asenteen helpommin kuin miehissä. Se vaivaa minua.

Kiinnitän toistuvasti huomiota siihen, että vaatekierrätyksestä puhuttaessa naiset tuskailevat kirpputoripöytien varailun, kamojen säilömisen ja ees taas roudailun kanssa, koska eivät malta laittaa kaikkia vaatteitaan ilmaiseksi kiertoon. Vaikka niille ei ole enää omaa käyttöä ja vaikka niihin kulutettu raha on jo mennyt. Toimin näin itsekin, mutta en ymmärrä logiikkaa.

Aika harva meistä tuntuu ajattelevan, että laitanpa tämän laatutavaran nyt Kierrätyskeskukseen tai muuhun hyvään tarkoitukseen, jotta kierrättävä taho voi sitten saada siitä vähän voittoa omaksi hyödykseen (koska, toisin kuin suuri osa muista vaatteista, se ostetaan aika varmasti). Moni laittaa kierrätyspusseihin ainoastaan puoliepätoivoisia tai lähes arvottomia vaatteita ja näkee hulluna vaivaa saadakseen jonkin kympin omaan taskuunsa niistä ”paremmista”. Samaan aikaan hän laittaa erikseen rahaa hyväntekeväisyyteen.

Ja todellakin: itsekin olen kierrättäjänainen. Kun perheessämme tulee aika myydä tai ostaa, minä laadin aina ilmoitukset ja hoidan sumplimiset. Keskustelimme asiasta puolison kanssa ja totesimme, että näin tapahtuu, koska minä ”pidän siitä hommasta enemmän”.

Mutta ei se ihan täsmälleen niinkään ole. En todellakaan rakasta sumplia Facebook-kirppiksellä av:ita ja yv:itä, mutta jotenkin se vaan tuntuu tarpeelliselta silti – kun taas puoliso kippaisi kaiken suoraan kierrätyslootaan. Saan toki jonkinlaista tyydytystä saadessani tavaran eteenpäin ja kuullessani, että se tulee uudessa kodissa käyttöön. Mutta onko se hommaan käytetyn ajan arvoista vai osallistunko tässä nyt johonkin harha-ajatteluun, joka estää sukupuoleni edustajilta todella tärkeät asiat elämässä? (Ja sitten taas: arvottaako tällainen ajatus kierrätyspuuhat jotenkin huonommiksi harrastuksiksi kuin jotkin toiset puuhat?)

Entä jos vaan roudaisin kaiken kotoa poistuvan Kierrätyskeskukseen, miettimättä asiaa sen pidemmälle? Totuus on, että se ei aiheuttaisi perheellemme taloudellisia menetyksiä, jos lasken omalle työlleni lainkaan hintaa. Tekisikö se elämästäni tylsempää, helpompaa, vähemmän tai enemmän tyydyttävää?