Vaatelainaamon jäsenyys säästi rahaa

Ensimmäinen pidempi vaatelainaamokauteni – puoli vuotta ja vähän koronapidennystä päälle – päättyi lokakuun alussa. Kokemus oli mainio, vaikka en heti jatkanutkaan jäsenyyttä.

Mitä sain?

Tyydytystä vaihtelunhaluuni. Muutaman viikon välein sain aina kaksi uutta vaatetta. Ostoshalut olivat tästä syystä minimaaliset, ja rahaa säästyi. Käytin Vaaterekin jäsenyyteen 170 euroa (+ yhteen juhlamekon varausmaksuun 10 euroa), ja sen lisäksi olen näiden kahdeksan kuukauden aikana ostanut vaatteita ja kenkiä 271,50 eurolla, siis noin 34 eurolla kuussa. Kaikkiaan vaatteisiin on tänä vuonna mennyt 451,50 euroa, mikä on minulle tavallista vähemmän.

Realismia vaatetarpeisiini. Huomasin, millaisia vaatteita tulen käyttäneeksi. Monet lainaamistani olivat kolmen viikon laina-aikana kovassa käytössä. Esimerkiksi villakankaisia ihanan kauniita housuja en kuitenkaan käyttänyt kertaakaan, vaikka ajattelin niiden täydentävän vaatekaappiani juuri passelilla tavalla. Asuntomme on tosi lämmin, joten kotona ei voi pukeutua villaan, ja tässä elämäntilanteessa, jossa kaikenlaista sotkua on lapsen ansiosta aika tavalla, vaikeasti pestäviä vaatteita ei vaan tee mieli käyttää. Sellaisia on varmasti turha nyt ostaakaan.

Mahdollisuuden kokeilla. Kokeilin lainavaatteissa sellaisia värejä ja kuvioita, joita en olisi muuten kokeillut. Huomasin, että viihdyn esimerkiksi kirkkaassa laventelinvioletissa. Päädyin ostamaan yhden vaatteen, josta olin lainaviikkoina kovasti pitänyt mutta jota en koskaan olisi ostanut ennen lainaamista (siinä on kuvioita!).  

Vähemmän vaatepaniikkia. Äkillisen vaatetarpeen (juhlat! kuvaus!) vuoksi ei tarvinnut rynnätä kauppaan. Riitti, kun raivasi aikaa yhteisellä vaatekaapilla käymiseen. Ihanaa.

Kivan yhteisön. Vaaterekissä on tosi kiva henki. Lainaamon Emmi ja Veera muistavat asiakkaiden nimet, kysyvät kuulumiset ja toimivat makutuomareina tarvittaessa. Asiakkaat juttelivat keskenään, tietenkin – meillähän oli yhteinen vaatekaappi!

Suomalaiset vaatteet. Sain pukeutua non-stoppina vaatteisiin, jotka on lähellä ja huolella tehty ja joita on paljon rakastettu. Ne tuntuivat merkityksellisiltä. Löysin myös uuden suosikkimerkin, kun huomasin viikosta toiseen lainaavani Aarre Labelin vaatteita.

Miksi sitten en jatkanut jäsenyyttä?

Sijainti ei ollut minulle optimaalinen. Vaatelainaamo Vaaterekki on keskustassa ja monelle juuri passelilla paikalla, mutta ei mitenkään omien matkojeni varrella. Sinne piti siis tehdä asiaa erikseen, varsinkin nyt, kun liikkuminen on koronan takia muutenkin vähäistä.

Pesuhommat stressasivat. Vaatteet palautetaan tietenkin pestyinä, joten pesu ja kuivatus piti muistaa hoitaa hyvissä ajoin. Minua stressasi joka kerta: mitä, jos vaatteeseen onkin tullut tahra, jota en ole huomannut ja joka ei lähde pois? (Siinä tapauksessa vaate olisi pitänyt lunastaa. En joutunut lunastamaan mitään.) Päädyin pesemään vaatelainaamon vaatteita yksittäin, koska pelkäsin, että niille olisi muuten tapahtunut jotain. Tämä oli kokemuksen tylsin puoli.

Kaipasin minimalismia. Valikoima on Vaaterekissä hyvä mutta tarjolla on paljon monenlaista printtiä ja suhteessa huomattava määrä tunikoita/lyhyitä mekkoja. Koska itse olen vaatteissa useimmiten minimalismin ystävä ja lisäksi pitkäselkäinen, tämä rajoitti omaa valinnanvaraani. Olisin mieluusti kokeillut esimerkiksi Tauko-merkin Pier-pooloa tai Muka van Pihla-pooloa, himoitsemiani perusvaatteita siis, mutta näitä ei koskaan omilla käynneilläni ollut rekillä. Minulla olisi siis ainakin juuri tässä elämäntilanteessa käyttöä sellaisille perusvaatteille, joita vaatelainaamossa ei ole suuria määriä. 

Silti.

Plussat voittavat miinukset moninkertaisesti. Hiukan harmittaa, etten juuri nyt ole Vaaterekin jäsen. Sitten, kun maailmassa taas järjestetään juhlia ja kaltaiseni freelancer liikuskelee arjessa ahkerammin pois työhuoneeltaan, saatan hyvin palata yhteisen vaatekaapin äärelle. Tuntuisi kotoisalta.

Paljonko lapsen vaatteisiin menee rahaa

Väitän, että leikki-ikäisen voi vaatettaa vaikka ilmaiseksi, jos ei ole todella tarkka estetiikasta ja asuu väkirikkailla kulmilla. Korjaustaitokin auttaa. Olen itse saanut paikallisesta Buy Nothing -ryhmästä lapselle pikkuvikaisia merkkihousuja, t-paitoja ja ulkoilupuvun, ja muutakin olisin varmasti saanut, jos olisin pyytänyt. Tässä tulee helposti lähinnä runsaudenpula: ihmisillä on kaapeissaan paljon omille lapsille pieneksi käynyttä vaatetta, jossa on reikä tai tahra. He tuskailevat, mitä sen kanssa tekisi. (Moni on toki valmis antamaan ihan ehjääkin vaatetta ilmaiseksi lastenvaaterumban minimoimiseksi.)

Minä en ole yrittänyt saada koko vaatekaapillista ilmaiseksi, mutta hankin lapselle vaatteet käytettyinä. Ensisijaisesti teen näin ympäristö- ja ihmisoikeussyistä mutta myös siksi, että perheemme on pienituloinen. Kovin paljon rahaa ei ole laittaa haalareihin ja kenkiin, jotka jäävät pieniksi hetkessä. Kalliisiin virheostoksiin ei varsinkaan ole varaa. Käytettyjen vaatteiden hyviin puoliin kuuluu se, että ne on testattu valmiiksi.

Käytettynä ostaminen vaatii aikaa, varsinkin jos on kuten minä: tarkka laadusta ja estetiikasta. En halua mitä tahansa. Haluan lapselle pienen mutta toimivan vaatevaraston. Sen pitäisi sisältää kauniita, kestäviä ja käytännöllisiä vaatteita mutta samalla sellaisia, joita lapsi rakastaa. Tämä ei ole ihan helppo yhdistelmä. (Lapseni käyttäisi vaikka joka päivä naapurustosta saatua, jo parhaat päivänsä nähnyttä Batman-paitaa, joka tietenkään ei ole oma suosikkini: se ei hengi omia arvojani, ei harkitsevaa epäkaupallista kotia, rauhallista kasvatusta, laadukasta koulutusta eikä mitään muutakaan sellaista, mitä varmaan yritän lapseni vaatteilla viestiä. Ihan oikein minulle!)

Olen omien vaatekulujeni ohella laskenut tänä vuonna, paljonko olen käyttänyt lapsen vaatteisiin. On vasta syyskuu, mutta kolmevuotiaan vaatteet tälle vuodelle alkaa olla hankittu. Rahaa on kulunut noin 450 euroa. Tähän summaan sisältyy vaatteita koossa 104 ja koko vaatekerta koossa 110 sekä joitakin isompia yksilöitä. Lisäksi siihen sisältyy kenkiä koissa 28–30. Vaatteet ovat yhtä sukkapakettia lukuun ottamatta käytettyinä hankittuja.

Mitä kaikkea siis?

Ulkovaatteet:
– 3 haalaria, 72 e
– 2 kurahousut, 10 e
– 1 välikausihousut, 6 e
– 2 välikausi-/toppatakkia, 28 e
– 1 sade-/välikausitakki, 9 e
– 12 kengät, tossut tai kumpparit, 117 e
– 2 hanskat, 11 e

Sisävaatteet:
– 1 merinovillatakki, 34 e
– 1 juhlavaatesetti (housut, takki, liivi), 20 e
– 11 paitaa, 24 e
– 1 huppari 18 e
– 3 housut, 22 e
– 1 collegeasu, 12 e
– 3 yöhousut, 3 e
– 1 kylpytakki, 10 e

Alusvaatteet ja sukat:
– 2 pakettia sukkia (toinen uusi), 14 e
– 7 harjoitusalushousut, 40 e

Olen tyytyväinen siitä, että turhia vaatteita en ole juuri ostanut, vaikka lukumääräisesti vähemmilläkin olisimme varmasti pärjänneet. Jotkin paidat ja kengät ovat käyneet turhan pian pieniksi, mutta tämä ei suuresti sureta, kun niihin ei ole upotettu valtavia summia. Juhlavaatesetti on menossa pieneksi ja jäi käyttämättä, koska kevään juhlat peruuntuivat tunnetusta syystä. Lapsi ei ole vuoteen käyttänyt vaippoja, mutta hiukan imua sisältäviä harjoitusalushousuja käytimme pitkään öisin. Ne olivat hyviä, mutta ilmankin olisi pärjätty.

Muutaman itselleni sopivan säästöperiaatteen olen keksinyt. Ostan villapuvut tosi isokokoisina, koska niistä voi helposti kääriä hihat ja lahkeet. Niinpä nytkin on villapuku olemassa viime vuodelta. Myös hupparit ja villatakit sopii pitkäselkäiselle lapselle ostaa isossa koossa. Niinpä maltoin tänä vuonna ostaa suomalaismerkin kalliin hupparin, joka on eettisesti valmistettu, ja merinovillatakin, joka jo edellisessä koossa osoittautui loistavaksi.

Elättelen toivoa, että lapsen pituuskasvu vähitellen hiukan laantuu ja pärjäilemme samalla vaatesetillä pidempään. Sen myötä yritän myös edelleen karsia vaatekaapin sisältöä. Jää nähtäväksi, toimiiko lapsella periaate ”vähemmän ja laadukkaampaa”, kuten toivoisin, vai kannattaisiko mieluummin haalia enemmän, edullista ja monenkirjavaa (lisää Batmania?). Tavoitteena olisi tietysti vähentää vaatteisiin käyttämääni metatyöaikaa.

Jos käytetyt vaatteet lapselle kiinnostavat, tsekkaa:
:: Helsingissä Little Copenhagen (laadukas second hand -osasto)
:: Helsingissä Kumpulan helmi, ent. Vekarakirppis (monenkuntoista ja -hintaista lastenvaatetta, myös merkki-)
:: Emmy (käytettyjen vaatteiden nettikauppa, jossa kirppiksiin verrattuna korkeahkot hinnat mutta laadukasta tavaraa ja helppo ostaa kerralla isompi setti)
:: Epäkelpokirppis viallisille vaatteille (Facebook-ryhmä, josta voi löytää tai kysellä pikkuvikaista ilmaiseksi tai pikkurahalla)

Miten lukeminen on vaikuttanut ajatteluusi?

Olen kysynyt otsikon kysymystä muutamilta tunnetuilta henkilöiltä viime aikoina, kun olen tehnyt Elisalle juttusarjaa ihmisten elämään vaikuttaneista kirjoista (Terhi Kokkosen kanssa keskustelimme pitkään ja kiinnostavia, hänen pohdintansa ovat täällä). Kysymys on monen mielestä kiinnostava mutta vaikea. Miten erottaa kirjojen ja lukemisen seuraukset ajattelun kehittymisestä muuten?

Mahdotontahan se onkin. Päätin kuitenkin kokeilla, miten itse vastaisin omiin kysymyksiini.

Lapsena luin paljon mutta en valtavasti, en kokonaisia kirjastollisia kuten jotkut kaverit. En ollut ahmijalukija enkä ole vieläkään. Kirjalla, sen kielellä ja sisällöllä on minulle väliä – jätän kirjoja surutta kesken, jos en koe niitä sillä hetkellä omikseni.

Lapsena yksi tärkeä kirjasarja oli Ann M. Martinin The Baby-sitters Club, lastenvahtikerho, jossa 12-vuotiaat tytöt perustivat lastenhoitoyrityksen. Yrittäjyys on kiinnostanut minua aina. Jo ihan pienenä myimme kukkia ja muuta sälää parhaan ystäväni kanssa tienposkessa, ja vähän vanhempana tein itsekin paljon lastenhoitokeikkaa sekä julkaisin lehteä, joka ilmestyi monta vuotta joka kuukausi (vuosikerta taisi maksaa 35 markkaa). Lastenvahtikerhokirjojen innoittamana kuvasimme kaveriporukalla myös videoelokuvan, jonka ohjaajana toimin. Nyt ajattelen, että kirjojen viestin on täytynyt olla voimaannuttava. Tytöt tekevät, toimivat, ratkovat!

Lukiossa minulla oli nuori äidinkielenopettaja, jonka innostuksen asiaansa aistin heti, kun hän vähän epävarmana astui ensi kertaa luokan eteen. Hän antoi tehtäväksi lukea Seitsemän veljestä ja pitää prosessista lukupäiväkirjaa. Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, kuinka paljon kirjat voivat antaa, jos niille suo aikaa ja ajatuksia vähän tavanomaista enemmän. Ymmärsin yllätyksekseni, että Seitsemän veljestä on hauska kirja – lukioikäisenä en ollut ajatellut, että klassikot voisivat naurattaa. Osa hupia tietenkin oli vanha kieli potrine ukkoineen. Mikä kuvailun voima!

Vähän myöhemmin luin Milan Kunderan Identiteetin, josta en enää muista paljoakaan mutta joka oli tärkeä minulle vuosikausia. Se paljasti kielen ja filosofian mahdollisuuksia, valotti humanistista ajattelua ja raotti verhoa, jonka taakse olen myöhemmin astunut kokonaan. Luulen, että Identiteetti oli jonkinlainen käänne. Pitäisi lukea se uudestaan.

Päädyin lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä yliopistolle. Opintojen myötä oli pakko lukea monta maailmankirjallisuuden klassikkoa. Onneksi! Erityisen antoisaa (vaikkakin työlästä) oli lukea vanhaa kirjallisuutta – antiikin tarinoita kahlaava tajuaa väkisinkin, että tietyt kaavat ja uskomukset ovat olleet olemassa hyvin kauan, samankaltaisissa muodoissa. Se on lohdullista. Ovidiuksen myyttikuvaus Metamorfooseja oli suosikkejani, ehkä tiiviytensä vuoksi.

Löysin näihin aikoihin Pirkko Saision trilogian, joka alkaa teoksesta Pienin yhteinen jaettava. Samastuin vahvasti hänen kokemukseensa siitä, että minä muuttuu häneksi, että ihminen katselee omaa elämäänsä ulkopuolelta, tekee itsestään henkilön. Ihailin myös hänen kieltään, sitä ekonomisuutta ja tarkkuutta, samoin kuin ihailin Eeva-Liisa Mannerin runojen rytmiä.

Niin moni kirjailija ja teos on vaikuttanut minuun salakavalasti kielensä kauneuden, luontevan rytmin tai jonkinlaisen selittämättömän tunnelman kautta, että sitä on mahdoton pukea sanoiksi. Heitä on mahdotonta jäljittää. Olin jo unohtaa Virginia Woolfin!

Osa kirjoista vaikuttaa vaikuttaa ajatuksiin ja arvoihin hyvin suoraan. Woolf menee myös siihen kategoriaan (niin, onhan naisella oltava oma huone). Merete Mazzarellan vanhempi tuotanto oli avartavaa; että niin näennäisesti pienestä voi edes kirjoittaa ja että sen kautta voi tavoittaa jotakin erittäin sanomisen arvoista, yhteiskunnan mikroliikkeitä. Susanna Alakosken sosioekonomiset teemat ja omakohtainen kirjoitustapa ovat olleet tajunnanräjäyttäviä, tärkeitä, ytimessä. Hän on auttanut ymmärtämään ihmistä. J. M. Coetzeen kaikkea elämää puolustava tuotanto on herättänyt eläinajatuksiani, Petina Gappahin novellit Zimbabwesta avanneet sellaista kulttuuria ja ajattelua, joka olisi ilman kaunokirjallisuutta jäänyt minulle ikuisesti vieraaksi. Niin, ja tietysti on Simone de Beauvoir, jota olen ihaillut ja lukenut myös historian ymmärtämisen vuoksi.

Miten lukemani kirjat ovat vaikuttaneet ajatteluuni? Huomaan itsekin, että kysymys on mahdoton. Kun kirjahanat avaa, alkaa vyöryä vaikutteita, ajatuksia, muistoja. Ymmärrän, että koko arvomaailmani on teksteille rakennettu, ja tämä pieni otos tuntuu heti epäoikeudenmukaiselta. Julkaisen sen silti. Se kertoo yhdenlaisen tarinan minusta, ja niin olkoon hyvä.

Raja

Kuinka kauan jaksan olla seurassa?
Kenen kanssa haluan olla?
Mitä en halua tehdä?
Mihin saakka on hyvä valvoa?
Millaisiin sähköposteihin vastata?
Milloin pitää puhelinta äänettömällä?
Haluanko mennä juhliin?
Haluanko jäädä pois?
Mikä tekee minulle hyvää?
Millaisista hetkistä nautin?
Kun tiedän, miten toimin?

Missä on minun rajani?

Kuinka ajatella hyvää

täpsy2

Paljonko teidän lapsilla on ruutuaikaa? Tämä kysymys tulee esille elämänpiirissäni aika usein, olenhan kolmevuotiaan äiti. Huomaan ruutuaikajutut netissä ja lehdissä, siitä puhuvat kaverit ja tuttavat. Olen ymmärtänyt tämän: siitä kuuluu olla huolissaan. Ja: tällaisista asioista huolehtiminen on hyvän keskiluokkaisen vanhemmuuden merkki.

Tunnustan. En ole kauhean huolissani. Tämä ei johdu siitä, ettei lapseni katsoisi ruutua. Hän katsoo, aika paljonkin. Se ei ole kuitenkaan tämän pohdinnan pointti.

Pointti on se, että tuntuu synnintunnustukselta sanoa, että en ole huolissani. Tämä ei päde vain ruutuaikaan vaan vanhemmuuteen yleensä.

Minun naispuolisena vanhempana, äitinä, kuuluisi nimittäin huolehtia, verrata ja tuskailla – ja nimenomaan asioita, jotka eivät liity perushuolenpitoon, rakkauteen ja turvallisuuteen. En usko vertailevani itseäni kovin paljon muihin vanhempiin tai suhtautuvani äitiyteeni ylikriittisesti, mutta koen silti painetta huolestua ruudusta. Siksipä otin asian esille (taas) yhtenä iltana puolison kanssa. Mietin, pitäisikö jotakin muuttaa: paremmat rajat, nätimpi elämä, enemmän mielikuvituksellista ihanaa vapaata leikkiä. Pitäisikö luopua ruudusta kokonaan ja boom, tulla paremmaksi vanhemmaksi?

Puoliso kuunteli ja sanoi sitten: ”Mä en ole tästä asiasta yhtään huolissani.” Tajusin, että niinpä, en oikeastaan minäkään. Minusta teemme niin kuin juuri nyt on kaikkien kannalta hyvä. Mutta omatunto kolkuttaa välillä, koska ympäristöni käskee olla huolissaan. Eikö puolison ympäristö käske? Kysyin. ”Ei me puhuta kavereiden kanssa lapsista kauhean ongelmalähtöisesti”, hän sanoi. Hän kertoi ystävänsä useammin kertovan hienoista kalareissuista poikansa kanssa.

Tässä on kaksi puolta. Sanotaan, että naiset tekevät perheiden metatyön. Joku voisi sanoa, että ruutuajasta huolehtiminen, ja huolehtiminen ylipäänsä, on metatyötä, jonka mies jättää naisen harteille. Meillä metatyötä tekee yhtälailla miespuolinen vanhempi, joten vastuunsiirtoargumentti ei tässä toimi.

Toinen puoli asiasta, minusta kiinnostavampi, on tuo ongelmalähtöisyys. Miksi niin monia vanhemmuuteen (vai äitiyteen?) liittyviä asioita lähestytään lähtökohtaisesti katastrofiajattelun kautta? Miksi naiset lähestyvät? Miksi sellainen on niin normaalia ja hyväksyttyä, ehkä jopa velvollisuus? Ruutuaika ei tietenkään ole ainoa asia, jossa tämä katastrofointi ja huolipuhe tulee esiin. Selvää on, että oikeita ja universaalisti päteviä vastauksia on hyvin harvoihin asioihin, joten lopulta kyse on paljolti omasta lähestymistavasta.

Oikeasti haluaisin ajatella kokonaisuuksia, isoja linjoja: perheen arvoja, keskinäistä rakkautta, kaikkien jaksamista. Haluaisin vetää omat rajani niiden perusteella. Haluaisin ajatella, että teemme parhaamme. Haluaisin ajatella hyvää: Sitä, että lapsi saa käpertyä isänsä jalkoihin katsomaan ohjelmaansa, sitä kun hän painautuu ihan lähelle, sitä kun hän toivoo toivoo toivoo että tänään voitaisiin mennä eläinmuseoon, esittelee uuden (kavereiden vanhan) pyöränsä kaikille maailman upeimpana aarteena ja kertoo kysyjille kesän parhaita juttuja olleen uimahallireissu Itikseen ja käynti Kansallismuseossa (kylpylä- ja mökkireissut sekä matka läpi Suomen ovat jo autuaasti unohtuneet).

Kysymys on siitä, mitä kohtaa kuvassa katsoo, ja mistä päättää sitten kertoa toisillekin.

Ketä varten pukeudumme?

Tänään päälläni:

  • Emmystä vastikään hankkimani, Samu-Jussi Kosken Marimekolle suunnittelema liehupaita värissä minttujätski
  • Kesällä naapurustosta ostetut Levi’s-farkut, joiden myötä opin, että kunnolla vyötärölle nousevia farkkumallejakin on olemassa (ah)
  • Lomalla Espoon Akseli-kirppikseltä löytämäni Adidas Gazellet. Olin hankkinut saman mallin kengät Torista vähän aikaisemmin, mutta jouduin myymään ne, kun koko olikin ollut ilmoituksessa pielessä. Nämä sen sijaan ovat hyväkuntoiset ja sopivat – ja maksoivat 6,50 euroa. Löytö!

Olen siis uusissa vaatteissa. Se tuntuu piristävältä. Erityisesti minttujätskin värinen paita aiheuttaa tänään levollisuuden tunteita. Väri on minulle uusi, mutta uskaltauduin kokeilemaan, kun värianalyysi kerran väitti sen minulle sopivan. Kannatti! (Paljastan tietenkin samalla tässä, että olen ostanut uutta värianalyysin tekemisen jälkeen, täsmälleen kuten uumoilinkin…)

Tänään tapaan ihmisiä, mutta monina päivinä en juurikaan. Usein vien lapsen päiväkotiin ja siirryn kirjoittamaan työhuoneelle. Voisin liikkua vaikka yöpuvussa ilman, että kukaan välttämättä huomaisi mitään. Paitsi tietysti minä itse.

Harjoittelen ottamaan pukeutumisen vakavasti (ja kyllä, harjoiteltavaa on). Empiirisesti on selvää, että vaatteet vaikuttavat useimpina päivinä omaan oloon. Ei niin, että aina pitäisi olla pukeutunut jotenkin hienosti, mutta vaatteilla on kätevää viestiä itselleen, että ottaa itsensä, mieltymyksensä ja aikeensa vakavasti. Kunnioittaa itseään, ehkä?

Tänään olen pukeutunut niin, että on helppo sienestää.
Tänään olen valmis puistoilemaan lapsen kanssa.
Tänään aion pitää itseäni hyvänä tyyppinä, joka osaa kirjoittaa.

Tällaisia lauseita voin puhella itselleni vaatteilla. Voin kehystää elämääni, ja, tavallaan, ojennella itselleni onnistumisen avaimia ihan vain pukeutumisvalinnoilla. Puistoon lähteminen on helpompaa, jos vaatteita ei tarvitse sitä varten vaihtaa, ja toisaalta puistossa viihtyy tosi paljon paremmin, jos ei koko ajan ole epämukavaa tai kylmä.

En tiedä, olenko yksin ajatellessani, että nämä tällaiset ajatukset ovat jotenkin – noh, turhia. Tai ehkäpä sellaisia, joita saa kyllä ajatella, mutta joista ei kannata tehdä tällaista tekstin kokoista numeroa. Turhamaisuus on sellainen naiselliseksi mielletty piirre, jota meidät on opetettu karttamaan. Kovin syvässä istuu se ajatus, että eihän nyt vaatteilla ole väliä. Tai ainakaan ei pitäisi olla! Siis mitä ihmettä? Vaatteilla, joita jokainen ihminen käyttää joka päivä ja jotka kaikki kanssaihmiset näkevät, ei saisi olla väliä?

Helposti ajatellaan, että kun ihminen pukeutuu jotenkin, hän pukeutuu aina toisia varten, ja sellainen on ristiriidassa oman yksilönvapauden kanssa. En tiedä, miksi niin kiihkeästi ajattelemme pukeutuvamme toisille. Itsehän me vaatteemme kannamme (ihollamme!), itsehän niiden merkityksen ymmärrämme paljon paremmin kuin kukaan muu. Toki me samalla viestimme vaatteilla, mutta aivan ensisijassa kuitenkin ehkä itsellemme.

Puhukaamme siis kauniisti.

 

 

Kirjoja kolmevuotiaalle

Luen lapselle joka ilta kirjan tai kirjoja. Nyt, kun hän on kolmevuotias, hommasta on tullut hauskempaa: hän jaksaa kuunnella pidempiä juttuja, ja monen hyvän kirjan äärellä syntyy mainioita keskusteluja.

Tällä hetkellä lasta kiinnostaa kovasti ihmiskeho, joten lainassa oleva tietokirja Ihmeellinen keho (Naray Yoon, Kristina Routh; suom. Katariina Kallio) valikoituu yhdeksi luettavaksi lähes joka ilta (paitsi silloin, kun maanittelen tarpeeksi valitsemaan jotain muuta). Siinä on kiinnostavia faktoja ihmiskehosta ja isoksi aukeava luurankosivu, lapsen ehdoton suosikki.

Olen alkanut varata lastenkirjoja kotikirjastoon, sillä myös lastenosaston hyllystä minun on vaikea löytää juuri kyseiseen hetkeen kaikista inspiroivimpaa luettavaa. Tai siis: olen myös lastenosastolla oma itseni, enkä kiehtoudu nopeasti. Monesti pienen kirjaston satunnaislöydöt tuntuvat tylsiltä. Tarvitsen taustoja, haluan tietää mitä luen, ja varaustoimintoa käyttäen luettavaan voi tutustua etukäteen. Ilokseni olen todennut, että myös englanninkielisiä lastenkirjoja löytyy Helmet-kirjastoista paljon (toivoisin tietysti käännöksiä).

Seuraavassa paljastan tämän hetken top5-kirjat, jos kysytään kolmevuotiaalta ja vähän myös minulta. Yleensä parhaat kirjat uppoavat meihin molempiin.

Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo (William Joyce, kuv. William Joyce ja Joe Bluhm, suom. Kaisa Kattelus) oli meillä lainassa viime syksynä, ja sitä muistellaan yhä usein. Lapsi, silloin vähän yli kaksivuotias, rakasti sitä heti. Ihana, maaginen tarina kirjoista ja tarinoiden voimasta. Hiukan kryptinen mutta kuitenkin lähestyttävä. Kirja perustuu Joycen palkittuun, vartin mittaiseen lyhytelokuvaan, jonka katsoimme perheen yhteisessä leffaillassa pääsiäisenä, ja lapsi kerta kaikkiaan hiljeni lumosta myös elokuvan äärellä. Se on sittemmin katsottu monta, monta kertaa.

Anthony Brownen kuvavoittoiset kirjat ovat olleet meillä suursuosikkeja siitä asti, kun lapsi oli ihan pieni, ja uskon, että niiden viehätys kestää pitkään. Kuvien maailma on kutkuttavan surrealistinen ja kommentoi kanonistisia taideteoksia, ja kirjojen teemat taas ovat isoja olematta alleviivaavia. Yhdessä kirjassa (Willy and the Cloud) simpanssi-Willyä seuraa pilvi, toisessa (Gorilla) Hannah-tyttö on aina yksin koska perheen ainoa aikuinen, isä, on poissaoleva. Mainio Ääniä puistossa on suomennettukin (suomentajana Sirke Happonen), eikä siinäkään kuvattu elämä vaikuta ihan yksinkertaiselta. Vanhemman masennusta, työttömyyttä ja ylisuojelevuutta ei piilotella. Näitä kirjoja lukiessa syntyy lähes poikkeuksetta erittäin hyviä keskusteluja monen tasoisista peloista, joita Browne kääntelee todella taidokkaasti sekä kuvissa että tekstissä.

Meidän piti lähteä on Sanna Pelliccionin aivan superupea tekstitön kirja pakolaisuudesta. Lapseni haluaa lukea sitä monta kertaa viikossa ja on nimennyt päähenkilön omalla nimellään. Tätäkin valtavan kaunista kirjaa olemme lukeneet jo ainakin vuoden, ja jokaisen aukeaman tulkintaan on tullut lisää lapsen kasvun myötä. Hän tietää jo, että joissakin paikossa on sota ja että siellä lentokoneet pudottavat pommeja eikä ihmisillä ole turvallista. Tämä käy ilmi kirjasta, kuten myös se, että pakolaisiksi lähtijät joutuvat kulkemaan pitkän ja vaarallisen tien uuteen kotipaikkaansa. Kuitenkin kirja on valoisa ja rauhallinen. Päähenkilölapsen perhe pysyy yhdessä, vanhasta maasta uuteen asti. Ystäviäkin löytyy kaikkialta. Aivan loistava kirja, jollaisia toivoisin olevan enemmän. Tekstittömyys avaa ihanasti tilaa lapsen omille tulkinnoille ja myös eri-ikäisille lukijoille.

Freight Train -kirjan löysin, kun etsiskelin lapselle sopivaa luettavaa #BlackLivesMatter-liikkeen hengessä. Aiemmat suosikit ovat täysin poikkeuksetta valkoihoisia. Korjausliikkeelle on tarvetta! Freight Trainissa ei esiinny ensimmäistäkään ihmistä mutta sen tekijä on Donald Crews, joka on musta amerikkalainen. Saatuani kirjan käsiini ajattelin sen olevan tarkoitettu lastani nuoremmille ihmisille, mutta olin väärässä. Kirjan vähätekstinen, värien sekoittumiseen perustuva maailma kiehtoo kolmevuotiastani loputtomasti. Juna on tietenkin myös aiheena täysin vastustamaton.

Perhekirja (Todd Parr, suom. Riitta Oittinen) löytyi listalta, joka esitteli perheiden monimuotoisuutta kommentoivia lastenkirjoja. Lainasimme sen vastikään, joten pitkää suosiota ei ole vielä takana, mutta tämä on luettu meillä jo monesti. Jälleen hyvä keskustelunavaajakirja. Lapseni päätyi toivomaan tämän kirjan luettuamme, että hänellä olisi kaksi isää. Seuraavassa lauseessa hän toivoi myös kahta äitiä.

Muuten: Tämä lista on hyvin paljastava sikäli, että kun en ole asiaa erityisesti ajatellut, tekijöiden sukupuoli ja ihonväri ovat erittäin vahvasti painottuneet tiettyyn suuntaan. Toimin siis kuten maailma: huonosti! Omaa kurssia pitää pikimmiten kääntää. Suosituksia otetaan vastaan. Etenkin sellaisia kirjoja, joissa päähenkilönä olisi musta lapsi, tarvitsen valikoimiin. Suosituksia löytyy amerikkalaisilta listoilta kiitettävästi mutta en ole vielä löytänyt kovin monta sellaista vaihtoehtoa, joita saisi Helmet-kirjastoista.

Rekisterin vaihto

Etsin sanoja.

Kirjoitettuani sanoja koko talven ja koko kevään tarvitsen uusia, voimakkaampia, syvempiä. Parempia sanoja, kauniimpia sanoja, sopivia sanoja.

Lapseni sanoo, että englanniksi auto on caaar. Hän sanoo, että persikka on kirpeää ja makeaa ja mehukasta, ja että hänen päässään tanssii Ryhmä Haun musiikki, ja että tarkemmin ottaen tämä tanssiminen tapahtuu aivoissa. Hänen kuvauksensa ovat huolella mietittyjä. Hän valikoi sanoja kauan.

Tarvitsen yhtä eksakteja kuvauksia. Ei jaarittelua eikä turhaa karsintaa, eikä enää yhtään mittaan kirjoittamista, otsikoksi puristamista. Ei sitä alitajuntaista tietoa, että tämän liuskan lopussa merkkejä on suunnilleen 3000 ja että jäljellä on sitten enää 500. Ei, sitä minä en tarvitse (nyt).

Kirjoitan muuta. Kirjoitan kirjaa jota rakastan ja pelkään, ja jota on lähestyttävä avoimesti ja tarkasti.

On oltava rohkea.

Päivällisellä sanon lapselle että veistä pitää kunnioittaa, että sillä ei saa huitoa minne tahansa eikä sitä saa panna suuhun. Veitsi voi tehdä vahinkoa. Mutta jos sitä käyttää oikein se pilkkoo asioita, ja se on hyödyllistä. Haluamme syödä pieniä suupaloja.

Ajattelen että tämä teksti on sellainen myös, veitsi. Sitä pitää kunnioittaa, tai –

Suhteeni vaaleanpunaiseen

Calm_Summer_1

Tein nettivärianalyysin. Kyllä. En tiedä, menetänkö uskottavuuteni, kun tunnustan tämän. (Enkä sitäkään, miksi ihmeessä ajattelen, että minulla aikaisemmin olisi ollut ”uskottavuutta” tai että värianalyysi olisi jotenkin epäuskottava asia.)

Yhtä kaikki olen tosi kiehtoutunut aiheesta. Olen askaroinut värien parissa mielessäni kauan, etsinyt vesiväreillä lemppareita ja kokeillut kasvojeni eteen satunnaisia kangastilkkuja kiintoisissa väreissä. En ole koskaan ollut värien kanssa kovin hyvä. Minun on ollut vaikea löytää omia värejäni, sellaisia missä viihdyn tai mitkä saavat oloni tuntumaan mukavalta. Osaan lähinnä ihailla ystävieni hienoja värivalintoja.

Kun olin teini, ystäväporukassani 70-luku oli huudossa. Suuri osa vaatteistani oli äidin vanhoja. Niissä oli paljon oranssia, ruskeaa ja kirkasta vihreää. Hennasin superpitkän tukkani. Se oli ainoa oikea tyyli.

Kun menin naimisiin 23-vuotiaana, olin vielä kiinni teiniajan väreissä, vaikka jokin niissä jo tökki. Muistan miettineeni häiden teemavärejä (apua!) ja kukkien värejä. Oli syksy, ajattelin että kuuluisi ottaa värit pihlajanmarjoista ja kullanvärisistä pelloista. Tukkani oli yhä punainen. Mutta viime hetkessä päädyin vaaleanpunaisiin liljoihin. (Kirjoittaessani tätä alan epäillä: oliko minulla tosiaan vaaleanpunaisia liljoja? Tajuan, että 15 vuoden takainen hääkimppu on paennut mielestäni, muuttunut hämäräksi muistoksi, joka saattaa olla vale-.) Oranssi tuntui väärältä vaikka se olisi sopinut värjättyyn tukkaan, mutta vaaleanpunainenkin – vaikka se tuntui sopivan ihooni paremmin – oli vieras. Se oli konservatiivinen.

Suhteeni vaaleanpunaiseen on edelleen sama. Pidän siitä ja vihaan sitä. Mutta nettivärianalyysi paljasti sen, mitä olin arvellutkin: monet vaaleanpunaiset sävyt sopivat värimaailmaani. Olen kuulemma Calm Summer, viileä kesä. Nyt en onneksi ole enää ainoastaan vaaleanpunaisen armoilla, sillä sävykartta läväytti eteeni myös ihania, sammutettuja värejä, joista intuitiivisesti pidän paljon mutta joita en ole juuri lainkaan käyttänyt.

Aikuisiällä olen ostanut ensin mustia ja sitten tummansinisiä vaatteita, kaiken varalta. Ei voi mennä pieleen, tai sitten ainakin menee pieleen samalla tavalla kuin kaikilla muillakin. Lopulta olen tylsistynyt. Ja tietenkin näyttänyt vuosikausia väsyneeltä myös silloin, kun en ole ollut.

Laitoin heti tulokset saatuani (ne tulivat kahdessa päivässä!) päälleni ainoan vaaleanpunaisen t-paitani ja tunsin kirkastuvani, konservatiivisista konnotaatioista viis. Pääni alkoi raksuttaa. Muistin monia menneitä vaatteita, jotka ovat tuntuneet erityisen hyviltä (kuten tämä), ja kas: ne ovat suoraan saamastani värikartasta. Nyt haaveilen tietenkin kirkkaammasta, tyylikkäämmästä tulevaisuudesta juuri minulle sopivissa väreissä. Kiittelen itseäni vaatelainaamon jäsenyydestä, koska mikäpä olisi parempi mahdollisuus kokeilla päälleen uudenvärisiä vaatteita sovituskopin ulkopuolella. Nettianalyysin tulos on tietenkin testattava huolellisesti ennen yhtään varsinaista vaateostosta (katsotaan, miten pokka pitää tässä asiassa).

Värianalyysi paljasti myös, mitkä värit sopivat minulle kaikkein huonoiten: oranssi, ruskea ja musta. Teini-ikä todella on takana.

Koukussa parsimiseen

polvi

Polarn O. Pyretin leggingsit saivat polviinsa palat vanhoista farkuista.

Ajattelen vaatteita ja kirjoitan niistä, kirjaakin. En ole mikään muotiguru enkä ole koskaan jaksanut kiinnostua trendeistä kovin syvällisesti. En ole sellainen ihminen, jota sanottaisiin pukeutujaksi, saati hyväksi sellaiseksi.

Vaatteet kiehtovat minua ehkä siksi, että ne ovat esteettisiä niin monessa mielessä: ne näyttävät joltain, tuntuvat joltain, ehkä tuoksuvatkin. Ne koskettavat meitä hyvin konkreettisesti, koska joka tapauksessa on pukeuduttava joka päivä, olimmepa ”hyviä pukeutujia” tai emme. Lisäksi: vaatteet kantavat ihmeellisellä tavalla muistoja.

Muistan, mitä minulla oli päälläni ensimmäisellä kävelyllä puolisoni kanssa 20 vuotta sitten. Oli Benettonin ruohonvihreä narutoppi ja sen päällä paloautonpunainen v-aukkoinen trikoopaita. Jalassa khakinväriset lyhyet shortsit ja urheilumalliset sandaalit. Muistan, miltä tämä vaatekerta tuntui päälläni. Emme vielä seurustelleet, minä ja hän, mutta jotain jostakin kutkutuksesta kertoo se, että muistan asuni tuolta ensikävelyltä niin tarkkaan.

Vaatteiden silittely ja pohtiminen rauhoittaa minua, niin kuin se maadoittaisi. Siksi kaipaan sitä nytkin, kun maailma ympärillä on mullistunut ja arki muuttunut vähän vinoksi. Enää en keskity ostamiseen, vaan kaivelen usein iltaisin vaatekaappejani ja lapsen vaatelipastoa. Pyrin hellimään niitä vaatekappaleita, jotka jo omistan. Parsin paljon. Yritän kääntää ajatuksiani vaatteista, pukeutumisesta, kauneudesta vähän toisenlaisiksi. Arvostavammiksi, erilaisiksi, virkeiksi.

Aloin keräillä lapselle seuraavan koon vaatteita. Kirpputoreilla ei nyt voi käydä, mutta löysin kilpailevan menetelmän. Kysyin paikallisessa Buy Nothing -ryhmässä, pyöriikö jollakulla kaapissa yksivärisiä 110-senttisiä housuja, joissa on pikkuvikaa – vaikkapa polvi puhki. Olen oppinut, että tämänkokoiset housut eivät muutenkaan voi olla sekä käytettyjä että ehjiä, ne ovat toisensa pois sulkevia määreitä. Iltapuhteina harjoittelen mielelläni toimivia ja kauniita korjaustapoja. (Toistaiseksi lapsi on vieläpä rakastanut paikattuja housujaan.)

Olen viikon kuluessa hakenut naapurustosta kymmenet housut, mikä on yllin kyllin meidän käyttöön. Hinta: nolla euroa. Terapiavaikutus: suuri. Olen nauttinut iltahetkistä housuja paikatessani. Olen tunnustellut pestyä puuvillaa ja miettinyt, millaisissa leikeissä puhjenneita polvia on kulutettu. Olen ajatellut niitä perheitä, joilta olen housuja hakenut. Lapsi kyseli edellisten käyttäjien nimiä. Se onkin tärkeä kysymys!

Vaatteet ovat tarinoita. Lohdullista on se, että rumat ja epämukavatkin vaatteet ovat. Tänään aion paikata jälleen yhdet leggingsit.