Erään kirjan synty

Kirjan julkaisseelta ihmiseltä kysytään usein, miten kauan kirjoittamiseen meni. Siihen on vaikea vastata. 

Viimeinen vuosi sijoittuu vuosiin 2015–2016. Sen idut ovat siis viiden kuuden vuoden takaisia, ja niin ovat jotkin tekstipätkistäkin. Silloin vain en vielä tiennyt, millainen kirja on syntymässä, tai oikeastaan edes, onko syntymässä kirjaa ensinkään. 

Vuonna 2018 osallistuin Imagen ja Gummeruksen järjestämään tietokirjailijakouluun, jossa saimme kuulla mielenkiintoisen luennon ammattikirjailijalta noin kerran kuussa. Koulussa ei käsitelty omia tekstejä mutta sinne haettiin sellaisella. Hain mukaan 15 sivulla sitä käsikirjoitusta, josta sittemmin kehittyi Viimeinen vuosi. Koulun kautta sain myös arvokkaan kontaktin kustantamoon ja paljon kannustusta käsikirjoituksen edistämiseen.

Jossakin kohtaa tietokirjailijakouluvuoden aikana minulle kirkastui, mikä on tulevan kirjani rakenne. Ajatukseni yhdistää vaatteet, isoäiti ja aika Pariisissa tuntui hiukan villiltä, mutta luotin siihen, että juuri tämä hybridi on se minkä haluan kirjoittaa. Yksi vuosi, tuo 2015–2016, yhdisti nämä teemat toisiinsa, joten siitä syntyi kertomukseni runko.

Kirjoitin käsikirjoitusta eteenpäin ja tutkin kiinnostavaa lähdekirjallisuutta muiden kirjoitustöiden ohella. Hitaasti. Olin pienen huonosti nukkuvan lapsen äiti enkä voinut edes kuvitella kirjoittelevani hommaa eteenpäin pöydän nurkalla, kun taapero nukkui rauhallisia päiväunia (tällaisia tarinoita olen kuullut ja lukenut naispuolisilta kirjailijoilta väsymiseen asti). Sellaista ei tapahtunut. Lapsi nukkui pääasiassa kantoliinassa ja vain siinä tapauksessa, että hytkyin taukoamatta.

Puolison kanssa jaoimme hoitovastuuta, mutta lopulta kuormittavan tilanteen ratkaisi vasta päiväkoti, joka antoi kunnollisen työrauhan. Yhtä tärkeää oli päästä välillä omille yöretkille kirjoittamaan. Niiden mahdollistumiseen tarvittiin myös lähiverkostoa, käytännössä äitiäni, joka auliisti otti lasta yöhoitoon. Vietin kaksi yötä isoäidin talossa ja kolme yötä ihanassa hiljaisuuden retriitissä Utön saarella. Silloin kirjoitin ajattelematta mitään muuta. Se oli ihanaa. 

Kaikki ei silti ollut ihanaa. Elämässä oli kirjoittamisen vuosina paljon raskasta. Välillä uuvuin täysin ja ilmoitin jo kustantamoon, että tästä ei ainakaan just nyt tule yhtään mitään. Kärsin tavallista syvemmästä masennuksesta, ja kaikenlainen työnteko oli pelottavan vaikeaa (hirveä tilanne freelancerille). Onneksi löytyi apua: hyvä lääke ja hyvä terapia. Toivuin niin, että pystyin joidenkin kuukausien kuluttua palaamaan käsikirjoituksen pariin. 

Koko kirjoitusprosessin aikana sain apurahoja yhteensä 4500 euroa Journalistisen kulttuurin edistämissäätiöltä ja Suomen tietokirjailijoilta. Olen tuesta tosi kiitollinen. Samalla on tietysti todettava, että isoon kirjalliseen työhön keskittyminen lyö mojovan loven freelancerin kuukausituloihin, koska sille on varattava aikaa. Tämä tarkoittaa jatkuvaa tasapainoilua: Mitä saan tehdä? Mitä pitää tehdä? Kirjoittamatta en voinut olla. 

Toukokuussa 2020, kun olin lähettänyt käsikirjoituksen raakaversion Gummerukselle luettavaksi, sieltä kerrottiin että tekisivät mieluusti kanssani kustannussopimuksen. Julkaisuajankohta suunniteltiin keväälle 2021. Olin tietysti superiloinen! Siitä lähti kirjoittamisen spurttivaihe: kirjoitin entistä intensiivisemmin ja määrätietoisemmin. Vihdoin tiesin, että työ ei olisi turhaa! Syksyllä sain valmiiksi uuden version, johon sitten sain kustannustoimittajalta perehtyneet kommentit. Niiden pohjalta tein vielä parannetun version, joka sitten on pääpiirteissään se, joka nyt on kansien välissä. Toki se on sen jälkeen käynyt läpi tekstieditoinnin ja oikoluvun. Kustantamon ihanat ammattilaiset olivat tukenani joka vaiheessa, mikä on aivan mahtavaa.

Viimeinen vuosi meni painoon helmikuun puolivälissä 2021 ja ilmestyi kuukautta myöhemmin. Nyt se on kirjakaupoissa, ja minun mielessäni pyörivät jo uudet ideat, ajatukset ja sanat. 

Kävin Kulttuuriykkösessä

Sain eilen kunnian vierailla Ylen Kulttuuriykkösessä. Ihastuttavan ja perehtyneen Pia-Maria Lehtolan kanssa ehdimme tunnissa puhua monesta asiasta: isoäitien vaatekaapeista, vaateteollisuuden eettisyydestä ja jopa siitä, onko kirjassani esiintyvä Florette totta vai mielikuvitusta.

Jakson voi kuunnella täällä.

Ikävä teitä

Yksityiskohta Anu Tuomisen näyttelystä Taidehallissa vuonna 2020.

…uimahallit. Ikävä lipokkaiden läpsytystä laattalattiaa vasten, ihojen liikkeitä, märkiä tukkia. Ihmisten yksityistä pesuähinää, saunojen toismaailmaisuutta, kiukaan sihinää, kaverusten päivittelyjä lauteilla. Hallien kiinnostavaa arkkitehtuuria, altaiden äkkikylmää, sinistä vettä ja vanhojen vesijumppaa, jonka musiikki muuttuu puuroksi jo muutaman metrin päässä. Melkein päälle hyppiviä innokkaita lapsia, vesijuoksukaveruksia, vakavia kuntouimareita joilla on uimalakit, kiiltävää juoma-automaattia rappusten päässä.

…museot. Ikävä isoa tilaa johon mahtuu monta mutta jossa jokainen on yksin, tauluja joiden koko ylittää käsieni välin, kirkkaita lempeitä aggressiivisia ja odottamattomia värejä. Hiljaista ihmisten kahinaa, varovaisia melkein äänettä lausuttuja kommentteja, hymyjä kolmevuotiaalle joka analysoi näkemäänsä. Mustapukuisten sali-ihmisten huomaamattomuutta, strategisesti asetettuja istumapaikkoja joille saa istua, ravisuttavia videoita, rumankauniita patsaita. Uusien ajatusten alkuja, vanhojen loppuja, horisontteja joita en tunti aiemmin tiennyt olevankaan. Korkeutta, leveyttä, syvyyttä.

…kirjastot. Ikävä tuoksua hyllyjen välissä, näytille nostettuja kirjoja joista en ole kuullut koskaan, uusia maailmoja avaavia luokituksia, kierrätyshyllyä jossa yksinäinen muovinen lelu. Runokirjoja katseen korkeudella, tietokoneen käyttöä harjoittelevia miehiä, tapahtumista kertovia lappuja kankaisella ilmoitustaululla. Diabetesviikkoa, Ranska-viikkoa, erityisten oppijoiden viikkoa ja niiden kunniaksi esiin nostettua kirjallisuutta, uskollisia kirjastonhoitajia jotka eivät koskaan häiritse ketään mutta auttavat aina, naapurustoa joka tapaa kirjojen välissä vahingossa, sitä pyörivää tuolia jossa lapsen kanssa istutaan lukemassa. Hämärtyvää iltaa seinien sisäpuolella, ajatusta siitä että pitäisi lähteä jo kotiin, sitä ettei kuitenkaan ole pakko tehdä niin.

…reissut Viroon. Ikävä matkaan lähdön tuntua, läheisyyttä joka kuitenkin on eri maailmasta, satamaa joka kerää tulijoita ja menijöitä. Tallinnan ruohottuneita ratikkakiskoja, salamyhkäisiä puutaloja, niiden natisevia lattioita. Rantaheinikkoa Haapsalussa, hylättyjä pukukoppeja sen rannalla, hiljaisia pikkuteitä, ihmisten loputtomia kasvimaita pienillä pihoilla. Kylpylöitä, niiden raukeaa tunnelmaa, suolan hieromista selkään suolasaunassa. Yllättäviä sydämellisiä ravintoloita kellareissa, vanhoja vehmaita puistoja, loputtoman tuntuista merenrantaa joka näyttää ulottuvan kaikkialle. Uuden ja vanhan liittoa, laulavaa kieltä, toivon ja eteenpäinmenon tunnelmaa. Leivoksia kahviloissa.

Joskus taas.

Parhaat vaatteet kestävät sukupolvelta toiselle

Olen saanut kirjasta paljon ihanaa palautetta. Moni on tullut kosketetuksi eri tavoin. Joku sanoo oppineensa vaatteista, toinen alkaneensa miettiä niitä, kolmas tunnistaa sisäistä maailmaani ja samastuu. Se tuntuu hyvältä, jonkinlaiselta liittymiseltä maailmaan. Se on enemmän kuin uskalsin toivoa. Lisäksi olen päässyt puhumaan kirjan teemoista haastatteluihin. Kävin jo MTV:n Uutisaamussa (kohdassa 1.13) ja Radio Dein aamussa, ja useampi juttu on vielä tulossakin. 

Aika monelle toimittajalle – ja muillekin – olen puhunut isoäitini vanhasta villakangastakista, joka on minulle tärkeä vaatekappale. Siitä puhutaan kirjassa, ja olen kirjoittanut siitä ennenkin. Se on taikatakkini, jota olen jälleen käyttänyt koko talven. Nyt kevään tullen se joutaa taas pesulan kautta säilytykseen, mutta tiedän varmasti, että oloni muuttuu elegantimmaksi välittömästi, kun saan taas kaivaa sen kaapista esiin ensi syksynä. 

Takki on merkkiä Suoma, selviää vuoriin kiinnitetystä lapusta. Siitä selviää myös, että se on valmistettu Suomessa ja että sen valmistaneen yrityksen koko nimi on Suomalainen Mallihuone Oy. Harmi vaan, että luin nimen oikein ensimmäistä kertaa pari päivää sitten takkia jälleen kerran silitellessäni. Olen varmaankin alkujaan vaatetta ihaillessani lukenut yrityksen nimen muodossa Suomalainen Mallituote Oy ja sisäistänyt sen todeksi. Se on ollut minulle itsestään selvä asia, jota ei ole tullut edes mieleen kyseenalaistaa. Niinpä tuo virheellinen muoto on päätynyt jopa kirjaan (onneksi vain kerran mainittuna). 

Oikaisen siis tässä: Suoma-takkeja valmisti Suomalainen Mallihuone Oy vuodesta 1933 vuoteen 1986. Varmaankin niitä myytiin vielä vähän myöhemminkin. Isoäitini käytti Suomaansa tiettävästi ainakin Budapestin-matkalla vuonna 1987, mutta en ole varma oliko hänellä sille paljonkaan muuta käyttöä. Hän oli maalaisnainen, hiekkateillä kävelijä, pientilan emäntä. Minä taas olen kaupunkilainen ja käyttänyt takkia sitäkin enemmän kaikkina niinä jo kuutena talvena, kun se on ollut omistuksessani. Niinpä tekee mieli sanoa: Kiitos Suoma. Parhaat vaatteet kestävät loistokkaina sukupolvelta toiselle.

Voiko parsittu vaate olla uskottava?

Facebookin Parsi ja paikkaa! –ryhmässä käytiin eilen mielenkiintoista keskustelua siitä, milloin koittaa aika, että parsituissa vaatteissa kulkeminen on sosiaalisesti hyväksyttävää. Moni osallistuja korosti, että se on jo sitä, että kukaan ei katso kieroon vaikka olisikin paikatut vaatteet. Keskustelijat olivat tietysti kaltaisiani: niitä, jotka ilolla paikkailevat omia ja lähipiirinsä vaatteita ja kuuluvat aihepiiriä ruotivaan ryhmäänkin.

En minäkään usko, että paikattuja vaatteita laajasti halveksuttaisiin tai että niistä saisi suoraa negatiivista kommenttia juuri missään yhteydessä. Niihin saatetaan suhtautua periaatteessa hyvinkin positiivisesti. Silti vaatteiden korjaaminen tai parsittujen pukineiden käyttäminen ei minusta ole normi. Vaatteet ovat niin halpoja ja niitä tuotetaan maailmaan niin paljon, että on aivan tavallista ja suht helppoakin ostaa uusi vaate silloin, kun vanha on mennyt rikki. Nopeasti tuotetut vaatteet ovat myös usein laadultaan niin huonoja, että paikkaaminen tuntuu osaavastakin turhauttavalta. Korjaus, vaikka kuinka pienikin, vaatii aina ajatustyötä ja usein myös manuaalista työtä. Harvalla on helppo luottopaikka, jonne revenneen tai hiutuneen vaatteen voisi viedä ehostettavaksi.

Lopputulos: hienot visible mending -parsinnat, kirjoen korjatut t-paidat ja farkkupaikoin koristellut lapsen polvet eivät ole valtavirtaa. Ne ovat innokkaiden korjaajien harrastelua. Voin olla ylpeä tekemästäni hienosta korjauksesta, mutta tunnen silti helposti alemmuutta, jos päädyn iskemättömiin vaatteisiin pukeutuneiden seuraan korjatuissa ja paljon rakastetuissa vaatteissa. Tämä on normin voima. Normi ei nimittäin synny siten, että ääneen lausuttaisiin jokin toimintatapa huonoksi, vaan siten, että tietty toimintatapa on tehty muita helpommaksi, että sitä valtavirtaisesti noudatetaan ja että se näin normalisoidaan.

Vaatteissa iso merkitys on sillä, miltä ne tuntuvat – päällä ja sosiaalisesti. Parsi ja paikkaa! -ryhmän keskustelussa joku kertoi menneensä ison ranskalaisyrityksen vieraaksi ja havainneensa, että siellä kaikki pukeutuivat Armanin pukuihin. Omat hyvälaatuiset vaatteet alkoivat siinä kohtaa tuntua nukkavieruilta. Tämä on ihan tyypillistä. Vieraassa ympäristössä, esimerkiksi ulkomailla, itselle tuntemattomassa sosiaaliluokassa tai uuden alan työpaikassa on tavallista vaikeampi aavistaa pukeutumisen normia. Sitä ei useinkaan lausuta ääneen tai edes tiedosteta. Paikalle päästyään useimmat huomaavat sen kyllä, ja monesti se näyttäytyy juuri epämukavana kokemuksena siitä, että omat vaatteet ovat jollakin selittämättömällä tavalla väärät.

Parsittujen ja paikattujen vaatteiden normistuminen vaatisi minusta sitä, että alalle syntyisi yhä enemmän yrityksiä, joilta näitä palveluita saisi ostaa. On selvää, että kaikki eivät koskaan tule paikkaamaan yhtään omaa tai lapsensa vaatetta, eikä kaikkien tietenkään tarvitsekaan. Moni sen sijaan olisi valmis maksamaan siitä, että omat kenties kalliit vaatteet joku korjaisi, ja vielä hyvällä ja luotettavalla maulla. Kun vain tietäisi, kenelle viedä! Oikiat Designin Vaatelaastari on hyvä esimerkki tuotteesta, joka on jo nostanut korjaamisen helppoutta ja profiilia. Viimeksi yritys teki sen painamalla kirjailija Miki Liukkosen tekstiä paikkoihinsa, mikä yhdistää paikkaamisen hauskalla ja konkreettisella tavalla sivistykseen. Tätä lisää!

Itse ihailen Instagramissa skotlantilaista Collingwood-Norrisia, joka korjaa näkyvästi mutta tyylikkäästi neulevaatteita ja myös opettaa korjaustekniikoita. Collingwood-Norrisin korjaukset ovat hyvä esimerkki sen tyylisestä vaatepaikkauksesta, jota voi kantaa ylpeänä kuin taideteosta. Luulen oikeastaan, että korkean hinnan maksaminen palvelusta vaikuttaa vaatteen kantajan sisäiseen tunteeseen, niin hassua kuin se onkin: maksettu ja harkittu parsinta ei tunnu ainakaan köyhäilyltä, vaan vakavasti otettavalta sijoitukselta paremman maailman puolesta. Sitähän se onkin.

Se on täällä!

Esikoiskirjani Viimeinen vuosi – muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista ilmestyi viime viikolla, ja nyt sitä saa jo ainakin Adlibriksestä. E-kirjapalveluihinkin se on tullut luettavaksi tänään, äänikirjana tosin ei vielä. Kirjastoista voi jo varailla, kappaleet ovat lainattavissa ilmeisesti loppuviikosta.

Ilo ja riemu! Hengästys ja jännitys! Tässä se nyt on, juuri sellaisena kuin pitääkin.

Hellin itseäni pehmeillä vaatteilla

Jos mikä tahansa teksti alkaa muodilla, joudun pakottamaan itseni lukemaan sen. En ole se, joka ihailee kiiltäväpintaisten lehtien muotikuvia enkä se, joka jaksaa lukea sivukaupalla julkkisten pukeutumisesta nimekkäiden suunnittelijoiden luomuksiin. En oikein jaksa lukea edes trendeistä silloin, kun ne ovat pinnalla vaan vasta myöhemmin, kun on helpompi nähdä niiden kertovan jostakin itseään suuremmasta.

Silti vaatteet kiinnostavat minua niin, että olen kirjoittanut niihin kietoutuvan kirjankin. Pukeutuminen kiinnostaa, ja arki. Joka päivä pähkäilen pienessä vaatehuoneessani, mitä laittaisin päälle, enkä ajattele silloin (tietoisesti) muotia tai tyylikkyyttä, yleensä. Ajattelen sitä, millaisissa vaatteissa oloni tuntuisi hyvältä juuri tänään. Millaisia tarinoita nämä vaatteet kertovat, mitä kerron niihin pukeutumalla itselleni? Minusta on kiinnostavaa, että itseämme ja omia vaatteitamme emme ensisijassa katso, vaan tunnemme. Hinkkaamista, hankaamista, kutitusta tai kiristystä taas ei kukaan ulkopuolinen näe. Ulkopuolinen ei näe myöskään muistoja eikä tarinoita.

Päälläni on harmaat, kuviolliset leggingsit, jotka ostin paikallisesta kierrätysryhmästä vain muutama viikko sitten, kun innostuin niiden suomalaisesta Lilja-merkistä ja mukavasta vyötärökappaleesta, ja Emmystä ostettu sammutetun violetti trikoopaita. Tämä asu ei paina mistään. Kirjoitan tätä, kuten useimpia tekstejä näinä aikoina, kotisohvalla. Pandemian vuoksi pukeudun useimpina päivinä hyvin kirjaimellisesti vain itseäni varten. Lapsi kyllä muistaa kehua, jos minulla on mekko, mutta kehaisipa hän eilen leggingsejänikin (”ihanat housut, äiti!”). Käytäntö ei ole vaatteissani tärkeintä, mutta varsinkin juuri nyt sillä on merkittävä osansa. En kestä liikoja nappeja, vetskareita enkä hakasia.

Kuva ihmisen vihoviimeisestä alennustilasta sisältää usein pehmeitä vaatteita: joogahousuja, collegeja, virttyneitä t-paitoja. En ole valmis allekirjoittamaan mukisematta niiden liittymistä luovuttamiseen tai itsearvostuksen puutteeseen. Ei ole huono valinta päättää halata itseään vaatteilla näinä aikoina, kun halaukset muuten ovat vaarallisia. Ihminen tarvitsee kosketusta, ja etenkin jos ihmiskosketusta ei ole tarjolla, vaatteen tunnulla on paljon väliä. Kyllä pehmeyskin voi vaikuttaa ihmiseen myönteisesti, ja miten minusta tuntuu että juuri pehmeyttä tarvitsemme elämäämme monesti enemmän kuin skarppia yritteliäisyyttä?

Haluaisin oppia arvostamaan vaatteitani, ihan kaikkia niistä. Haluaisin suhtautua halvimpiinkin pukineisiin kuin muotiluomuksiin. Haluaisin välittää niistä ja hoitaa niitä asianmukaisesti. Joka päivä ne palvelevat minua, antavat suojan, kuoren, tunteen ja joskus kulissinkin. Ei minulla ole varaa rutata hiutuneinta t-paitaani rumaan myttyyn eikä halveksua leggingsejä, capreja tai crocseja siksi, että ne eivät ole suurta muotia tai katu-uskottavia. Ne ovat minun, olen hankkinut tai saanut ne, joku on tehnyt ne, niihin on käytetty aikaa ja resursseja niin paljon, etten uskalla edes ajatella. On arvokasta pukeutua. Se on hellä teko.

Elämäni pelottavin asia

Hienon kannen on suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Maaliskuussa ilmestyy esikoiskirjani Viimeinen vuosi – muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista (Gummerus). Se ei ole paksu kirja mutta olen pyörittänyt sitä mielessäni viisi vuotta, se on kuplinut ja muotoutunut sinä aikana. Parhaillaan sitä taitetaan, eikä aikaakaan, kun painokoneet jo laulavat. Osaan uskoakseni kirjan useimmat lauseet ulkoa, ja niitä, joita en osaa, herään tarkistelemaan öisin. Kysyn itseltäni voiko noin sanoa. Tulkitsenko väärin. Ajattelenko väärin. Olenko epäoikeudenmukainen. En saa nukuttua.

Jännittää. Kirjan julkaiseminen on elämäni pelottavin asia. Olen toivonut sitä kauan, ehkä aina.

Kirja on minulle tärkeä. Se on tarina kertojasta joka on minä, ja tarina hänen isoäidistään, ja samalla se on tarina vaatteista, maailman epävarmuudesta, lapsettomuudesta ja ihmissuhteiden vaikeudesta. Se on tietokirja mutta sen päälähde on kuolleen ihmisen muisti.

Minun on nyt lopetettava ajattelemasta itseäni, omaa jarruttavaa mieltäni ja aaltoilevaa kauhuani, ja päästettävä sanat lentoon. Luotettava siihen, että jollekin, jossakin, niillä on merkitystä. Että joku voi löytää minusta itsensä tai isoäidistä omansa, että joku voi sanojeni avulla löytää jotakin uutta omasta vaatesuhteestaan. Se olisi suurin toiveeni ja isoin iloni.

Maaliskuun 11. päivä Viimeinen vuosi on kirjakaupoissa.

Variaatiota iltakirjoihin

Oletko jo miettinyt tämän illan iltakirjoja? kysyn kolmevuotiaalta iltapesulla. Hän tekee useimmiten spontaanin valinnan.

Eilen valinta osui Mauri Kunnaksen kirjaan Joulupukki (1981). Se on hauska, 26 kielelle käännetty ja yli 1,5 miljoonaa myynyt kertomus jouluun valmistautumisesta. Korvatunturi on joulupukin ja hänen joukkojensa yksinoikeutettua aluetta, tontut ovat kaikki miespuolisia mutta kyllähän siellä muoreja ja puolisoita on, ruoanlaitto- ja parsintapuuhissa. Tontut rentoutuvat joulun päätteeksi saunomalla (mitä naiset tekevät, en tiedä, mutta varmaan laittavat ruokia sillä välin). Lappalainen henkilö mainitaan ja kuvataan, neljäntuulenhattu on ja punainen nenä.

Lapsi tykkää Mauri Kunnaksen kuvituksesta, joka onkin kaikkine yksityiskohtineen hienoa. Itse mietin sitä, miten hyvin nämä kertomukset ovat kestäneet aikaa. Kuvat osuvat selvästi nykylapsenkin nauruhermoon, mutta kokonaisuuksien sanoisin kestäneen aikaa vaihtelevasti. Niiden ihmis- ja maailmankuva ei kaikilta osin ole ihan tätä päivää. Se on luonnollista.

Silti Mauri Kunnaksen tuotanto on se, joka on jokaisesta kirjakaupasta edelleen hyvin helposti saatavilla. Samoin helposti saatavilla on ainakin Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjoja sekä Timo Parvelan Ella-sarjaa. Ryhmä Hau -kirjoja löytyy etsimättä, samoin Disneytä. Vanhoja satuklassikkojakin aika hyvin.

Edellisiä vastaan minulla ei ole mitään, mutta olen vähän surullinen variaation vähyydestä. Lastenkirjoista ihan valtavan monet ilmestyvät vähin äänin ja menevät suurelta yleisöltä täysin ohi, koska niitä ei kirjakauppojen valikoimiin oteta eikä niitä näin ollen koskaan suositella sille, joka menee kyselemään ”jotain 4-vuotislahjaksi sopivaa” Suomalaisesta kirjakaupasta (joka on nykyään Suomen suunnilleen ainoa kirjakauppa ja kuitenkin yhden kustantamon, Otavan, omistama). Se on surullista nimenomaan siksi, että soisin lasten saavan maistaa mahdollisimman monipuolisesti kirjallisuutta jo pienenä. Elämysten takia, ja siksi, että he oppisivat nauttimaan monenlaisesta. Nyt tuntuu, että monet aikuisetkin luulevat, että suomalainen lastenkirjallisuus on lähinnä Kunnasta ja Tatua ja Patua. Onneksi kirjastot toimivat tässä vastakarvaan ja nostavat esille hyvin monenlaisia teoksia.

Vanhemmalta variointi vaatii vaivaa, sillä tietenkin lapset rakastavat tuttuja hahmoja. Ryhmä Haun kertomus voi olla ihan pälli, mutta kun siinä on tutut Rekku ja Kaja, niin jee. Kato äiti, Kajalla on tommonen lentokone! Uusia kirjoja pitää ainakin omalle lapselleni usein syöttää hieman. Ne pitää valita iltakirjahetkeen itse, ja niistä pitää vähän ylimääräisesti intoilla.

Huomaan, että taide-elämyksistä nauttiva lapseni kyllä saa hyvistä kirjoista kuten kiinnostavasta kuvataiteestakin paljon irti, kunhan pääsee niiden vaikutuspiiriin. Häntä on viime aikoina kiehtonut suuresti muun muassa Christian Robinsonin Another (2019, saatavilla ainakin Helmet-kirjastoista), joka käy suomenkielisellekin lapselle hyvin, sillä siinä ei ole tekstiä. En ole varma, mitä siinä tapahtuu, mutta ainakin siinä tavataan toisia, jotka muistuttavat itseä. Matkalla kirjaa käännellään. Molemmat tykkäsimme kovasti myös Malin Kivelän ja Linda Bondestamin Mainio herra Iloinen -kirjasta (2010, suom. Henriikka Tavi), joka kieli-ihauuksien lisäksi tutustuttaa tähtikuvioihin. Elina Komulaisen, Kristiina Haapalaisen ja Sami Vähä-Ahon Mekon matka (2020) jäi myös mieleen paitsi kaltaiselleni vaaterakastajalle, myös hänen lapselleen. Sen tarinassa jotakin selittämättömän lumoavaa ja ikiaikaista.

Ymmärrän, että vuosikymmeniä tai vuosisatoja sitten ilmestynyttä kirjallisuutta ei silotella tähän päivään sopivaksi, mutta huomaan miettiväni, miten toisin selvästi vanhentuneen maailmankuvan rinnalle mahdollisimman paljon hyvää, uutta ja raikasta ajattelua. Kirjallisuutta, joka liimautuu mieleen muunkin kuin tuttujen hahmojen voimalla, ja joka samalla haastaa sellaisia alitajuntaisia asenteita, joita itse olen lapsuuteni kirjoista imenyt.

Yksi lähde tuoreiden, laadukkaiden lasten- ja nuortenkirjojen etsimiseen on Suomen Nuorisokirjailijat ry, joka jakaa vuosittain tammikuussa Arvid Lydecken -palkinnon ansiokkaalle lastenkirjalle ja Topelius-palkinnon ansiokkaalle nuortenkirjalle. Ehdokkaat löytyvät täältä. Tänä vuonna minulla on oma lehmä ojassa sikäli, että puolisoni ja Anne Vaskon ihana Gorilla on listalla mukana. Esimerkiksi sitä ei Suomalaisen kirjakaupan hyllyissä ole näkynyt.

P.S. Viime kesänä, kun lapsi oli vasta täyttänyt kolme, tein listan senhetkisistä lastenkirjasuosikeista. Se löytyy täältä.

Paikattu, rakkaudella

Perustan joka ilta sohvan nurkkaan paikkauspajan. Sille on hyvin käytännöllinen tarve. Jonkun perheenjäsenen vaatteessa on joka päivä reikä. Yleensä se on nuorimman jäsenen polvessa.

Olen ymmärtänyt, että tämä kertoo lapseni luonteesta ja elämäntavasta. Hän juoksee paljon, kaatuilee mielellään (ja sanoo sitten ”temppu!”) ja kiipeilee kaikkialle, esimerkiksi läheisen puiston hiekkaisille/jäisille/teräville kallioille (jotka toki ovat myös erinomainen liukumäki). Toppahousut kestivät reiättä päivän. Loppiaisena tämän talven toppapuvusta aukesivat polvet, monikossa. Eilen lapsi tuli päiväkodista collegehousujensa polvessa jälleen uusi reikä. Molemmat polvet on jo kertaalleen paikattu.

Nautin korjaamisesta, mutta olen kieltämättä yllättynyt siitä, miten paljon ja jatkuvasti sitä tarvitaan. En ihmettele, että monessa perheessä vaatteiden käyttöikä jää lyhyeksi. Korjailu vaatii omanlaisiaan resursseja, esimerkiksi aikaa ja taitoa. Kaikilla ihmisillä sellaisia ei ole. Tai sitten ei ole mielenkiintoa. Täysin ymmärrettävää.

Liimattavia ja silitettäviä korjauspaikkoja onneksi on, ja itsekin käytän myös niitä. Laatu kuitenkin vaihtelee. Liimasin toissapäivänä lapsen puvun selkään pari Prymin heijastinpaikan palaa lisäturvaksi, mutta toinen niistä irtosi jo eilen (”kun makasin pulkassa”, lapsi raportoi). Vaatelaastarit ovat toistaiseksi toimineet meillä ulkovaatteissa hyvin. Se on iso juttu, sillä vaatteiden pitäisi kyllä kestää ainakin yhden ja mieluusti paljon useamman lapsen käyttöaika, muuten niiden kaikenlainen ympäristökuormitus on aivan liian suuri. (Meille vaatteet tulevat käytettyinä, mutta silti olen pyrkinyt ostamaan hyväkuntoista.)

Parsimiselle, paikkailulle ja korjaamiselle omistautuneita palveluja tarvittaisiin enemmän. Jos hyvätuloisella alueella olisi pieni paikkauspuoti, asiakkaita olisi varmasti! Tällaisia taitoja pitäisi myös opettaa koulujen käsityötunneilla (ja ehkä opetetaankin). Korjaamalla voi tehdä hauskoja, uniikkeja juttuja, jos taitoa on, sen lisäksi että vaatteen käyttöikä pitenee. Korjausten ei myöskään tarvitse näyttää hipeiltä, vaan korjata voi myös minimalistiseen makuun sopivasti. Tämä kaikki vaatii kuitenkin sitä taitoa. Ja asian arvostusta.

Minä korjaan mielelläni, koska se on kiinnostuksiini osuva, käytännöllinen rakkaudenosoitus. Korjaaminen on hidasta, mikä sopii minulle hyvin. Se antaa aikaa ajatella: omia asioitani, mutta myös sitä ihmistä, joka on lämmittänyt käsissäni olevaa vaatetta. Ajattelen, että pistoillani siirrän rauhallisia, pitkiä ajatuksia vaatteen käyttäjälle, ja samalla kunnioitan vaatteen alkujaan tehneitä ihmisiä. Kiitän heitä, arvostan heidän työtään. Jos korjailu joskus tuntuukin ylimääräiseltä hommalta, muistutan itseäni: se jos mikä on arvojeni mukaista toimintaa. Siksi se tekee minullekin hyvää.