Tapojen muuttamisen voima

Nokonuuka-blogi teki juuri huomion logiikasta, jolla tyhjät hyllyt alkavat näyttää täysiltä. Se menee seuraavasti: Kun olet vähentänyt vaikkapa keittiötavaraa laatikkokaupalla, aluksi hyllyt näyttävät väljiltä. Kun menee vähän aikaa – ehkäpä vain puoli vuotta – ne alkavat taas näyttää täysiltä, vaikka tavaraa ei ole tullut lisää. Tulee tunne, että mitään ei voi ostaa siksi, että hyllylle ei mahdu.

Normaalin käsite siis muuttuu, ja vaikuttaa siltä, että vieläpä aika nopeasti. Kun totun hyllyyn, josta on helppo napata mitä tahansa milloin tahansa, muu alkaa tuntua mahdottomalta tai oudolta.

Huomio on kiinnostava, koska sitä voi helposti soveltaa mihin tahansa muuhunkin asiaan. Ajattelinkin kokeilla tavan muuttamisen voimaa mummolle soittamisessa.

Olen nyt syksyllä viettänyt melkoisesti aikaa 93-vuotiaan isoäitini kanssa 400 kilometrin päässä kotoani, mutta kun palaan arkeen, soitan mummolle hyvin harvoin. Olen ylipäätään surkea soittelija. Kuitenkin mummolassa ollessani huomaan selvästi, että puhelut ovat lähes liikuntakyvyttömälle mummolle tärkeitä, joskus suorastaan päivän kohokohtia. Miksi siis en soittaisi?

Toiveeni on, että onnistun vähä vähältä muuttamaan normiani asiassa. Nykyinen normaalini on, että soitan mummolle silloin, kun olen menossa tapaamaan häntä, en juuri muulloin.

Nyt päätänkin, että soitan mummolle vaikkapa edes kerran parissa viikossa. Päätöksen (ja sen, että olen nyt kirjoittanut sen tähän) voimalla asia pysyy toivoakseni mielessäni. Kun olen onnistunut uudessa tavassani parin kuukauden ajan, ennustan sen muuttuneen minulle normaaliksi. Siinä kohtaa olisi iso askel lopettaa soittelu kokonaan.

Saa nähdä, miten käy.

Pieni koti on hyvä vaihtoehto

Kävin viime viikolla erään viisihenkisen perheen ihanassa kodissa. Se oli viihtyisä, kodikas ja kekseliäs eikä pursuillut tavaraa. Toisaalta se ei ollut minimalistinen sellaisella kalsealla, valkoisella tavalla kuin sisustuslehtien lukaalit. Siellä oli kaikki, mitä tarvitaan.

Kodissa oli yksi erityisen kiinnostava piirre. Sen koko oli 48 neliötä. Se oli siis samankokoinen kuin minun kaksihenkisen perheeni kaksio.

Perheen sisustusvinkit voi lukea ja Mari Mäkiön ottamat kuvat katsella marraskuussa ilmestyvästä Huilista (kannattaa tilata jo nyt!).

Kaikki kiinnostava ei kuitenkaan mahtunut lehteen. Jäin pohtimaan esimerkiksi sitä, miksi viisihenkisen perheen asumista alle 50 neliössä pidetään yleisesti hyvin outona. Sen sijaan kaksihenkisen perheen asuminen vaikkapa sadassa neliössä on ihan normaalia.

Sehän on pähkähullua. Etenkin Helsingissä joudumme tekemään aika paljon töitä voidaksemme kustantaa asuinneliöt – myös ne, joissa hyvin harvoin ehdimme oleskella. Lisäksi joudumme sisustamaan ja lämmittämään myös vähällä käytöllä olevat huoneet. Asuntojen lämmitys vaikuttaa eniten yksittäisen ihmisen hiilijalanjälkeen, mutta ilmeisesti emme oikein ymmärrä, kuinka paljon energiaa (ja siis rahaa) kotien lämmitys nielee.

Voisi kuvitella, että aika suuri osa ihmisistä asuisi mieluummin vähän ahtaammin ja tekisi vähemmän töitä, jos sellaista kysyttäisiin.

Pikkuasunnon perhe, jossa äiti opiskelee, pystyy asuntonsa koon takia asumaan ihastuttavassa vanhassa asunnossa Helsingin elävimmässä kaupunginosassa. Kouluikäiset pojat ovat kovia pelaamaan jalkapalloa ja pääsevät harrastuksiin itse, kävellen. Ei tarvitse viettää monta tuntia päivässä autossa tai julkisissa tylsistyen. Puistoja, kirjasto ja kahviloita on kivenheiton päässä.

Loputtomasti tavaraa pieneen asuntoon ei tietenkään mahdu, mutta aika tyhmää on kyllä ostaa asuinneliöitä Helsingistä varastotilaksi.

Senkin tämä perhe todisti, että kolme yli viisivuotiasta lasta pärjää yhdessä huoneessa vallan hyvin, kun järjestelyt ovat selvät. Yleistä on ainakin omassa tuttavapiirissäni ollut, että heti uuden vauvan syntyessä muutetaan sellaiseen asuntoon, jossa kaikille on oma huone. Miksei se sellainenkin, niin kuin mummoni sanoisi, mutta kiva olisi, jos vaihtoehtokin olisi ihan normaali idea.

Onneksi pienistä kodeistakin nyt puhutaan entistä enemmän. Vähien neliöiden eduista kirjoitti juuri Minimalismin ilo, ja kesällä samaa aihetta pohti Sopivasti. 30 neliössä puolisonsa ja lapsensa kanssa asuva Toni Vaahtera antoi puolestaan Minimalisti-blogissaan juuri vinkin, joka säästää sängyn verran tilaa. Ja ei: se ei ole parvi.

Jääkaappi ja mihin sitä tarvitaan

Elämme kylmässä maassa. Silti meistä melkein kaikilla on jääkaappi – sitä pidetään välttämättömyysvälineenä, jonka puuttuminen kotoa olisi kummallista.

Jääkaappi onkin oivallinen keksintö: vähentää ruoan pilaantumista ja sen myötä parantaa oleellisesti hygieniatasoa. Se kuitenkin yleistyi Suomessa vasta 1950-luvulla, osittain siksi, että maalla sitä ei pidetty kovinkaan tarpeellisena. Kylmäsäilytyksen tarpeet eivät kaikilla ole 50-luvulta oleellisesti muuttuneet.

Päätelmäni: Nykyihminen ylikäyttää jääkaappia. En ole koskaan kuullut Suomessa asuvasta henkilöstä tai perheestä, joka kääntäisi jääkaappinsa pois päältä silloin, kun sitä ei tarvita. Miksi sellaista tapaa ei ole? Ja miksi on niin vaikea löytää ihmisiä, joilla ei ole jääkaappia ollenkaan, vaikka moni kaupunkilainen mainostaa syövänsä lähes tykkänään ulkona? (Kun pari vuotta sitten tein Huiliin aiheesta juttua, löysin onneksi lopulta Niko Lipsasen, jonka perhe käytti jääkaappinaan lähikauppaa.)

Jääkaappia käyttävät nekin, jotka eivät säilö maitotuotteita, ja ne, jotka eivät laita kotona ruokaa. Vaikka ei edes ajattelisi sähkön säästöä (noin 0,8 kWh/vrk ja siten noin 30 euroa vuodessa), voisi sentään ajatella sisustuksellisia näkökohtia. Jääkaappi vie paljon tilaa, ja usein se on ruma rotjake.

Meidän jääkaappimme on vanha, kovaääninen ja vuotava. Silti se on päällä ympäri vuoden. Se vie tilaa kauniista kohdasta kaksiossamme – tai siis kohdasta, joka olisi kaunis ilman sitä. Sitä ei voi laittaa pois päältä sulattamatta samalla pakastinosaa.

Meidän 50-luvun talossamme on hämmästyttävän pätevät kylmäkaapit. Talviaikaan keittiön seinässä oleva kylmäkaappi olisi täysin käypä säilömään melkein mitä tahansa. Nyt siellä on kuivaruokaa. En pysty selittämään tätä.

Pariisilaistunut amerikkalainen Ariana kertoi Paris To Go -blogissaan kyselleensä pariisilaisissa juustokaupoissa, miten kauan juustot säilyvät lämpimässä. Vastaus oli, että kovat juustot säilyvät ainakin kuukauden. Brie ja Camembertkin kuulemma pysyvät hyvinä viikkoja, kunhan ne poistaa muovikääreistä. Niin: juustohan tosiaan on maidon säilömismenetelmä…

Jääkaappi on niin kovin helppo ja kätevä, että olemme siihen innostuttuamme menettäneet monenlaista arkitietoa ruoka-aineiden säilyvyydestä. Kammoksumme pari tuntia pöydällä seissyttä juustoa ja pidämme kylmässä sellaistakin, mikä maistuisi paremmalta lämpimässä säilytettynä (kuten tomaatit). Mitä hölmöyttä!

Vaihtoehto small talkille

Jos en olisi se mikä olen, voisin olla kampaaja. Se oli minun toinen haaveammattini lapsena (toinen oli kirjailija, joka yleisen hyväksyttävyyden ja koulutusmahdollisuuksien vuoksi muuntui toimittajaksi).

Minulla on vaihtoehtoammattiani varten liikeidea, jota silloin tällöin hellin mielessäni. Se on Salon Silent, Hiljainen salonki – kampaamo, jossa kukaan ei kysy asiakkaalta tulevista lomasuunnitelmista eikä perheen kuulumisista eikä kerro omasta avioerostaan eikä lapsensa uimaan oppimisesta. Hiljaisessa salongissa saa istua rauhassa, yrittämättä.

Puhumisessa ei ole mitään pahaa, mutta kuulun itse niihin ihmisiin jotka mieluummin ovat hiljaa kuin juttelevat niitä näitä, minun näkökulmastani joutavia. Kaipaan hiljaisuutta rentoutuakseni. Kampaajat, kosmetologit ja mikä pahinta, hierojat, ovat kuitenkin usein ohjelmoituja jorisemaan joutavia. Se siitä rentoutumisesta! Hätäännyn usein heidän puolestaan siitä, kuinka monta kertaa päivässä he joutuvat viihdyttämään asiakkaitaan samoilla anekdooteilla.

On mahdollista, että he eivät koe sitä lainkaan raskaaksi, ja suorastaan todennäköistä on se, että he nauttivat päivän aikana kuulemistaan erilaisista näkökulmista asioihin. Ainakin, jos he ovat puheliasta, avointa, ei-liian-herkkää tyyppiä. Kaikki eivät kuitenkaan ole. Minä esimerkiksi kerään itseni joka kerta jaksaakseni kohdata kampaajan, eikä tämä johdu hiuksista.

Tähän mennessä introvertille sopiva ratkaisu on ollut vaihtaa kampaamoa tasaisin väliajoin. Tuntematon kampaaja ei läheskään yhtä innokkaasti ryhdy juttusille henkilökohtaisista asioista, saati arvostelemaan huonoja hiustenhoitotapoja. Huono puoli on se, että kelvollinen kampaamo pitää joka kerta erikseen etsiä, eikä koskaan tiedä mitä saa. Niin työn jälki kuin hetken miellyttävyys voivat olla aivan mitä tahansa.

Liikeidealleni on siis yksinkertainen syy. Haluaisin itse asioida Salon Silentissä. Siellä saisivat kaikki olla omia vaitonaisia itsejään ilman yhtään huvittunutta hymyreaktiota.

Jään odottamaan sitä aikaa, kun kirjoittamisesta ei enää kukaan halua maksaa mitään.

Suomalainen maahanmuuttaja

Katsoin tällä viikolla Mika Ronkaisen dokumentin Laulu koti-ikävästä (Areenassa vielä kolme päivää). Se oli paras suomalainen elokuva, jonka olen nähnyt ehkä koskaan.

Leffa kertoo Kai Latvalehdosta, osan lapsuudestaan Ruotsissa viettäneestä suomalaisesta, joka aikuisiällä tajuaa, kuinka paljon tämä yksi hänen valintansa ulottumattomissa oleva asia on vaikuttanut hänen kokemukseensa elämästä.

Suomessa on yhä enemmän hänen kaltaisiaan: suomalaisia, jotka ovat asuneet lapsuutensa ulkomailla. Se on voimavara. Kerron, miksi.

Heille moni asia ei ole lainkaan niin itsestään selvä kuin meille, jotka olemme kasvaneet suomalaisiin normeihin ja totuuksiin. Sellaisiin, että on aivan normaalia olla puhumatta bussissa vierustoverille edes silloin, kun pitäisi jäädä pois (käsineiden pukeminen riittää, tiedättehän).

Kuten Kai Latvalehto, moni heistä vaikuttaa tuntevan olonsa aina hiukan ulkopuoliseksi. He eivät ole oppineet käsinekoodeja, eivät ole imeneet niitä itseensä sienten tavoin. He ihmettelevät sellaista. He eivät oikein ole suomalaisia mutta eivät toisaalta sitten lapsuudenmaalaisiaankaan.

Olen perehtynyt tähän asiaan nyt 13 vuotta, sillä elän ulkomailla kasvaneen suomalaisen kanssa.

Minulle on aivan selvää, että käyn silloin tällöin vanhoilla kotikulmillani, siellä missä kävin koulua, siellä missä vietin kesiä, siellä missä juostiin serkkujen kanssa rappusissa ja paistettiin lättyjä. Se ei ole vaikeaa. Näihin paikkoihin pääsee bussilla tai junalla. Kaikki Suomessa 80-luvulla lapsuutensa viettäneet voivat jakaa kokemuksen järvien rannoista, rintamamiestaloista, vastaleikatun ruohon tuoksusta, mansikka-ajan alkamisesta ja pakkautumisesta talvihaalareihin, luistinten kiristämisestä sormet hyydyttävässä pakkasessa koulun kentän laidalla ja koulun kellon äänestä.

Muualla kasvanut ei voi. Ei vaikka hänen nimensä olisi Matti Möttönen. Hän on kotoisin muualta, muistelee toisenlaisia. Televisiossa oli erilaiset mainokset, kaupassa toiset karkit, arjessa erilainen rytmi. Koulussa lapset kättelivät.

Lapsuusiän lopussa Suomeen muuttaneet sanovat tyypillisesti, ettei juuri tehnyt mieli puhua taustastaan sen jälkeen, kun siitä sai ensimmäiset kerran kuulla karvaasti. Sillä kaikki (?) saavat, ovat saaneet. Suomalainen on oppinut, että rajojen ulkopuolelta tulee uhka.

Aikuisena Suomessa kasvaneet suhtautuvat Matti Möttösen kokemukseen ihailevasti: sinähän osaat kahta kieltä! Mutta ulkopuolisuutta ei tajua kukaan. Sinähän olet ihan samanlainen kuin mekin!

Ei taida olla mahdollista selittää – tai edes tietää – mikä vaikutus on sillä, että Matti Möttönen ei ole lapsena koskaan kuullut hiihtoselostusta televisiosta, ja ettei se herätä hänessä mitään nostalgisia tunteita. Matti Möttönen ei osaa luistella. Möttönen ei ole imenyt sellaista ajatusta, että Suomi on maailman paras maa ja että on lottovoitto syntyä Suomeen. Tai jotain toista ajatusta, josta en osaa antaa esimerkkiä, koska se on minulle niin itsestään selvä.

Kuitenkin: Kolmannen kulttuurin kasvatit olisivat tarpeellisia tulkkeja moneenkin tilanteeseen, joita tämä globalisoituva maailma tarjoilee. He kiinnittävät usein huomiota toisiin asioihin kuin me täällä kasvaneet. He katsovat tätä maata kuin maahanmuuttajat – hehän ovat maahanmuuttajia, joilla on supisuomalainen nimi. Toisaalta he osaavat katsoa tätä maata myös kuten suomalainen perusjamppa, koska he ovat sellaisten lapsia ja lastenlapsia.

Englanniksi tällaisille ihmisille on nimikin: third culture kid. He kuuluvat kolmanteen kulttuuriin, joka ei ole heidän passikulttuurinsa (ja vanhempiensa kulttuuri) eikä toisaalta asuinmaansa kulttuurikaan. Suomeksi ei taida olla vakiintunutta vastinetta (en ota lukuun matkalaukkulasta, joka tuntuu ulkoa päin määritellyltä). Suomessa ulkomailla vietetty lapsuus redusoituu muotoon: sinähän osaat ruotsia/ranskaa/portugalia!

Mutta kieltä voi opiskella koulussa. Kulttuurisia normeja ja huomaamattomia ajattelutapoja ei.

Eräs kolmannen kulttuurin kasvatti kertoi, että Suomeen muutettuaan häntä ihmetytti eniten se, kuinka ihmiset jatkuvasti syljeksivät kaduille. Oletko koskaan huomannut?

Vartti riittää

Turun Sanomien kulttuuritoimittaja Tuomo Karhu sanoi syyskuun Kirjailija-lehdessä oppineensa, että kirjailijahaastatteluun riittää usein vartti.

Onko tuo tosissaan, ajattelin minä.

Tämä johtui siitä, että itse pidän selviönä, että haastatteluun, melkein mihin tahansa haastatteluun, menee yli vartti.

Kysymyksiä heräsi. Olenko hidas? Olenko onnettoman hidas? Kulutanko ihmisten aikaa turhaan? Miten kirjailijasta saa olennaisen irti vartissa? Kaikki ihan aiheellisia pohdintoja, ajattelen.

Kiitos siis Karhulle. Pitäisi useamminkin kyseenalaistaa omat selviönsä ja miettiä miksi toimii, kuten toimii. Sen voi tehdä vain peilaamalla muiden kokemuksiin.

Jaanpa siis muutaman oman kokemukseni, noin niin kuin peiliksi.

Väitän, että…

  • usein vartti riittää 2000 merkin tekstin editointiin.
  • usein vartti riittää pikku-uutisen kirjoittamiseen.
  • usein vartti riittää pienehkön jutun raakaversion hahmotteluun.
  • usein vartti riittää ihan hyvään kahvipaussiin.
  • usein vartti riittää koko tulevan päivän tunnelman pelastavaan aamukävelyyn.
  • usein vartti riittää neljän laskun askarointiin.
  • usein vartti riittää päivän Hesarin selaamiseen.
  • usein vartti riittää jutun korjaamiseen ja loppuviilauksiin, kun se on saapunut haastateltavan tarkistuksesta.
  • usein vartti riittää asiantuntijan puhelinhaastatteluun, kun lähteitä on monta.
  • usein vartti riittää loistavan lounaan laittamiseen.
  • usein vartti riittää nukahtamiseen.

Tekisi kyllä mieli sanoa myös, mihin vartti minusta ei riitä. Se olisi paljon helpompaa. Mutta olkoon. Tyydyn sanomaan, että ihan kaikesta ei tulisi minusta pyrkiä suoriutumaan vartissa, edes tällaisessa tehokkuuden nimeen vannovassa yhteiskunnassa.

Yllätykset kielletty

Hesarissa oli tänään juttu siitä, miten kaikki kiva on kielletty. Suomessa on vahva usko suunnitelmallisuuteen, sen voimaan ja kannattavuuteen: kun kielletään sitä ja tätä, säästytään pahalta. Moni on tottunut suunnittelemaan vähän kaikenlaista, sillä tällaisessa hyvinvointivaltiossa kasvaa luottamaan suunnitelmien toteutumiseen. Halutaan uusi asunto ja säästetään siihen. Varataan lomamatka puolen vuoden päähän. Käytetään pyöräilykypärää ettei loukkaannuttaisi liikenteessä, ja vältetään kovia rasvoja tiedätte-kyllä-miksi.

Täydellisen suunnitelmallisuuden lopputulos olisi kuitenkin pehmokypärässä kävelevä (ei juokseva) henkilö, joka ei koskaan käyttäisi tulta, teräaseita tai sanoja. Ettei vaan satu mitään!

Suunnitelmallisuuden maailmassa koen usein olevani sivuraiteella. Teen kaiken viime tipassa: sovin matkat, juhlat, tapaamiset. Ahdistaa suunnitella sellaisia tarkasti, pitkän ajan päähän – eihän sitä tiedä, onko hengissäkään! Työtkin tulevat vähän suunnittelematta, joskus tiiviissä ryppäissä ja toisinaan hyvinkin ripotellen.

Monta kertaa olemme puolison kanssa lentäneet maailmalle ja ryhtyneet vasta perillä pohtimaan hotellikysymystä. Minulle (ja hänellekin, onneksi) esimerkiksi toukokuisessa Prahassa seikkailu raskasta matkalaukkua vetäen ja yösijaa etsien kuuluu jotenkin olennaisesti reissuun, vaikka on olemassa mahdollisuus, että jäämme yöksi taivasalle. Se jää mieleen paremmin kuin huolella suunniteltu taksimatka hyvissä ajoin varattuun huoneeseen. Jos kaikki tällainen harhailu jää pois, matka tuntuu meistä laimealta.

Yritän ymmärtää toista koulukuntaa. Kaikenlainen ennakoimattomuus ja epävarmuus ahdistaa heitä. He nauttivat suunnittelusta, asioiden merkitsemisestä paperille, siitä että suunnitelma etenee kauniina kaarena toteutukseen. En ole varma, mutta luulen että täydellinen suoritus (hyvä suunnitelma > onnistunut toteutus) tuo heille onnea. Niinkö se on?

Suomessa näkee hyvin vähän suunnittelemattomuuden aiheuttamia positiivisia kohtauksia kaupungilla (perheriitoja ja puukonheiluttelua kylläkin). Ei spontaania yhteislaulua eikä kummallista tanssiesitystä kadunkulmassa. Ei kävelytielle roudattuja ravintolapöytiä, kun ilta on kuuma ja asiakkaita virtaa yli kapasiteetin (niin, tämä on tietysti kiellettyäkin). Kuten Hesarin jutusta ilmeni, vanhemman tekemää pullaa tai kakkua ei saa viedä päiväkotiin tarjolle, sillä suunnitelmaan kuuluu tuoteseloste: se on tärkeä, jotta allergiatapauksia tai turhaa tyytymättömyyttä ei ilmenisi. Kun toteutuksen moitteettomuutta varjellaan, huonojen yllätysten ohessa poistuvat hyvät yllätykset. Eikö se haittaa?

Suunnittelu sinänsä on varmasti hyvä asia. Suunnitelmissa on vikana lähinnä se, että ihminen tuppaa tekemään niitä kovin odotusten mukaisesti ja pysymään niissä silloinkin, kun joustoa kaivattaisiin. Helposti voi suunnitella vain sellaista, mitä tuntee tai on nähnyt. Suunnitelmia rajaavat lopulta hyvin tiukat näkemykset ”rentouttavasta matkasta”, ”oikeanlaisesta romantiikasta” tai ”hyvistä ravintoloista”. Minusta se on kuristavaa: tuntuu, että ajatukset kuolevat nälkään!

Taide on tietenkin usein suunniteltua, mutta parhaimmillaan se onnistuu yllättämään. Suunnittelija on tieten tahtoen kääntänyt aivojaan ympäri, kuvitellut toisin. Sellaista suunnitelmallisuutta haluaisin annoksen.

Eilen istuin Kiasmassa Eija-Liisa Ahtilan The Tent House -veistoksen sisällä ja ihmettelin, miksi kaikkia nukkekoteja ei tehdä näin: Lattia olisi pöydän korkeudella, ja sen keskellä olisi reikä. Leikkijä istuisi jakkaralla niin, että ylävartalo pilkistäisi reiästä sisään taloon. Mikä poikkeuksellinen katsantokanta maailmaan!