Nainen tienaa 1,5 euroa

kierrätystä

Tyhjinä hetkinä löydän itseni usein Facebookista kaupunginosani kierrätyspalstalta. Selailen sitä huvikseni. Joskus myyn jotain itsekin.

Palstalla pyörivistä yli 10 000 ihmisestä varmaankin 90 prosenttia on yhdellä tavalla kaltaisiani. He ovat naisia. Monet heistä myyvät pitkää listaa kamoja parilla eurolla kappale.

Kaikki hommaa kokeilleet tietävät, että tuotteiden myyntikuntoon laittamisessa ja kuvaamisessa sekä etenkin lisätietojen tarjoamisessa ja tapaamisesta sopimisessa vierähtää yllättävän kauan. Tuntipalkka jää onnettomaksi. Silti teemme sitä.

Minua askarruttaa, miksi melkein kaikki kierrättäjät ovat naisia – myös ne, jotka kauppaavat miesten vaatteita? Vastikään kaupunginosan kierrätysryhmässä oli sellainen poikkeustapaus kuin mies, joka tarjosi lastenvaatteita. Mutta hän toimi toisin kuin useimmat naiset. Tuotteita oli kaksi settiä – ei irtomyyntiä – ja molempien hinta oli nolla euroa. Kuulosti virtaviivaiselta ja herätti toisen kysymyksen: miksi monet naiset ajattelevat jo kertaalleen maksetuista housuista saatavia paria euroa merkittävänä tulona mutta miehet usein eivät? Vai sumplaammeko Facebook-palstoilla jostakin muusta syystä?

Tarkistaessani HSY:n jäteoppaasta taas kerran jonkin roskan oikeaa loppusijoituspaikkaa mietin, onko kierrätys muutenkin naisten hommaa. Kuinka moni yksin asuva mies kierrättää tarkasti kaiken (ja kuinka moni yksin asuva nainen)? Jos pitäisi lyödä vetoa, arvelisin että pullot ja lehdet kierrätetään Suomessa aika hyvin sukupuolesta riippumatta, mutta kaiken muun kierrätyksen arvaisin olevan naisten harteilla. Mitenköhän oikeasti on?

Tekisi mieleni päätellä, että vielä 2010-luvullakin naiset katsovat mitä pienimpiä yksityiskohtia – tyhjenneen viilipurkin oikeaa loppusijoituspaikkaa ja vauvan hiukan nukkaisen bodyn jälleenmyyntiarvoa – kun taas miehet keskittyvät isompiin kokonaisuuksiin. Tämä on tietenkin yleistys, enkä varsinkaan usko että se on myötäsyntyistä. Mutta jotakin on kasvatuksessamme, joka saa naisista esille tämän ”tuostakin voisi vain puolen tunnin työllä saada puolitoista euroa” -asenteen helpommin kuin miehissä. Se vaivaa minua.

Kiinnitän toistuvasti huomiota siihen, että vaatekierrätyksestä puhuttaessa naiset tuskailevat kirpputoripöytien varailun, kamojen säilömisen ja ees taas roudailun kanssa, koska eivät malta laittaa kaikkia vaatteitaan ilmaiseksi kiertoon. Vaikka niille ei ole enää omaa käyttöä ja vaikka niihin kulutettu raha on jo mennyt. Toimin näin itsekin, mutta en ymmärrä logiikkaa.

Aika harva meistä tuntuu ajattelevan, että laitanpa tämän laatutavaran nyt Kierrätyskeskukseen tai muuhun hyvään tarkoitukseen, jotta kierrättävä taho voi sitten saada siitä vähän voittoa omaksi hyödykseen (koska, toisin kuin suuri osa muista vaatteista, se ostetaan aika varmasti). Moni laittaa kierrätyspusseihin ainoastaan puoliepätoivoisia tai lähes arvottomia vaatteita ja näkee hulluna vaivaa saadakseen jonkin kympin omaan taskuunsa niistä ”paremmista”. Samaan aikaan hän laittaa erikseen rahaa hyväntekeväisyyteen.

Ja todellakin: itsekin olen kierrättäjänainen. Kun perheessämme tulee aika myydä tai ostaa, minä laadin aina ilmoitukset ja hoidan sumplimiset. Keskustelimme asiasta puolison kanssa ja totesimme, että näin tapahtuu, koska minä ”pidän siitä hommasta enemmän”.

Mutta ei se ihan täsmälleen niinkään ole. En todellakaan rakasta sumplia Facebook-kirppiksellä av:ita ja yv:itä, mutta jotenkin se vaan tuntuu tarpeelliselta silti – kun taas puoliso kippaisi kaiken suoraan kierrätyslootaan. Saan toki jonkinlaista tyydytystä saadessani tavaran eteenpäin ja kuullessani, että se tulee uudessa kodissa käyttöön. Mutta onko se hommaan käytetyn ajan arvoista vai osallistunko tässä nyt johonkin harha-ajatteluun, joka estää sukupuoleni edustajilta todella tärkeät asiat elämässä? (Ja sitten taas: arvottaako tällainen ajatus kierrätyspuuhat jotenkin huonommiksi harrastuksiksi kuin jotkin toiset puuhat?)

Entä jos vaan roudaisin kaiken kotoa poistuvan Kierrätyskeskukseen, miettimättä asiaa sen pidemmälle? Totuus on, että se ei aiheuttaisi perheellemme taloudellisia menetyksiä, jos lasken omalle työlleni lainkaan hintaa. Tekisikö se elämästäni tylsempää, helpompaa, vähemmän tai enemmän tyydyttävää?

Miten löytää klassikko, kun sitä ei saa kaupasta?

Yritäpä etsiä kirjakaupasta kaksi vuotta sitten ilmestynyttä teosta. Ei onnistu.

Kirjakaupoista on nykyään vaikea löytää yli vuoden vanhoja teoksia ja oikeastaan useimpia uusiakin. Pienempien kustantamojen uutuuksia on turha yrittääkään metsästää, niitä ei hyllyissä ole ollut aikoihin. Mutta kun kirjakaupat nykyään ovat omistussuhteiltaan kytköksissä isoihin kustantamoihin (Otava ja Suomalainen ovat samaa kimppaa, Tammi ja WSOY taas Akateemisen tallissa), kauppojen hyllyille on tullut lisää aukkoja.

Arkijärjen Jenni kertoi taannoin blogissaan, että hänen vastikään Tammelta ilmestynyttä Tavarataidot-kirjaansa ei löydy Suomalaisen hyllyistä, koska ketjun omistavalla Otavalla on samasta aihepiiristä omakin kirja, Mira Ahjoniemen Loistava järjestys. Tämä on kirja-alan ihmeellistä mustasukkaisuutta, jota on yleisön ja lukijan ominaisuudessa vaikea ymmärtää. Itse kuvittelisin, että lukeminen aiheuttaisi lisää lukemista ja hyvä valikoima palvelisi koko alaa. Koko kirjakauppakäynti muuttuu turhaksi, jos todennäköistä on, että kiinnostavaa ja monipuolista inspiraatiota itseä kiinnostavasta aiheesta ei kuitenkaan löydy.

Hulluinta on se, että tämän kehityksen seurauksena useimmat kirjat muuttuvat jo noin vuoden ikäisenä ongelmajätteeksi. Olen kuullut monilta kirjailijoilta surullisia tarinoita tuoreehkojen teosten makuloinnista. Ensin kirjailija siis kirjoittaa teosta ehkä vuosia, sitten kustantamo mankeloi siitä monen hengen voimin viimeistellyn paketin, ja pienen hetken kaupoissa oltuaan koko työ pannaan tuhoamiskoneeseen.

Tiina Raevaara kirjoitti kirjojen lyhyen elinkaaren ongelmasta viime kuussa Suomen Kuvalehden blogissaan ja huomautti, että kirjoja ei kirjoiteta vain julkaisuvuottaan varten ja että ajatukset harvoin vanhenevat:

”Ne [kirjat] ovat osa ihmiskunnan kollektiivista sivistystä, tai oikeastaan pikemminkin sen ydin (—). Keväällä 2017 kirjallisuuden pitää koostua muustakin kuin kevään 2017 uutuuskirjoista.”

Juuri niin!

***

Koska kirjojen lisäksi ajattelen paljon vaatteita, en voinut olla huomioimatta myös Raevaaran toista toteamusta:

”Tavaratalon vaatevalikoima ei ehkä ole keskustelua, mutta kirjallisuusosaston pitäisi ehdottomasti olla.”

Ettäkö vaatevalikoima ei ole keskustelua? Äänettömämpää kuin kirjallisuus se toki on, mutta samalla tavalla tavaratalon vaateosasto kertoo jotakin meistä ja ajastamme kuin sen kirjahyllykin.

Raevaara toteaa, että Yhdysvalloissa uudelleen hitiksi noussutta George Orwellin Vuonna 1984 -kirjaa ei löydy Prisman hyllystä, vaikka yhä suurempi osa kirjamyynnistä tapahtuu päivittäistavarakaupoissa.

En ihmettele. Valikoima on muutenkin erittäin rajoitettu, suurinta osaa uutukaisistakaan ei Prismasta saa.

Mutta entäpä vaatepuolella sitten? Kävimme viime viikolla puolison kanssa muutamissa vaatekaupoissa tarkoituksenamme ostaa hänelle poolopaita. Siis miesten poolo, ihan perus. Ei suuria vaatimuksia.

Sellaista ei hyllyistä löytynyt. Ei poolokaulusta ylipäätään, siis. Ei ilmeisesti ole muodissa nyt. Silti väittäisin, että poolopaita on jonkinlainen klassikko. Sitä pitäisi olla tarjolla aina, hyvälaatuisena ja kestävänä, kaikenlaisille vartaloille ja ikäluokille.

***

Minun väitteeni: Kirjoille ja vaatteille on käynyt samalla tavalla. Niistä on tullut pikamuotia, nopeaa ahmittavaa, ostettavaa ja pois heitettävää. Ainutlaatuisilla ajatuksilla, hyvin valituilla materiaaleilla, klassikkoasemalla ja työn kaikkinaisella laadulla tuntuu olevan yhä vähemmän merkitystä – ainakin, jos katsotaan kauppojen valikoimia.

Tavallisen tavaratalon kirja- ja vaateosastot viestivät meille samaa asiaa: Osta vaan jotain. Ei niin väliä mitä. Paita on paita, kirja on kirja. Laitettiin vähän tätä muotihörhelöä tähän, eks oo kiva, voit heittää ensi kuussa pois kun tulee uusi muoti. Ei tämä nyt niin laadukaskaan ole mutta mitä sen väliä. Kunhan ostat, on aika sopuhintainen.

Ikävä kyllä samaa tarjoavat usein myös vaatteisiin tai kirjoihin erikoistuneet (ketju)liikkeet.

Niin kirjoissa kuin vaatteissa klassikoita, poikkeuksellisia uutuuksia ja varmaa laatua on vaikea löytää yhtään mistään. Pitää tietää, mitä etsii. On oltava varsin perehtynyt aihepiiriin.

Olen aiemmin kirjoittanut suomalaisten vaatteiden ostovaikeuksista, mutta sama on ongelma pienten kustantamojen helmien kanssa. Suuresta osasta suurten kustantamojen uutuuksiakaan emme tiedä mitään, sillä niitä ei mainosteta. Lainkaan. Eikä monia niistä ole tietenkään kirjakaupoissakaan.

***

Olen painokkaasti samaa mieltä Tiina Raevaaran kanssa: kirjallisuusosaston pitäisi ehdottomasti olla keskustelua. Mutta niin pitäisi myös vaateosaston. Ei kuluttajan voi olettaa löytävän sellaista, mitä ei myydä (paitsi netissä) eikä pidetä esillä (paitsi kustantajan tai vaatemerkin mahdollisesti pdf-muotoisessa nettikatalogissa, josta se pitää osata etsiä, lataamisen jälkeen tietenkin).

Jos haluamme eettisempiä vaatteita, oikeasti, niitä on myytävä siellä missä kansa tekee ostoksensa. Jos haluamme, että ihmiset ymmärtävät vaatteiden laadusta, materiaaleista ja tuotantotavoista nykyistä enemmän ja tekee siis parempia ja ympäristöystävällisempiä valintoja, kaupat on jollain keinolla saatava arvostamaan näitä asioita. Niiden on valikoimilla kannustettava ostamaan laatua mieluummin kuin kertakäyttöisiä pikavoittoja.

Tietysti jää kysymys: Eivätkö kaupat muutu, koska kuluttaja ei halua? Vai eikö kuluttaja tiedä, miten muuttua, kun kaupan linja on mikä on?

Tätä miettii Tiina Raevaarakin. Hän siteeraa WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkusta, jonka mukaan Vuonna 1984 -romaanista ei ole otettu uusintapainosta, koska kaupat eivät ole sitä kyselleet. Raevaaran päätelmä:

”Kustantamo ei kustanna, koska kaupat eivät ole kyselleet. Kaupat eivät tilaa, koska takeita ostohalukkuudesta ei ole. Lukijat eivät osta, koska kirjaa ei ole myynnissä.”

On se jännä, että meidän kuluttajina ajatellaan haluavan lähinnä epäihmisarvoisesti tuotettuja, rättilaatua olevia vaatteita ja muutaman kuukauden sisällä ilmestyneitä sarjakirjoja, joiden tekijä on valmiiksi kaikille tuttu. Miten ihmeessä onnistuisimme vaatimaan jotakin muuta? Jotakin ihanaa, inspiroivaa, arvostuksen tunteita herättävää?

Mikä on tärkeää

IMG_5445

Löysin kirppiskassistani puna-valkoraitaisen kesäpaidan 90-luvulta. Katselin sitä aikani. Laitoin sen päälleni. Se oli hyvä – ehkei ihan täydellinen mutta hyvä. Jo valmiiksi ostettu. (Olin ajatellut vähän uuden kesäpaidan ostoa.) Väläyksenomainen ajatus: Minulla on jo kaikki. En tarvitse mitään lisää. Elän maailmassa jossa minulla voi 34-vuotiaana olla kaikki tavara mitä keksin tarvita.

Iltakävelyllä puolison kanssa kiersimme järven ja törmäsimme roskalavaan. Siellä oli tuoleja, pöytiä ja iskemättömiä villasukkia. Lisäksi oli vanha Finnairin matkustamolaukku, jossa luki ”tehty istuimen alle”. Se oli täynnä kasetteja. Puoliso kantoi sen kotiin.

Emme tarvitse mitään lisää, emme lentolaukkua emmekä vuosikymmeniä vanhoja kasetteja varsinkaan. Mutta löytämisen iloa tarvitsemme! Kauniin polun huomaamista järven varrella, roskalavaa täynnä hylättyä tavaraa, musiikkia jota joku on joskus rakastanut, vanhan kasettimankan rohinaa. Tarinoita jotka häilyvät vanhan ja hylätyn yllä, vuosikymmeniä tallatuilla poluilla. Ne ovat tunteikkaita, vereviä, niistä tulee vahva olemassaolon tuntu.

Mutta tavarat itsessään? Voin punnita ja plarata niitä loputtomiin, voin ostaa niitä lisää, voin lahjoittaa paremman tavaran etsimiselle aikaani, mutta – – onko se tärkeää?

Osaisinpa pyrkiä parempaan yhtä kiivaasti muidenkin asioiden kohdalla. Jospa pyrkisin olemaan parempi ajattelija, parempi maailmankansalainen, jospa mieluummin opettelisin huomioimaan paremmin maapallon, jolla elän… Oikeasti tarvitsisin tavaran sijaan lisää inhimillisyyttä, sitä että uskaltaisin katsoa toista ihmistä läheltä, tuomitsematta.

Ajatusleikkini on seuraava. Jos en koskaan enää ostaisi mitään muuta kuin välttämättömästi tarpeellisen, kääntyisikö mieleni tärkeämpiin asioihin? Keksisinkö sellaisia ratkaisuja inhimillisiin kysymyksiin, joita nyt en osaa kuvitellakaan? Sillä onhan niin, että tavaran haluaminen vaatii pitkällisiä toimia: pitää tehdä tietty määrä töitä ansaitakseen rahan sitä varten, pitää löytää juuri oikeanlainen tavara, huoltaa sitä. Kirjailija Henry David Thoreau kirjoitti 1800-luvun puolivälissä, että kävely on junaa nopeampi liikkumistapa, sillä siinä vaiheessa kun junaan havitteleva ryhtyy töihin ansaitakseen junalipun hinnan, kävelijä pääsee jo liikkeelle. Junat ovat 170 vuodessa nopeutuneet mutta periaate ei ole vanhentunut.

Tavaranvähennysjutuissa, näissä nykyään joka paikasta tunkevissa konmarihommissa, on usein sellainen uskonnosta muistuttava sivusävy, että kaikki muuttui paremmaksi kun luovuin seitsemästäkymmenestä prosentista omaisuuttani. Se kuulostaa lehdissä sellaiselta kepeältä heitolta johon on helppo todeta että joo niin varmaan, hurahdit heittämään kaikki muistosi pois ja nyt tunnet hetkellistä vapautta, kyllä myöhemmin kaduttaa, tiedä se, hölmö! Mutta en usko että useinkaan on kyse tavaran hävittämisestä vaan juuri siitä, että ihminen ymmärtää haluavansa keskittyä johonkin muuhun kuin ympäröivään tai kaivattuun tavaraan, pysähtyy miettimään mitä elämä oikein on, mikä siinä on tärkeää. Mikä minulle on arvokasta.

Sillä yltäkylläisyyden maailmassa kaikki on jatkuvassa vaarassa menettää arvonsa: ihminen, eläin, tavara, työ. Mitään niistä ei enää sanota lahjaksi, tai siunaukseksi, tai kohdella sen mukaisesti. Ne ovat puitteita, hyödykkeitä, taustaa jollekin elämälle jonka merkityksestä emme enää ole varmoja. Kaikki puhe siunauksista ja lahjoista kuulostaa uskonnolliselta, ideologiselta, jollakin tavoin naiivilta.

Ja silti meidän täällä nyt elävien pitäisi päättää, mihin me käytämme välttämättömyystavaran hankkimisesta vapautuneen ajan, sen jonka eteen ovat edelliset sukupolvet tehneet työtä (”jotta lapsillamme olisi helpompaa”, sanovat monet). Meillä on varaa kysyä, mikä on tärkeää. Jos meillä on varaa, eikö meillä tavallaan ole myös velvollisuus – –

Pahinta olisi tulla penseäksi.

Villi meininki

Rakastan porkkanoita. Siksi rakastan nyt myös vuohenputkea. Kun nuoren vuohenputken varren katkaisee, se tuoksuu lempparijuurekseltani selvästi, ja siltä se myös maistuu. Hennosti mutta voimakkaasti.

Joskus juttua tehdessä käy huonosti, tai siis hyvin, siten että innostuu tarpeettomankin paljon. Ei vain haastateltavista, vaan aiheesta.

Villiyrtit ovat ihan hyvä innostuksen kohde juuri nyt. Niitä on pihat ja ojanvieret kukkuroillaan. Ne ovat pieniä ja suloisia ja kuulemma parhaimmillaan.

En ole aiemmin tuntenut kuin nokkosen, ketunleivän ja voikukan. Asiantuntevalla opastuksella sain laajennettua repertuaariani vuohenputkeen, nuoreen maitohorsmaan ja peltokanankaaliin. Ainoastaan tuosta jälkimmäisestä en ole oikein päässyt kärryille, vaikka sen pitäisi olla Suomen luonnon aatelia. Keräämäni yksilöt maistuivat raakoina kitkeriltä.

Aion jatkaa aiheeseen perehtymistä. Horta, siis ne villit, puskee maasta joka tapauksessa, jopa silloin, kun yritämme kovalla vaivalla estää niiden eloa. Se on ilmaista, sitä saa läheltä ja se on ravintoainepitoisuuksiltaan ihan eri lukemilla viljeltyjen vihannesten kanssa.

Jo lapsena kaikenlainen rikkaruohojen kitkeminen tuntui minusta epämääräisen pahalta. Ettäkö yhdet saavat elää ja toisten täytyy kuolla? Hortoilu korjaa tämän vääryyden. Vihdoinkin!

Roska ei ole roska

Entä jos mitään ei saisi heittää roskikseen eikä keräyslaariin, vaan jokaisen olisi pakko keksiä jätteilleen vähintään toinen elämä? Mitä tekisin joulusuklaarasiasta jääneellä muovisella kennolla? Varsinaisesta rasiasta voisi tulla lahjapaketti. Mitä tekisin vanhalla vessaharjalla? Entä kiiltävillä konvehtipapereilla, lahjanauhalla, edellisvuoden seinäkalenterilla?

Pohdinta tuli mieleeni sängyistä. Runkopatjamme ovat tulleet tiensä päähän, ja ostimme toissapäivänä uuden sängyn patjoineen. Mutta mitä tehdä vanhalle?

Nouto-Sortti noutaisi kolme esinettä kuudellakympillä. Varteenotettava vaihtoehto. Tietenkään ei varsinaisesti huvita maksaa törkyisten sänkyjen poisviennistä, mutta se olisi ansaittu rangaistus roskaamisesta.

Kiehtouduin sitten sellaisesta ajatuksesta, että pilkkoisimme patjat. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä on joustinrunkopatjojen sisällä oikeasti. Haluaisin tietää, minkä päällä olen vuosikymmenen nukkunut ja myös, millaisia luonnonvaroja minun nukkumistani varten on pitänyt käytellä. (Pelkään, että paljon ja monenlaisia.)

Sitten voisimme kuljetella pilkottuja osia oikeanlaisiin kierrätyslaareihin vähitellen.

Tämä tietysti vastaa heikosti visiotani tavaran toisesta elämästä; siinähän runkopatjojen pinnan hiestyneelle keinokuitumateriaalille olisi keksittävä uusiokäyttöä. Mutta se oli sysäys. Sillä ehkä pitäisikin ajatella juuri sitä keinokuitumateriaalia. Ehkä pitäisi mitä tahansa tavaraa ostaessaan miettiä paljon nykyistä enemmän sen lopullista elinkaarta.

Esimerkiksi muovi ei katoa maapallolta ainakaan 500 vuoteen, ehkä tuhanteen, ja jo sen valmistamiseen on tarvittu öljyä, jota tunnetusti ei riitä ikuisesti hölvättäväksi. Tarvitseeko sitä olla vaatteissa ja sängyissä ja lattioissa ja pakkauksissa ja ihan kaikkialla? Jos tarvitsee, meidän ehkä kannattaisi ainakin yrittää keksiä muovitavaroille(kin) käyttöä mahdollisimman pitkään.

Pantillinen postipakkaus RePack on oiva esimerkki siitä, että uusiokäyttö on mahdollista ja että siitä voi tehdä jopa liiketoimintaa. En kuitenkaan äkkiseltään keksi, miten kulahtaneen runkopatjan muuttaisi yhtä nerokkaasti rahaksi – paitsi tietty jos sinä haluaisit ostaa sen? Houkutteleva tarjous, vai kuinka?

Saattaa olla, että roskista tulee vuoden teema.