Aihearkisto: journalismi

1200 euron viikko

Posted on by

Seuraa rahapuhetta, sillä koen velvollisuudekseni välillä raottaa freelancerin tulonmuodostusta. Palkkioasiat herättävät kollegoiden kesken aina keskustelua, ja monesti ostajat ovat niistä yhtälailla ymmällään.

Laskutin viime viikon töistäni 1200 euroa. Se ei tarkoita palkkaa, vaan maksan tästä summasta 24,1 prosenttia pakollista yrittäjäeläkevakuutusta (YEL), työhuoneeni vuokran, työvälineeni ja niiden päivityksen ja huollon, kirjanpitoni, lomani ja terveydenhuoltoni. Verotettavaa tuloa jää noin puolet laskutettavasta summasta, viime viikolla siis 600 euroa.

Mitä tein? Viikko oli poikkeuksellisen työntäyteinen, ja jouduin jopa kieltäytymään kolmesta juttukeikasta, jotka olisivat tuoneet tuhat euroa lisälaskutettavaa. En yksinkertaisesti olisi ehtinyt tehdä niitä. Tein nytkin töitä täydet työpäivät ja lisäksi kolmena iltana. Yritän välttää iltatöitä, mutta viime viikolla se ei ollut mahdollista, koska deadlineja lähestyvät jutut eivät työajan puitteissa asettuneet. Joka viikko en jaksaisi tällaista työmäärää.

Kirjoitin kaksi isohkoa henkilöjuttua. Toisen olin haastatellut etukäteen ja haastattelunauhankin jo purkanut, toisen haastattelun purkamisineen tein viime viikon aikana. Haastatteluun meni pari tuntia, matkat päälle, ja haastattelunauhan purkamiseen reilu pari tuntia (kysymykset olin suunnitellut valmiiksi). Lisäksi kirjoitin jutut, pyysin kommentteja tilaajilta ja tarkistutin jutut haastateltavilla (toisen jutun viilailu jäi tälle viikolle). Väleissä vastailin sähköposteihin. Perjantain päätteeksi kävin vielä yhdellä lisäjuttukeikalla, jonka olin jossain välissä viikolla suunnitellut. Valmistauduin myös maanantain töihin, koska tiedossa oli pari haastattelua heti aamusta.

Yhteensä tein töitä kolmelle toimeksiantajalle. Yhtään myyntiä en ehtinyt tehdä, mikä todennäköisesti kostautuu lähiviikkoina.

Viikko oli poikkeuksellinen sikäli, että päällekkäin oli kaksi henkilöjuttua, jotka kuormittavat ajattelua paljon. Niitä on kiva välillä tehdä – näidenkin juttujen tähden sain keskustella pitkään kahden todella mielenkiintoisen ihmisen kanssa – mutta mieluusti eri viikoilla. Nyt flunssa oli sotkenut suunnitelmia; jouduin pari viikkoa sitten olemaan koronatestikaranteenissa muutaman päivän ja perumaan haastattelun (henkilöjuttuja varten ihmisiä on aika tylsä haastatella puhelimitse tai videoitse, vaikka sekin on koettu).

Jos tienaisin joka viikko samalla tavalla kuin viime viikolla, verotettava tuloni olisi 2400 euroa kuussa. Tosiasiassa tulojen määrä riippuu monesta tekijästä. Pienemmistä ja siksi usein vähemmän vaativista jutuista tienaa suhteessa paremmin. Henkilöjutut taas vaativat ympärilleen ilmaa, jotta en toimittajana tee väkivaltaa haastateltavan ajatuksille. On ehdittävä ajatella. Siksi varaan niille työpäiviä mieluummin hiukan yläkanttiin vaikka palkkio jää siten suhteellisesti pieneksi. Viimeviikkoinen viisi päivää kahdelle isolle jutulle oli minulle minimi. Olen tehnyt toimittajan hommia parikymmentä vuotta ja tiedän, että tämän nopeammaksi en tule. En osaa ajatella pikavauhtia.

Freelancerin todellisuutta on sekin, että aina ei ole isoja eikä pieniä juttuja viikolle aikataulutettavaksi. Kiireiset viikot kostautuvat, jos myyntiä ei ehdi tehdä eikä vakituisilta asiakkailta tule sopivasti tilauksia. Silloin viikkotulo tietysti putoaa, joskus nollaan asti.

Suomen freelance-journalistit ry, johon minäkin kuulun, julkaisee vuosittain palkkiosuosituksia. Jos haluaisin päästä palkkasuhteisen toimittajan mediaaniansioon 3774 euroa kuussa, minun pitäisi laskuttaa päivän työstä reilu 500 euroa ja viikosta reilu 2500. Se on hyvä tavoite. Käytännössä lehdissä on yleensä tarkat palkkiotaulukot, jotka ovat aika kaukana suosituksista. Tai sitten pitäisi osata ajatella tuplanopeudella.

Advertisement

Ketä varten pukeudumme?

Posted on by

Tänään päälläni:

  • Emmystä vastikään hankkimani, Samu-Jussi Kosken Marimekolle suunnittelema liehupaita värissä minttujätski
  • Kesällä naapurustosta ostetut Levi’s-farkut, joiden myötä opin, että kunnolla vyötärölle nousevia farkkumallejakin on olemassa (ah)
  • Lomalla Espoon Akseli-kirppikseltä löytämäni Adidas Gazellet. Olin hankkinut saman mallin kengät Torista vähän aikaisemmin, mutta jouduin myymään ne, kun koko olikin ollut ilmoituksessa pielessä. Nämä sen sijaan ovat hyväkuntoiset ja sopivat – ja maksoivat 6,50 euroa. Löytö!

Olen siis uusissa vaatteissa. Se tuntuu piristävältä. Erityisesti minttujätskin värinen paita aiheuttaa tänään levollisuuden tunteita. Väri on minulle uusi, mutta uskaltauduin kokeilemaan, kun värianalyysi kerran väitti sen minulle sopivan. Kannatti! (Paljastan tietenkin samalla tässä, että olen ostanut uutta värianalyysin tekemisen jälkeen, täsmälleen kuten uumoilinkin…)

Tänään tapaan ihmisiä, mutta monina päivinä en juurikaan. Usein vien lapsen päiväkotiin ja siirryn kirjoittamaan työhuoneelle. Voisin liikkua vaikka yöpuvussa ilman, että kukaan välttämättä huomaisi mitään. Paitsi tietysti minä itse.

Harjoittelen ottamaan pukeutumisen vakavasti (ja kyllä, harjoiteltavaa on). Empiirisesti on selvää, että vaatteet vaikuttavat useimpina päivinä omaan oloon. Ei niin, että aina pitäisi olla pukeutunut jotenkin hienosti, mutta vaatteilla on kätevää viestiä itselleen, että ottaa itsensä, mieltymyksensä ja aikeensa vakavasti. Kunnioittaa itseään, ehkä?

Tänään olen pukeutunut niin, että on helppo sienestää.
Tänään olen valmis puistoilemaan lapsen kanssa.
Tänään aion pitää itseäni hyvänä tyyppinä, joka osaa kirjoittaa.

Tällaisia lauseita voin puhella itselleni vaatteilla. Voin kehystää elämääni, ja, tavallaan, ojennella itselleni onnistumisen avaimia ihan vain pukeutumisvalinnoilla. Puistoon lähteminen on helpompaa, jos vaatteita ei tarvitse sitä varten vaihtaa, ja toisaalta puistossa viihtyy tosi paljon paremmin, jos ei koko ajan ole epämukavaa tai kylmä.

En tiedä, olenko yksin ajatellessani, että nämä tällaiset ajatukset ovat jotenkin – noh, turhia. Tai ehkäpä sellaisia, joita saa kyllä ajatella, mutta joista ei kannata tehdä tällaista tekstin kokoista numeroa. Turhamaisuus on sellainen naiselliseksi mielletty piirre, jota meidät on opetettu karttamaan. Kovin syvässä istuu se ajatus, että eihän nyt vaatteilla ole väliä. Tai ainakaan ei pitäisi olla! Siis mitä ihmettä? Vaatteilla, joita jokainen ihminen käyttää joka päivä ja jotka kaikki kanssaihmiset näkevät, ei saisi olla väliä?

Helposti ajatellaan, että kun ihminen pukeutuu jotenkin, hän pukeutuu aina toisia varten, ja sellainen on ristiriidassa oman yksilönvapauden kanssa. En tiedä, miksi niin kiihkeästi ajattelemme pukeutuvamme toisille. Itsehän me vaatteemme kannamme (ihollamme!), itsehän niiden merkityksen ymmärrämme paljon paremmin kuin kukaan muu. Toki me samalla viestimme vaatteilla, mutta aivan ensisijassa kuitenkin ehkä itsellemme.

Puhukaamme siis kauniisti.

 

 

Paperiliittymän paluu

Posted on by

Meille tulee paperi-Hesari. Niin ei ollut vielä pari vuotta sitten. Olimme jo täysin tottuneita digilehden käyttäjiä ja iloitsimme siitä, että nurkkiin ei kerry pinokaupalla paperiroskaa.

Sitten syntyi lapsi. Hän kasvoi vauvasta taaperoksi. Aamiaishetket kännykkää tuijottaen alkoivat tuntua jollain perustavalla tavalla vanhemmuuden vastaisilta. Mitä lapsi oppisi siitä, että hänen vanhempansa olisivat aamusta alkaen uppoutuneet kännykkään, vaikka sitten uutisiin tai johonkin erityisen sivistävään pitkään artikkeliin?

Lasten lukeminen lisääntyy tutkitusti, kun he näkevät vanhempiensa lukevan. Kännykkälukeminenkin on tietysti lukemista, mutta miltä se näyttää lapselle? Mitä jää oppimatta, jos lapsi ei koskaan näe kotona fyysistä sanomalehteä?

Emme halunneet ottaa riskiä. Tilasimme paperia kotiin.

Paperilehti muutti lehdenlukutapojani. On sanottava: paremmiksi. Lueksin myös sellaista, mistä en välttämättä ole valmiiksi kovin kiinnostunut, kun taas digilehdestä avasin vain itseäni kiinnostavimmat artikkelit. Sivistyin vähemmän. Paperilla kiinnitän huomiota kuviin ja otsikoihin toisella tavalla kuin ruudussa ja huomaan myös, että ne ovat minusta paperilehdessä paljon kiinnostavampia ja informatiivisempia. Digin klikkiotsikot olivat jo ehtineet nostaa verenpainettani niin, että epäilin koko Hesarin laadun romahtaneen. Paperilehti paljasti, että se ei ole totta.

Kaksivuotias lapseni haluaa nykyään aamuisin oman lehden. Hän katselee äidin ja isän lehdenlukua, osoittelee kuvista kiinnostavia asioita ja kysyy: ”Mitä tossa lukee?” Hän tietää, että lukeminen on rauhaa vaativa hetki, jota pitää kunnioittaa (vaikkei toki aina toteuta tätä toivetta). En tiedä, miten sama olisi saavutettu digilehden voimin.

Vähän naurettavaltahan tämä entisaikaistaminen tuntuu, mutta rehellisyyden nimissä olen itsekin nauttinut vähän vähemmän digitaalisesta arjesta.

Silti vähän mietityttää. Seuraavaksi rupean varmaan puhumaan televisiouutisten puolesta. Ystävä nimittäin huomautti, että hän oli jo lapsena varsin tietoinen yhteiskunnallisista asioista siksi, että niistä kerrottiin kodin paraatipaikalla joka päivä kello 20.30. Tajusin, että itsekin osasin lapsena nimetä senaikaisen hallituksen kaikki ministerit paremmin kuin nykyään, kiitos televisiouutisten. Pitääkö niihinkin oikeasti palata valveutuneen kansalaisen kasvattamiseksi?

P.S. Aiheeseen liittyen kirjoitin Lapsemme-lehteen jutun otsikolla Miksi taapero haluaa lukea saman kirjan sata kertaa? 

Vain hyväosainen voi tehdä työnsä ilmaiseksi

Posted on by

Tasan viisi vuotta sitten mietin näköjään, onko journalismista tulossa rikkaiden hommaa.

Huolehdin siitä, että journalismia voivat tulevaisuudessa tehdä vain ihmiset, jotka ovat valmiiksi taloudellisesti turvatussa asemassa ja joiden kysymykset heijastelevat tätä asemaa.

Pohdin silloin, mitä ajattelen asiasta kymmenen vuoden kuluttua. Mitä silloin luen? Ovatko asiakaslehdet menneet muiden lehtien ohi journalismin tasossa, koska ne pystyvät maksamaan tekijöille?

Näin viiden vuoden kohdalla on hyvä tehdä väliraportti, joka pohjaa muodikkaasti eniten omiin kokemuksiini.

Sittemmin tapahtunutta:

Oma, pääosin asiakas- ja sidosryhmälehdistä koostunut asiakaskuntani on muuttunut aika paljon yhdestä ainoasta syystä. Moni vanhoista asiakkaistani – puhun nyt siis lehdistä – on kuopattu, ilmeisesti turhina tai kannattamattomina. Vanhanaikaisten asiakaslehtien aika voi olla ohi.

Kuolemabuumi ei tullut varoittamatta. Sitä edelsi esimerkiksi sähköposti, jossa kiitettiin hyvästä työstä ja toivottiin sen jatkuvan mutta ilmoitettiin palkkioiden pienentämisestä kymmenellä prosentilla. (Olen oikeasti kiva ja joustava ihminen, mutta en suhtautunut tähän kovin myötämielisesti.) Toki toimitusten sisällä kalkki on ollut vielä karvaampaa, kun ihmiset ovat menettäneet työpaikkansa.

Toisaalta jotkin yritykset ovat nähneet muuttuvassa tilanteessa uudenlaisen raon toimia. Olen saanut uusia toimeksiantajia asiakaslehdistä, joita tehdään pieteetillä ja joissa julkaistaan todella hyvää journalismia. Entistä pidempiä ja paneutuvampia juttuja, hienompia kuvia, kunnianhimoisempaa editointityötä. Ihanaa!

Kahdeksannen päivän julkaisema, laajasti asumista käsittelevä 3H+K on tästä hyvä esimerkki. Pelkästään viime viikolla postiluukusta kopsahtaneessa numerossa oli monta juttua, joita olin puoliksi tiedostamattani kaipaillut ja – uuvatti kun olen – etsinyt perinteisemmästä lehtiskenestä. (Esimerkkejä: Annukka Oksasen juttu pohtii, miten tiivistyvää Helsinkiä pitäisi rakentaa ja asuttaa. Taina Ahtela kertoo jutussaan Feminististä puoluetta johtavan Katju Aron elämästä ja asumisesta. Heli Satulin jutussa etsitään vaihtoehtoja omalle autolle.) 3H+K vastaa ainakin minun tarpeeseeni lukea asumisesta jotakin muutakin kuin sisustustavaran ostovinkkejä.

Kun viisi vuotta on kulunut edellisestä pohdinnastani, pidän yhä mahdollisempana, että asiakaslehdet ihan oikeasti päihittävät osan perinteisesti journalistisista aikakauslehdistä. Sidoksia on joka tapauksessa kaikilla, ja ehkä on ihan hyväkin, että ne on ilmaistu selvästi. Toki tarkkana saa olla, koska alue on journalistisesti harmaa. Journalistin ohjeita ja niihin sitoutumista tarvitaan, samoin keskustelua aiheesta.

Joka tapauksessa on selvää, että hyvää journalismia ei jatkossakaan voi tehdä ilmaiseksi, ja lehtien tilausmäärät ovat laskussa. On keksittävä uusia keinoja rahoittaa toimintaa. Yksi keino on se, että raha tulee ihan toista alaa edustavan kustantajan ydintoiminnasta – 3H+K:n tapauksessa kiinteistönvälityksestä.

Muitakin tapoja tietysti on. Esimerkiksi The Guardian tarjoaa sisältönsä netissä ilmaiseksi ja luottaa vetoamiseen: juttujen lopussa muistutetaan, että jos jokainen, joka lukee niitä, maksaisi vastineeksi euron, lehden tulevaisuus olisi turvatumpi.

Olipa rahoituksen tapa mikä tahansa, rahan löytymisellä on merkitystä jokaiselle lukijalle ja lukutaidottomalle. Juttuaiheiden monipuolisuutta palvelee se, että toimittajan työstä maksetaan elämiseen riittävä summa. Muuten tästä tulee vain rikkaiden hommaa, ja se on näkökulmien ja vallan vahtimisen kannalta vaarallista.

Köyhyys on mutkikas juttu

Posted on by

Köyhyydestä kertovia juttuja seuraavat yleensä aina kommentit, joissa kerrotaan 1) miksi jutussa esitelty köyhyydestä kärsivä henkilö ei ole köyhä tai miksi hänen ei pitäisi tuntea itseään sellaiseksi ja 2) mitä jutussa haastatellun henkilön olisi pitänyt tai pitäisi yhä tehdä toisin välttääkseen köyhyyden.

Köyhyyttä kokeva joutuu tilanteeseen, jossa toiset helposti katsovat oikeudekseen ojentaa, neuvoa, ohjata, valmentaa ja kepittää häntä. Vain siksi, että hänellä syystä tai toisesta on liian vähän rahaa. Selvää näille kommentaattoreille on se, että köyhä ei saa käydä leffassa, tupakoida, matkustaa, syödä sipsejä tai pitää koiraa. Joskus vaikuttaa siltäkin, että nämä ihmiset kuvittelevat köyhyyden aiheutuvan tällaisista pikkuasioista (joihin he itse eivät tietenkään suin surminkaan ole syyllistyneet!).

Ikävä kyllä köyhyys on rakenteellinen ongelma. Tämä unohtuu yleensä kommenteista kokonaan. Tupakointi ei aiheuta köyhyyttä, eikä koira tai mikropitsan syöntikään. Tilanne yksi (joka voi olla monen tilanteen summa) aiheuttaa köyhyyden, mutta sitä seuraavat tilanteet kaksi ja kolme tyypillisesti lisäävät sitä (ja sen myötä muutakin huonovointisuutta). Monesti mitkään näistä tilanteista eivät ole niistä kärsivän ihmisen omia syitä.

Tein keväällä jutun Martin-Éric Racinesta, joka ilmoittautui, kun etsin köyhyyttä kokevista ihmisistä koostuvassa Facebook-ryhmässä toimeentulotukea saavaa haastateltavaa. Hän oli löytö, koska osasi konkretisoida köyhyyden syitä niin, että asiaa tuntemattomankin kuvittelisi ymmärtävän.

Siis seuraavasti: Ensin hän jäi työttömäksi (koska maailmanlaajuinen lama). Sitten tuli mahdottomaksi maksaa työssäkäyntiaikana otettuja velkoja (koska töitä ei ammattitaidosta ja kovasta yrityksestä huolimatta löytynyt). Koska velkojen uudelleenjärjestely oli mahdotonta, seurauksena oli maksuhäiriömerkintä. Tämän seurauksena puolestaan on lähes mahdotonta saada asuntoa, mistä syystä pitää asua liian kalliisti siellä, missä ylipäätään voi. Asumistuki ei muutenkaan kata asumisen menoja Helsingissä, mikä ajaa ihmisiä vakituisesti toimeentulotuelle. Näin rahatilanne huononee entisestään. Ammatillisia verkostoja ole varaa pitää yllä ja työn löytäminen vaikeutuu. Lisäksi moniin töihin tarvitaan Suomessa tukku lupakortteja, joita ei ole toimeentulotuella varaa hankkia. Keikkatyöt taas viivästyttävät tukien maksua niin, että vähävarainen ihminen voi niitä vastaanottamalla jäädä vaikkapa kuukaudeksi tai pariksi ilman mitään rahaa, mikä on tietenkin ihan mahdoton skenaario. Köyhyys siis lisää köyhyyttä. (Silti tätäkin juttua seuraa kommenttiketju, jossa kerrotaan, mitä haastateltavan olisi pitänyt tehdä toisin.)

Olen tosi iloinen, että tämä juttuni sai marraskuun lopussa Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen verkoston EAPN-Finin Kunnioittavasti köyhyydestä -journalistikilpailussa toisen kunniamaininnan. Raadin jäsen Eeva-Maria Grekula perusteli sitä seuraavasti:

Juttu nostaa kunnioittavasti ja asiallisella kielellä esiin köyhyyttä kokeneen ihmisen tilanteen, mutta liittää sen yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Se tuo esiin köyhyyden rakenteelliset syyt ja kuvaa sen yleisempiä vaikutuksia. Ihminen näytetään aktiivisena. Hän ei ole suostunut uhriksi.

Kilvan voitti Jani Kaaron blogikirjoitus Paraneeko köyhyys rahalla? Seuran sivuilla. Hän perustelee siinä tutkimuksin, että köyhän ongelma ratkeaisi yksinkertaisesti: antamalla tälle rahaa. Ensimmäisen kunniamaininnan sai Anu Silfverbergin Long Play -sivuääni Onko työttömiä olemassa?, jossa hän pohtii käyttämämme kielen ja yhteiskunnallisen ilmapiirin yhteyttä. Nekin kannattaa lukea!

Mitäs mä sanoin ja muita viisauksia – terrorin vuosipäivä

Posted on by

Eräänä iltana noin kuukausi sitten istuimme siemailemassa olutta Place du Tertrellä, kun eräs aukion lukuisista karikatyyripiirtäjistä lähestyi. ”Teillä on mielenkiintoiset kasvot, haluaisin mieluusti piirtää teidät”, hän sanoi puolisolle.

Jäimme miettimään, mitä hän tarkoitti. Herkullista nenää? Houkuttelevia ryppyjä otsassa? Tarpeeksi isoa tukkaa? Olisiko puolisosta erityisen helppo tehdä karikatyyri? Entä minusta?

Emme ottaneet tarjousta vastaan, emme saa koskaan tietää.

***

Tasan vuosi sitten terroristit ampuivat kahdeksan Charlie Hebdo -satiirilehden toimituksen jäsentä kuoliaaksi kahden kilometrin päässä paikasta, jossa nyt istun kirjoittamassa. Samassa rytäkässä he ampuivat neljä muuta ihmistä.

Eilen me istuimme 800 metrin päässä ampumapaikasta, elokuvateatterin päivänäytöksessä, katsomassa dokumenttia L’Humour à mort (”tappavaa huumoria”), joka kertoo Charliesta ja sen tekijöistä – siitä, mikä edelsi terrori-iskua ja siitä, mitä seurasi.

Elokuvan toinen tekijä Daniel Leconte teki Charliesta dokumentin jo vuonna 2007. Osa uudenkin leffan materiaalista on hänen arkistostaan: mukana on ammuttujen piirtäjien Charbin, Cabun ja Tignousin haastatteluja.

Myös Suomessa julistettiin vuosi sitten Je suis Charlie. Hyvin kuuluivat kuitenkin myös äänet, jotka heti tuoreeltaan kommentoivat lehdentekijöiden kaivaneen verta nenästään piirroksillaan (esim. antropologi Sami Laaksonen Kulttuurivihkoissa). Ei pyhää saa pilkata, sanottiin, ja että Charlie Hebdon kuvat ovat vain yksi osoitus Ranskan kolonialistisesta asenteesta kaikkia muita kohtaan. Vähän tuli mieleen se kuuluisa ”mitäs mä sanoin”, viisaus josta on aina yhtä vähän hyötyä.

En tiedä, kuinka laajasti kritisoijat tunsivat Charlien piirroksia (minä en ainakaan tuntenut ennen terrori-iskua, vaikka olin asunutkin Ranskassa), mutta oikeastaan sillä ei ole väliäkään.

Dokumentti nimittäin muistuttaa, miten hullun vaikutelman kritiikki siinä kohtaa antoi: se tuntui sanovan, että joitakin kysymyksiä ei vain pitäisi kysyä eikä joitakin piirroksia julkaista, sillä se saattaa suututtaa ihmisiä, jotka sitten (puolioikeutetusti, ehkä jopa automaattisesti) ryhtyvät ampumaan.

Toki on tärkeää pohtia sitä, miten globalisoituneessa maailmassa kunnioitamme toisia ja miten opimme ymmärtämään erilaisia kulttuureja ja uskonnollisia käsityksiä. Mutta kun tätä pohdintaa harjoitetaan silloin, kun ihmisiä on juuri tapettu vääränlaisten piirrosten vuoksi ihan oikeassa elämässä, paikka ja aika ovat mahdollisimman vääriä. Olkoon Ranska kuinka kolonialistinen hyvänsä ja Charlie Hebdon piirrokset kuinka onnettomia tahansa, oikeusvaltion on puolustettava ihmisten oikeutta elää rauhassa ja puhuttava kaikenlaista kuolemantuomiota ja oman käden oikeutta vastaan. Aina.

Emmehän me kai haluaisi elää vahtien jatkuvasti, että emme vain suututa terroristeja? (Vai elämmekö jo niin?)

Charlie ei suostunut, eikä suostu.

***

Charlie Hebdo julkaisi vuonna 2006 tanskalaisen Jyllands-Postenin kohutut Muhammed-pilapiirrokset. Saman numeron kannessa oli Cabun piirtämä Muhammed, joka silmänsä peittäneenä itkee: ”On rankkaa olla idioottien rakastama.”

Tietyt muslimiyhteisöt Ranskassa haastoivat tuolloin lehden oikeuteen. Se sai vapauttavan tuomion, ja myös valtiovalta asettui sananvapauden nimissä Charlien puolelle.

Charlie Hebdoa päätoimittanut Charb muistutti dokumentissa, että piirroksista ei tarvitse tykätä ja että niistä on lupa ärsyyntyä. Silti, hän sanoi, ei tarvitse julistaa sotaa ketään vastaan, saati eliminoida ketään: vastalauseet voi esittää omilla piirroksilla ja kannanotoilla.

Kynä ja kynä ovat paljon tasaveroisempi taistelupari kuin kynä ja ase.

Charb ei dokumentissa naureskellut ylimielisesti uskonnolle tai uskovaisuudelle. Hän ei vaikuttanut militantilta ateistilta; pikemminkin hänen asenteensa tuntui kysyvältä. Minusta useimmat Charlien piirroksetkaan eivät naureskele uskonnolle halveksivasti. Sellainen on aina tylsää ja halpaa huumoria. Parhaat kuvat pilkkaavat väkivaltaa ja nauravat ekstremisteille. Ne ovat kysymyksiä: Tämänkö me hyväksymme? Charlien kuvat ovat usein myös täsmälleen samanmielisiä monien, monien uskonnollisten johtajien lausumien ja lehtikirjoitusten kanssa: ne kritisoivat sitä, että uskonto on valjastettu väkivallan keppihevoseksi.

Dokumentissa piirrostensa takia ammutut ihmiset muistuttavat haudan takaa, että meidän on voitava puhua maailman tapahtumista ja ihmisten tekemisistä. Jos kaikesta maailmalla nyt tapahtuvasta puhuu mainitsematta uskontoa, kyse on valehtelusta. On saatava kritisoida sitä, mitä tapahtuu, on saatava ihmetellä sitä, on saatava kysyä – myös silloin, kun kritiikki osuu huonosti ja kysymykset ovat tyhmiä. Huonojakin kuvia on saatava piirtää, huonojakin tekstejä kirjoittaa.

Filosofi Elisabeth Badinter muistuttaa dokumentissa, että kaikkien niiden, joilla on julkinen ääni, on kannettava osansa puhumisen riskistä. Muuten barbaarit ovat voittaneet.

***

Jos karikatyristi olisi piirtänyt meidät sinä iltana Place du Tertrellä, olisimme todennäköisesti nähneet itsestämme jotakin, mistä emme kovin suuresti pidä. Minulla olisi ehkä ollut valtava nenä, teeskentelevä tukka, vain viiva ylähuulen paikalla ja eteenpäin työntynyt leuka. Piirtäjä olisi korostanut piirteitä, jotka kuitenkin ovat olemassa, totta. Olisinko suuttunut?

Jos olisin, mitä se olisi kertonut minusta?

***

Vatikaani suuttui, uutisoi tämän päivän Hesarikin. Reaktio liittyy eilen ilmestyneen Charlie Hebdon kanteen, jossa veriseen kaapuun pukeutunut partamies jumalan kaikkinäkevä silmä päänsä yläpuolella kantaa kalashnikovia. Vieressä on teksti: ”Vuosi myöhemmin tappaja on yhä pakosalla”.

Hyvä Vatikaani, tottahan se on! Jumalan nimissä tappavat terroristit mellastavat yhä, vaikka iskujakin he ovat matkan varrella ottaneet. Miksi tätä asiaa ei saa sanoa ääneen? Minusta kyseessä on pilakuva väkivaltaisesta ekstremististä.

Se, mitä oikeasti tapahtuu, on paljon pelottavampaa kuin siitä piirretyt kuvat tai kirjoitetut tekstit, ja paljon loukkaavampaa.

L’Humour à mort -dokumentissa Charb ihmetteli uskovaisia, jotka ajattelevat jumalansa loukkaantuvan jonkun kuolevaisen piirroksista. Eikö kerro vähäisestä uskosta se, että jumalan puolesta pitää olla huolissaan? Ajattelen samaan tapaan: luulisi jumalan kestävän luotujensa naurun! Voi, kuinka toivon sellaista Jumalaa!

Suuttumisreaktioista tulee etsimättä mieleen suomalainen sananlasku ”se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa”. Jos näin on, Charlie Hebdon ja muiden pilapiirtäjien tehtävä on tärkeämpi kuin arvaammekaan.

Miksi Louis Theroux on niin hyvä

Posted on by

Somessa kiertää karseimpia perhekuvia, järkyttävimpiä koulukuvia, poliitikkojen hölmöjä kommentteja, tavisten epäonnistuneita yrityksiä tehdä milloin mitäkin. Niitä me klikkaamme auki, niille me yhdessä nauramme.

New York Times kertoi pari viikkoa sitten markkinointipomo Justine Saccosta, joka menetti työpaikkansa ja maineensa yhden hiukan harkitsemattoman tviitin – tai oikeastaan sitä seuranneen some-myllytyksen (johon kuului muun muassa takia ”16 Tweets Justine Sacco Regrets” -niminen listaus BuzzFeedissä) – takia. Yhden elämä ehkä tuhoutui, mutta moni viihtyi.

Somessa ei useinkaan pyritä ymmärtämiseen vaan yhteisnauramiseen, vaikka se sitten vaatisi julkista nöyryytysshow’ta. (Muistattehan koulukiusaamisen? Siinä oli kyse samasta asiasta.)

Siksi on virkistävää seurata BBC:n dokumentaristi Louis Theroux’n tekemisiä. Hän on tehnyt 1990-luvun lopulta saakka dokumentteja erikoisista ihmisistä ja ilmiöistä, joita somessa olisi helppo myllyttää: äärikristityistä, uusnatseista, uhkapelureista, parinvaihtajista… Yhdessä dokumentissa haastateltava uskoo toimivansa välittäjänä ulkoavaruuden viesteille.

Theroux ei kuitenkaan naura. Hän suhtautuu dokumenttiensa kohteisiin lämmöllä, vaikka he olisivat kuinka omituisia. Hän kulkee haastateltaviensa rinnalla: istuu heidän sohvillaan, tiskaa heidän tiskejään, tarjoutuu osallistumaan, panee itsensä likoon.

Theroux kysyy vaikuttavan suoria kysymyksiä eikä pelkää suututtaa mutta ei koskaan vaikuta tekevän sitä tahallisesti. Hän osoittaa vilpitöntä hämmennystä, mutta hän ei ole ylimielinen eikä pyri lyömään haastateltaviaan laudalta. Theroux tuntuu suhtautuvan maailmaan poikkeuksellisen avoimesti: kuka on sanonut, että juuri se, mitä me yliopistokoulutetut toimittajat uskomme, on totta?

Siksi Louis Theroux on niin hyvä. Juuri siksi hän pääsee kohteitaan niin lähelle. He kertovat hänelle hyvin ristiriitaisia ja kyseenalaisia asioita ilman minkäänlaista pakottamisen tuntua. Katsoja saa nauraa halutessaan, mutta se on hänen omalla vastuullaan. Hän voi toisaalta myös liikuttua, ihmetellä ja oppia jotakin, itsestään ehkä.

Dokumentit toimivat toisestakin syystä. Niiden tekemiseen on käytetty paljon aikaa. Monesti dokkarit sijoittuvat Amerikkaan, ja Theroux kuvausryhmineen on käynyt paikalla monta kertaa eri aikoina. Docville Documentary Film Festivalin perusteellisessa haastattelussa (2012) hän totesikin, että BBC:n budjeteilla töitä on ollut kiva tehdä.

Kolmas Theroux’n salaisuuksista on se, että haastateltavat on valittu huolella. Esimerkiksi ostoskanavista kertovaan jaksoon (Infomercials) taustatiimi on löytänyt Win Parisin, joka tuntuu itsekin olevan kuin huolella rakennettu ostoskanavan tuote. Bordellijaksossa pääosassa esiintyvä prostituoitu on persoonallisuudeltaan yhtä ristiriitainen kuin alakin.

Olen oppinut Theroux’n dokumentteja katsoessani, miten tärkeitä oikeat tyypit ovat myös lehtijutuissa. Aika usein niin lehti- kuin televisiojuttuja tehdään aihe edellä siten, että haastatellaan melkein ketä tahansa siihen sopivaa henkilöä.

Juuri sen oikean löytäminen tuo kuitenkin tarinaan aivan oman ulottuvuutensa, joka parhaimmillaan on sellainen, jota toimittaja ei voi täysin hallita. Minusta silloin ollaan loistokkaan journalismin äärellä.

Aiheesta:
Louis Theroux’s Weird Weekends (1998–2000) Netflixissä

Huhu sopii moukariksi – vai sopiiko?

Posted on by

Lauantain Turun Sanomissa ammattibloggaajat kertoivat, että yritykset painostavat bloggaajia piilomainontaan. Se ei yllätä.

Yritykset tietysti toivoisivat piilomainontaa myös toimittajilta, tai ainakin ne toivoisivat tulevansa mainituiksi positiiviseen sävyyn. Lukija voi kuitenkin luottaa siihen, että lehtijutussa ei ole piilomainontaa, koska journalisteja ja julkaisijoita sitovat Journalistin ohjeet. Bloggaajilla vastaavia ohjeita ei ole.

Journalistin ohjeet kaksi ja kolme ovat tässä yhteydessä erityisen kiinnostavia:

2. Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.
3. Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.

Nämä ohjeet takaavat riippumattoman journalismin mutta ovat joskus aika vaikeita ammattitoimittajillekin. Lisäksi julkaisut ovat erilaisia. Miten toimitaan tiukassa paikassa asiakaslehdessä, jossa asiakas maksaa sisällön? Entä miten varmistetaan haastateltavan oikeudenmukainen käsittely, jos toimittaja pitää tämän puheita täytenä soopana? Miten kunnioitetaan ja ollaan rehellisiä samaan aikaan?

Journalistin ohjeet kehottavat pyydettäessä antamaan haastateltavalle mahdollisuuden virheiden korjaamiseen ennen julkaisua.

18. Haastateltavan pyyntöön tarkastaa lausumansa ennen julkaisemista on syytä suostua, jos julkaisuaikataulu sen mahdollistaa. Tarkastamisoikeus koskee vain haastateltavan omia lausumia, eikä sillä saa luovuttaa journalistista päätösvaltaa toimituksen ulkopuolelle.

Käytännössä ohjeen toinen virke vaatii usein hienovaraisuutta. Haastateltavalle voi korjausvaiheessa tulla mieleen yhtä ja toista, mitä haastattelutilanteessa ei lainkaan käsitelty. Toimittajan tyyli tai näkökulmavalinta ei ehkä miellytä häntä, ja korjaukset ulottuvat myös toimittajan osuuksiin. Kenties toimittajan valitsema toinen haastateltava tuntuu väärältä – hänen sanomisensahan ovat ihan ristiriitaisia omien repliikkien kanssa!

Journalistisen työn tarkoitus ei kuitenkaan ole saattaa minkään alan yrityksiä kritiikittömän hyvään valoon vain siksi, että ne ovat suostuneet haastatteluun. Yritys saa itseään tyydyttävän jutun helpoiten siten, että se ei kätke kaapissaan luurankoja (tai ottamalla yhteyttä bloggaajaan, ehkä). Sillä kaikkien edellisten ohjeiden lisäksi toimittajaa sitoo tämä:

12. Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.

Sellaistakin sattuu, että haastateltavaa rupeaa haastattelun jälkeen kaduttamaan. Vasta mustaa valkoisella nähdessään haastateltava tajuaa, ettei oikeastaan halunnutkaan kertoa julkisesti asiaansa. Kyse ei tarvitse olla siitä, että toimittaja olisi kirjoittanut epätotta tai edes mitään erityisen kiusaannuttavaa. Kiva keskusteluhetki vaan näyttää tekstitiedostona jotenkin hurjalta.
Journalistin ohjeet kuitenkin panevat toimittajan hälytyskellot soimaan, jos haastateltava haluaa vetää sanansa takaisin:

19. Haastateltavan kieltoon julkaista lausumansa tulee suostua vain, jos olosuhteet ovat haastattelun antamisen jälkeen muuttuneet niin olennaisesti, että julkaiseminen olisi selvästi kohtuutonta.

Palataan bloggaajiin. Jotkut nimittävät heitä hyviksi sijaisiksi journalisteille, joita irtisanotaan nyt joukoittain. Hyvää blogia onkin kiva lukea, ja usein pointit ovat terävämpiä kuin journalismissa ikään. Mutta tämä yksi pikku juttu olisi kyllä syytä huomioida.

Miten ihmeessä voin olla varma, että bloggaaja on tarkistanut lähteensä? Mistä tiedän, kenen näkökulmasta hän kirjoittaa? Kenen on vastuu, kun bloggaaja julkaisee piilomainontaa tai epätotta jossakin isossa blogiyhteisössä?

Somessa yritys saattaa saada piilomainontaa läpi, mutta samalla tavalla se voi joutua ansaitsemattoman huonon julkisuuden kynsiin aika äkillisesti. Jos eettisiä pelisääntöjä ei ole, huhu riittää moukaroinnin perusteeksi.

Naisia, miehiä, ihmisiä

Posted on by

Lueskelin eilen Setan toimittajaopasta. Innostuin luettuani Hesarin oivan jutun tyypistä, jonka tyttöystävästä oli tullut poikaystävä.

Kannatti, tietenkin. En ollut aikaisemmin ajatellut, että on harhaanjohtavaa sanoa transseksuaalinen, kun kyse on transsukupuolisesta. Esimerkiksi. Paljon tiedostamatonta on siellä, missä luulee tiedostavansa.

Työtoverini toi taannoin Facebookissa esille, että heterot puhuvat hyvin paljon seksuaalisesta suuntautumisestaan. Kerrotaan ”mun miehestä” tai ihaillaan vaikkapa kuumia palomiehiä. Heitetään läppää, jossa on vahva hetero-oletus. Totta tosiaan.

Lehtijuttua kirjoittaessani mietin usein (aina?) sukupuolta ja ikää. Onko aiheellista kertoa, mitä haastateltavan puolisolla tai lapsilla on jalkovälissään? Haluaako lukija tietää, minkä ikäinen haastateltava on? Monesti tällaisia tietoja pidetään selviöinä – tietenkin ne on kerrottava jutussa! Vaikka kyse olisi työstä ja yhteiskunnallisista mielipiteistä.

Samalla nämä asiat vaikuttavat paljon tulkintaan. Haastateltavan puheet tulkitaan toisin, jos hänen kumppaninsa on hänen kanssaan samaa sukupuolta. Samoin hänet on helpompi leimata johonkin kategoriaan (myös negatiivisesti), jos hänen ikänsä kerrotaan. Toisaalta molemmilla asioilla saattaa joskus olla merkitystä. Mutta milloin?

Kirjoitin taannoin jutun miehestä, jolla oli mielenkiintoinen työ. Hänen ikäänsä ei kerrottu jutussa, vaikka mielenkiintoista oli, että hän ei ollut vanha. Ikä kävi suurin piirtein ilmi kuvasta. Jutussa kerrottiin hänen perheestään sen verran, että esille tuli seksuaalinen suuntautuminen (hetero) ja lasten sukupuolet.

Olisin voinut kirjoittaa vain puolisosta ja lapsista. Tämä olisi ollut ehkä viisaampaa. Ainakaan lasten kohdalla emme tiedä, mitä sukupuolta he kokevat olevansa. Kuitenkin kirjoitin, kuten haastateltava puhui, eikä se ollut vahinko. Minusta jotakin mielenkiintoista kertoi se, että hän puhui vaimosta ja halusi tuoda esille lasten sukupuolet: hän oli melko perinteinen tyyppi eikä ehkä erityisen sensitiivinen seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvissä asioissa.

Silti jäin miettimään. Olisiko minun kuitenkin toimittajana pitänyt kirjoittaa toisin?

Toimittajamme valoisa unelmakaksio

Posted on by

Kaveri kertoi kaveristaan, jonka äiti on sisustuslehden X toimittaja. ”Se oli tosi kiva, kun kaveri muutti omaan kotiin: siitä tehtiin lehteen juttu ja se sai kaikenlaista kivaa kämppäänsä.” Minä häkellyin. Noinko se oikeasti menee?

Olen huomannut monessa sisustuslehdessä trendin, jossa haastateltavia ei ole tarvinnut etsiä kaukaa. Juttuja tehdään milloin oman ruokatoimittajan keittiöstä, milloin avustajan valoisasta unelmakodista. Kädessäni on juuri nyt lehti, jossa on ensin juttu avustajan Y kodista ja muutaman aukeaman perästä hänen kirjoittamansa juttu toisen henkilön kodista. Tekijältä-palstat eivät enää riitä, nyt omia toimittajia tai luottoavustajia haastatellaan jo ihan kunnon jutuissakin.

Ehkä he vaan ovat niin trendikkäitä ja hyvämakuisia. Ehkä tosiaan. Kauniitahan nuo ovat: sisustustoimittajien kodit, ruokatoimittajien keittiöt, muotitoimittajan vaatteet.

Mutta ei sen kyllä näin pitänyt mennä, journalismin nimittäin. Ei ole ok, että kun tarvitsen juttuun haastateltavaa ja sovin itse kuvaukseen, haastattelen itseäni. Miksi?

Väitän, että tekijät tulevat hyvin herkästi sokeiksi oikeasti uudelle ja kiinnostavalle, jos luottavat liikaa omaan käsitykseensä hyvästä mausta tai inspiroivuudesta. Jutut alkavat toistaa itseään. Juuri nyt loputtomasti mustavalkoista ja graafisia kuvioita, yksinkertaista ja vähän vekkulia, valon tulvintaa, piristävää keltaista. Kun samat avustajat vielä kirjoittavat useampaan lehteen ja tulevat kaikkiin näihin haastatelluiksikin, jäljelle jää yksi sana. Blaah.

En tiedä, mitä on hyvä sisustusjournalismi. Sisustuslehdillä olisi oiva tilaisuus näyttää se minulle. Voisikohan lehdistä jonakin päivänä tutkailla myös niitä ihan tavallisia koteja, joissa ehkä on Sotkan lasivitriini, mutta jossa monin tavoin nautitaan elosta – tai on keksitty jokin omituinen ratkaisu, jolla on saatu taiottua lisää tilaa? Uskoisin, että ammattilainen osaisi kuvata sellaisiakin kiinnostavasti. (Tässä on hyvä ote.)