Mitäs mä sanoin ja muita viisauksia – terrorin vuosipäivä

Eräänä iltana noin kuukausi sitten istuimme siemailemassa olutta Place du Tertrellä, kun eräs aukion lukuisista karikatyyripiirtäjistä lähestyi. ”Teillä on mielenkiintoiset kasvot, haluaisin mieluusti piirtää teidät”, hän sanoi puolisolle.

Jäimme miettimään, mitä hän tarkoitti. Herkullista nenää? Houkuttelevia ryppyjä otsassa? Tarpeeksi isoa tukkaa? Olisiko puolisosta erityisen helppo tehdä karikatyyri? Entä minusta?

Emme ottaneet tarjousta vastaan, emme saa koskaan tietää.

***

Tasan vuosi sitten terroristit ampuivat kahdeksan Charlie Hebdo -satiirilehden toimituksen jäsentä kuoliaaksi kahden kilometrin päässä paikasta, jossa nyt istun kirjoittamassa. Samassa rytäkässä he ampuivat neljä muuta ihmistä.

Eilen me istuimme 800 metrin päässä ampumapaikasta, elokuvateatterin päivänäytöksessä, katsomassa dokumenttia L’Humour à mort (”tappavaa huumoria”), joka kertoo Charliesta ja sen tekijöistä – siitä, mikä edelsi terrori-iskua ja siitä, mitä seurasi.

Elokuvan toinen tekijä Daniel Leconte teki Charliesta dokumentin jo vuonna 2007. Osa uudenkin leffan materiaalista on hänen arkistostaan: mukana on ammuttujen piirtäjien Charbin, Cabun ja Tignousin haastatteluja.

Myös Suomessa julistettiin vuosi sitten Je suis Charlie. Hyvin kuuluivat kuitenkin myös äänet, jotka heti tuoreeltaan kommentoivat lehdentekijöiden kaivaneen verta nenästään piirroksillaan (esim. antropologi Sami Laaksonen Kulttuurivihkoissa). Ei pyhää saa pilkata, sanottiin, ja että Charlie Hebdon kuvat ovat vain yksi osoitus Ranskan kolonialistisesta asenteesta kaikkia muita kohtaan. Vähän tuli mieleen se kuuluisa ”mitäs mä sanoin”, viisaus josta on aina yhtä vähän hyötyä.

En tiedä, kuinka laajasti kritisoijat tunsivat Charlien piirroksia (minä en ainakaan tuntenut ennen terrori-iskua, vaikka olin asunutkin Ranskassa), mutta oikeastaan sillä ei ole väliäkään.

Dokumentti nimittäin muistuttaa, miten hullun vaikutelman kritiikki siinä kohtaa antoi: se tuntui sanovan, että joitakin kysymyksiä ei vain pitäisi kysyä eikä joitakin piirroksia julkaista, sillä se saattaa suututtaa ihmisiä, jotka sitten (puolioikeutetusti, ehkä jopa automaattisesti) ryhtyvät ampumaan.

Toki on tärkeää pohtia sitä, miten globalisoituneessa maailmassa kunnioitamme toisia ja miten opimme ymmärtämään erilaisia kulttuureja ja uskonnollisia käsityksiä. Mutta kun tätä pohdintaa harjoitetaan silloin, kun ihmisiä on juuri tapettu vääränlaisten piirrosten vuoksi ihan oikeassa elämässä, paikka ja aika ovat mahdollisimman vääriä. Olkoon Ranska kuinka kolonialistinen hyvänsä ja Charlie Hebdon piirrokset kuinka onnettomia tahansa, oikeusvaltion on puolustettava ihmisten oikeutta elää rauhassa ja puhuttava kaikenlaista kuolemantuomiota ja oman käden oikeutta vastaan. Aina.

Emmehän me kai haluaisi elää vahtien jatkuvasti, että emme vain suututa terroristeja? (Vai elämmekö jo niin?)

Charlie ei suostunut, eikä suostu.

***

Charlie Hebdo julkaisi vuonna 2006 tanskalaisen Jyllands-Postenin kohutut Muhammed-pilapiirrokset. Saman numeron kannessa oli Cabun piirtämä Muhammed, joka silmänsä peittäneenä itkee: ”On rankkaa olla idioottien rakastama.”

Tietyt muslimiyhteisöt Ranskassa haastoivat tuolloin lehden oikeuteen. Se sai vapauttavan tuomion, ja myös valtiovalta asettui sananvapauden nimissä Charlien puolelle.

Charlie Hebdoa päätoimittanut Charb muistutti dokumentissa, että piirroksista ei tarvitse tykätä ja että niistä on lupa ärsyyntyä. Silti, hän sanoi, ei tarvitse julistaa sotaa ketään vastaan, saati eliminoida ketään: vastalauseet voi esittää omilla piirroksilla ja kannanotoilla.

Kynä ja kynä ovat paljon tasaveroisempi taistelupari kuin kynä ja ase.

Charb ei dokumentissa naureskellut ylimielisesti uskonnolle tai uskovaisuudelle. Hän ei vaikuttanut militantilta ateistilta; pikemminkin hänen asenteensa tuntui kysyvältä. Minusta useimmat Charlien piirroksetkaan eivät naureskele uskonnolle halveksivasti. Sellainen on aina tylsää ja halpaa huumoria. Parhaat kuvat pilkkaavat väkivaltaa ja nauravat ekstremisteille. Ne ovat kysymyksiä: Tämänkö me hyväksymme? Charlien kuvat ovat usein myös täsmälleen samanmielisiä monien, monien uskonnollisten johtajien lausumien ja lehtikirjoitusten kanssa: ne kritisoivat sitä, että uskonto on valjastettu väkivallan keppihevoseksi.

Dokumentissa piirrostensa takia ammutut ihmiset muistuttavat haudan takaa, että meidän on voitava puhua maailman tapahtumista ja ihmisten tekemisistä. Jos kaikesta maailmalla nyt tapahtuvasta puhuu mainitsematta uskontoa, kyse on valehtelusta. On saatava kritisoida sitä, mitä tapahtuu, on saatava ihmetellä sitä, on saatava kysyä – myös silloin, kun kritiikki osuu huonosti ja kysymykset ovat tyhmiä. Huonojakin kuvia on saatava piirtää, huonojakin tekstejä kirjoittaa.

Filosofi Elisabeth Badinter muistuttaa dokumentissa, että kaikkien niiden, joilla on julkinen ääni, on kannettava osansa puhumisen riskistä. Muuten barbaarit ovat voittaneet.

***

Jos karikatyristi olisi piirtänyt meidät sinä iltana Place du Tertrellä, olisimme todennäköisesti nähneet itsestämme jotakin, mistä emme kovin suuresti pidä. Minulla olisi ehkä ollut valtava nenä, teeskentelevä tukka, vain viiva ylähuulen paikalla ja eteenpäin työntynyt leuka. Piirtäjä olisi korostanut piirteitä, jotka kuitenkin ovat olemassa, totta. Olisinko suuttunut?

Jos olisin, mitä se olisi kertonut minusta?

***

Vatikaani suuttui, uutisoi tämän päivän Hesarikin. Reaktio liittyy eilen ilmestyneen Charlie Hebdon kanteen, jossa veriseen kaapuun pukeutunut partamies jumalan kaikkinäkevä silmä päänsä yläpuolella kantaa kalashnikovia. Vieressä on teksti: ”Vuosi myöhemmin tappaja on yhä pakosalla”.

Hyvä Vatikaani, tottahan se on! Jumalan nimissä tappavat terroristit mellastavat yhä, vaikka iskujakin he ovat matkan varrella ottaneet. Miksi tätä asiaa ei saa sanoa ääneen? Minusta kyseessä on pilakuva väkivaltaisesta ekstremististä.

Se, mitä oikeasti tapahtuu, on paljon pelottavampaa kuin siitä piirretyt kuvat tai kirjoitetut tekstit, ja paljon loukkaavampaa.

L’Humour à mort -dokumentissa Charb ihmetteli uskovaisia, jotka ajattelevat jumalansa loukkaantuvan jonkun kuolevaisen piirroksista. Eikö kerro vähäisestä uskosta se, että jumalan puolesta pitää olla huolissaan? Ajattelen samaan tapaan: luulisi jumalan kestävän luotujensa naurun! Voi, kuinka toivon sellaista Jumalaa!

Suuttumisreaktioista tulee etsimättä mieleen suomalainen sananlasku ”se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa”. Jos näin on, Charlie Hebdon ja muiden pilapiirtäjien tehtävä on tärkeämpi kuin arvaammekaan.

Mainokset

Miksi Louis Theroux on niin hyvä

Somessa kiertää karseimpia perhekuvia, järkyttävimpiä koulukuvia, poliitikkojen hölmöjä kommentteja, tavisten epäonnistuneita yrityksiä tehdä milloin mitäkin. Niitä me klikkaamme auki, niille me yhdessä nauramme.

New York Times kertoi pari viikkoa sitten markkinointipomo Justine Saccosta, joka menetti työpaikkansa ja maineensa yhden hiukan harkitsemattoman tviitin – tai oikeastaan sitä seuranneen some-myllytyksen (johon kuului muun muassa takia ”16 Tweets Justine Sacco Regrets” -niminen listaus BuzzFeedissä) – takia. Yhden elämä ehkä tuhoutui, mutta moni viihtyi.

Somessa ei useinkaan pyritä ymmärtämiseen vaan yhteisnauramiseen, vaikka se sitten vaatisi julkista nöyryytysshow’ta. (Muistattehan koulukiusaamisen? Siinä oli kyse samasta asiasta.)

Siksi on virkistävää seurata BBC:n dokumentaristi Louis Theroux’n tekemisiä. Hän on tehnyt 1990-luvun lopulta saakka dokumentteja erikoisista ihmisistä ja ilmiöistä, joita somessa olisi helppo myllyttää: äärikristityistä, uusnatseista, uhkapelureista, parinvaihtajista… Yhdessä dokumentissa haastateltava uskoo toimivansa välittäjänä ulkoavaruuden viesteille.

Theroux ei kuitenkaan naura. Hän suhtautuu dokumenttiensa kohteisiin lämmöllä, vaikka he olisivat kuinka omituisia. Hän kulkee haastateltaviensa rinnalla: istuu heidän sohvillaan, tiskaa heidän tiskejään, tarjoutuu osallistumaan, panee itsensä likoon.

Theroux kysyy vaikuttavan suoria kysymyksiä eikä pelkää suututtaa mutta ei koskaan vaikuta tekevän sitä tahallisesti. Hän osoittaa vilpitöntä hämmennystä, mutta hän ei ole ylimielinen eikä pyri lyömään haastateltaviaan laudalta. Theroux tuntuu suhtautuvan maailmaan poikkeuksellisen avoimesti: kuka on sanonut, että juuri se, mitä me yliopistokoulutetut toimittajat uskomme, on totta?

Siksi Louis Theroux on niin hyvä. Juuri siksi hän pääsee kohteitaan niin lähelle. He kertovat hänelle hyvin ristiriitaisia ja kyseenalaisia asioita ilman minkäänlaista pakottamisen tuntua. Katsoja saa nauraa halutessaan, mutta se on hänen omalla vastuullaan. Hän voi toisaalta myös liikuttua, ihmetellä ja oppia jotakin, itsestään ehkä.

Dokumentit toimivat toisestakin syystä. Niiden tekemiseen on käytetty paljon aikaa. Monesti dokkarit sijoittuvat Amerikkaan, ja Theroux kuvausryhmineen on käynyt paikalla monta kertaa eri aikoina. Docville Documentary Film Festivalin perusteellisessa haastattelussa (2012) hän totesikin, että BBC:n budjeteilla töitä on ollut kiva tehdä.

Kolmas Theroux’n salaisuuksista on se, että haastateltavat on valittu huolella. Esimerkiksi ostoskanavista kertovaan jaksoon (Infomercials) taustatiimi on löytänyt Win Parisin, joka tuntuu itsekin olevan kuin huolella rakennettu ostoskanavan tuote. Bordellijaksossa pääosassa esiintyvä prostituoitu on persoonallisuudeltaan yhtä ristiriitainen kuin alakin.

Olen oppinut Theroux’n dokumentteja katsoessani, miten tärkeitä oikeat tyypit ovat myös lehtijutuissa. Aika usein niin lehti- kuin televisiojuttuja tehdään aihe edellä siten, että haastatellaan melkein ketä tahansa siihen sopivaa henkilöä.

Juuri sen oikean löytäminen tuo kuitenkin tarinaan aivan oman ulottuvuutensa, joka parhaimmillaan on sellainen, jota toimittaja ei voi täysin hallita. Minusta silloin ollaan loistokkaan journalismin äärellä.

Aiheesta:
Louis Theroux’s Weird Weekends (1998–2000) Netflixissä

Huhu sopii moukariksi – vai sopiiko?

Lauantain Turun Sanomissa ammattibloggaajat kertoivat, että yritykset painostavat bloggaajia piilomainontaan. Se ei yllätä.

Yritykset tietysti toivoisivat piilomainontaa myös toimittajilta, tai ainakin ne toivoisivat tulevansa mainituiksi positiiviseen sävyyn. Lukija voi kuitenkin luottaa siihen, että lehtijutussa ei ole piilomainontaa, koska journalisteja ja julkaisijoita sitovat Journalistin ohjeet. Bloggaajilla vastaavia ohjeita ei ole.

Journalistin ohjeet kaksi ja kolme ovat tässä yhteydessä erityisen kiinnostavia:

2. Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.
3. Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.

Nämä ohjeet takaavat riippumattoman journalismin mutta ovat joskus aika vaikeita ammattitoimittajillekin. Lisäksi julkaisut ovat erilaisia. Miten toimitaan tiukassa paikassa asiakaslehdessä, jossa asiakas maksaa sisällön? Entä miten varmistetaan haastateltavan oikeudenmukainen käsittely, jos toimittaja pitää tämän puheita täytenä soopana? Miten kunnioitetaan ja ollaan rehellisiä samaan aikaan?

Journalistin ohjeet kehottavat pyydettäessä antamaan haastateltavalle mahdollisuuden virheiden korjaamiseen ennen julkaisua.

18. Haastateltavan pyyntöön tarkastaa lausumansa ennen julkaisemista on syytä suostua, jos julkaisuaikataulu sen mahdollistaa. Tarkastamisoikeus koskee vain haastateltavan omia lausumia, eikä sillä saa luovuttaa journalistista päätösvaltaa toimituksen ulkopuolelle.

Käytännössä ohjeen toinen virke vaatii usein hienovaraisuutta. Haastateltavalle voi korjausvaiheessa tulla mieleen yhtä ja toista, mitä haastattelutilanteessa ei lainkaan käsitelty. Toimittajan tyyli tai näkökulmavalinta ei ehkä miellytä häntä, ja korjaukset ulottuvat myös toimittajan osuuksiin. Kenties toimittajan valitsema toinen haastateltava tuntuu väärältä – hänen sanomisensahan ovat ihan ristiriitaisia omien repliikkien kanssa!

Journalistisen työn tarkoitus ei kuitenkaan ole saattaa minkään alan yrityksiä kritiikittömän hyvään valoon vain siksi, että ne ovat suostuneet haastatteluun. Yritys saa itseään tyydyttävän jutun helpoiten siten, että se ei kätke kaapissaan luurankoja (tai ottamalla yhteyttä bloggaajaan, ehkä). Sillä kaikkien edellisten ohjeiden lisäksi toimittajaa sitoo tämä:

12. Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.

Sellaistakin sattuu, että haastateltavaa rupeaa haastattelun jälkeen kaduttamaan. Vasta mustaa valkoisella nähdessään haastateltava tajuaa, ettei oikeastaan halunnutkaan kertoa julkisesti asiaansa. Kyse ei tarvitse olla siitä, että toimittaja olisi kirjoittanut epätotta tai edes mitään erityisen kiusaannuttavaa. Kiva keskusteluhetki vaan näyttää tekstitiedostona jotenkin hurjalta.
Journalistin ohjeet kuitenkin panevat toimittajan hälytyskellot soimaan, jos haastateltava haluaa vetää sanansa takaisin:

19. Haastateltavan kieltoon julkaista lausumansa tulee suostua vain, jos olosuhteet ovat haastattelun antamisen jälkeen muuttuneet niin olennaisesti, että julkaiseminen olisi selvästi kohtuutonta.

Palataan bloggaajiin. Jotkut nimittävät heitä hyviksi sijaisiksi journalisteille, joita irtisanotaan nyt joukoittain. Hyvää blogia onkin kiva lukea, ja usein pointit ovat terävämpiä kuin journalismissa ikään. Mutta tämä yksi pikku juttu olisi kyllä syytä huomioida.

Miten ihmeessä voin olla varma, että bloggaaja on tarkistanut lähteensä? Mistä tiedän, kenen näkökulmasta hän kirjoittaa? Kenen on vastuu, kun bloggaaja julkaisee piilomainontaa tai epätotta jossakin isossa blogiyhteisössä?

Somessa yritys saattaa saada piilomainontaa läpi, mutta samalla tavalla se voi joutua ansaitsemattoman huonon julkisuuden kynsiin aika äkillisesti. Jos eettisiä pelisääntöjä ei ole, huhu riittää moukaroinnin perusteeksi.

Naisia, miehiä, ihmisiä

Lueskelin eilen Setan toimittajaopasta. Innostuin luettuani Hesarin oivan jutun tyypistä, jonka tyttöystävästä oli tullut poikaystävä.

Kannatti, tietenkin. En ollut aikaisemmin ajatellut, että on harhaanjohtavaa sanoa transseksuaalinen, kun kyse on transsukupuolisesta. Esimerkiksi. Paljon tiedostamatonta on siellä, missä luulee tiedostavansa.

Työtoverini toi taannoin Facebookissa esille, että heterot puhuvat hyvin paljon seksuaalisesta suuntautumisestaan. Kerrotaan ”mun miehestä” tai ihaillaan vaikkapa kuumia palomiehiä. Heitetään läppää, jossa on vahva hetero-oletus. Totta tosiaan.

Lehtijuttua kirjoittaessani mietin usein (aina?) sukupuolta ja ikää. Onko aiheellista kertoa, mitä haastateltavan puolisolla tai lapsilla on jalkovälissään? Haluaako lukija tietää, minkä ikäinen haastateltava on? Monesti tällaisia tietoja pidetään selviöinä – tietenkin ne on kerrottava jutussa! Vaikka kyse olisi työstä ja yhteiskunnallisista mielipiteistä.

Samalla nämä asiat vaikuttavat paljon tulkintaan. Haastateltavan puheet tulkitaan toisin, jos hänen kumppaninsa on hänen kanssaan samaa sukupuolta. Samoin hänet on helpompi leimata johonkin kategoriaan (myös negatiivisesti), jos hänen ikänsä kerrotaan. Toisaalta molemmilla asioilla saattaa joskus olla merkitystä. Mutta milloin?

Kirjoitin taannoin jutun miehestä, jolla oli mielenkiintoinen työ. Hänen ikäänsä ei kerrottu jutussa, vaikka mielenkiintoista oli, että hän ei ollut vanha. Ikä kävi suurin piirtein ilmi kuvasta. Jutussa kerrottiin hänen perheestään sen verran, että esille tuli seksuaalinen suuntautuminen (hetero) ja lasten sukupuolet.

Olisin voinut kirjoittaa vain puolisosta ja lapsista. Tämä olisi ollut ehkä viisaampaa. Ainakaan lasten kohdalla emme tiedä, mitä sukupuolta he kokevat olevansa. Kuitenkin kirjoitin, kuten haastateltava puhui, eikä se ollut vahinko. Minusta jotakin mielenkiintoista kertoi se, että hän puhui vaimosta ja halusi tuoda esille lasten sukupuolet: hän oli melko perinteinen tyyppi eikä ehkä erityisen sensitiivinen seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvissä asioissa.

Silti jäin miettimään. Olisiko minun kuitenkin toimittajana pitänyt kirjoittaa toisin?

Toimittajamme valoisa unelmakaksio

Kaveri kertoi kaveristaan, jonka äiti on sisustuslehden X toimittaja. ”Se oli tosi kiva, kun kaveri muutti omaan kotiin: siitä tehtiin lehteen juttu ja se sai kaikenlaista kivaa kämppäänsä.” Minä häkellyin. Noinko se oikeasti menee?

Olen huomannut monessa sisustuslehdessä trendin, jossa haastateltavia ei ole tarvinnut etsiä kaukaa. Juttuja tehdään milloin oman ruokatoimittajan keittiöstä, milloin avustajan valoisasta unelmakodista. Kädessäni on juuri nyt lehti, jossa on ensin juttu avustajan Y kodista ja muutaman aukeaman perästä hänen kirjoittamansa juttu toisen henkilön kodista. Tekijältä-palstat eivät enää riitä, nyt omia toimittajia tai luottoavustajia haastatellaan jo ihan kunnon jutuissakin.

Ehkä he vaan ovat niin trendikkäitä ja hyvämakuisia. Ehkä tosiaan. Kauniitahan nuo ovat: sisustustoimittajien kodit, ruokatoimittajien keittiöt, muotitoimittajan vaatteet.

Mutta ei sen kyllä näin pitänyt mennä, journalismin nimittäin. Ei ole ok, että kun tarvitsen juttuun haastateltavaa ja sovin itse kuvaukseen, haastattelen itseäni. Miksi?

Väitän, että tekijät tulevat hyvin herkästi sokeiksi oikeasti uudelle ja kiinnostavalle, jos luottavat liikaa omaan käsitykseensä hyvästä mausta tai inspiroivuudesta. Jutut alkavat toistaa itseään. Juuri nyt loputtomasti mustavalkoista ja graafisia kuvioita, yksinkertaista ja vähän vekkulia, valon tulvintaa, piristävää keltaista. Kun samat avustajat vielä kirjoittavat useampaan lehteen ja tulevat kaikkiin näihin haastatelluiksikin, jäljelle jää yksi sana. Blaah.

En tiedä, mitä on hyvä sisustusjournalismi. Sisustuslehdillä olisi oiva tilaisuus näyttää se minulle. Voisikohan lehdistä jonakin päivänä tutkailla myös niitä ihan tavallisia koteja, joissa ehkä on Sotkan lasivitriini, mutta jossa monin tavoin nautitaan elosta – tai on keksitty jokin omituinen ratkaisu, jolla on saatu taiottua lisää tilaa? Uskoisin, että ammattilainen osaisi kuvata sellaisiakin kiinnostavasti. (Tässä on hyvä ote.)

Joltakin lainattu

Talouselämä lainasi Kotitaloon kirjoittamaani juttua. Henkisesti palkitsevaa, kiitos ja kumarrus.

Siteerauksen ensimmäiset kappaleet luettuani olin kuitenkin hiukan hämmentynyt. Ne olivat suoraan minun tekstistäni. Muutenkin aika suuri osa laajahkosta lainauksesta oli suoraa (yhdyssanavirheet sentään eivät!).

Talouselämä viittaa jutussa Kotitaloon ja linkittää sen nettisivuille. Siellä juttua ei ole näkyvissä, joten jutun ja suoraan lainattujen pätkien kirjoittajaa ei käy mistään ilmi.

En ole tekstistäni mustasukkainen, mutta rupesin miettimään: ovatko  lainaus- ja tiivistyskäytännöt kovastikin muuttuneet siitä, mitä minulle opetettiin koulussa? Eikö kirjoittajaa tarvitse mainita, vaikka siteeraus on suoraa, riittääkö lehti (ilman edes numeroa, joka muuten on 6/2012)? Tekijänoikeuslaki sanoo, että ”julkistetusta teoksesta on lupa hyvän tavan mukaisesti ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa”, Journalistin ohjeiden seiskakohta taas, että: ”Myös toisen työtä käytettäessä on noudatettava hyvää tapaa. Lähde on mainittava, kun käytetään toisen julkaisemia tietoja.”

Selventäisikö joku, mikä on ”hyvä tapa” tai ”tarkoituksen edellyttämä laajuus” nykyisessä nettimaailmassa?