Nainen tienaa 1,5 euroa

kierrätystä

Tyhjinä hetkinä löydän itseni usein Facebookista kaupunginosani kierrätyspalstalta. Selailen sitä huvikseni. Joskus myyn jotain itsekin.

Palstalla pyörivistä yli 10 000 ihmisestä varmaankin 90 prosenttia on yhdellä tavalla kaltaisiani. He ovat naisia. Monet heistä myyvät pitkää listaa kamoja parilla eurolla kappale.

Kaikki hommaa kokeilleet tietävät, että tuotteiden myyntikuntoon laittamisessa ja kuvaamisessa sekä etenkin lisätietojen tarjoamisessa ja tapaamisesta sopimisessa vierähtää yllättävän kauan. Tuntipalkka jää onnettomaksi. Silti teemme sitä.

Minua askarruttaa, miksi melkein kaikki kierrättäjät ovat naisia – myös ne, jotka kauppaavat miesten vaatteita? Vastikään kaupunginosan kierrätysryhmässä oli sellainen poikkeustapaus kuin mies, joka tarjosi lastenvaatteita. Mutta hän toimi toisin kuin useimmat naiset. Tuotteita oli kaksi settiä – ei irtomyyntiä – ja molempien hinta oli nolla euroa. Kuulosti virtaviivaiselta ja herätti toisen kysymyksen: miksi monet naiset ajattelevat jo kertaalleen maksetuista housuista saatavia paria euroa merkittävänä tulona mutta miehet usein eivät? Vai sumplaammeko Facebook-palstoilla jostakin muusta syystä?

Tarkistaessani HSY:n jäteoppaasta taas kerran jonkin roskan oikeaa loppusijoituspaikkaa mietin, onko kierrätys muutenkin naisten hommaa. Kuinka moni yksin asuva mies kierrättää tarkasti kaiken (ja kuinka moni yksin asuva nainen)? Jos pitäisi lyödä vetoa, arvelisin että pullot ja lehdet kierrätetään Suomessa aika hyvin sukupuolesta riippumatta, mutta kaiken muun kierrätyksen arvaisin olevan naisten harteilla. Mitenköhän oikeasti on?

Tekisi mieleni päätellä, että vielä 2010-luvullakin naiset katsovat mitä pienimpiä yksityiskohtia – tyhjenneen viilipurkin oikeaa loppusijoituspaikkaa ja vauvan hiukan nukkaisen bodyn jälleenmyyntiarvoa – kun taas miehet keskittyvät isompiin kokonaisuuksiin. Tämä on tietenkin yleistys, enkä varsinkaan usko että se on myötäsyntyistä. Mutta jotakin on kasvatuksessamme, joka saa naisista esille tämän ”tuostakin voisi vain puolen tunnin työllä saada puolitoista euroa” -asenteen helpommin kuin miehissä. Se vaivaa minua.

Kiinnitän toistuvasti huomiota siihen, että vaatekierrätyksestä puhuttaessa naiset tuskailevat kirpputoripöytien varailun, kamojen säilömisen ja ees taas roudailun kanssa, koska eivät malta laittaa kaikkia vaatteitaan ilmaiseksi kiertoon. Vaikka niille ei ole enää omaa käyttöä ja vaikka niihin kulutettu raha on jo mennyt. Toimin näin itsekin, mutta en ymmärrä logiikkaa.

Aika harva meistä tuntuu ajattelevan, että laitanpa tämän laatutavaran nyt Kierrätyskeskukseen tai muuhun hyvään tarkoitukseen, jotta kierrättävä taho voi sitten saada siitä vähän voittoa omaksi hyödykseen (koska, toisin kuin suuri osa muista vaatteista, se ostetaan aika varmasti). Moni laittaa kierrätyspusseihin ainoastaan puoliepätoivoisia tai lähes arvottomia vaatteita ja näkee hulluna vaivaa saadakseen jonkin kympin omaan taskuunsa niistä ”paremmista”. Samaan aikaan hän laittaa erikseen rahaa hyväntekeväisyyteen.

Ja todellakin: itsekin olen kierrättäjänainen. Kun perheessämme tulee aika myydä tai ostaa, minä laadin aina ilmoitukset ja hoidan sumplimiset. Keskustelimme asiasta puolison kanssa ja totesimme, että näin tapahtuu, koska minä ”pidän siitä hommasta enemmän”.

Mutta ei se ihan täsmälleen niinkään ole. En todellakaan rakasta sumplia Facebook-kirppiksellä av:ita ja yv:itä, mutta jotenkin se vaan tuntuu tarpeelliselta silti – kun taas puoliso kippaisi kaiken suoraan kierrätyslootaan. Saan toki jonkinlaista tyydytystä saadessani tavaran eteenpäin ja kuullessani, että se tulee uudessa kodissa käyttöön. Mutta onko se hommaan käytetyn ajan arvoista vai osallistunko tässä nyt johonkin harha-ajatteluun, joka estää sukupuoleni edustajilta todella tärkeät asiat elämässä? (Ja sitten taas: arvottaako tällainen ajatus kierrätyspuuhat jotenkin huonommiksi harrastuksiksi kuin jotkin toiset puuhat?)

Entä jos vaan roudaisin kaiken kotoa poistuvan Kierrätyskeskukseen, miettimättä asiaa sen pidemmälle? Totuus on, että se ei aiheuttaisi perheellemme taloudellisia menetyksiä, jos lasken omalle työlleni lainkaan hintaa. Tekisikö se elämästäni tylsempää, helpompaa, vähemmän tai enemmän tyydyttävää?

Laatuvaatteita Pariisista

Pienten pariisilaisten vaatekauppojen näyteikkunat näyttävät kyllä houkuttelevilta, mutta menepä sisälle kauppaan. Etsipä kauniisti laskeutuvaa, hyvin tehtyä ja laadukasta paitaa hiukan juhlavaan tilaisuuteen.

Yritin viime viikolla todetakseni, että ei se niin helppoa ole valtavan tarjonnan keskelläkään.

Moni kiva putiikki lähikadullamme Rue de Charonnella keräilee rekeilleen eri merkkien kiinnostavimpia, toinen toistaan kauniimpia vaatteita. Ihania flamingopaitoja, unelmankeveitä höyhenpaitoja, klassisia kauluspaitoja.

Mutta vilkaisu pesulappuun osoittaa, että näiden kivojen paitojen (hintaluokassa 50–90 euroa) materiaali on lähes aina polyesteri (tai parhaassa tapauksessa viskoosi) ja ne on tehty Kiinassa. Pieni tai isompi merkki, Kiinassa ne on tehty. Vain huivit ovat oikeaa silkkiä.

Silkkipaitaa saa mennä hakemaan vielä kalliimpaan liikkeeseen, ja siitä saa helposti maksaa + 150 euroa. Se ei minulle nyt sopinut.

wCobaGDg05B3vAv-F6aYgd4_y-6RfEALu-xV3_Y_QeykK_DwKPPWduvAsKcVEvkqducnDw=s190

Ostosreissu sai minut pysymään kannassani: toimivin ratkaisu edullisia laatuvaatteita Pariisista etsivälle on kirpputori. Ei ehkä kuulosta kovin originellilta, mutta kyllä se vähän on.

Pariisilaiskirpputorit erottaa nimittäin suomalaisista vastineistaan se, että niillä liikkuu vaatteita kaikista hintaluokista.

Tarjolla on totta kai paljon alkujaankin halpaa pikamuotia, mutta tässä kaupungissa on myös suuri porukka ihmisiä, jotka ostavat arkisesti oikeasti laadukkaita ja kalliita vaatteita, myös huippumuotitaloista, ja jotka yhtälailla kuin halvempien vaatteiden käyttäjät kyllästyvät omiinsa. He laittavat ne kiertoon. Näin ollen myös tosi kalliita merkkejä ja erinomaisen laadukkaita vaatteita näkyy kirpputoreilla aika usein (kuukausi sitten bongasin erinomaisessa kunnossa olleen Burberryn trenssin).

Kirpputoreissa on tietysti Pariisissakin se vaikeus, että sieltä ei oikein voi tehdä täsmälöytöjä. Siksi olen ottanut tavaksi selailla kolmen lähimmän Emmauksen (1, 2, 3) rekkejä tasaiseen tahtiin, sillä ne osuvat matkojeni varrelle. Se on mielenkiintoista paitsi löytöjen tekemisen mielessä myös laatutarkkailua ja materiaalien hiplaamista harrastavalle.

(Käyn myös säännöllisesti pariisilaisilla ulkokirpputoreilla, joita nousee viikonloppuisin katujen varsille. Tätä listaa seuraamalla tietää, minne kannattaa seuraavana viikonloppuna suunnistaa.)

X1Wuj-PTvhY6v9hH2CNFFQLc7LgVC6tHIK63OpsKdaCIuym88s1-z7T_JhsU6v6LChtLpg=s190

Tapanani on käydä rekiltä läpi kaikki yhtään mielenkiintoisen väriset ja näköiset vaatteet. Hiplailen, tarkistan merkin ja materiaalin. Bongailen erityisesti merkkejä, jotka tiedän uutena kalliiksi, ja ihanalta tuntuvia materiaaleja, jotka useimmiten paljastuvat silkiksi tai villaksi. Vaikka ensi katsomalta ei ehkä siltä näytä, niitä on rekeillä melko paljon.

Olen tehnyt muutamia huomioita.

Kalliista merkeistä esimerkiksi Majen ja Sandron secondhand-paidat ovat kirpputorilla lähes poikkeuksetta huonokuntoisia. Päättelen tästä, että lähtölaatukaan ei ole ihan sitä, mitä tuon hintaisilta vaatteilta voisi toivoa.

Sen sijaan kirjoitan tätäkin tekstiä päälläni Majestic Filatures’n puuvilla-kashmir-poolo, joka oli oivakuntoinen löytö 6,50 eurolla.

Tavarataloketju Monoprix’n vaatteita on kirpputoreilla tarjolla hurjan paljon, ja ne näyttävät usein käyttämättömiltä. Joko ne ovat sitä tai sitten Monoprix tarjoaa huippulaatua edulliseen hintaan.

Pariisilaisessa Emmauksessa vaatteiden hinnat ovat kirpputoriksi melko kalliit. Parilla eurolla ei saa juuri mitään. Hyväkuntoinen NoaNoan silkkimekko maksoi viime viikolla 35 euroa, Eramin nahka-avokkaat 12,50 euroa. (Hyvä: tämä estää kevytmielisiä hupiostoksia.) Vaatteita ei kuitenkaan tunnuta hinnoiteltavan ensisijaisesti laadun perusteella. Hyvä silkkipaita voi olla yhtä kallis kuin nätti polyesterpaita, ja H&M voi olla saman hintainen kuin Antoine & Lili. Sopii laatuhaukalle.

_ZnvcEoKkJHeBmLsf-7NjZgONkhkETOOctHmJk_Eg9AN33_ytpACo8h7wuN_VE08jqP4RQ=s190

Juhlavahkon paidan etsintä päättyi hyvin, kun kaikki Rue de Charonnen suloiset vaateliikkeet kierrettyäni päätin käydä vielä vakiopaikassani, Boulevard Beaumarchais’n Emmauksessa.

Siellä rekillä roikkui konjakinvärinen paita, josta oli pesulappu leikattu pois mutta joka tunnusta ja välkkeestä päätellen oli paksua silkkiä. Merkki oli Caroll, hinta 12,50 euroa, kunto uutta vastaava.

Sen laitan huomenna päälle Miikan kirjan julkkareihin.

18.–24.4. vietetään Vaatevallankumousviikkoa. Idea: pue vaatteesi nurin päin, ota selfie ja kysy vaatemerkiltäsi #whomademyclothes. Tämän postauksen kuvat ovat Vaatevallankumousviikon materiaalia.

Edit 14.5. Maria vinkkasi kommenteissa BIS Boutique Solidairesta (7 Boulevard du Temple). Kiitos! Se paljastui mahtavaksi paikaksi laatuvaatteiden etsijälle. Hinnat kohtuullisempia kuin tuntemissani Emmauksissa, ja bonuksena jännittäviä tyyliniekkoja asiakaskunnassa. Suosittelen!