Miten kirjoittaa toisin ajattelevasta

Kirjoitin torstaina ilmestyneeseen Kirkko & kaupunkiin artikkelin konservatiivikristityistä. Minua kiinnosti, miten ihmisestä tulee naispappeuden vastustaja, ja millaiset tekijät pitävät jäsenet mukana konservatiivisissa yhteisöissä. Mikä niissä toimii liimana? Juttua varten haastattelin kahta pari–kolmekymppistä, jotka molemmat vaikuttavat naispappeuteen ja homoseksuaalisuuden harjoittamiseen kielteisesti suhtautuvissa järjestöissä.

Juttu on luettavissa täällä.

Koko jutunteon prosessi oli tekijälleen opettavainen. Se oli kuuntelemisen harjoittelua. Halusin kertoa, mitä haastateltavat sanoivat, en kaiuttaa toimittajan äänellä sitä, mikä minusta on oikein. Jos jotakin, niin haluaisin oppia hyväksi kysyjäksi ja vastausten kuuntelijaksi. Se on minusta paljon tietämistä vaikeampaa.

Joskus tuntuu, että toimittajana pitäisi olla pitäisi olla oikeudenjakaja. Siitä aiheutuu sellainen seikka, että esimerkiksi konservatiivikristityille tai muille epätrendikkäästi ajatteleville ei usein haluta antaa edes ääntä; katsotaan, että pelkästään se jarruttaa ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa. Ei oikein tiedetä, miten heitä käsiteltäisiin.

Minusta minun tehtäväni toimittajana on kuitenkin yrittää ymmärtää erilaisia näkökulmia. Koko juttuidea lähti siitä, että halusin itse päästä paremmin kärryille siitä, miksi joku nuori kaupunkilainen löytää itsensä hyvin tiukasta uskonnollisesta liikkeestä.

En tietenkään saanut yhden jutun myötä kuin ohuen käsityksen asiasta. Toivon, että se ohut käsitys kuitenkin välittyy myös lukijoille. Pyrin Louis Theroux’n tekniikkaan, jossa hän etsii mielenkiintoisia haastateltavia ja kertoo heidän tarinansa pyrkimättä puhumaan päälle, langettamatta omaa tuomiotaan. Kysymällä vain. Theroux on haastatellut esimerkiksi pornotähtiä, fundamentalistikristittyjä ja vankilaan joutuneita.

Konservatiivijutussa haastateltavat puhuvat omalla äänellään. Molemmat ovat fiksuja ja mahtavia ihmisiä, mutta joskus heidän äänensä sanovat asioita, jotka minun on pitkien keskustelujen jälkeenkin vaikea ymmärtää. Mutta eikö lopulta juuri se ole ihan normaalia elämää? Aikamoinen tylsä harha on sekin, että joskus tulisimme kaikki samanmielisiksi.

Mainokset

Pariisitar on asenne

How to be Parisian

Pariisitar on myyttinen hahmo, jolle on omistettu kokonainen kirjallisuudenlaji. Silti tuntuu vähän vaikealta määritellä, kuka olisi oikeaoppinen pariisitar. Vaikuttaa siltä, että aika usein tässä yhteydessä viitataan nykyään Caroline de Maigret’hen (s. 1975), joka on musiikkituottaja, malli ja ranskalaisen aristokraattiperheen jälkeläinen. (Siis sellaisen perheen, jolla on oma Wikipedia-sivu: ”Perhe de Maigret on ranskalainen aristokraattisuku, jonka juuret ovat Bourgognessa ja jonka jäsenet on jäljitetty vuoteen 1367 asti.”).

Yritin jäljittää pariisitarta ostamalla heti täällä oleskelumme aluksi kirjan How to Be Parisian Wherever You Are, jonka de Maigret on kirjoittanut kolmen ystävänsä (Sophie Mas, Audrey Diwan, Anne Berest) kanssa.

Kirjan perusteella vaikuttaa siltä, että nykypariisittaren tärkeimpiä ominaisuuksia on luonnollisen huoleton sensuellius – jonkinlainen luontainen charmi, joka tulee siitä, että hän tietää, mitä haluaa. Pariisitar on kärkäs väittämään ja hyvä tietämään, hiukan arvoituksellinen, loputtoman ristiriitainen ja aina valmis spontaaniin seikkailuun. Hän luottaa mummonsa ruokaohjeisiin ja perittyihin kauneudenhoitovinkkeihin, haluaa näyttää ”naitavalta” mutta olla vapaa vaihtamaan miestä milloin tahansa. (Pariisitar ei yleensä ole naimisissa, vaikka olisi ollut puolisonsa kanssa pitkäänkin. Kirjassa on muun muassa luku ”Kuinka saat hänet luulemaan, että sinulla on rakastaja” ja siinä vinkki: ”Tallenna siskosi numero nimellä Paul H.” Tyydyn toteamaan, että kirjan tyylivinkit ovat miesvinkkejä kiinnostavampia.)

Kirja nimeää joitakin varmoja pariisittaria menneisyydestä: Simonet Veil, de Beauvoir ja Signoret sekä kaupunkiin muualta muuttaneet Romy Schneider, Marie Antoinette, Josephine Baker ja Jane Birkin. Se korostaa, että pariisittareksi ei synnytä vaan tullaan, mutta toisaalta koko homma vaikuttaa perustuvan juuri sukujen naisilta perittyihin salaisuuksiin: pariisittarelle on äiti opettanut, että hampaat on pestävä kerran viikossa ruokasoodalla, että iän ei koskaan pitäisi olla tekosyy mennä nukkumaan aikaisin, että on otettava kaikki irti siitä, mitä luonto on antanut…

Enemmän kuin ihminen pariisitar on asenne. Hän polttaa tupakkaa jos nauttii siitä, hän syö vaikka raakaa lihaa jos haluaa. Ennen kaikkea: hän on tyytyväinen itseensä. Näin ainakin de Maigret kavereineen vakuuttaa. Siksi on koomista, että heidänkin kirjansa neuvoo ”oikeanlaiseen pariisittaruuteen”. Pariisitar tuskin lukee ohjekirjoja.

Pariisittaruus voi olla asenne, mutta silti siihen liittyy monia asiayhteydestään irrotettuja myyttejä, kuten upeat hiukset. Googlaamalla ”Parisian hair” tai ”French hair” saa tukun hakutuloksia, joissa kaikissa askaroidaan saman kysymyksen parissa: miten saada hiuksistaan huolettoman laittamattoman rennon sotkuiset mutta superihanat, sellaiset kuin pariisittarella? Joku onnellinen amerikkalainen on jo keksinyt, miten tämä helppo pariisilaistukka taiotaan oikeanlaisella pesemisellä ja letityksellä ja suolasuihkeella ja ties millä ainesosilla.

Totta on, että Pariisissa näkee huomattavan paljon naisia, joilla on pitkät hiukset auki tai nutturalla mutta yhtä kaikki huolettomasti; viimeisen päälle aseteltuja kampauksia näkyy harvoin. Heidän hiuksensa näyttävät kivoilta, vapailta, rennoilta. Mutta oikeasti lookissa on kyse jostakin syvemmästä kuin siitä, millainen hiuslaatu meillä on, kuinka pitkät kutrit tai onko kiharaa ja miten tukkaa on aamulla laitettu. Kyse on siitä, miten itseämme katsomme. Pidämmekö kauniina vai rumana? Sillä pariisitar pitää itseään kauniina. Se on hyvä sanoma.

Toki googlailu paljastaa pariisittarien salaisuuksia: pese hiuksia mahdollisimman vähän (maksimissaan kolmesti viikossa), mene nukkumaan märällä tukalla (jotta saat luonnollisesti muotoillun kuontalon seuraavaksi päiväksi), älä koskaan käytä hiustenkuivaajaa. Suomalainen sanoo tähän: ei onnistu suomalaisella tukalla. Mutta ei se ole totta. Jos pariisittaret erottaa kontekstistaan, heidän hiuksensa ovat usein ihan samanlaisia kuin suomalaistenkin. Paksuja ja ohuita, suoria ja kiharia, tylsän värisiä ja hehkuvia.

Katsokaapa Vogue Parisin päätoimittaja Emmanuelle Altia, hänen hiuksiaan vaikka tässä Garance Dorén haastattelussa (jossa muuten on ranskantaitoisille kiinnostavaa asiaa tyylistä). Katseesta riippuen hänellä on joko täydellinen pariisitartukka tai taviksen saunatuore pehko.

Kyse on kauneusihanteesta. Ja ehkä myös naisihanteesta. Siitä, saako nainen olla itseensä tyytyväinen.

Kun viimeksi asuin Pariisissa kahdeksan vuotta sitten, en värjännyt hiuksiani koko vuonna. Se oli ennenkuulumatonta ja tarkoitti punertavan värirajan valumista vähitellen hartioita kohti. Pariisissa se tuntui hyvältä idealta: olin kiinnittänyt huomioita siihen, että kypärävärjäämistä ei täällä harrasteta, eli hiuksista ei pyritäkään tekemään erottuvan väristä kiiltävää kypärää kalpean naaman ympärille. Suomalaisten hiusvärimieltymykset alkoivat vaikuttaa kummallisilta. Ymmärsin, että mitä idemmäksi Euroopassa mennään, sitä tiukemmin naiset värjäävät hiuksiaan. Joskus myöhemmin tein juttua aiheesta Huiliin ja haastattelin ekokampaajaa, joka huomautti, että suomalaisten värjäysmieltymykset muistuttavat venäläisnaisten mieltymyksiä. Jo Ruotsissa värjätään paljon lähemmäs omaa hiusväriä.

Kahdeksan vuotta sitten Suomeen palattuani palasin värjäämiseen, vaikka se ei tuntunut enää omalta. Koin rehellistä ympäristön painetta, kun katselin maannaisteni hiuksia, sileänvärisiä ja rikkumattomia. Tuntui epäsiistiltä olla värjäämättä.

How to Be Parisian vakuuttaa varmana tietona, että se väri, jonka luonto on meille suonut, on meille paras väri. Suomalaiset protestoivat tällaisia argumentteja puhumalla ”rotanruskeasta” ja ”hiirenharmaasta”. Mutta jos ihailemme pariisilaista tukkaa, meidän on syytä ihailla juuri rotanruskeaa ja hiirenharmaata. Ne ovat nimittäin täydellisiä värejä meille pohjoisen ihmisille.

Lopetin hiusten värjäämisen kokonaan viitisen vuotta sitten. Äkkiä se alkoi tuntua Suomessakin mahdolliselta. (Ehkä kyse on trendeistä.) Vähän myöhemmin aloin pohtia, millaisia hiustuotteita ihan oikeasti tarvitsen. Miksi olen käyttänyt hoitoainetta ja hiuslakkaa aika pienestä lapsesta lähtien? En tiedä. En käytä enää. Kokeilin myös pestä hiuksia pelkällä vedellä (hmmm) ja vaihdoin kokeilun jälkeen shampoopalaan.

En ole koskaan saanut niin paljon kehuja hiuksistani kuin silloin, kun pesin värjäämätöntä tukkaa shampoopalalla. Se jätti hiukset kuohkeiksi ja vähän lähmäisiksi. Kuka on sanonut, että sähköisen silkkinen, tasaiseksi värjätty ja kuiva tukka, joka sitten on erillisillä muotoiluaineilla laitettu, on se oikea, kaunein ja paras? Pariisitar sanoo, että tukka on parhaimmillaan yksi tai kaksi päivää pesun jälkeen – silloin siinä on täsmälleen oikeanlainen paino hyvävolyymiselle nutturalle. Eikä muotoiluaineita tarvita.

How to Be Parisian -kirja on muuten ilmestynyt myös suomeksi. Se on oikeasti aika pintapuolinen ja pikkuhauska, mutta jotakin kiehtovaa siinä on. Eteeriset kuvatkin.

Kun kaikki on hetken liikaa

IMG_4619

Eilen yritimme käydä katakombeissa. Jono näytti torstai-iltapäivänä niin kohtuulliselta, että rohkenimme asettua siihen. Edessämme seisoi ryhmä Machine Head -bändin roudareita tai faneja, näyttäviä mustapukuisia pitkätukkia.

Aurinko, kirkas, kuuma. Heijastava asfaltti. Hiki villakangastakin sisällä. Mateleva jono. Toiselta puolelta sisään pääsi iso amerikkalaisryhmä.

Ehkä kymmenen minuuttia seisoimme, tai viisitoista. Sitten Miikalle tuli niin huono olo, että lähdimme kävelemään kohti varjoa. Äkillinen muutos suunnitelmiin: ei katakombeja tänään.

Aurinko, kirkas, kuuma. Minuakin uhkaili päänsärky. Olemme huonoja jonottajia, mutta kyse ei ole vain siitä. Tämä tapaus on elämässämme varsin tavallinen.

Kyse on siitä, että suunnitelmat muuttuvat usein, koska meille hyvävointisuus on tärkeämpi asia kuin katakombit, tai museo, tai oikeastaan mikään etukäteen suunniteltu elämys. Tämä on elämänkokemuksemme sanelemaa: jos jommallekummalle iskee yltiöpäinen ahdistus, tai päänsärky, tai jos minä pyörryn, koko päivä ja ehkä muutama seuraavakin menee pilalle. Ei esimerkiksi pysty tekemään työtä.

Olemme tässä samanlaisia, puoliso ja minä.

***

Lapsena kuulin usein sellaisia vakuutteluja, että kunhan kasvan aikuiseksi, kestän paremmin maailmaa: ääniä, valoja, kuumaa, toisten jatkuvaa puhetta, nälkää.

Kävi ihan toisin. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä huonommin kestän. Jos ennen koin monissa tilanteissa vain voimakasta epämukavuutta, nykyään kroppani pistää vastaan toden teolla.

Aloin pyörtyillä varhaisteininä. Ensimmäisen kerran taju meni alajärveläisessä kangaskaupassa, kun valitsimme äidin kanssa verhoja. Sitten oli vuosien tauko, kunnes pyörtyilystä tuli aina vaan yleisempää: lentokoneissa, verta luovuttamassa, kuumeessa. Joskus muutenkin. Riskitekijöitä ovat syömättömyys, kuumuus ja paineenvaihtelu.

Joitakin vuosia sitten alkoivat migreenit ja pienemmät päänsäryt. Niitä aiheuttavat ainakin kuumuus, vilkkuvat valot, melu, alkoholi, monet sosiaaliset tilanteet ja epäsäännöllinen syöminen – mitä enemmän näistä tekijöistä yhdessä, sitä todennäköisemmin pääni on niin kipeä, että joudun makaamaan tuntikausia pimeässä, viileässä huoneessa paikallani. Minusta ei ole seuraa, en pysty nauttimaan mistään.

Pyörtyily ja päänsärkyalttius määrittävät elämääni. Ne aiheuttavat minulle vaikeuksia monta päivää ilmetessään. Kun päänsärky kerran alkaa, se ei yleensä poistu saman vuorokauden aikana.

Silti ajattelen, että oireillani on jokin viesti, jota minun tulee kuunnella – että pelkkä lääke ei ole ratkaisu. Uskon, ne kertovat jotakin syvällistä minusta. Tosiasia nimittäin on sekin, että kaipaan hyvin vähän virikkeitä ja hyvin rajatusti seuraa. Olen usein kehoni kanssa samaa mieltä: tämä on liikaa.

***

Viime vuosien aikana on puhuttu paljon erityisherkkyydestä – käsite, jonka tieteellinen perusta on käsittääkseni hatara mutta jolla tuntuu yhtä kaikki olevan kaikupohjaa. En tiedä, mistä minun kohdallani on kysymys, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin ymmärrän, että minun on huomioitava aistiherkkyyteni, siis itseni.

Se on usein sosiaalisesti vaikeaa. Sellaisen ihmisen, jolle melu, kirkkaat valot, ihmismassat tai kuumuus eivät aiheuta täydellistä kompin sekaantumista, on usein vaikea käsittää, miksi joku toinen ottaa ne jatkuvasti huomioon.

Minulle hymyillään vinosti, kun haluan valita drinkkipaikan, jossa on mahdollisimman vähän ihmisiä. Minulle loukkaannutaan, kun en halua osallistua ravintolapäivälliselle tai lähteä konserttiin. Minulle sanotaan, että joo joo, eihän kukaan tykkää tukalasta kuumuudesta, kovasta melusta tai nälästä, mutta ei niitä pidä ottaa niin vakavasti.

***

Jotkut sanovat: mutta maailma on tällainen, on paras tottua siihen. Miksi minusta on masentava ajatus, että joutuisin koko elämäni totuttelemaan satunnaisin perustein rakennettuun maailmaan, joka toisilta ei vaadi totuttautumista juuri lainkaan? Olen totutellut 34 vuotta, eikä se ole auttanut.

Sitä paitsi, jos se lohduttaa, totuttelen kyllä edelleen koko ajan. Ei ole harvinaista päätyä vierailulle paikkaan, jossa on televisio koko ajan päällä, joskus radion kanssa samaan aikaan, tai kahvilaan, jossa musiikin ja puheensorinan sekoitus muodostaa sietämättömän hälyn. Ostoskeskukset ovat aina täynnä ihan liian kirkkaita valoja, ja kaduilla tulee vastaan pyöräilijöitä, joiden valo vilkkuu (varma migreeni). Juuri nyt asun suurkaupungissa, joka on täynnä virikkeitä kaikille aisteille.

Arki vaatii minulta tasapainoilua. Teen parhaani, mutta ihan tavalliset tilanteet ovat usein piinallisia.

Toisaalta olen valinnut työskentelyn yksin. Se on pelastukseni. Ja: Luojan kiitos minulla on puoliso, joka ymmärtää, näkee pyörtymisen läheisyyden katseestani.

***

Eilen, jätettyämme katakombijonon taaksemme, menimme istumaan viileälle, tyhjälle terassille. Koimme lopputuloksen onnistuneeksi: olimme lähteneet jonosta tarpeeksi aikaisin. Ei ollut seurannut hengenahdistusta eikä oksentelua katakombeissa, ei vuorokausien mittaista päänsärkyä, vaan sen sijaan hyvän keskustelun täyttämä hetki viihtyisässä katukuppilassa. Oikein hyvä retki.

Onni oli, että meillä ei ollut ketään seuranamme. Seuralaiset pitävät usein suunnitelmasta perääntymistä petturuutena tai oikutteluna. Se on ymmärrettävää. Monille suunnitelman toteutuminen on ainoa mahdollinen onnistunut lopputulos. Siksi en käy koskaan museoissa kenenkään muun kuin puolison kanssa. Nekin ovat sellaisia paikkoja, joihin voin mennä vain siinä tapauksessa, että jono ei ole pitkä ja että paikka ei ole tupaten täynnä. Saatan joutua poistumaan muutaman salin jälkeen, sillä voimakkaita taidekokemuksia tulvii silmiini liikaa.

***

Joskus toivon rohkeasti, että maailma suhtautuisi kaltaisiini erityisherkän, aistiherkän, introvertin tai vaikean sijaan normaaleina ihmisinä. Että olisi ihan ok pyytää kahvilassa musiikkia vaikenemaan, vieraisilla televisiota kiinni, että voisi kieltäytyä konsertista tai monen ihmisen päivällisestä vailla loukkaantumista ja kulmakarvojen kohottelua.

Että pyrkimykseni pysyä tolpillani ei olisi muille ihmisille ongelma.

Se helpottaisi.

Kaikesta huolimatta emme tapa toisiamme

Memepasmal

On mennyt melkein kolme kuukautta (tästä). Olen lopettanut terrorismiuutisten lukemisen. Äkkiä ne tulvivat yli, kiristävät, kauhistavat; näen taas uhkia joka puolella, pelko on nostanut päätään. Sellaista on, aina välillä, juuri nyt. Uutisia, joita en lue, on paljon, edelleen joka päivä: uusia uhkauksia, uusia pidätettyjä, uusia löydettyjä, paljastuksia tutkinnasta. Eräänä päivänä viime viikolla julkisuuteen tuli Sonia, nimi ja ääni muutettuna, nuori nainen jonka ansiosta torstaiksi 19. marraskuuta suunnitellut iskut Defensen kauppakeskukseen, poliisiasemalle ja päiväkotiin pystyttiin estämään.

Hänen elämänsä tästä eteenpäin? Hänen on mentävä maan alle, suostuttava jatkuvaan poliisivartiointiin, ehkä vaihdettava nimensä. ”Minut on eristetty muusta maailmasta ja elän tapetuksi tulemisen pelossa”, Sonia sanoo medialle. Loppuuko uhka hänen kohdallaan joskus, laantuuko se? Millaisessa tilanteessa poliisivartiossa ollut ihminen uskaltaa jättää vartijansa?

Se on kierre: mitä enemmän meillä on turvavälineitä, turvatoimia ja turvamiehiä, sitä tiukemmin olemme sidoksissa heihin. Emme uskalla päästää irti, sillä tietty turvan taso muuttuu normiksi. Totumme näkemään poliiseja ja sotilaita pitkäpiippuisine aseineen kadulla. Totumme siihen, että joku vartioi. Jos kehitysmaassa kuljemme koko ajan ilmastoidulla autolla tutun kuljettajan kyydissä, meidän on vaikea uskaltautua puskataksiin, minun on. Ja silloin syntyy harha siitä, että puskataksi on vaarallinen, että kadulla kulkeminen on vaarallista, että elämä ilman poliisivalvontaa on.

Onko se?

***

Japanilaisarkkitehti Tomohiro Hata on suunnitellut puulla sisustetun talon, jonka yläkerta on parvimainen mutta vailla minkäänlaista kaidetta. Se avautuu alakerran korkeaan tilaan saumattoman ja minimalistisen näköisesti mutta herättää kysymyksen, miten perheen pienet lapset pysyvät kotonaan hengissä. Hehän voivat astua ohi ja tipahtaa kerroksesta toiseen, kesken leikin. Se on vaarallista. Niin me olemme oppineet.

Asukkaat, näin kertoo Designboom-sivusto, kuitenkin uskovat, että jos kaikki mahdolliset vaaranpaikat poistetaan ympäristöstä, ihmiset eivät enää osaa toimia pienimmänkään riskin kohdatessaan.

Kaiteetonta taloa voi pitää hölmönä ideana mutta kysymys siitä, kuinka suuri turvallisuudentunne meille tekee hyvää, on tärkeä. Ja sekin, mikä lopulta tekee ympäristön turvalliseksi.

Pariisissa kävelijä ylittää usein siltoja, joissa on nykystandardein mitattuna liian matalat kaiteet, ja seuraa joenpenkkoja, joissa kaiteita ei ole lainkaan. Hän näkee jatkuvasti koiria, jotka kulkevat vapaina, vaikka vieressä virtaa vilkas autotie, ja kulkee portaita, joissa on ihan väärät mittasuhteet turvalliseen askellukseen, kaiken ikäisille. Pariisin puistossa lapset tasapainoilevat korkeilla kivillä ja huitovat kepillä lampeen. Monet kiipeilytelineetkin näyttävät hurjilta surmanloukuilta. Tämä kaikki on täällä normaalia, Suomessa vaarallista.

On pakko suostua siihen, että elämä on riski. Voimme pudota kaiteesta huolimatta tai jopa sen takia, voimme kuolla kotona vaikka se olisi pehmustettu. Terroristit voivat hyökätä tähän kahvilaan vaikka ovella olisi poliisi. Charlie Hebdon päätoimittaja Charbilla oli jatkuva poliisivalvonta jo tammikuussa 2015, kun hänet murhattiin. Poliisi sai iskussa myös surmansa, hän odotti ampujia väärällä ovella.

***

Muutama ilta sitten istuessamme aperitiivilla läheisessä bistrossa ihmettelin, miten tämän kokoinen kaupunki ylipäätään voi lainkaan toimia ilman täyttä kaaosta. (Sekin bistro on vilkkaassa, kolmen kahvilan värittämässä risteyksessä. Hyvä kohde hyökkäykselle, ellei pääministeri asuisi siitä lähtevällä kadulla – sen takia yhden kahvilan edessä seisoo aina sinipukuinen santarmi aseineen.)

Ihmisiä on ydin-Pariisissa, vain 105 neliökilometrin alueella, 2,2 miljoonaa. Lisäksi täällä on vuoden aikana 47 miljoonaa turistia ja läpikulkijaa, sellaisia kuin minä. (Vertailun vuoksi: Helsinkiä on 185 neliökilometriä, asukkaita 600 000, yöpymisiä majoitusliikkeissä 3,2 miljoonaa vuodessa.) Kuitenkaan täällä ei koko ajan joku tapa toisia. 20 vuodessa (1994–2013) Pariisissa murhattiin vain 3137 ihmistä, ja heistäkin useimmat mittausjakson alkupuolella. Tasaisestikin jaettuna tämä tarkoittaisi vain noin 156 ihmistä vuodessa.

Kun katson ulos, näen kaupungin, joka on kaunis, täynnä ihmisen tekemiä häkellyttävän hienoja yksityiskohtia. Mitä tahansa voi tapahtua, mutta tosiasiassa me elämme ihmettä: tavattoman vähän tapahtuu mitään pahaa verrattuna siihen, kuinka paljon meitä täällä on.

Tuo pipopäinen tumma mies, joka kulkee katuharjan kanssa, saa mennä rauhassa; tuo vaaleatukkainen kynähametyttö yhtälailla. Lokki saa lentää rauhassa, pulu nokkia maasta löytämiään aarteita. Me saamme istua tässä kahvilassa rauhassa: minä ja nuo kolme espressoa juovaa ihmistä, joista yhdellä on nahkainen turkki; nuo kaksi tummapartaista miestä, jotka selaavat pientä kännykänruutua. Viereinen nainen pyytää minua vahtimaan taaperoaan sillä välin kun käy itse vessassa, toinen jättää tietokoneensa pöydälle mennessään tupakalle. Nainen kulkee ohi vauva kantoliinassa, mies pyöräilee reppu etukorissaan, ja tuossa tulee koko joukko ihmisiä kaupunkipyörillä – –

Aurinko värittää kuvioita taloihin, ikkunat ovat auki, autot ja skootterit ajavat enimmäkseen sulassa sovussa, kiharatukkainen tyttö potkulaudallaan on päässyt koulusta lounaalle, hän odottaa äitiään suojatien reunalla ja yli päästyään potkuttelee kovaa kotiportille. Puoliltapäivin Pariisi on aina täynnä lapsia, elossa. Se on ihme.

Huolella valmistettu vauva

Yle Puheella Reipas, rakas raskaus -kirjan kirjoittanut Kaisa Jaakkola kertoi, kuinka äidillä on keskeinen vaikutus siihen, elääkö hänen lapsensa elämänsä terveenä vai sairaana. Samoin äidillä on suuri vaikutus siihen, tuleeko hän ylipäänsä raskaaksi.

Allergisoiduin, vaikka Jaakkolan pyrkimys oli varmasti hyvä.

Haastattelu nimittäin vahvisti ansiokkaasti sitä nykyään kovin yleistä superihmisajatusta, että voimme vaikuttaa ihan mihin tahansa, myös lisääntymiseen tai lisääntymättömyyteen.

En kiellä, ettemmekö jossain määrin voisikin, enkä tietenkään vastusta terveellisiä elämäntapoja. Jo pieni painonpudotus voi auttaa ylipainoista tulemaan raskaaksi, ja tupakoinnin lopettaminen parantaa siittiöiden laatua. Tiedän.

Mutta että kaikessa pitää tavoitella optimisuoritusta. Jaakkola kehottaa miettimään, ”millainen sinusta on hyvä synnytys”. Minusta hyvä synnytys on sellainen, jossa lapsi syntyy. Toivottavaa on, että hän syntyy hengissä, mutten usko äidin voivan siihen asiaan vaikuttaa mitenkään.

En vastusta valmistautumista. Kaikkiin elämänmuutoksiin kannattaa valmistautua. Pohdin tällaisten puheenvuorojen taustalla häilyvää ihmiskuvaa. Minusta se on onnistujan ihmiskuva.

Jos henkilö ei jostakin elimellisestä syystä saa lapsia kovin helposti, siinä ei yhtään auta vaikka vetäisi päivät pääksytysten foolihappoa, kuntoilisi sopivasti, söisi viherjauheita eikä käyttäisi yhtään päihdeaineita koskaan. Muunlaisen vaikutelman antaminen on syyllistämistä asiasta, johon emme oikeasti voi vaikuttaa.

(Vauva.fi saattaa kertoa, että greippimehun juominen johtaa raskaaksi tulemiseen, mutta ei se johda.)

Lapsentekemispuheeseen on ilmaantunut tämä outo onnistumisretoriikka samaan aikaan kun lapsettomuus on lisääntynyt ja omaa suorituskykyä korostavien liikuntalajien suosio kasvanut. Vaikka tätä ei sanota ääneen, monen kommentaarin taustalla vaikuttaa olevan ajatus, jonka mukaan lapsen saaminen on henkilökohtainen onnistuminen, omaa ansiota, ja voimme jotenkin treenata siihen itsemme. ”Valmistauduin raskauteen/synnytykseen hyvin, joten se sujui mainiosti”, saatetaan sanoa. Tai: ”Heti onnistui, kun lakkasimme yrittämästä.”

Tämä johtaa siihen, että lapsettomuus koetaan henkilökohtaiseksi epäonnistumiseksi. Liian vähän greippimehua ja hyviä rasvoja! Liian vähän tai liikaa liikuntaa! Turhaa stressiä! Huonot elämäntavat! Masentuneisuutta!

Foolihapon kokoisista asioista jaksavat huolestua naiset, jotka jo valmiiksi elävät aika terveellisesti: suorittajat. Minusta tämä ei vaikuta järin hyödylliseltä. He stressaavat tarpeeksi muutenkin.

Kaikki kunnia huolella valmistellulle vanhemmuudelle, mutta kaipaisin armollisempia puheenvuoroja. Sellaisia, että kyllä te koulutetut ja aikaisempaa terveellisemmin elävät ihmiset pärjäätte. Että ihan tarpeeksi hyviä olette pyrkimyksissänne tulla vanhemmiksi. Riitätte, kuulkaa.