Miten kirjoittaa toisin ajattelevasta

Kirjoitin torstaina ilmestyneeseen Kirkko & kaupunkiin artikkelin konservatiivikristityistä. Minua kiinnosti, miten ihmisestä tulee naispappeuden vastustaja, ja millaiset tekijät pitävät jäsenet mukana konservatiivisissa yhteisöissä. Mikä niissä toimii liimana? Juttua varten haastattelin kahta pari–kolmekymppistä, jotka molemmat vaikuttavat naispappeuteen ja homoseksuaalisuuden harjoittamiseen kielteisesti suhtautuvissa järjestöissä.

Juttu on luettavissa täällä.

Koko jutunteon prosessi oli tekijälleen opettavainen. Se oli kuuntelemisen harjoittelua. Halusin kertoa, mitä haastateltavat sanoivat, en kaiuttaa toimittajan äänellä sitä, mikä minusta on oikein. Jos jotakin, niin haluaisin oppia hyväksi kysyjäksi ja vastausten kuuntelijaksi. Se on minusta paljon tietämistä vaikeampaa.

Joskus tuntuu, että toimittajana pitäisi olla pitäisi olla oikeudenjakaja. Siitä aiheutuu sellainen seikka, että esimerkiksi konservatiivikristityille tai muille epätrendikkäästi ajatteleville ei usein haluta antaa edes ääntä; katsotaan, että pelkästään se jarruttaa ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa. Ei oikein tiedetä, miten heitä käsiteltäisiin.

Minusta minun tehtäväni toimittajana on kuitenkin yrittää ymmärtää erilaisia näkökulmia. Koko juttuidea lähti siitä, että halusin itse päästä paremmin kärryille siitä, miksi joku nuori kaupunkilainen löytää itsensä hyvin tiukasta uskonnollisesta liikkeestä.

En tietenkään saanut yhden jutun myötä kuin ohuen käsityksen asiasta. Toivon, että se ohut käsitys kuitenkin välittyy myös lukijoille. Pyrin Louis Theroux’n tekniikkaan, jossa hän etsii mielenkiintoisia haastateltavia ja kertoo heidän tarinansa pyrkimättä puhumaan päälle, langettamatta omaa tuomiotaan. Kysymällä vain. Theroux on haastatellut esimerkiksi pornotähtiä, fundamentalistikristittyjä ja vankilaan joutuneita.

Konservatiivijutussa haastateltavat puhuvat omalla äänellään. Molemmat ovat fiksuja ja mahtavia ihmisiä, mutta joskus heidän äänensä sanovat asioita, jotka minun on pitkien keskustelujen jälkeenkin vaikea ymmärtää. Mutta eikö lopulta juuri se ole ihan normaalia elämää? Aikamoinen tylsä harha on sekin, että joskus tulisimme kaikki samanmielisiksi.

Youtubea maailmantuskaan

Saara pohti blogissaan kamalaa maailmantilannetta ja siitä seuravaa ahdistusta, joka pakottaa usein vain kääntämään katseen pois. Jättämään uutiset lukematta ja kommenttipalstat katsomatta. Koska ei pysty.

Tunnistan.

Pariisin terrori-iskujen jälkeen kirjoitin siitä, miksi taide auttaa kamaluuksista seuraavaan pahaan oloon. Mutta joskus taidekin on liikaa. Ihan liian vahvaa siis.

Toiminta auttaa kaikista varmimmin, mutta siihen on vaikeinta ja työläintä tarttua. Yleensä en oikein tiedä, miten toimia. Pelkään asioiden ja ihmisten todellisesta kohtaamisesta aiheutuvaa riittämättömyyden tunnetta.

Silloin käännyn sen puoleen, mitä monesti kutsutaan hömpäksi. Mutta huomaan olevani senkin kanssa hiukan takajaloillani. Esimerkiksi sisustuslehdet, joista ennen olen nauttinut, maistuvat minusta nykyään aika happamilta. Ne näyttäytyvät minulle tuotekatalogeina ja tietynlaisen ihanne-elämäntavan airueina, jonakin sellaisena joka ei yhtään inspiroi tai katkaise ajatuksia.

En tiedä, näenkö ihan vinosti, mutta sisustuslehdissä esitellyt asukkaat tuntuvat useimmiten olevan sitä laatua, joka yhtenään kutsuu ihmisiä kotiinsa syömään, harrastaa ruoanlaittoa, nauttii kaikesta valkoisesta ja on valmis roudaamaan oikeanlaisia tavaroita vaikka maailman ääristä. He vaikuttavat aina erinomaisen hyvin toimeentulevilta. Vai kirjoitetaanko jutut vain aina samoja asioita korostaen?

Jotenkin tämä kaikki kyllästyttää minua, se ei tunnu ihanalta vaan jotenkin rajoittavalta ainoastaan. Vaikka sisustamisessa sinänsä ei ole mitään vikaa, eikä niissä ihmisissä tietenkään. Silti minua kiinnostaisi sellainenkin koti, jossa televisio laitetaan ikkunan eteen ja jossa ei remontoida ”oman näköistä”. Kiinnostaisi asukkaiden filosofia sellaisen takana.

Olen toki löytänyt joitakin uusia rentoutumiskeinoja. Katselen aika usein Jamie Oliverin videoita. En pysty katsomaan hänen esiintymistään hymyilemättä, en edes tällaista ihan perus ”kuinka pilkot sipulin” -videota, saati ruoanlaittoa.

Lisäksi katselen kaikenlaisia diy- ja life hack -juttuja. Vaikka tämä menee nyt ihan vinkkailun puolelle, jaan silti pari viimeaikojen parasta.

Jos sinultakin on joskus lentänyt puuteri/poskipuna/luomiväri roskiin sen jälkeen, kun se on pudonnut lattialle ja hajonnut pieniksi siruiksi, katso tämä video. Siinä kerrotaan, miten puuteri korjataan. Tästä innostuneena olen jopa muuttanut tavallisen poskipunani voidemaiseksi hajottamalla sen ja sekoittamalla karitevoihin. Tuloksena on huomattavan edullinen voidemainen poskipuna.

Järjestelyjutut ovat myös aina jollain ihmeellisellä tavalla rentouttavia. Ehkä niissä ratkotut ongelmat ovat ihmiselle sopivankokoisia. Tämä video tarjoaa kätevän keinon paripeiton pussilakanan vaihtamiseen yksin. Tai no. En ole kyllä kokeillut. Mutta se näyttää nerokkaalta!

Pakkausvideot (siis sellaiset, joissa pakataan jollain tavoin superkätevästi) ovat myös yksi heikkouteni, vaikka en ole juuri tainnut noudattaa niiden vinkkejä. Erityisesti miehille suunnatut versiot ovat kiehtovia. Esimerkiksi tämä. Ja tietysti tämä yhden yön pakkausvinkki, joka toimii siinä tapauksessa, että pärjäät reissussa t-paidalla ja vaihtoalusvaatteilla. Ehkä.

Mitäs mä sanoin ja muita viisauksia – terrorin vuosipäivä

Eräänä iltana noin kuukausi sitten istuimme siemailemassa olutta Place du Tertrellä, kun eräs aukion lukuisista karikatyyripiirtäjistä lähestyi. ”Teillä on mielenkiintoiset kasvot, haluaisin mieluusti piirtää teidät”, hän sanoi puolisolle.

Jäimme miettimään, mitä hän tarkoitti. Herkullista nenää? Houkuttelevia ryppyjä otsassa? Tarpeeksi isoa tukkaa? Olisiko puolisosta erityisen helppo tehdä karikatyyri? Entä minusta?

Emme ottaneet tarjousta vastaan, emme saa koskaan tietää.

***

Tasan vuosi sitten terroristit ampuivat kahdeksan Charlie Hebdo -satiirilehden toimituksen jäsentä kuoliaaksi kahden kilometrin päässä paikasta, jossa nyt istun kirjoittamassa. Samassa rytäkässä he ampuivat neljä muuta ihmistä.

Eilen me istuimme 800 metrin päässä ampumapaikasta, elokuvateatterin päivänäytöksessä, katsomassa dokumenttia L’Humour à mort (”tappavaa huumoria”), joka kertoo Charliesta ja sen tekijöistä – siitä, mikä edelsi terrori-iskua ja siitä, mitä seurasi.

Elokuvan toinen tekijä Daniel Leconte teki Charliesta dokumentin jo vuonna 2007. Osa uudenkin leffan materiaalista on hänen arkistostaan: mukana on ammuttujen piirtäjien Charbin, Cabun ja Tignousin haastatteluja.

Myös Suomessa julistettiin vuosi sitten Je suis Charlie. Hyvin kuuluivat kuitenkin myös äänet, jotka heti tuoreeltaan kommentoivat lehdentekijöiden kaivaneen verta nenästään piirroksillaan (esim. antropologi Sami Laaksonen Kulttuurivihkoissa). Ei pyhää saa pilkata, sanottiin, ja että Charlie Hebdon kuvat ovat vain yksi osoitus Ranskan kolonialistisesta asenteesta kaikkia muita kohtaan. Vähän tuli mieleen se kuuluisa ”mitäs mä sanoin”, viisaus josta on aina yhtä vähän hyötyä.

En tiedä, kuinka laajasti kritisoijat tunsivat Charlien piirroksia (minä en ainakaan tuntenut ennen terrori-iskua, vaikka olin asunutkin Ranskassa), mutta oikeastaan sillä ei ole väliäkään.

Dokumentti nimittäin muistuttaa, miten hullun vaikutelman kritiikki siinä kohtaa antoi: se tuntui sanovan, että joitakin kysymyksiä ei vain pitäisi kysyä eikä joitakin piirroksia julkaista, sillä se saattaa suututtaa ihmisiä, jotka sitten (puolioikeutetusti, ehkä jopa automaattisesti) ryhtyvät ampumaan.

Toki on tärkeää pohtia sitä, miten globalisoituneessa maailmassa kunnioitamme toisia ja miten opimme ymmärtämään erilaisia kulttuureja ja uskonnollisia käsityksiä. Mutta kun tätä pohdintaa harjoitetaan silloin, kun ihmisiä on juuri tapettu vääränlaisten piirrosten vuoksi ihan oikeassa elämässä, paikka ja aika ovat mahdollisimman vääriä. Olkoon Ranska kuinka kolonialistinen hyvänsä ja Charlie Hebdon piirrokset kuinka onnettomia tahansa, oikeusvaltion on puolustettava ihmisten oikeutta elää rauhassa ja puhuttava kaikenlaista kuolemantuomiota ja oman käden oikeutta vastaan. Aina.

Emmehän me kai haluaisi elää vahtien jatkuvasti, että emme vain suututa terroristeja? (Vai elämmekö jo niin?)

Charlie ei suostunut, eikä suostu.

***

Charlie Hebdo julkaisi vuonna 2006 tanskalaisen Jyllands-Postenin kohutut Muhammed-pilapiirrokset. Saman numeron kannessa oli Cabun piirtämä Muhammed, joka silmänsä peittäneenä itkee: ”On rankkaa olla idioottien rakastama.”

Tietyt muslimiyhteisöt Ranskassa haastoivat tuolloin lehden oikeuteen. Se sai vapauttavan tuomion, ja myös valtiovalta asettui sananvapauden nimissä Charlien puolelle.

Charlie Hebdoa päätoimittanut Charb muistutti dokumentissa, että piirroksista ei tarvitse tykätä ja että niistä on lupa ärsyyntyä. Silti, hän sanoi, ei tarvitse julistaa sotaa ketään vastaan, saati eliminoida ketään: vastalauseet voi esittää omilla piirroksilla ja kannanotoilla.

Kynä ja kynä ovat paljon tasaveroisempi taistelupari kuin kynä ja ase.

Charb ei dokumentissa naureskellut ylimielisesti uskonnolle tai uskovaisuudelle. Hän ei vaikuttanut militantilta ateistilta; pikemminkin hänen asenteensa tuntui kysyvältä. Minusta useimmat Charlien piirroksetkaan eivät naureskele uskonnolle halveksivasti. Sellainen on aina tylsää ja halpaa huumoria. Parhaat kuvat pilkkaavat väkivaltaa ja nauravat ekstremisteille. Ne ovat kysymyksiä: Tämänkö me hyväksymme? Charlien kuvat ovat usein myös täsmälleen samanmielisiä monien, monien uskonnollisten johtajien lausumien ja lehtikirjoitusten kanssa: ne kritisoivat sitä, että uskonto on valjastettu väkivallan keppihevoseksi.

Dokumentissa piirrostensa takia ammutut ihmiset muistuttavat haudan takaa, että meidän on voitava puhua maailman tapahtumista ja ihmisten tekemisistä. Jos kaikesta maailmalla nyt tapahtuvasta puhuu mainitsematta uskontoa, kyse on valehtelusta. On saatava kritisoida sitä, mitä tapahtuu, on saatava ihmetellä sitä, on saatava kysyä – myös silloin, kun kritiikki osuu huonosti ja kysymykset ovat tyhmiä. Huonojakin kuvia on saatava piirtää, huonojakin tekstejä kirjoittaa.

Filosofi Elisabeth Badinter muistuttaa dokumentissa, että kaikkien niiden, joilla on julkinen ääni, on kannettava osansa puhumisen riskistä. Muuten barbaarit ovat voittaneet.

***

Jos karikatyristi olisi piirtänyt meidät sinä iltana Place du Tertrellä, olisimme todennäköisesti nähneet itsestämme jotakin, mistä emme kovin suuresti pidä. Minulla olisi ehkä ollut valtava nenä, teeskentelevä tukka, vain viiva ylähuulen paikalla ja eteenpäin työntynyt leuka. Piirtäjä olisi korostanut piirteitä, jotka kuitenkin ovat olemassa, totta. Olisinko suuttunut?

Jos olisin, mitä se olisi kertonut minusta?

***

Vatikaani suuttui, uutisoi tämän päivän Hesarikin. Reaktio liittyy eilen ilmestyneen Charlie Hebdon kanteen, jossa veriseen kaapuun pukeutunut partamies jumalan kaikkinäkevä silmä päänsä yläpuolella kantaa kalashnikovia. Vieressä on teksti: ”Vuosi myöhemmin tappaja on yhä pakosalla”.

Hyvä Vatikaani, tottahan se on! Jumalan nimissä tappavat terroristit mellastavat yhä, vaikka iskujakin he ovat matkan varrella ottaneet. Miksi tätä asiaa ei saa sanoa ääneen? Minusta kyseessä on pilakuva väkivaltaisesta ekstremististä.

Se, mitä oikeasti tapahtuu, on paljon pelottavampaa kuin siitä piirretyt kuvat tai kirjoitetut tekstit, ja paljon loukkaavampaa.

L’Humour à mort -dokumentissa Charb ihmetteli uskovaisia, jotka ajattelevat jumalansa loukkaantuvan jonkun kuolevaisen piirroksista. Eikö kerro vähäisestä uskosta se, että jumalan puolesta pitää olla huolissaan? Ajattelen samaan tapaan: luulisi jumalan kestävän luotujensa naurun! Voi, kuinka toivon sellaista Jumalaa!

Suuttumisreaktioista tulee etsimättä mieleen suomalainen sananlasku ”se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa”. Jos näin on, Charlie Hebdon ja muiden pilapiirtäjien tehtävä on tärkeämpi kuin arvaammekaan.

Huolella valmistettu vauva

Yle Puheella Reipas, rakas raskaus -kirjan kirjoittanut Kaisa Jaakkola kertoi, kuinka äidillä on keskeinen vaikutus siihen, elääkö hänen lapsensa elämänsä terveenä vai sairaana. Samoin äidillä on suuri vaikutus siihen, tuleeko hän ylipäänsä raskaaksi.

Allergisoiduin, vaikka Jaakkolan pyrkimys oli varmasti hyvä.

Haastattelu nimittäin vahvisti ansiokkaasti sitä nykyään kovin yleistä superihmisajatusta, että voimme vaikuttaa ihan mihin tahansa, myös lisääntymiseen tai lisääntymättömyyteen.

En kiellä, ettemmekö jossain määrin voisikin, enkä tietenkään vastusta terveellisiä elämäntapoja. Jo pieni painonpudotus voi auttaa ylipainoista tulemaan raskaaksi, ja tupakoinnin lopettaminen parantaa siittiöiden laatua. Tiedän.

Mutta että kaikessa pitää tavoitella optimisuoritusta. Jaakkola kehottaa miettimään, ”millainen sinusta on hyvä synnytys”. Minusta hyvä synnytys on sellainen, jossa lapsi syntyy. Toivottavaa on, että hän syntyy hengissä, mutten usko äidin voivan siihen asiaan vaikuttaa mitenkään.

En vastusta valmistautumista. Kaikkiin elämänmuutoksiin kannattaa valmistautua. Pohdin tällaisten puheenvuorojen taustalla häilyvää ihmiskuvaa. Minusta se on onnistujan ihmiskuva.

Jos henkilö ei jostakin elimellisestä syystä saa lapsia kovin helposti, siinä ei yhtään auta vaikka vetäisi päivät pääksytysten foolihappoa, kuntoilisi sopivasti, söisi viherjauheita eikä käyttäisi yhtään päihdeaineita koskaan. Muunlaisen vaikutelman antaminen on syyllistämistä asiasta, johon emme oikeasti voi vaikuttaa.

(Vauva.fi saattaa kertoa, että greippimehun juominen johtaa raskaaksi tulemiseen, mutta ei se johda.)

Lapsentekemispuheeseen on ilmaantunut tämä outo onnistumisretoriikka samaan aikaan kun lapsettomuus on lisääntynyt ja omaa suorituskykyä korostavien liikuntalajien suosio kasvanut. Vaikka tätä ei sanota ääneen, monen kommentaarin taustalla vaikuttaa olevan ajatus, jonka mukaan lapsen saaminen on henkilökohtainen onnistuminen, omaa ansiota, ja voimme jotenkin treenata siihen itsemme. ”Valmistauduin raskauteen/synnytykseen hyvin, joten se sujui mainiosti”, saatetaan sanoa. Tai: ”Heti onnistui, kun lakkasimme yrittämästä.”

Tämä johtaa siihen, että lapsettomuus koetaan henkilökohtaiseksi epäonnistumiseksi. Liian vähän greippimehua ja hyviä rasvoja! Liian vähän tai liikaa liikuntaa! Turhaa stressiä! Huonot elämäntavat! Masentuneisuutta!

Foolihapon kokoisista asioista jaksavat huolestua naiset, jotka jo valmiiksi elävät aika terveellisesti: suorittajat. Minusta tämä ei vaikuta järin hyödylliseltä. He stressaavat tarpeeksi muutenkin.

Kaikki kunnia huolella valmistellulle vanhemmuudelle, mutta kaipaisin armollisempia puheenvuoroja. Sellaisia, että kyllä te koulutetut ja aikaisempaa terveellisemmin elävät ihmiset pärjäätte. Että ihan tarpeeksi hyviä olette pyrkimyksissänne tulla vanhemmiksi. Riitätte, kuulkaa.

Miksi Louis Theroux on niin hyvä

Somessa kiertää karseimpia perhekuvia, järkyttävimpiä koulukuvia, poliitikkojen hölmöjä kommentteja, tavisten epäonnistuneita yrityksiä tehdä milloin mitäkin. Niitä me klikkaamme auki, niille me yhdessä nauramme.

New York Times kertoi pari viikkoa sitten markkinointipomo Justine Saccosta, joka menetti työpaikkansa ja maineensa yhden hiukan harkitsemattoman tviitin – tai oikeastaan sitä seuranneen some-myllytyksen (johon kuului muun muassa takia ”16 Tweets Justine Sacco Regrets” -niminen listaus BuzzFeedissä) – takia. Yhden elämä ehkä tuhoutui, mutta moni viihtyi.

Somessa ei useinkaan pyritä ymmärtämiseen vaan yhteisnauramiseen, vaikka se sitten vaatisi julkista nöyryytysshow’ta. (Muistattehan koulukiusaamisen? Siinä oli kyse samasta asiasta.)

Siksi on virkistävää seurata BBC:n dokumentaristi Louis Theroux’n tekemisiä. Hän on tehnyt 1990-luvun lopulta saakka dokumentteja erikoisista ihmisistä ja ilmiöistä, joita somessa olisi helppo myllyttää: äärikristityistä, uusnatseista, uhkapelureista, parinvaihtajista… Yhdessä dokumentissa haastateltava uskoo toimivansa välittäjänä ulkoavaruuden viesteille.

Theroux ei kuitenkaan naura. Hän suhtautuu dokumenttiensa kohteisiin lämmöllä, vaikka he olisivat kuinka omituisia. Hän kulkee haastateltaviensa rinnalla: istuu heidän sohvillaan, tiskaa heidän tiskejään, tarjoutuu osallistumaan, panee itsensä likoon.

Theroux kysyy vaikuttavan suoria kysymyksiä eikä pelkää suututtaa mutta ei koskaan vaikuta tekevän sitä tahallisesti. Hän osoittaa vilpitöntä hämmennystä, mutta hän ei ole ylimielinen eikä pyri lyömään haastateltaviaan laudalta. Theroux tuntuu suhtautuvan maailmaan poikkeuksellisen avoimesti: kuka on sanonut, että juuri se, mitä me yliopistokoulutetut toimittajat uskomme, on totta?

Siksi Louis Theroux on niin hyvä. Juuri siksi hän pääsee kohteitaan niin lähelle. He kertovat hänelle hyvin ristiriitaisia ja kyseenalaisia asioita ilman minkäänlaista pakottamisen tuntua. Katsoja saa nauraa halutessaan, mutta se on hänen omalla vastuullaan. Hän voi toisaalta myös liikuttua, ihmetellä ja oppia jotakin, itsestään ehkä.

Dokumentit toimivat toisestakin syystä. Niiden tekemiseen on käytetty paljon aikaa. Monesti dokkarit sijoittuvat Amerikkaan, ja Theroux kuvausryhmineen on käynyt paikalla monta kertaa eri aikoina. Docville Documentary Film Festivalin perusteellisessa haastattelussa (2012) hän totesikin, että BBC:n budjeteilla töitä on ollut kiva tehdä.

Kolmas Theroux’n salaisuuksista on se, että haastateltavat on valittu huolella. Esimerkiksi ostoskanavista kertovaan jaksoon (Infomercials) taustatiimi on löytänyt Win Parisin, joka tuntuu itsekin olevan kuin huolella rakennettu ostoskanavan tuote. Bordellijaksossa pääosassa esiintyvä prostituoitu on persoonallisuudeltaan yhtä ristiriitainen kuin alakin.

Olen oppinut Theroux’n dokumentteja katsoessani, miten tärkeitä oikeat tyypit ovat myös lehtijutuissa. Aika usein niin lehti- kuin televisiojuttuja tehdään aihe edellä siten, että haastatellaan melkein ketä tahansa siihen sopivaa henkilöä.

Juuri sen oikean löytäminen tuo kuitenkin tarinaan aivan oman ulottuvuutensa, joka parhaimmillaan on sellainen, jota toimittaja ei voi täysin hallita. Minusta silloin ollaan loistokkaan journalismin äärellä.

Aiheesta:
Louis Theroux’s Weird Weekends (1998–2000) Netflixissä

Televisio vuonna 2013

Ostimme television. Olemme olleet ilman ehkä vuodesta 2005.

Halusimme sellaisen vastaanottimen, joka meidän mielestämme näyttää sopivankokoiselta. Siitä sanottiin markkinointitekstissä: ”T24B300 soveltuu erinomaisesti esimerkiksi lapsen huoneeseen ensimmäiseksi televisioksi”. Emme oikein tienneet, mitä siitä olisi pitänyt päätellä. Jokin oli muuttunut edellisen tv:n ostoajoista. Ostimme kuitenkin lastenhuoneen ensi-tv:n, ja ihan hyvin se näyttää olohuoneessakin toimivan.

Jotkin mainokset eivät sentään muutu. Nämä bioluvilit pitävät edelleen kiinni maailmankuvasta, jossa pyykinpesu on naisten hommaa, ja näillä naisilla on aina lapsia. He ovat poikkeuksellisen kiinnostuneita siitä, onko vaatteissa ”tahroja” (sana tahra on epäilemättä yhä hengissä pyykinpesuainemainosten ansiosta).

Tiettyjä mainoksia ei ennen ollut. Jatkuvasti minulle kaupataan esimerkiksi ripulilääkettä. Mitä ihmettä? Olen ollut siinä uskossa, että sellaista sopii käyttää lähinnä matkalla, äärimmäisessä hätätapauksessa. Ovatko suomalaisten ruokailutottumukset muuttuneet sellaisiksi, että koko ajan olisi jonkinlainen imodium tarpeen?

Muutamassa vuodessa sisustusohjelmista on tullut ”laitetaan asuntosi myyntikuntoon” -ohjelmia, joissa hinnat ovat tärkeitä. Televisiossa tehdään nykyään hirveästi kiinteistökauppaa! Aika paljon tuntuu myös olevan ohjelmia, jotka opastavat ihmisiä rahankäytössä. Tarvetta varmaan onkin, jotta voisi ostaa niitä kiinteistöjä.

Vielä vuonna 2005 oli poikkeuksellista olla televisioton. Saimme kuulla melkein aggressiivisia kommentteja, koska moni tuntui kokevan televisiosta luopumisemme jotenkin uhkaavaksi toimenpiteeksi. Se on muuttunut eniten. Nykyään on ihan tavallista olla televisioton. Ehkä se johtuu siitä, että televisio ole enää televisio. Mekin olemme jo monta vuotta käyttäneet ahkerasti Yle Areenan tapaisia palveluita.

Kummallista onkin nyt katsoa elokuvaa perinteisestä televisiosta, kun filmiä ei saakaan pysäyttää juuri silloin kuin huvittaa. En tiedä, totunko siihen enää. Onneksi televisiosta voi edelleen vanhaan tapaan katsoa Yle Areenaa – ainakin sitten, kun löytää oikeat laitteet yhdistävän kaapelin. Se ei muuten ole ihan yksinkertaista.

Vartti riittää

Turun Sanomien kulttuuritoimittaja Tuomo Karhu sanoi syyskuun Kirjailija-lehdessä oppineensa, että kirjailijahaastatteluun riittää usein vartti.

Onko tuo tosissaan, ajattelin minä.

Tämä johtui siitä, että itse pidän selviönä, että haastatteluun, melkein mihin tahansa haastatteluun, menee yli vartti.

Kysymyksiä heräsi. Olenko hidas? Olenko onnettoman hidas? Kulutanko ihmisten aikaa turhaan? Miten kirjailijasta saa olennaisen irti vartissa? Kaikki ihan aiheellisia pohdintoja, ajattelen.

Kiitos siis Karhulle. Pitäisi useamminkin kyseenalaistaa omat selviönsä ja miettiä miksi toimii, kuten toimii. Sen voi tehdä vain peilaamalla muiden kokemuksiin.

Jaanpa siis muutaman oman kokemukseni, noin niin kuin peiliksi.

Väitän, että…

  • usein vartti riittää 2000 merkin tekstin editointiin.
  • usein vartti riittää pikku-uutisen kirjoittamiseen.
  • usein vartti riittää pienehkön jutun raakaversion hahmotteluun.
  • usein vartti riittää ihan hyvään kahvipaussiin.
  • usein vartti riittää koko tulevan päivän tunnelman pelastavaan aamukävelyyn.
  • usein vartti riittää neljän laskun askarointiin.
  • usein vartti riittää päivän Hesarin selaamiseen.
  • usein vartti riittää jutun korjaamiseen ja loppuviilauksiin, kun se on saapunut haastateltavan tarkistuksesta.
  • usein vartti riittää asiantuntijan puhelinhaastatteluun, kun lähteitä on monta.
  • usein vartti riittää loistavan lounaan laittamiseen.
  • usein vartti riittää nukahtamiseen.

Tekisi kyllä mieli sanoa myös, mihin vartti minusta ei riitä. Se olisi paljon helpompaa. Mutta olkoon. Tyydyn sanomaan, että ihan kaikesta ei tulisi minusta pyrkiä suoriutumaan vartissa, edes tällaisessa tehokkuuden nimeen vannovassa yhteiskunnassa.