Paljonko tekstin muokkaus vie aikaa?

Silloin tällöin joku minulle ennestään tuntematon taho kyselee editointi- tai oikolukupalveluita. Se on mahtavaa. Tärkeiden tekstien muokkauttaminen on viisas sijoitus, ja autan asiassa mielelläni.

Olen huomannut, että kyselyjä yhdistää yksi piirre. Jos toimeksiantaja ei ole tottunut editoinnin tilaaja, hän arvioi yleensä työn viemän ajan (ja siis myös hinnan) reippaasti alakanttiin. Moni myös ajattelee tarvitsevansa oikolukua kun oikeasti tarvitsee sen lisäksi editointia, siis tekstin muokkausta. Tämä on ymmärrettävää, kun näitä asioita ei työkseen pyörittele.

Paljastan siis, että tekstin muokkaus vie enemmän aikaa kuin kuvittelet. Myös ammattilaiselta, joka haluaa tehdä työnsä hyvin. Joskus jopa ajattelen, että kannattaisi kirjoituttaa koko teksti alkujaankin ammattilaisella. Prosessi voisi olla kokonaisuudessaan nopeampi ja lopputuloskin parempi.

Jokainen voi kokeilla, kuinka kauan esimerkiksi kymmenen hiukan kryptisesti kirjoitetun liuskan huolellinen lukeminen vie itseltä aikaa. Vastaus ei ole vartti. Tunti on lähempänä totuutta.

Editorin pitää lukea teksti ainakin kahdesti ja toisella kerralla miettiä tarkasti, onko jokainen virke ymmärrettävä, tarpeeksi tiivis ja kielellisesti sujuva. Samalla on pohdittava, sanooko teksti kokonaisuutena sen, mitä sen pitäisi sanoa, ja jos ei, mitä sille voi tehdä. Sitten pitää tietysti vielä tehdä tarpeelliset muokkaukset.

Erikseen on vielä oikoluku, joka tulee editointivaiheen päälle. Yleensä se vaatii kolmatta lukukertaa, koska tekstin suuriin ja pieniin linjoihin on hankala keskittyä samaan aikaan. Oikoluku tarkoittaa sitä, että pilkut ja muut pienet yksityiskohdat laitetaan paikalleen ja esimerkiksi viittaussuhteet vielä kerran tarkistetaan. Tarvittaessa siinä puututaan vielä joihinkin yksittäisiin epäloogisuuksiin, mutta pääasiassa tällaiset isommat muokkaukset kuuluvat editointivaiheeseen.

Pelkkä oikoluku riittää yleensä vain teksteihin, jotka ovat alkujaankin kirjoittamisen ammattilaisen kirjoittamia ja jonkun jo vähintään kevyesti editoimia.

Paljonko aikaa tähän kaikkeen sitten menee? Pariliuskainen tiedote vie helposti pari tuntia, kymmensivuinen teksti jo yli puoli työpäivää. Suurpiirteisesti arvioituna. Paljon riippuu tietysti tekstin lähtötasosta sekä aihepiirin monimutkaisuudesta.

Esimerkiksi lähdeluettelot lisäävät työaikaa yllättävän paljon, koska niissä on paljon pientä nippelityötä ja yksittäisiä tarkistettavia asioita (toimiiko viite, onko teoksen nimi oikein kirjoitettu, miltä sivuilta tietty artikkeli lähdeteoksesta löytyykään jne.). Usein aikaa menee siihenkin, että alkuperäiseltä kirjoittajalta pitää tarkistaa joitakin epäselväksi jääneitä yksityiskohtia.

Silti tekstin käyttäminen ammattilaisella kannattaa. Siitä tulee sujuvampi ja lähestyttävämpi, ajatus muuttuu kirkkaammaksi ja lukija saa tekstistä enemmän irti. Tekstistä tulee siis vaikutusvaltaisempi, eikä kenenkään työ valu hukkaan. Viisainta on teettää muokkaustyö kunnolla ja ajassa liikaa säästämättä. Lopputulos palkitsee kyllä.

Horinat pois

”Olen ollut vähän huonolla mielellä, koska”, ”Olen monesti miettinyt” ja ”Eilen uimahallireissulla/kaupassa/työpaikalla” ovat tappavia tapoja aloittaa blogipostaus. Omia läheisiä lukuun ottamatta hyvin harvoja lukijoita koukuttaa jaarittelu siitä, miten jokin hyvä ajatus on kirjoittajan mieleen hiipinyt.

Sen sijaan on aloitettava siitä hyvästä ajatuksesta tai poikkeuksellisesta kokemuksesta. Keskeltä tapahtumia. Alun on ilmennettävä kirjoituksen aihetta tai sanomaa.

”Eläimet pääsevät taivaaseen”, ”Timo Soini on maailman fiksuin mies” tai ”Uimahallissa pitäisi olla eri pituisia ratoja eri kuntoisille ihmisille” ovat kiinnostavia väitteitä, jotka houkuttavat lukemaan myös jatkon. Väitteen ei tarvitse olla aukoton totuus eikä aina edes kovin punnittu. Sen tehtävä on avata keskustelu.

Katleena Kortesuo on jossakin sanonut, että yleensä blogipostauksesta kannattaa lopuksi poistaa ensimmäinen kappale kokonaan. Vinkki toimii. Samoin kannattaa poistaa kaikki ”mielestäni”-tyyppiset ilmaukset. Kun kyseessä on tietyn ihmisen blogikirjoitus tai lehtiteksti, on valmiiksi selvää, kenen näkökulma on kyseessä.

Loppuunkin pitää panostaa. Draaman kaari – alku, keskikohta ja loppu – toimii blogipostauksessakin. Lukijoille suunnattu kysymys on usein laiska lopetus. Blogipostauksen pitää herättää reaktio ilman kalastelevia kysymyksiä.

Tiiviys on valttia netissäkin. Lukea voi pitkiäkin juttuja, mutta niiltä vaaditaan erityistä ajatuksellista koherenssia ja vähintäänkin lyhyitä kappaleita. Yli neljä riviä pitkä kappale on ruudulla puuduttava massa. Väliotsikot luovat vaikutelman, että kirjoittajan tavoitteena on kymmenen vuoden takaisen lehtitekstin tyyli. Niitä on hyvä käyttää, jos näin on.

Blogikirjoittamista pitää ammattikirjoittajankin opetella. Tätä faktaa havainnollistakseni julkaisen seuraavassa tämän tekstin ensimmäisen version. Sitä ei tarvitse kuin vilkaista huomatakseen, että olen kirjoittanut tämän postauksen varsinkin itseäni varten.

Hyvä blogiteksti

Olen monesti miettinyt, miksi blogipostaus on niin vaikea kirjoittaa. Kirjoitanhan työkseni, lähinnä lehtijuttuja. Ne ovat ainakin asiakkailta saamieni palautteiden perusteilla vähintäänkin ihan hyviä, joskus jopa loistavia. Blogipostauksissa en pysty samaan.

Pohdittuani asiaa jälleen kerran päätin, että on alettava kirjoittaa tekstejä kuten lehtijuttuja. Niihin ei sovi horina omista kokemuksista, vaikka omia kokemuksia voi ja joskus kannattaakin ujuttaa joukkoon. Niihin ei sovi liika kikkailu. Niiden on oltava tiiviitä, koska merkkimäärät ovat painotuotteissa armottomia.

On aloitettava siitä, mikä kiinnostaa, ei siitä, mitä tapahtui. Tämäkin teksti alkaa aivan väärin: ”olen monesti miettinyt”. Ketä, paitsi toivottavasti läheisiäni, sellainen kiinnostaa? Siksipä kirjoitan tämän tekstin nyt uudelleen, ja toivon että siitä tulee nyt parempi. Ajattelin jättää tämän version verrokiksi lopullisen tekstin alapuolelle.

Huono freelancer

Hesari uutisoi tänään, että virheet ovat lisääntyneet käännöskirjoissa. Ärsyttävää ja varmasti totta.

Syyksi esitetään uutisessa sitä, että kääntäjät joutuvat työskentelemään yhä nopeampaan tahtiin. Kuulostaa loogiselta.

Hesarin uutiseen on haastateltu myös Kirjallisuuden kääntäjien jaoston varapuheenjohtaja Markku Päkkilää, joka kertoo, että käännöskirjojen kustannustoimittajat ovat usein freelancereita.

Uutinen loppuu siihen.

Jää vaikutelma, että freelancerius selittää virheet.

Kuitenkin kyse on – näin uskon – ihan samasta asiasta kuin kääntäjienkin kohdalla: liiasta vauhdista. Se taas harvoin on freelancerin syy. Kustantamo saattaa antaa 150 liuskan käännöksen toimittamiselle ja oikoluvulle aikaa esimerkiksi kaksi päivää.

Olisinkin kaivannut jutun loppuun lisälausetta: Myös freelancekustannustoimittajien on tehtävä työnsä yhä nopeammin.

Tai no. Tämä tietenkin vain siinä tapauksessa, että työstä haluaa saada rahaa.

Edit 11.7.: Hesarin uutista on paranneltu. Kiitos.

Näin karkotat liikuttavuuden

Hesarin perjantaisessa uutisessa kerrottiin sivujuonteena Supersiskot-hyväntekeväisyyshankkeesta, joka kuulemma kerää varoja ”tyttöjen syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn”. En suoranaisesti liikuttunut kohteesta, vaikka se on varmasti hyvä. Kannustushuutoni kilpistyivät sanaseikkoihin.

Syrjäytyminen on hirveän vaikea sana. En ymmärrä, mitä se tarkoittaa, eikä tunnu ymmärtävän oikein kukaan muukaan. Miksi sitä niin hanakasti viljellään? Tutkimusterminä se jotenkuten toimii, mutta journalistisessa kielessä kaipaisin avaamista.

Syrjäytymistä on vaikea määritellä, ja syrjäytyneeseen porukkaan on varmaan aika vaikea identifioitua. Eikö siis voisi tarkentaa? Puhutaanko työttömistä, opiskelupaikatta jääneistä, liian nuorina lapsia saaneista, päihdeongelmaisista? Helpottaisi tietää, minua ainakin. Liikuttaisi.

Ja sitten puhutaan ennaltaehkäisystä. Se kuulostaa raskaalta toimenpiteeltä. Eroaako ennaltaehkäisy oleellisesti ehkäisystä? Ehkäisyynhän jo sisältyy ajatus ennalta tekemisestä.

Nykyään on tietysti myös jälkiehkäisy, lähinnä kai sanassa jälkiehkäisypilleri. Mutta sekin ehkäisee ennalta, raskauden alkamisen nimittäin. Sananmuodostus on hiukan kummallinen, kun alkuosa on suhteessa yhdyntään eikä suinkaan sanan jälkiosaan.

Tiedän, että abstrakteilla sanoilla lyhennetään tekstiä. On helpompi puhua syrjäytyneistä kuin luetella kaikki ne ryhmät, joita tarkoitetaan (varsinkin, kun sitten pitäisi osata määritellä ne). Yleensä silti kannattaisi.

Pata kattilaa soimaa. Kirjoitin juuri merkkimäärältään tiukassa jutussa toiminnan laadukkuudesta, kun olisin voinut puhua nopeasta vastaamisesta puhelimeen ja ongelmien ratkomiseen paneutuvasta asiakapalvelusta. Onneksi toimitussihteeri oli valppaana. Ei näin!

Bloggaaja katsoo peiliin

Käytin tänään hyvän siivun päivästäni katsomalla Katleena Kortesuon blogikoulutusta Metropoliassa. Suosittelen lämpimästi: erittäin innostava ja hyödyllinen paketti. Omat korvani alkoivat punoittaa seuraavien eittämättä erinomaisten vinkkien kohdalla:

  • Älä yritä kirjoittaa kaikesta. Profiloi blogisi selkeästi.
  • Määrittele blogillesi tavoitteet.
  • Älä kerjää kommentteja. Ihmiset kommentoivat, jos samastuvat aiheeseen ja haluavat sanoa jotakin.
  • Jos vuonna 2008 yksi tai kaksi postausta viikossa oli tiheä tahti, nykyään se on dynaamisen blogin vähimmäismäärä.
  • Muista uutisen rakenne: asia ensin, taustat vasta sitten. Jos taustoja edes tarvitaan.

Postausten mitan kanssakin saisin skarpata. Inhoan muiden liian pitkiä blogipostauksia – mutta miksi on niin vaikea editoida itseään?

Kun ajattelu ei riitä

Jotkin työt edistyvät (myös) nukkumalla, kahvia juomalla, edestakaisin kävelemällä. Kirkastuvat. Lehtijutut ovat sellaisia, ja luulisin monen muunkin ajattelutyön olevan. Maan johtamisenkin, kun se nyt on tapetilla.

Toisia töitä pitää tehdä oikein tosissaan, tai muuten ei tapahdu mitään. Kassamyyjää ei kiitä kukaan, jos hän kehittää työtään kahvia juomalla. Autonkuljettajakin joutuu ihan oikeasti ajamaan, ajamisen ajattelu ei riitä.

En tahdo koskaan muistaa, että samassa kategoriassa on kaikenlainen kielenkorjaus. Toisen teksti ei muutu paremmaksi, vaikka minä kuinka pohdin kielifilosofiaa. Se parantuu vain siten, että minä tuijotan ruutua, skarppaan, venytän välillä aivoni äärimmilleen yrittäessäni ymmärtää jonkin virkkeen hatarasti aukeavaa merkitystä. Tunnista toiseen.

Tekstityöläisellä ei (näköjään) ole toimintamallia tämän luonteisiin hommiin, vaikka niitä tekisi säännöllisesti. Pitää jättää hötkyilemättä, vaikka tietää, että työ on hidasta eikä sitä voi edes hätätapauksessa tehdä yhden yön aikana deadlinen lähestyessä. Täytyy oikein harjoitella sitä, että tästä asiaintilasta huolimatta päivässä saa keittää yhdet kahvit. Ja syödä. Ihan hyvää tekee ehkä käydä ulkonakin (vaikka kuka nyt marraskuuksi naamioituneessa joulukuussa sellaista haluaisi).

Niin, terveisiä vaan kirjaprojektin kimpusta.