Mitä olisi vaatesivistys?

Suomalainen käsityöopetus on sellainen asia, josta olen aina ylpeä. Että jo peruskoulun alaluokilla olen oppinut käyttämään ompelukonetta ja neulomaan sukan! Tämä ei todellakaan ole maailman mittakaavassa selviö. Havahduin asiaan, kun asuin ensimmäistä kertaa Pariisissa vuosina 2007–2008 ja kun sain paikallisislta naapureiltani loputonta ihailua omasta mielestäni ”ihan tavallisista” neuletöistäni (tasoltaan ne olivat sellaisia, että kuka tahansa suomalainen naistuttavani olisi osannut ne tehdä). Rupea myymään näitä, he ehdottelivat. Nauratti. Toki sielläkin osaa moni neuloa, mutta sellainen (naisten) yleistaito se ei ole kuin Suomessa. 

Uskon ja toivon, että nykyään lapset saavat käsityötunneilla paljon omaa sukupolveani enemmän tietoa vaatteista ja myös tekstiilien kestävyydestä. Minä opin lähinnä tekemään, mikä on kyllä sekin tavattoman arvokasta ja auttaa hahmottamaan vaatteen tekemiseen kuluvaa aikaa (ja vaikka muiden aineiden tunneilla olisi voinut oppia globalisaatiosta, 1990-luvulla sitäkään ei vielä hahmoteltu kovin kummoisesti). Siksi on paljon vaikeita vaatekysymyksiä, joiden selvittämisen olen aloittanut ihan nollasta, tällaisia:

Mitä eroa on neulotulla ja kudotulla vaatteella? 

Miksi vaatteeseen käytetään joitakin tiettyjä materiaaleja? 

Mitkä materiaalit ovat kestävyyden kannalta parhaita? 

Miten vaate valmistetaan tehtaassa? 

Millaisia kysymyksiä globaaliin vaatetuotantoon liittyy? 

Pätevätkö samat kysymykset kankaiden tuotantoon?

Missä vaatteemme tehdään ja miksi? 

Millaisia eri osia myytävässä vaatteessa on, ja mistä ne ovat peräisin? 

Millaiset yksityiskohdat vaikuttavat vaatteen kestävyyteen? 

Millaisia kysymyksiä kannattaa kysyä vaatekaupassa? 

Mistä muoti tulee?

Miten muotivirtaukset vaikuttavat siihen, millaisia vaatteita koen tarvitsevani? 

Miten vaatetta pestään ja huolletaan?

Miten materiaalit vaikuttavat tähän? 

Mikä ympäristövaikutus on vaatteen käytöllä ja pesemisellä suhteessa sen valmistamiseen? 

Millaista vaatetta voi paikata?

Millaisia paikkausmenetelmiä on? 

Millaisia vaatteita voi viedä kierrätykseen? 

Mitä ”kierrätys” tässä kohtaa oikeastaan tarkoittaa? 

Miten loppuun kulunut vaate kierrätetään asiallisesti? 

Millaisia helppoja vaihtoehtoja on esimerkiksi trikoovaatteen jatkokäyttöön? 

Aikuisuuteni aikana olen selvittänyt näitä asioita paljon, enkä silti osaa vastata kaikkiin kovin kummoisesti. Mutta ajatella, jos nykyperuskoulun käynyt osaisi! Tällainen vaatesivistys olisi sellainen yleissivistyksen osa-alue, jota ihan jokainen meistä tarvitsisi omien kulutusvalintojensa tueksi. Uskon, että sitten osaisimme tehdä sekä yhteiskuntana että yksilöinä paljon parempia vaatepäätöksiä niin sanotusti lonkalta. Yksilöiltä säästyisi rahaa ja muita resursseja, koska (aikaa ja ajatuksia vievät) virhehankinnat vähenisivät, ja yhteiskuntana voisimme – – tuota noin, pelastaa vaikka maapallon. 

Käytän lapseni vaatettamiseen holtittomasti aikaa

Tällä viikolla ilmestyneessä Imagessa on esseeni, jossa pohdin lastenvaatenormeja. Paljastan siinä, että minulta menee yhden lapsen vaatteissa pitämiseen arviolta puoli tuntia päivässä. Se on paljon, niin paljon että tekisi mieli perua puheeni (koska nolottaa). 

En kellota lastenvaatehommiin käyttämääni aikaa. Silti arvio ei ole tuulesta temmattu. Esseetä kirjoittaessani seurailin kuukauden ajan, mitä kaikkea tein lapsen vaatteiden eteen, ja jouduin toteamaan, että teen aika paljon. Tähän tietenkin vaikuttavat omat arvoni ja resurssini. Ostan kaiken, minkä ikinä löydän, käytettynä, korjaan paljon ja pyrin hoitamaan pieneksi jääneet ja kulahtaneet vaatteet asiallisesti eteenpäin (en siis siirrä juuri mitään vinteille ja kellareihin tai muihin välivarastoihin). Olen aika varma, että (paljon) helpompaa ja huomattavasti nopeampaa olisi ostaa kaikki tarpeellinen uutena pari kertaa vuodessa. Mutta se ei minulle sovi.

Mitä sitten tein yhden kuukauden aikana?

:: Siirsin syrjään liian pieniä vaatteita, kuvasin joitakin ja etsin niille sijoituspaikkoja kaveripiiristä ja naapurustosta. Hoidin ne uusille omistajilleen. 

:: Hain naapurista kassillisen heille pieneksi jääneitä ja meille vielä isoja vaatteita. Valitsin lapselle käyttöön tulevat. Laitoin muutamat kuminauhakuolleet tai muuten kulahtaneet roskiin (pähkäiltyäni aikani, voiko niin tehdä ja olisiko jokin järkevämpi kierrätystapa olemassa). Kierrätin lopun kassillisen seuraaville halukkaille Buy Nothing -ryhmän kautta. Sovin niiden hakemisesta.

:: Korjasin polvet neljistä housuista, yksistä kahdesti. Osaan käytin nopeaa liimapaikkaa, toisiin aikaavievempää sashiko-kirjontaa. 

:: Etsin uusia, kestävämpiä ja/tai järkevämpiä paikkausmenetelmiä netistä.

:: Lyhensin muutamista polvireikäisistä housuista sortsit, minkä ansiosta sortsiostoksia ei tälle kuumalle kesälle tarvinnut tehdä lainkaan. (Aikaa meni myös ompelukoneen kanssa tappeluun.)

:: Etsin sopivia vaatteita tulevalle kaudelle Facebook-ryhmistä ja Torista (tähän meni paljon aikaa). Ostin juhlavaatteet kesähäihin ja muutamia muita tarpeellisia vaatteita, noudin ne tai sovin postituksesta. 

:: Avauduin ystävälle juhlakenkäpuutteesta ja sain lainaksi passelit kengät sinne kesähäihin. Sen jälkeen ostin Facebook-ryhmästä toiset, joita arvelin helteellä kevyemmiksi. Olivathan ne, mutta lisäksi ne olivat niin leveät, että eivät pysyneet jalassa. Käytimme lainakenkiä.

:: Ostin sandaalit uusina marketista sen jälkeen, kun olin todennut Torista huolella etsimieni ja ostamieni sandaalien olevan auttamatta liian suuret tälle kesälle (oikeastaan pitäisi ehkä sanoa, että sandaalit osti puoliso – aloite asian nopeaksi korjaamiseksi tuli häneltä).

:: Esipuhdistin lukuisia vaatteita sappisaippualla ja pyykkäsin normaaliin tahtiin useamman kerran viikossa.

Laskin, että neljävuotias lapseni on elämänsä aikana käyttänyt jo yli kymmentä kokoa vaatteita. Puljausta on siis todella riittänyt. Nyt kasvutahti vaikuttaa vähän hidastuneen ja niinpä lastenvaatetyökin vähenee. Esseen kirjoittaminen herätteli minut myös seuraamaan kriittisesti omaa ajankäyttöäni. Toki minä pidän vaatepuljauksesta ja teen sitä mielelläni, mutta rajansa kaikella. 

Päätin varjella vastaisuudessa entistäkin pienempää vaatekaapillista mahdollisimman hyvälaatuisia pukineita – ihan vain siksi, että huoltaminen ja korjaaminen on elämään merkitystä tuovaa käsittelytyötä ihan toisella tavalla kuin (edes käytetyn vaatteen) ostaminen. Toistaiseksi näyttää siltä, että tämä syksy sujuu lastenvaatetyön osalta vähän vähemmillä tunneilla.

P:S. Imagen voi tietty ostaa itselleen (kannustan!) mutta myös lukea Helmet-kortilla pääkaupunkiseudun kirjastojen eMagz-palvelussa. Se on mun suosikkijuttu nykyään!

Kahden illan juttu eli mekko joka oli hetken minun

Veljen piti mennä naimisiin viime vuonna. Ostin jäsenyyden vaatelainaamoon, koska uumoilin juhlavaatekriisiä. Tuli korona, häät lykkääntyivät. Vaatelainaamosta oli muuta iloa.

Tänä kesänä veli ja hänen ihana vaimonsa viimein saivat toisensa. Minulla oli juhlia varten varattuna vaate, johon en ollut ihan tyytyväinen mutta joka kuitenkin asusteli vaatekaapissani: pitkähihainen, oudon joustava ja minulle vähän liian sähkönsininen mekko, talvinen mutta muuten tarpeeksi käypä. Viimeisellä viikolla ennen juhlia sääennusteet alkoivat hälyttää: luvattiin 30 lämpöastetta. Tajusin, että pitkähihainen keinokuitumekko ei minun hellekestävyydelläni (= onneton) tule kyseeseen. Selasin hetken paniikissa käytettyjen ja uusienkin vaatteiden kauppoja, mutta ongelma oli sama kuin aina ennenkin: ne myyvät harvoin mitään minua sykähdyttävää ja juhlavaatekelpoista. Vastaan ei tullut mitään, mitä olisin himoinnut.

Niinpä väsäsin ilmoituksen paikalliseen Buy Nothing -ryhmäämme. Siellä idea on lahjoittaa, jakaa, pyytää ja lainata, ilman vastapalveluksia, ihan vain auttamisen ilosta. Olisikohan kenelläkään naapurilla sopivaa mekkoa, helteeseen sopivaa mutta kuitenkin aikuismaista? Suhtauduin epäilevästi siihen, että löytäisin mitään. 

Mutta kas. Hyviä tarjouksia tuli useita. Yksi muutaman talon päässä asuva ryhmäläinen liitti vastaukseensa muutaman kuvan, joista ensimmäisessä oli täydellisen kaunis tummansininen mekko, pitsiyläosa ja hulmuava alaosa. Muitakin vaihtoehtoja hänellä oli. Samana iltana minulla oli kotona kokeiltavana kolme hänen mekkoaan, joista perheelle pidetyn muotinäytöksen seurauksena valikoitui juuri se tummansininen. Ongelma ratkaistu!

Juhlin kerrankin erittäin asutyytyväisenä. Mekko ei ehkä ollut villeimpien luonnonkuitu-unelmieni mukainen mutta se sopi minulle mainiosti. En ole koskaan saanut mistään asusta yhtä paljon kehuja. Hetken pohdin, miten houkuttelisin naapurin myymään mekon minulle, mutta lopulta totesin, että tämä oli täydellistä juuri näin: sain hienon mekon häihin (ja seuraavan päivän konfirmaatioon) mutta en joutuisi säilyttelemään enkä valitsemaan sitä aina tästä eteenpäin. Just passeli kahden illan juttu. 

Olen siis juhlinut post-korona mutta en edelleenkään omista kesäistä juhlamekkoa. Iloitsen seuraavasta: Voin joskus tulevaisuudessa sellaisen ihmeen löytäessäni yhä ostaa itselleni sen täydellisen luonnonkuituisen luomuksen, joka sopii kaikkiin tilanteisiin ja joka on just ihan minä.

Millainen vaate on helpointa ostaa?

Osta vain käytettyä. Osta eettisesti tuotettua. Osta suomalaista. Älä osta turhaa, karsi vaatekaapin sisältö, käytä vain lempivaatteita. Osta vastuullisuusmerkittyä tai lopeta ostaminen kokonaan. Käytä vanhaa, tee itse, ole kunnollinen!

Tällaisia vinkkejä vilisee haastatteluissa ja lehtijutuissa, kun puhutaan pukeutumisesta ja vaateteollisuuden ongelmista. Eikä siinä mitään. Monella asiantuntijalla on perusteltuja ja hyviä vinkkejä asiaan, ja tietenkin näitä näkökohtia on syytä jokaisen miettiä. Niistä on syytä myös pauhata.

Silti olen tälle puheenparrelle hiukan allerginen. Se tulee korostaneeksi yksilön vastuuta omista kulutusvalinnoista, vaikka paljon isompi ja globaalisti merkittävämpi vaikutus on rakenteella, joka niitä valintoja mahdollistaa. Siis politiikalla. Se puoli taas unohtuu kovin usein. Kuluttajat voivat toki vaikuttaa politiikkaan, ja on jo oman arvokkuuden tunteen takia tärkeää tehdä valintoja, joista itse voi olla ylpeä. Mutta vaateteollisuuden tila ei ole yksittäisten kuluttajien syytä eikä ratkea sillä, että minä ostan vain käytettyä tai parsin lapseni housunpolvia. 

Olen vaatekysymyksiin aika perehtynyt ihminen, ja minustakin on vaikea tehdä eettisesti ja kaikilla muilla tavoilla kestäviä vaatevalintoja. Tilanne viime viikonlopulta: Olimme päiväretkellä Tammisaaressa. Pian nelivuotias lapseni nautiskeli leikeistä Suomen yhdessä kivoimmista leikkipuistoista, kun äkkiä kiipeilytelineestä kuului: äiti, tuli pissa housuun! Meillä ei ollut matkassa varahousuja, koska tällaista ei yleensä tapahdu (virhe!). Pissamärissä housuissakaan ei kuitenkaan tehnyt mieli jatkaa päivää. Niinpä puoliso marssi läheiseen Lindexiin, joka onnekkaasti oli auki vielä vartin. Sieltä löytyi kuivat housut ja kalsarit, 19,90 euroa, made in Bangladesh & India.

Ei ole arvojeni mukaista ostaa lapselle käyttämättömiä vaatteita, varsinkaan kaupasta, jonka vastuullisuusperiaatteet eivät vakuuta ja jonka tuotanto-oloista en tiedä. Mutta se oli yllättävässä tilanteessa ylivoimaisesti helpoin vaihtoehto – ainoa vaatekauppa, jonka olimme kävelyllämme keskustassa nähneet. Loppiksia olisi tammisaarelaisilla pihoilla kylttien perusteella ollut, mutta niissä seikkailu ei siinä hetkessä ollut mahdollista. Lindexit, H&M:t, GinaTricotit ja Cubukset taas ovat nopeita ja kaikkialla. Prismassa käymme joka viikko. En ihmettele, että niistä ostetaan vaatteita. Se on helppoudessaan aivan ylittämätöntä. Aivan toista on etsiä erityisen vastuullisia kauppoja ja sitten vielä päästä selvyyteen siitä, onko niiden laatu hinnan väärti. Kirpputorien sijainnitkin pitää erikseen selvittää, eivätkä ne yleensä palvele äkillisiä tarpeita. Tällainen selvitystyö vaatii resursseja (usein ainakin rahaa, riittävää terveyttä ja aikaa) sekä harrastuneisuutta. Kaikki ihmiset eivät halua harrastaa vaateostoksia, ja se heille suotakoon. 

Entäpä, jos Tammisaaren kokoisen paikan keskustassa olisi pikamuotiketjun sijaan laadukas lastenvaatekirppis, samoin aukioloajoin kuin Lindex? Entä jos kirppikset olisivat yhtä tunnettuja ketjuja kuin pikamuotiketjut? Jos kaikki kaupat myisivät yleisesti omia vaatteitaan myös secondhandina? Entä jos secondhand olisi jopa se default-ostos?

Entä jos se helpoimmin löytyvä peruskauppa myisi vain vaatteita, joiden kaikenlaiseen vastuullisuuteen voisi kuluttaja luottaa? Ne olisivat varmasti kalliimpia kuin Lindexillä, mutta eivät välttämättä kovin paljon, jos kauppa kerran olisi se peruskauppa, joka löytyy jokaisesta keskikokoisesta kaupungista ja jota kaikki käyttävät, koska se on niin superhelppoa.

Nämä olisivat sellaisia rakenteellisia muutoksia, joita minä kaipaan ja joita maailma tarvitsee. Niin kauan kun vaatevalinnoissa luotetaan yksilöiden loputtomaan tiedonpenkomiskykyyn ja eettiseen ajatteluun, ollaan globaalin oikeudenmukaisuuden ja rajallisten luonnonvarojen hyödyntämisen kanssa väkisinkin hataralla pohjalla. Meidän pitää opetella tunnistamaan vaatepolitiikka ja puhumaan siitä. Eetti ry näyttää onneksi hyvää esimerkkiä.

Parhaat vaatteet kestävät sukupolvelta toiselle

Olen saanut kirjasta paljon ihanaa palautetta. Moni on tullut kosketetuksi eri tavoin. Joku sanoo oppineensa vaatteista, toinen alkaneensa miettiä niitä, kolmas tunnistaa sisäistä maailmaani ja samastuu. Se tuntuu hyvältä, jonkinlaiselta liittymiseltä maailmaan. Se on enemmän kuin uskalsin toivoa. Lisäksi olen päässyt puhumaan kirjan teemoista haastatteluihin. Kävin jo MTV:n Uutisaamussa (kohdassa 1.13) ja Radio Dein aamussa, ja useampi juttu on vielä tulossakin. 

Aika monelle toimittajalle – ja muillekin – olen puhunut isoäitini vanhasta villakangastakista, joka on minulle tärkeä vaatekappale. Siitä puhutaan kirjassa, ja olen kirjoittanut siitä ennenkin. Se on taikatakkini, jota olen jälleen käyttänyt koko talven. Nyt kevään tullen se joutaa taas pesulan kautta säilytykseen, mutta tiedän varmasti, että oloni muuttuu elegantimmaksi välittömästi, kun saan taas kaivaa sen kaapista esiin ensi syksynä. 

Takki on merkkiä Suoma, selviää vuoriin kiinnitetystä lapusta. Siitä selviää myös, että se on valmistettu Suomessa ja että sen valmistaneen yrityksen koko nimi on Suomalainen Mallihuone Oy. Harmi vaan, että luin nimen oikein ensimmäistä kertaa pari päivää sitten takkia jälleen kerran silitellessäni. Olen varmaankin alkujaan vaatetta ihaillessani lukenut yrityksen nimen muodossa Suomalainen Mallituote Oy ja sisäistänyt sen todeksi. Se on ollut minulle itsestään selvä asia, jota ei ole tullut edes mieleen kyseenalaistaa. Niinpä tuo virheellinen muoto on päätynyt jopa kirjaan (onneksi vain kerran mainittuna). 

Oikaisen siis tässä: Suoma-takkeja valmisti Suomalainen Mallihuone Oy vuodesta 1933 vuoteen 1986. Varmaankin niitä myytiin vielä vähän myöhemminkin. Isoäitini käytti Suomaansa tiettävästi ainakin Budapestin-matkalla vuonna 1987, mutta en ole varma oliko hänellä sille paljonkaan muuta käyttöä. Hän oli maalaisnainen, hiekkateillä kävelijä, pientilan emäntä. Minä taas olen kaupunkilainen ja käyttänyt takkia sitäkin enemmän kaikkina niinä jo kuutena talvena, kun se on ollut omistuksessani. Niinpä tekee mieli sanoa: Kiitos Suoma. Parhaat vaatteet kestävät loistokkaina sukupolvelta toiselle.

Voiko parsittu vaate olla uskottava?

Facebookin Parsi ja paikkaa! –ryhmässä käytiin eilen mielenkiintoista keskustelua siitä, milloin koittaa aika, että parsituissa vaatteissa kulkeminen on sosiaalisesti hyväksyttävää. Moni osallistuja korosti, että se on jo sitä, että kukaan ei katso kieroon vaikka olisikin paikatut vaatteet. Keskustelijat olivat tietysti kaltaisiani: niitä, jotka ilolla paikkailevat omia ja lähipiirinsä vaatteita ja kuuluvat aihepiiriä ruotivaan ryhmäänkin.

En minäkään usko, että paikattuja vaatteita laajasti halveksuttaisiin tai että niistä saisi suoraa negatiivista kommenttia juuri missään yhteydessä. Niihin saatetaan suhtautua periaatteessa hyvinkin positiivisesti. Silti vaatteiden korjaaminen tai parsittujen pukineiden käyttäminen ei minusta ole normi. Vaatteet ovat niin halpoja ja niitä tuotetaan maailmaan niin paljon, että on aivan tavallista ja suht helppoakin ostaa uusi vaate silloin, kun vanha on mennyt rikki. Nopeasti tuotetut vaatteet ovat myös usein laadultaan niin huonoja, että paikkaaminen tuntuu osaavastakin turhauttavalta. Korjaus, vaikka kuinka pienikin, vaatii aina ajatustyötä ja usein myös manuaalista työtä. Harvalla on helppo luottopaikka, jonne revenneen tai hiutuneen vaatteen voisi viedä ehostettavaksi.

Lopputulos: hienot visible mending -parsinnat, kirjoen korjatut t-paidat ja farkkupaikoin koristellut lapsen polvet eivät ole valtavirtaa. Ne ovat innokkaiden korjaajien harrastelua. Voin olla ylpeä tekemästäni hienosta korjauksesta, mutta tunnen silti helposti alemmuutta, jos päädyn iskemättömiin vaatteisiin pukeutuneiden seuraan korjatuissa ja paljon rakastetuissa vaatteissa. Tämä on normin voima. Normi ei nimittäin synny siten, että ääneen lausuttaisiin jokin toimintatapa huonoksi, vaan siten, että tietty toimintatapa on tehty muita helpommaksi, että sitä valtavirtaisesti noudatetaan ja että se näin normalisoidaan.

Vaatteissa iso merkitys on sillä, miltä ne tuntuvat – päällä ja sosiaalisesti. Parsi ja paikkaa! -ryhmän keskustelussa joku kertoi menneensä ison ranskalaisyrityksen vieraaksi ja havainneensa, että siellä kaikki pukeutuivat Armanin pukuihin. Omat hyvälaatuiset vaatteet alkoivat siinä kohtaa tuntua nukkavieruilta. Tämä on ihan tyypillistä. Vieraassa ympäristössä, esimerkiksi ulkomailla, itselle tuntemattomassa sosiaaliluokassa tai uuden alan työpaikassa on tavallista vaikeampi aavistaa pukeutumisen normia. Sitä ei useinkaan lausuta ääneen tai edes tiedosteta. Paikalle päästyään useimmat huomaavat sen kyllä, ja monesti se näyttäytyy juuri epämukavana kokemuksena siitä, että omat vaatteet ovat jollakin selittämättömällä tavalla väärät.

Parsittujen ja paikattujen vaatteiden normistuminen vaatisi minusta sitä, että alalle syntyisi yhä enemmän yrityksiä, joilta näitä palveluita saisi ostaa. On selvää, että kaikki eivät koskaan tule paikkaamaan yhtään omaa tai lapsensa vaatetta, eikä kaikkien tietenkään tarvitsekaan. Moni sen sijaan olisi valmis maksamaan siitä, että omat kenties kalliit vaatteet joku korjaisi, ja vielä hyvällä ja luotettavalla maulla. Kun vain tietäisi, kenelle viedä! Oikiat Designin Vaatelaastari on hyvä esimerkki tuotteesta, joka on jo nostanut korjaamisen helppoutta ja profiilia. Viimeksi yritys teki sen painamalla kirjailija Miki Liukkosen tekstiä paikkoihinsa, mikä yhdistää paikkaamisen hauskalla ja konkreettisella tavalla sivistykseen. Tätä lisää!

Itse ihailen Instagramissa skotlantilaista Collingwood-Norrisia, joka korjaa näkyvästi mutta tyylikkäästi neulevaatteita ja myös opettaa korjaustekniikoita. Collingwood-Norrisin korjaukset ovat hyvä esimerkki sen tyylisestä vaatepaikkauksesta, jota voi kantaa ylpeänä kuin taideteosta. Luulen oikeastaan, että korkean hinnan maksaminen palvelusta vaikuttaa vaatteen kantajan sisäiseen tunteeseen, niin hassua kuin se onkin: maksettu ja harkittu parsinta ei tunnu ainakaan köyhäilyltä, vaan vakavasti otettavalta sijoitukselta paremman maailman puolesta. Sitähän se onkin.

Se on täällä!

Esikoiskirjani Viimeinen vuosi – muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista ilmestyi viime viikolla, ja nyt sitä saa jo ainakin Adlibriksestä. E-kirjapalveluihinkin se on tullut luettavaksi tänään, äänikirjana tosin ei vielä. Kirjastoista voi jo varailla, kappaleet ovat lainattavissa ilmeisesti loppuviikosta.

Ilo ja riemu! Hengästys ja jännitys! Tässä se nyt on, juuri sellaisena kuin pitääkin.

Hellin itseäni pehmeillä vaatteilla

Jos mikä tahansa teksti alkaa muodilla, joudun pakottamaan itseni lukemaan sen. En ole se, joka ihailee kiiltäväpintaisten lehtien muotikuvia enkä se, joka jaksaa lukea sivukaupalla julkkisten pukeutumisesta nimekkäiden suunnittelijoiden luomuksiin. En oikein jaksa lukea edes trendeistä silloin, kun ne ovat pinnalla vaan vasta myöhemmin, kun on helpompi nähdä niiden kertovan jostakin itseään suuremmasta.

Silti vaatteet kiinnostavat minua niin, että olen kirjoittanut niihin kietoutuvan kirjankin. Pukeutuminen kiinnostaa, ja arki. Joka päivä pähkäilen pienessä vaatehuoneessani, mitä laittaisin päälle, enkä ajattele silloin (tietoisesti) muotia tai tyylikkyyttä, yleensä. Ajattelen sitä, millaisissa vaatteissa oloni tuntuisi hyvältä juuri tänään. Millaisia tarinoita nämä vaatteet kertovat, mitä kerron niihin pukeutumalla itselleni? Minusta on kiinnostavaa, että itseämme ja omia vaatteitamme emme ensisijassa katso, vaan tunnemme. Hinkkaamista, hankaamista, kutitusta tai kiristystä taas ei kukaan ulkopuolinen näe. Ulkopuolinen ei näe myöskään muistoja eikä tarinoita.

Päälläni on harmaat, kuviolliset leggingsit, jotka ostin paikallisesta kierrätysryhmästä vain muutama viikko sitten, kun innostuin niiden suomalaisesta Lilja-merkistä ja mukavasta vyötärökappaleesta, ja Emmystä ostettu sammutetun violetti trikoopaita. Tämä asu ei paina mistään. Kirjoitan tätä, kuten useimpia tekstejä näinä aikoina, kotisohvalla. Pandemian vuoksi pukeudun useimpina päivinä hyvin kirjaimellisesti vain itseäni varten. Lapsi kyllä muistaa kehua, jos minulla on mekko, mutta kehaisipa hän eilen leggingsejänikin (”ihanat housut, äiti!”). Käytäntö ei ole vaatteissani tärkeintä, mutta varsinkin juuri nyt sillä on merkittävä osansa. En kestä liikoja nappeja, vetskareita enkä hakasia.

Kuva ihmisen vihoviimeisestä alennustilasta sisältää usein pehmeitä vaatteita: joogahousuja, collegeja, virttyneitä t-paitoja. En ole valmis allekirjoittamaan mukisematta niiden liittymistä luovuttamiseen tai itsearvostuksen puutteeseen. Ei ole huono valinta päättää halata itseään vaatteilla näinä aikoina, kun halaukset muuten ovat vaarallisia. Ihminen tarvitsee kosketusta, ja etenkin jos ihmiskosketusta ei ole tarjolla, vaatteen tunnulla on paljon väliä. Kyllä pehmeyskin voi vaikuttaa ihmiseen myönteisesti, ja miten minusta tuntuu että juuri pehmeyttä tarvitsemme elämäämme monesti enemmän kuin skarppia yritteliäisyyttä?

Haluaisin oppia arvostamaan vaatteitani, ihan kaikkia niistä. Haluaisin suhtautua halvimpiinkin pukineisiin kuin muotiluomuksiin. Haluaisin välittää niistä ja hoitaa niitä asianmukaisesti. Joka päivä ne palvelevat minua, antavat suojan, kuoren, tunteen ja joskus kulissinkin. Ei minulla ole varaa rutata hiutuneinta t-paitaani rumaan myttyyn eikä halveksua leggingsejä, capreja tai crocseja siksi, että ne eivät ole suurta muotia tai katu-uskottavia. Ne ovat minun, olen hankkinut tai saanut ne, joku on tehnyt ne, niihin on käytetty aikaa ja resursseja niin paljon, etten uskalla edes ajatella. On arvokasta pukeutua. Se on hellä teko.

Elämäni pelottavin asia

Hienon kannen on suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Maaliskuussa ilmestyy esikoiskirjani Viimeinen vuosi – muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista (Gummerus). Se ei ole paksu kirja mutta olen pyörittänyt sitä mielessäni viisi vuotta, se on kuplinut ja muotoutunut sinä aikana. Parhaillaan sitä taitetaan, eikä aikaakaan, kun painokoneet jo laulavat. Osaan uskoakseni kirjan useimmat lauseet ulkoa, ja niitä, joita en osaa, herään tarkistelemaan öisin. Kysyn itseltäni voiko noin sanoa. Tulkitsenko väärin. Ajattelenko väärin. Olenko epäoikeudenmukainen. En saa nukuttua.

Jännittää. Kirjan julkaiseminen on elämäni pelottavin asia. Olen toivonut sitä kauan, ehkä aina.

Kirja on minulle tärkeä. Se on tarina kertojasta joka on minä, ja tarina hänen isoäidistään, ja samalla se on tarina vaatteista, maailman epävarmuudesta, lapsettomuudesta ja ihmissuhteiden vaikeudesta. Se on tietokirja mutta sen päälähde on kuolleen ihmisen muisti.

Minun on nyt lopetettava ajattelemasta itseäni, omaa jarruttavaa mieltäni ja aaltoilevaa kauhuani, ja päästettävä sanat lentoon. Luotettava siihen, että jollekin, jossakin, niillä on merkitystä. Että joku voi löytää minusta itsensä tai isoäidistä omansa, että joku voi sanojeni avulla löytää jotakin uutta omasta vaatesuhteestaan. Se olisi suurin toiveeni ja isoin iloni.

Maaliskuun 11. päivä Viimeinen vuosi on kirjakaupoissa.