Yksi vaate moneen tilanteeseen

Leija1Työvaate, urheiluvaate, vapaa-ajan vaate, vaellusvaate, äitiysvaate, imetysvaate, juhlavaate.

Tiedättehän. Vaatteita pitää olla erilaisia eri tilanteeseen, ja tuntuu että näitä kategorioita tulee aina vaan lisää. Ajatelkaapa vaikka imetysvaatteita. Ei kai 80-luvulla kenelläkään ollut vielä mitään luukkupaitoja? Perusvaatteilla mentiin sekin elämänvaihe. Jotenkin se onnistui. (Ovatko äidit nykyään häveliäämpiä?)

Erityisvaatteissa on ehdottomasti oma järkensä ja kätevyytensä. Silti toivoisin, että mahdollisimman moni vaate olisi monikäyttöinen ja sopisi hyvin elämän eri tilanteisiin. Ettei tarvitsisi hankkia niin paljon vaatteita eikä olla koko ajan vaihtamassa.

Kuten tästä voi päätellä, en ole luonteeltani mitenkään vaihtelunhaluinen trendihaukka. Pikemminkin olen hidas kaikessa. Kun löydän itseäni kutkuttavan jutun (vaatteen, kaupungin, ruoan, elokuvaohjaajan, kirjailijan), olen mieluusti sen seurassa paljon, tarkastelen sitä eri näkökulmista, perehdyn siihen.

***

Tähän filosofiaan sopii loistavasti Leija-mekko, jonka sain kaksi kuukautta sitten Kude Designilta. Lupasin testata, miten se oikeasti toimii käytössä, ja raportoida rehellisen kokemukseni tänne blogiin. (Tämä on siis yhteistyöpostaus siinä mielessä, että mekko ei maksanut minulle mitään.)

Taustalla oli tuskailuni siitä, että monen pienen suomalaismerkin vaatteita on korkea kynnys ostaa, kun niitä myydään ehkä pelkästään netissä, jossa tarjolla on aina vain rajallinen määrä tietoa eikä koskaan hiplailumahdollisuutta. Näin on tavallisesti Kude-vaatteidenkin kohdalla. Leija-mekko maksaa merkin omassa nettikaupassa 119 euroa.

***

Nyt seuraa kuitenkin testituloksia. Takana on viitisentoista käyttökertaa, sillä Leija on juuri toivomani kaltainen monikäyttövaate. En nyt ehkä juoksulenkille sitä laittaisi, mutta kyllä se synttärit, kaupunkikävelyt, työreissut ja sohvarötväykset hoitaa. Se on aina kaunis, aina siisti.

Leija, kuten Kude-merkin muutkin vaatteet, on suunniteltu suomalaisen naisen mitoitusta ajatellen eikä millekään kuvitteelliselle ihmevartalolle. Mekko on bambuviskoosia, ja se on suunniteltu Espoossa ja leikattu ja ommeltu Kiteellä. Siinä on venepääntie ja lepakkohihat, jotka kapenevat rannetta kohti. Hameosa on kynämäinen ja mukailee käyttäjän muotoja.

Minä olen 180 senttiä pitkä, hoikka ja pitkäselkäinen, ja toimitusjohtaja Outi osasi heti suositella minulle M-kokoista mekkoa. Se on juuri passeli. Siis: vaikka tämäkin malli on suunniteltu ajatellen erityisesti kurvikkaita 160-senttisiä, se sopii näköjään myös pitkälle ja vähemmän kurvikkaalle.

***

Mekon monipuolisuus on joutunut tiukkaan testiin, koska sen käyttöaikana mahani on kasvanut. 30. raskausviikolla Leija palvelee vielä moitteetta: ei siis tarvetta erityiselle äitiysmekolle (ah!). Kynämäisen hameosan saa hauskasti vedettyä mahan päälle, ja pituutta riittää silti. Kontrasti väljään yläosaan myös peittää ja loiventaa vähän mahaa. Halutessaan hameosan voi kerätä lantiolle ja käyttää mekkoa housujen kanssa.

Leija-mekon hihat ovat melko lyhyet. Minä olen lyhytkätinen, ja ne osuvat täydessä mitassaan ranteeseeni. Malli on sellainen, että hihoja tekee joka tapauksessa mieli vetää hiukan ylöspäin, jolloin ne ovat minulle käsivarrenmyötäiset. Olin pelännyt, että hihat rupeavat nopeasti löpöttämään (rrrrakastan kapeita hihoja!) mutta niin ei ole ainakaan toistaiseksi käynyt.

Leija sopii hyvin arkeen – se on päällä todella mukava eikä sitä tarvitse työpäivän jälkeen vaihtaa pois – mutta myös puolijuhlaviin juhliin. Se on klassinen mutta leikkaukseltaan kiinnostava.

Sitä ei myöskään tarvitse pestä jatkuvasti. Tunnustan, etten ole pessyt omaani vielä lainkaan. Lepakkohihojen ansiosta kangas ei osu kainaloihin eikä siihen siis tartu hienhajua kovin helposti.

Mekon kangasta olen tarkkaillut kriittisellä silmällä. Bambuviskoosi, jossa on neljä prosenttia lycraa, on ihanan tuntuista: pehmeää, paksuhkoa ja hyvin laskeutuvaa. Ahkeran käyttäjän on silti todettava, että mahan päällä on kohta, josta kangas vaikuttaa vaimeasti pörhistyneeltä. Ulokemahan uloin kohta onkin aika tiiviissä kulutuksessa: se osuu kaikkialle koko ajan (takkiin, läppäriin, sylissä olevaan lautaseen tai kirjaan) ja sitä tulee hiplattua keskimääräistä enemmän. Lisäksi kangas venyy siitä muuta mekkoa enemmän. Muualta kangas on edelleen priimakunnossa, eikä tuo pörheyskään kovin kohtalokkaalta vaikuta (jatkan testiä!).

Venepääntie on tässä mallissa aika pieni, joten rintsikoiden olkaimet eivät sieltä kovin helposti pilkistele. Hyvä juttu! Se ei myöskään valu kummallisesti, kuten leveät venepääntiet joskus, ja tuo näin ryhtiä malliin. Mekko pysyy veistoksellisena koko päivän. Tästä tykkään!

***

Lisää tällaisia vaatteita, jotka palvelevat monessa elämäntilanteessa ja monen kokoisia ihmisiä! Kude Designin nettisivuilla Leija on puettu minua kurvikkaamman naisen ylle. Se näyttää hänelläkin upealta. Itse toivon ja uskon, että tämä mekko palvelee minua vielä pitkään vartaloni palattua normaalimittoihin.

Jos jotain toivoisin, niin väri- ja kuosivaihtoehtoja, joita välillä on Kude-kaupassa ollutkin. Kuulemma on vain niin, että monet asiakkaat ovat yhtä varman päälle -tyyppejä kuin minä: ihastelevat kyllä värejä mutta päätyvät lopulta ostamaan mustan. Voi meitä!

Leija2

Jos mielit hiplata Kude Designin vaatteita livenä ja olet pääkaupunkiseudulla, merkillä on pop up -liike Tapanilassa huhtikuun ajan. Jos taas mekko kiinnostaa mutta et pääse sovittamaan, tässä M-koon mitat (ahkerahkon käytön jälkeen, ilman pesua):

  • pääntien leveys 25 cm
  • hihan kapein kohta 10 cm
  • vartalon kapein kohta (sauma paita- ja hameosan välillä) 46 cm
  • mekon koko pituus 103 cm; tästä yläosa 53 cm ja hameosa 50 cm.

Onko vaatteilla kieli ja kuka sitä osaa

sovituskopissa

Sovituskopissa. Joo ei.

Jäin edellisen postauksen jälkimainingeissa miettimään sukupuolikysymystä suhteessa vaateasioihin ylipäätään.

Sukupuolistereotypiat ovat masentavia, mutta asia kiinnostaa minua ehkä juuri siksi, että niitä kuitenkin on. Hauskoiksi tarkoitetut huomaukset naisista, jotka ovat juuri tällaisia, ja miehistä, jotka ovat juuri toisenlaisia, tuntuvat minusta vierailta ja ahdistavilta, mutta jostakin ne kumpuavat.

Mikä tekee jostakin asiasta erityisen ”naiselle tyypillisen” tai ”miehelle ominaisen”? Onko se jokin asia kasvatuksessamme tai se, että sosiaalistumme tietynlaiseen käytökseen ihmeen vahvasti sukupuolemme mukaan, tiedostamattamme? Jokainen osaa luetella liudan asioita, joita pidetään erityisen feminiinisinä tai erityisen maskuliinisina, mutta miksi?

Vaatteiden pohtimista ja niistä puhumista on pitkään pidetty jotenkin naisille ominaisina ja niiden käsittelyä ehkä tästä johtuen pinnallisena ja turhana. Kuitenkin useimmilla miehilläkin on usein hyvin tunnistettava esteettinen lokeronsa. Pari vuotta sitten haastattelin arjen estetiikkaa tutkinutta Ossi Naukkarista (3H+K:n juttu täällä), joka tunnisti esimerkiksi jääkiekon pelaajien piiristä hyvin yhtenäiset tyylimieltymykset (hiustyyli oli yksi näistä). Ei niissä piireissä voi laittaa päälle mitä tahansa!

Kuitenkin on tavallista törmätä myös ajatukseen, että ihmiset, jotka eivät juuri puhu vaatteista tai tyylistä tai ole kiinnostuneet muodista eivät välitä pukeutumisestaan mitään. Että vaikka resuisiin vaatteisiin pukeutuvat luonnonsuojelijahipit eivät välitä. En usko siihen lainkaan.

Kyllähän he välittävät, paljonkin. He eivät todennäköisesti koskaan pukeutuisi vasta pakasta vedettyyn paitaan, jonka rinnassa lukee Boss tai Armani, tai pyytäisi parturilta kampausta Cheekin tapaan. He tiedostavat hyvin, että se ei ole heidän tyyliään, ei liitä heitä oikeaan kontekstiin. Eivät he vahingossa pukeudu kuten pukeutuvat.

En usko, että kukaan voisi vaateostoksilla ostaa ihan mitä tahansa. Kaikilla meillä on väri-, tyyli-, materiaali- ja muita preferenssejä.

Omituisinta vaatepuheen halveksumisessa on se, että vaatteet ovat niin iso osa jokaista meistä. Me kaikki joudumme joka päivä pukeutumaan, ja joka päivä me myös viestimme puvullamme jotakin. Päättelemme ihmisistä asioita heidän pukeutumisensa perusteella.

Tulkitsemme vaatteista pätevyyttä, taiteellisuutta, arvoja, värien ymmärrystä, sukupuolikäsitystä, elämäntilannetta. Ei se ole merkityksetöntä. Silti, mitä vähemmän vaatteista puhutaan, sitä vähemmän me niiden kieltä ymmärrämme.

Naisia saatetaan kritisoida vaatteiden miettimisestä tai ostamisesta, mutta onko myös niin, että mitä enemmän vaatteiden kanssa puljaa, sitä paremmin niillä osaa lähettää haluamiaan viestejä? Onko se kuin kielen oppimista, jotain sellaista minkä osaaminen lopulta on valtaa?

Michelle Obaman sanotaan tukeneen varsin tarkasti puolisonsa presidentillistä linjaa juuri pukeutumisellaan (esim. tämä New York Timesin juttu on kiinnostava). Hänen tavaramerkkinsä oli se, että hän sekoitti tyylissään ketjumerkkejä ja monen eri suunnittelijan luomuksia. Tuli vaikutelma, että rouva Obama päätti pukeutumisestaan itse, ilotteli sillä, eikä antanut kaikkea valtaa yksittäisen suunnittelijan käsiin.

Hän pukeutui toisaalta kuten kuka tahansa ja viesti ymmärtävänsä tavallista työssäkäyvää naista – ja toisaalta ymmärsi asemansa ja saapui juhlapäivällisille tarkasti harkitun suunnittelijan luomuksessa, joka oli usein mietitty illan teemaa ja esimerkiksi käsillä olevia maita silmällä pitäen. Hän toi konkreettisesti esille sen, että vaatteet todella ovat viesti.

Samaan aikaan tutkimukset kertovat, että tyyli vaikuttaa esimerkiksi työpaikan saantiin, halusimmepa tai emme. Olisiko siis aika luopua siitä ajatuksesta, että kaikenlainen koreilu on pahasta ja pinnallista?

Itse olen viime aikoina miettinyt värejä. En ole kovin hyvä sanomaan, mikä minulle sopii: millaiset värit saavat ihoni hehkumaan tai piristävät ilmettäni. Tämän seurauksena kaapissani on paljon mustaa. Suurin syy siihen on varmuus. Se ei ehkä koskaan tee minusta hehkuvaa henkilöä, mutta enpähän ainakaan mokaa. (Kun katson suomalaista katukuvaa, päättelen etten ole ainoa laatuani.)

Entä jos kavereiden kesken puhuttaisiin vaatteista paljon nykyistä enemmän? Entä jos pohdittaisiin värejä, tehtäisiin kotianalyyseja erilaisten vaatekappaleiden sopivuudesta? Emmekö olisi paljon parempia viestijöitä ja ostajia, jos tietäisimme, mitkä ovat meidän värimme, mikä on oma tyylimme ja mitä vaatteemme oikeastaan viestivät? Olisiko se suorastaan valtaa? Ja: tekeekö joku jo tällaista?

Nainen tienaa 1,5 euroa

kierrätystä

Tyhjinä hetkinä löydän itseni usein Facebookista kaupunginosani kierrätyspalstalta. Selailen sitä huvikseni. Joskus myyn jotain itsekin.

Palstalla pyörivistä yli 10 000 ihmisestä varmaankin 90 prosenttia on yhdellä tavalla kaltaisiani. He ovat naisia. Monet heistä myyvät pitkää listaa kamoja parilla eurolla kappale.

Kaikki hommaa kokeilleet tietävät, että tuotteiden myyntikuntoon laittamisessa ja kuvaamisessa sekä etenkin lisätietojen tarjoamisessa ja tapaamisesta sopimisessa vierähtää yllättävän kauan. Tuntipalkka jää onnettomaksi. Silti teemme sitä.

Minua askarruttaa, miksi melkein kaikki kierrättäjät ovat naisia – myös ne, jotka kauppaavat miesten vaatteita? Vastikään kaupunginosan kierrätysryhmässä oli sellainen poikkeustapaus kuin mies, joka tarjosi lastenvaatteita. Mutta hän toimi toisin kuin useimmat naiset. Tuotteita oli kaksi settiä – ei irtomyyntiä – ja molempien hinta oli nolla euroa. Kuulosti virtaviivaiselta ja herätti toisen kysymyksen: miksi monet naiset ajattelevat jo kertaalleen maksetuista housuista saatavia paria euroa merkittävänä tulona mutta miehet usein eivät? Vai sumplaammeko Facebook-palstoilla jostakin muusta syystä?

Tarkistaessani HSY:n jäteoppaasta taas kerran jonkin roskan oikeaa loppusijoituspaikkaa mietin, onko kierrätys muutenkin naisten hommaa. Kuinka moni yksin asuva mies kierrättää tarkasti kaiken (ja kuinka moni yksin asuva nainen)? Jos pitäisi lyödä vetoa, arvelisin että pullot ja lehdet kierrätetään Suomessa aika hyvin sukupuolesta riippumatta, mutta kaiken muun kierrätyksen arvaisin olevan naisten harteilla. Mitenköhän oikeasti on?

Tekisi mieleni päätellä, että vielä 2010-luvullakin naiset katsovat mitä pienimpiä yksityiskohtia – tyhjenneen viilipurkin oikeaa loppusijoituspaikkaa ja vauvan hiukan nukkaisen bodyn jälleenmyyntiarvoa – kun taas miehet keskittyvät isompiin kokonaisuuksiin. Tämä on tietenkin yleistys, enkä varsinkaan usko että se on myötäsyntyistä. Mutta jotakin on kasvatuksessamme, joka saa naisista esille tämän ”tuostakin voisi vain puolen tunnin työllä saada puolitoista euroa” -asenteen helpommin kuin miehissä. Se vaivaa minua.

Kiinnitän toistuvasti huomiota siihen, että vaatekierrätyksestä puhuttaessa naiset tuskailevat kirpputoripöytien varailun, kamojen säilömisen ja ees taas roudailun kanssa, koska eivät malta laittaa kaikkia vaatteitaan ilmaiseksi kiertoon. Vaikka niille ei ole enää omaa käyttöä ja vaikka niihin kulutettu raha on jo mennyt. Toimin näin itsekin, mutta en ymmärrä logiikkaa.

Aika harva meistä tuntuu ajattelevan, että laitanpa tämän laatutavaran nyt Kierrätyskeskukseen tai muuhun hyvään tarkoitukseen, jotta kierrättävä taho voi sitten saada siitä vähän voittoa omaksi hyödykseen (koska, toisin kuin suuri osa muista vaatteista, se ostetaan aika varmasti). Moni laittaa kierrätyspusseihin ainoastaan puoliepätoivoisia tai lähes arvottomia vaatteita ja näkee hulluna vaivaa saadakseen jonkin kympin omaan taskuunsa niistä ”paremmista”. Samaan aikaan hän laittaa erikseen rahaa hyväntekeväisyyteen.

Ja todellakin: itsekin olen kierrättäjänainen. Kun perheessämme tulee aika myydä tai ostaa, minä laadin aina ilmoitukset ja hoidan sumplimiset. Keskustelimme asiasta puolison kanssa ja totesimme, että näin tapahtuu, koska minä ”pidän siitä hommasta enemmän”.

Mutta ei se ihan täsmälleen niinkään ole. En todellakaan rakasta sumplia Facebook-kirppiksellä av:ita ja yv:itä, mutta jotenkin se vaan tuntuu tarpeelliselta silti – kun taas puoliso kippaisi kaiken suoraan kierrätyslootaan. Saan toki jonkinlaista tyydytystä saadessani tavaran eteenpäin ja kuullessani, että se tulee uudessa kodissa käyttöön. Mutta onko se hommaan käytetyn ajan arvoista vai osallistunko tässä nyt johonkin harha-ajatteluun, joka estää sukupuoleni edustajilta todella tärkeät asiat elämässä? (Ja sitten taas: arvottaako tällainen ajatus kierrätyspuuhat jotenkin huonommiksi harrastuksiksi kuin jotkin toiset puuhat?)

Entä jos vaan roudaisin kaiken kotoa poistuvan Kierrätyskeskukseen, miettimättä asiaa sen pidemmälle? Totuus on, että se ei aiheuttaisi perheellemme taloudellisia menetyksiä, jos lasken omalle työlleni lainkaan hintaa. Tekisikö se elämästäni tylsempää, helpompaa, vähemmän tai enemmän tyydyttävää?

Hypnoottinen dokumentti kangastehtaalta

Suomessa säädettiin sata vuotta sitten kahdeksantuntisesta työpäivästä lailla. 52 vuotta sitten tuli laki, joka mahdollisti vapaat lauantait.

Noina aikoina suurin osa suomalaisten käyttämistä vaatteista tehtiin kotimaassa (joskin esim. puuvillaa tuotiin Amerikasta).

Vaatteiden ompeleminen tuskin oli suuresti rikastuttavaa työtä, mutta sitä koskivat samat lait kuin muitakin töitä. Kun 1950-luvulla valmisvaatteet alkoivat vallata suomalaisten kaappeja, niiden ostajien ei tarvinnut murehtia vaatteiden tekijöiden ihmisoikeuksista. Ehkä läheisessä vaatetehtaassa oli työssä naapuri tai sukulainen.

Kävin viikonloppuna katsomassa intialaisen Rahul Jainin dokumentin Machines (traileri), joka vielä pyörii joitakin kertoja viikossa Finnkinon teattereissa.

Siitä ei ole helppo kirjoittaa.

Oikeastaan tekisi mieli olla hiljaa, ja kuitenkin sekin tuntuu väärältä.

Eihän se yllättävä ollut, tietenkään. Leffa kertoo Intian Gujaratissa sijaitsevasta tehtaasta, jossa värjätään kankaita, joita me täällä Euroopassakin vaatteissamme käytämme. Aika paljon se vain näyttää, mitä tehtaassa tapahtuu. Machines on aisteihin käyvä elokuva ja sellaisenaan erilainen kuin useimmat tietodokumentit.

***

Elokuva oli hieno ja kaunis, mutta viimeistään vartin kohdalla teki mieli kävellä ulos teatterista. Ääni oli korviahuumaava, kankaiden kiito koneissa psykedeelinen. Eikä mukana tietenkään edes ollut kuumuutta, joka näkyi vain hikipisaroina työntekijöiden vartalolla, eikä kaikkialla leijuvaa ammoniakin hajua, josta ohjaaja tässä Varietyn haastattelussa kertoo.

Jainin ohjaus ei moralisoi: tehtaan olot olivat varmasti täysin lailliset, ja sen johtajatkin voisivat katsoa kuvauksen nikottelematta. Kuitenkin oli helppo havaita, että työntekijät, joista moni oli selvästi alaikäinen, kahlasivat tehtaalla värjäyskemikaaleissa ja käsittelivät niitä paljain käsin, nukkuivat kangaspölyssä, nukahtelivat koneiden ääreen ja kantoivat isoja taakkoja hankalissa asennoissa.

Yksi työntekijöistä kertoi dokumentin loppupuolella tienaavansa kolme dollaria 12 tunnin työstä, ja koska tämä ei riitä mihinkään, hän teki perään toisen työvuoron. Tehtaan johtajan mielestä palkat olivat nykyään liian korkeat ja työntekijät sen vuoksi laiskoja.

Mihin minä näkökantoineni asetun?

***

On hienoa olla ylpeä suomalaisesta tasa-arvosta, työntekijöiden oikeuksista ja toimivasta yhteiskunnasta.

Mutta.

Machines muistutti siitä, että kulutuksemme pyörii yhä ja ehkä entistäkin enemmän sen varassa, että kaikille ei makseta lähellekään oikeudenmukaisesti, että kaikki työntekijät eivät voi järjestäytyä, että kaikkien ihmisten työturvallisuudesta ja perusihmisoikeuksista ei huolehdita.

Ja siitäkin, että esimerkiksi juuri vaatteidemme tekeminen vaatii yhä edelleen valtavan määrän ihmistyövoimaa valvomaan koneita, oikomaan kankaita, kantamaan pakkoja, sekoittamaan värejä, ompelemaan… Suomen kaltaisessa automatisoituneessa yhteiskunnassa elävän on vähän vaikea kuvitella, miten paljon ihmisiä tarvitaan kaiken tekemiseen siellä jossakin; miten vähän koneita on ja miten alkeellisia ne lopulta ovat. Suomessa kankaan syöttämisen kaltaiset täysin monotoniset tehdastyöt alkavat kaiketi olla erittäin harvinaisia.

Onko meillä siis oikeasti ylpeyden aihetta? Onko tasa-arvossamme ja hienossa yhteiskuntajärjestyksessämme kyse lopulta vain siitä, että olemme siirtäneet räikeimmät epäoikeudenmukaisuudet pois silmistämme?

Tiedetään, että vaatealalla ongelmien syvyyttä lisää se, että intialaisia kangastyöläisiä vastassa ovat valtavat monikansalliset yhtiöt, jotka ostavat materiaalinsa sieltä, mistä sen halvimmalla saa. Käytännössä vaihtoehtona on koko maailma.

Työntekijät kertovat dokumentissa, että jos tehtaalla ruvetaan järjestäytymään, pomo tapetaan. Tehtaanjohtajat kertovat avoimesti, että maksavat niin alhaista palkkaa kuin mahdollista, koska maaseudulta tulevilla työläisillä ei ole varaa valita. He haluavat töihin juuri epätoivoisimmat, jotta saavat itse pidettyä tehtaan kilpailukykyisenä. Intian kokoisessa maassa sellaisia ihmisiä riittää.

Jos järjestäytyminen onnistuisikin ja työntekijät saisivat läpi toiveensa kahdeksan tunnin työpäivästä, mitä tapahtuisi heidän töilleen? Todennäköisesti ostajayritykset siirtyisivät ostamaan niistä maista, joissa tilanne yhä on huonompi.

Tavoitteena kotimainen vaatekaappi

Turhauttaako teitä muita se, miten vaikeaa on rakentaa laadukasta, kotimaista puvustoa? Itse törmään tähän ongelmaan säännöllisesti. Haluaisin suosia hyvää suomalaista suunnittelua, mutta se on toisinaan kohtuuttoman vaativaa.

Esimerkki. Olen yrittänyt aika kauan ostaa Muka van Pihla-pooloa. Kerran, kaksi vuotta sitten (!), menin jo Yrjönkadun Nudgeen, joka tietääkseni on ainoa paikka Helsingissä, joka niitä myy. En nimittäin halua ostaa netistä 125 euron vaatetta, jos vähänkin olen epävarma sen sopivuudesta. Nettikaupoissa ei juuri koskaan ole kovin monipuolisia kuvia tuotteista eri käyttötilanteissa, ei pitkiä selityksiä eikä välillä edes kunnollisia mittoja (esim. minä olen pitkä ja pitkäselkäinen, mikä asettaa vaatteelle tiettyjä ehtoja).

No, Nudgessa ei sitten ollutkaan sinä päivänä niitä pooloja, vaikka nettikaupassa oli ollut. Että se siitä.

Sen jälkeen en ole sattunut mihinkään, missä ihailemani poolon voisi nähdä livenä. Kerran kävin Tampereellakin SuperMukava-kaupassa, mutta oli kesä eikä niitä sitten ollut.

Niin kului kaksi vuotta. Ostin erään toisen poolon, joka ei ollut kotimainen eikä yhtä kekseliäs kuin Pihla mutta varsin hyvä sekin (ja sitä pystyi sovittamaan). Silti vähän harmittaa.

Nyt tarvitsisin villamekon, kun entiset kaksi ovat ärsyttävästi kestotahraantuneet samaan aikaan (tietenkin!) ja on talvi. Muka van neuletakki on tehnyt minuun vaikutuksen laadukkuudellaan, joten yksi vaihtoehto olisi saman merkin Eini-mekko. Se maksaa 230 euroa. En missään nimessä aio ostaa sitä niillä tiedoilla, jotka netistä löydän: ei riitä, että se näyttää hauskalta vakavan ja pienikokoisen näköisellä mallilla, kun hän seisoo luonnottoman suorassa.

Sen sijaan ajattelin yrittää omalta osaltani ratkoa tätä ongelmaa ja auttaa toivottavasti samalla muitakin.

***

Aion testata kotimaassa valmistettuja tai vähintäänkin suunniteltuja vaatteita, jotka edelleen ovat myynnissä, ja kertoa tuloksista blogissa – pitkällisesti ja perusteellisesi. Minua kiinnostaa, mitä vaatteet sanoisivat, jos osaisivat puhua. Sen ne nyt ainakin varmaan kertoisivat, miten ne toimivat käytössä ja miksi juuri minun tai sinun kannattaisi ystävystyä niiden kanssa.

Vaate ei ole kuva, onneksi. Sillä on monenlaisia ominaisuuksia, ja hyvän suunnittelun tunnistaa siitä, että kaikki yksityiskohdat puhuttelevat. Jostain syystä niitä on yleensä kuitenkin vaikea selvittää.

Inspiroidun vaatteissa siitä, miten ne palvelevat ihmistä ja sopivat päälle, millaisia tunnetiloja ne luovat, millaisiin kulttuurisiin seikkoihin ne yhdistyvät, miten ne elävät ja kestävät. Me kaikki kuitenkin käytämme vaatteita joka päivä. Joka päivä teemme vaatevalintoja, halusimme tai emme. Uskon, että helppous on yksi iso kriteeri valinnoissamme. Emme jaksa nähdä kohtuutonta vaivaa ostaaksemme vaatteita emmekä selvittääksemme niiden ominaisuuksia. Vaatteen pitää olla helppo myös päällä.

Siksi vaatteesta pitää ehdottomasti kertoa muutakin kuin että siinä on ihana kuosi tai söpö leikkaus. Vasta sitten ne muodostuvat oikeasti kiinnostaviksi, tarinoiksi. Arvokkaiksi.

Aion yrittää.

***

Ensimmäinen vaate on jo testissä. Se on Kude Oy:n musta Leija-mekko, jonka yritys ystävällisesti tarjosi minulle käyttöön. Mekko on jo muutamassa päivässä paljastunut varsin monikäyttöiseksi vaatekappaleeksi. Tarkempi katsaus seuraa, kun saan siitä vähän lisää kokemusta.

Pukeudutko heimosi mukaan?

hissilla%cc%88to%cc%88ihin

Tällaisissa vaatteissa lähden talvella haastattelukeikalle.

To Universe, With Love -blogissa Archana pohti, pitäisikö ihmisen pukeutua oman heimonsa tavoin, vaikka se ei vastaisi omaa tyyliä. Tarkemmin: pitäisikö Amerikkaan muuttaneen intialaisen vaalia pukeutumisperintöään, vaikka hän ei kokisi sitä enää estetiikaltaan omakseen. Archana kertoi, että hänen intialainen perheensä on painostanut häntä pukeutumaan sariin, erityisesti kotikonnuilla Intiassa, vaikka hän itse ei koe oloaan kotoisaksi siinä.

”I don’t think I need to dress a certain way to belong to the location or to own up to my heritage”, hän kirjoittaa.

Postaus kirvoitti aiheesta monipolvisen keskustelun, jossa moni emigroitunut kertoi pukeutuvansa ylpeästi oman heimonsa asuihin tai koruihin – ja määritteli samalla ”oman heimonsa” nimenomaan kansallisuuden kautta.

En oikein tiedä, mikä olisi suomalainen asu. Tuskin kansallispuku kuitenkaan. Onko lännessä tyypillisempää identifioitua asun kautta omaan ammattiryhmään tai työpaikkaan kuin tiettyyn kansaan tai heimoon? (Ja onko työyhteisö eurooppalaisille lähinnä oman heimon ajatusta?)

***

Luin vastikään Mira Karjalaisen, Charlotta Niemistön ja Jeff Hearnin mielenkiintoisen tutkimusartikkelin ”Tietotyöalan voittajan tyyli” (tässä teoksessa), jossa analysoidaan konsultointiorganisaatioiden työntekijöiden ulkonäköä. Siinä siteerataan tutkimusta, jonka mukaan työntekijöistä on tullut organisaatioiden ihmiskalustoa: heidän tulee sopia yrityksen estetiikkaan yhtä hyvin kuin sisustuksen ja markkinointimateriaalien. Ennen näin oli lähinnä palvelualalla, mutta nykyään myös korkeasti koulutettujen tietotyöläisten on osoitettava ammattilaisuuttaan oikeanlaisella estetiikalla.

Hätkähdyttävää oli esimerkiksi seuraava. Tutkimus oli toteutettu viidessä maassa (Australiassa, Suomessa, Ruotsissa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa), ja tutkijat löysivät suuria yhtäläisyyksiä asiantuntijoiden tyylissä maasta riippumatta. Ei siis pukeuduta niinkään kansan tai perheen tavan mukaan vaan ammattikunnan ylikansallisiin heimovaatteisiin.

Asiantuntijan oikea tyyli oli jossakin muodikkuuden ja konservatiivisuuden välillä. Naisilla asianmukaisen meikin (hillitty, hoidetut kynnet), kampauksen (hillitty hiusväri ja leikkaus), korujen (samankaltaiset korvikset kaikilla) ja asun (jakkupuku ja korkeat korot) lisäksi tärkeää oli hyvävointiselta ja virkeältä näyttäminen (oikeasta asiaintilasta riippumatta).

Toimittajat uskoakseni identifioituvat tyylillisesti erityisesti oman erikoisalansa mukaan: muotitoimittajilla on omat niksinsä huoliteltuun lookiin (kuten tämä Uudessa Muusassa paljastettu), mutta selkeästi yhteiskunnallisesti suuntautuneet toimittajat – etenkin miehet (ja ehkä vain miehet?) – näyttävät usein hiukan boheemeilta. Parta ja pitkä tai huolittelematon tukka eivät ole harvinaisia. Pikkutakki ei ole mitään Hugo Bossin puolikiiltävää slim-mallia, vaan vähintäänkin mattapintainen.

***

En tiedä, kumpi on ensin, tyyli vai ammatti. Hakeutuvatko tietyn tyyliset ihmiset tietynlaiseen työhön, vai adaptoidummeko me vahvasti omaan työympäristöömme tai heimoomme? Pohdin asiaa myös aiemmassa Uskottava asu -postauksessani. Karjalaisen, Niemistön ja Hearnin artikkeli ainakin toteaa, että kokenutkin työntekijä voi tarvita tietynlaista ulkonäköä tunteakseen itsensä päteväksi työssään.

Samasta ilmiöstä kertoo minusta myös Archanan pohdinta perusteista oman heimon pukeutumistyylin noudattamiselle: Tavallaan haluaisi kuulua ja olla osa ja panna siis päälleen sitä mitä odotetaan ja mikä on normatiivista. Siten osoittaisi ehkä kohteliaisuuttakin perheelleen. Samalla on vahva tarve olla oma yksilönsä omine esteettisine mieltymyksineen ja tulla hyväksytyksi sellaisenaan.

***

Mietin, millaiset asiat eri ammattikuntien ja työpaikkojen tyyleihin vaikuttavat. Haluammeko miellyttää, ja ketä? Onko alalle kouluttavan opinahjon tyylillä, esimiehen tyylillä tai asiakkaiden tyylillä merkitystä? Saako jonkinlainen pukeutuja hyvää tai huonoa huomiota töissä? Joutuvatko ihmiset keskimäärin sopeuttamaan omaa tyyliään työyhteisöön sopivaksi – ja pukeutuvatko vaikkapa pankkitoimihenkilöt vapaa-ajallaankin keskenään yhtenevästi? Kerro kokemuksesi, se kiinnostaa!

Tahtoisin pukeutua kokovartalohuppuun

talvijopo

Viime talven olin poissa Suomesta. Se kostautuu nyt siten, että kuluva talvi tuntuu ihan mahdottomalta. Aina on kylmä! En halua mennä ulos! Ne viikon takaiset kauniit –20 astetta -päivät olivat ihan kauheita. Ehdin jo päättää, että tästä maasta pitää poistua pikimmiten.

Samalla tajuan, että minun on kehitettävä asennoitumistani. Suomi on tällainen. Enkä ole nyt just ihan heti taas lähdössä pois. Täällä suuri osa vuodesta on jollakin tavoin kylmää ja viimaista, ja usein sen päälle vielä harmaatakin. Siinä on varmaankin jokin viehätys… Ja täällähän elää ja voi hyvin se sanonta, että ”sää on pukeutumiskysymys”. Se ammutaan ilmoille heti, jos joku valittaa.

Helsingissä esitetään, että tämä olisi normaali eurooppalainen metropoli, jossa voi pukeutua normaaleihin vaatteisiin, ehkä nyt pitkillä kalsareilla höystettynä. Väitän, että oikeasti ei voi. Tai siis ei kannata, jos ei halua jäätyä. Olen asunut Suomessa lähes koko ikäni, mutta en tiedä, millaiset kerrokset täällä pitäisi päällensä vetää. (Auta armias maahanmuuttajaparkoja!)

Uusimmassa Huili-lehdessä Hailuotoon muuttanut valokuvaaja Aki Roukala totesi oppineensa vasta pohjoisessa pukeutumaan ja tajunneensa, että on palellut kolmekymmentä vuotta aivan turhaan. Haluaisin tietää, mitä hän pitää nykyään päällään. Laskettelupukua?

Miten ihmeessä yhdistää tyylikkyys ja lämpö? Voiko niitä yhdistää? En haluaisi lymyillä sisällä koko talvea, en ruikuttaa koko ajan enkä toisaalta vetää jalkaani perustoppahousuja (en edes omista sellaisia). Kehittääkö joku kivannäköisiä mutta oikeasti lämpimiä vaatteita? Kokovartalohuppuja, ehkä? Vai kerrospukeutuvatko kaikki muut suomalaiset jollain huippupätevällä tavalla? Vinkkejä otetaan vastaan.