Vaatevuosi 2018

meret

Tätä vaatetta en ostanut. (Meret Oppenheim Emmassa vuoden alussa)

Kuten jo neljänä aiempana vuonna (2014, 2015, 2016 ja 2017), myös viime vuonna pidin kirjaa kaappiini muuttaneista vaatteista. Mielenkiintoista: ensimmäisen vuoden jälkeen vaatebudjettini tuntuu luontevasti asettuneen 700 euron hujakoille. Veikkaan kirjanpidolla olleen siihen jonkinlaista vaikutusta. Täysin vertailukelpoisia vuodet eivät ole, sillä olen huono laatimaan symmetrisiä exceleitä.

Tänä vuonna arvioin ostokset plussilla yhdestä kolmeen. Yhden plussan vaatteet olisi voinut hyvin jättää hankkimattakin. Kahden plussan vaatteet ovat olleet hyvässä käytössä mutta laadussa tai jossakin muussa yksityiskohdassa olisi ollut parantamisen varaa. Kolmen plussan vaatteet ovat täydellisiä hankintoja. Miinusmerkin varasin sellaisille vaatteille, jotka ovat jo lähteneet eteenpäin.

Tähdellä merkityt ovat secondhand-ostoksia.

Tammikuu
Paksu harmaa neuletakki, Jaegerin nettikauppa, 100 e ++(+)
Kommentit: Ihastuin tähän neuleeseen kivijalkakaupassa Edinburghissa ja kyttäsin sen alesta Suomeen palattuani. Ihana, iso neule, jonka väriroiskeet (harmaan seassa on pinkkiä ja vihreää) voisivat olla ihan vähän täydellisempiäkin vaatekaappiini.

Helmikuu
*Lumi Jenna Tote Bag, paikallinen Facebook-kierrätysryhmä, 50 e +++
*Savunsininen silkkipaita, Pelastusarmeijan kirppis, 5 e +
Kommentit: Vaalean konjakin värinen, hyväkuntoinen laukku löytyi sattumalta paikallisesta kirppisryhmästä ja oli nopea ostos, koska olin ehtinyt kaivata vaihtelua kymmenen vuotta käytössä olleelle mustalle nahkalaukulle. Lumi onkin ollut ostohetkestä asti käytössä joka työpäivä (ja musta seisoo hyllyllä, hmm…). Silkkipaita on kauniin värinen mutta tässä elämäntilanteessa aika vähällä käytöllä, siis turhahko.

Maaliskuu
*Sikarimalliset villakangashousut, Kierrätyskeskuksen ilmaislaari, 0 e +++
10 x alushousut, Kappahl, 56 e ++
Tummansiniset Wolford-sukkikset, Stockmann, 31 e +++
Kommentit: Harmaalla ja turkoosilla kudotut housut olivat superlöytö ilmaislaarista. Ne päälläni tunnen oloni nuoreksi Diane Keatoniksi. Alushousut olivat tarpeen, mutta ovat jo vuoden lopussa täynnä reikiä (kuivausrummuttelulla lienee iso osuus asiaan). Sukkikset olivat tarpeen ja ovat käytössä.

Huhtikuu
*Petroolinväriset Esmara-leggingsit, Fida, 1 e +++
*Tummansiniset Esmara-viskoosihousut, Fida, 3 e +
2 x Bread & Boxers -ribbialustoppi, joku pop-up-kauppa, 24,90 e +++
Kommentit: Leggingsit toimivat hyvin yöhousuina, kuten pitikin. Viskoosihousuja käytin kesällä, mutta ilmankin olisin pärjännyt. Kuumuus haastoi vaatekaapin, ja tuli ostettua tällaisia herätejuttuja. Alustopit olivat tarpeen, mutta kahden ostamiseen vaikutti tielleni sattuneen pop up -kaupan loppuunmyynti. Ostetut versiot ovat kuitenkin toimineet hyvin. Ne ovat myös juuri ja juuri tarpeeksi edustuskelpoisia pidettäväksi pelkästään.

Toukokuu
*Silkkihuivi, Punavuoren patina, 3 e +++
*Marjapuuronpunainen Marella-t-paita, Bella-kirppis, 2,20 e +++
*Tummansiniset Marimekko-pellavahousut, Pieni sydän Second Hand, 55 e +++
Kommentit: Nämä ostokset olivat kaikki vintagea ja loistavia täydennyksiä kesävaatekaappiin. Silkkihuivi on väreiltään (syvää sinistä, hiukan pinkkiä ja haaleaa lilaa) täydellinen. Marimekon housut ovat mahtavan skarppia, paksua ja laadukasta pellavaa ja kulunut pesulappu kertoo, että ovat kestäneet jo paljon käyttöä – kankaassa se ei näy.

Kesäkuu
*Musta Esmara-alustoppi, Spinny-kirppis, 2 e – (kierr.)
2 x rintsikat, Marks & Spencer, 53 e +++
Kommentit: Tälle kuukaudelle mahtuu vuoden ainoa täydellinen huti (liian pieni toppi) lähikirppikseltä (ja muutenkin: miksi ostan Lidl-vaatteita kirppikseltä?). Marks & Spencer myy rintsikoita, joissa on pienempi ympärysmitta (65) kuin missään muualta löytämissäni. Siis sain sopivat rintsikat! Jee!

Heinäkuu
*Vaaleanharmaa Part Two -neule, Spinny-kirppis, 4 e +
Kommentit: Tämän olisi voinut jättää ostamattakin. Hiukan epätoivoinen yritys korjata huonoa paitatilannettani.

Elokuu
Didriksons-kuoritakki, XXL, 89,90 e ++
Kommentit: Huolella harkittu ostos leikkipuistoiluun lapsen kanssa. Kriteeri oli ulkonäön ohella vedenpitävyys. Muuten hyvä, mutta taskun vetskari hajosi parin kuukauden jälkeen. Reklamoin Facebookissa, jossa asiaa hoidettiin ystävällisesti, mutta lopputulema on, että pitäisi mennä liikkeeseen hoitamaan juttua eteenpäin. Ei ole sellaiseen aikaa eikä viitseliäisyyttä. En myöskään halua vaihtaa takkia, koska riskinä on, että muuten täysin hyvä takki menee poltettavaksi ja saan tilalle toisen mahdollisesti yhtä suden. Mieluummin korjautan vetskarin. Todennäköisesti omalla kustannuksella. Äh, ei kannattaisi ostaa uutta!

Syyskuu
*Muka va Aino-paita, Tori.fi, 70 e +++
*Muka va Salme-housut, Tori.fi, 55,90 e +++
*H&M vaaleanpunainen viskoosipaita, Konttitori, 2 e ++
Kommentit: Muka va -vaatteita olen käyttänyt hurjan paljon. Sopivat monenlaisiin tilanteisiin eikä laatu ole vielä koskaan pettänyt. Nämä olivat lähes käyttämättömiä löytöjä Torista, ja koska tunnen merkin, laadun ja ovh:n, olin valmis maksamaan kovat hinnat. H&M-paita on tuonut elämääni uuden, hyvän värin, haalean vaaleanpunaisen, mutta paidan laatu on kuraa. Se huutaa olevansa pikamuotia, joka nyhjääntyy muutamassa käyttökerrassa. Masentavaa. Tätä ei kehtaa kaikkialla käyttää.

Lokakuu
3 x kenkien korjaus, Haagan suutari, 95 e +++
Kommentit: Luottosuutari korjasi vanhojen talvisaappaiden vetskarin ja laittoi niihin pitävät pohjat. Kestävät näin käyttöä vielä kauan. Lisäksi hän venytti yksiä (kalliita) kesäkenkiä, jotka puristivat, ja pelasti ne näin käyttöön. Ainoat korkokenkäni saivat samalla vähän paikkausta korkoihin. Loistavasti käytettyä rahaa!

Marraskuu
Ei ostoksia

Joulukuu
Burgundinvärinen villapipo, Stockmann, 35 e +++
*Vaalea Vila-alustoppi sukulaiselta käytettynä 0 e +
Kommentit: Pipo oli tarpeellinen ostos itse neulomani, vähän kutittavan ja jo hyvin palvelleen tilalle, ja nautin joka päivä sen väristä. Toppi on tarpeeton mutta mahdollisesti kuitenkin käyttökelpoinen.

Yhteensä kotiutin 32 vaatetta tai asustetta, joista alusvaatteita, alustoppeja tai sukkahousuja oli 17, siis yli puolet. Käytettyjä vaatteita oli 14. Alusvaatteiden lisäksi ostin uusina neuletakin, kuoritakin ja pipon. Tänä vuonna ei tarvinnut ostaa lainkaan uusia kenkiä, kiitos oivan suutarin.

Rahaa meni yhteensä 668,90 euroa, mikä on minulle hyvin maltillinen summa. Se on vähemmän kuin koskaan aiemmin niinä vuosina, joina olen pitänyt kirjaa vaateostoksistani. Kokonaisuudesta 95 euroa meni korjauksiin, siis suutariin. Keskimäärin maksoin vaatteesta 20,90 e, mikä kuulostaa tosi vähäiseltä! Alusvaatteiden suuri määrä vaikuttaa tähän, sillä niihin en ole koskaan käyttänyt valtavia summia.

Tänä vuonna opittua tai jälleen kerran muistettua muistutukseksi ensi vuodelle:

  • Pidä mahdollisimman tarkkaa kirjaa tarpeistasi ja toiveistasi.
  • Suhtaudu väreihin tarkkaavaisuudella.
  • Harkitse vielä kerran. Ja sitten vielä kahdesti. Vain kriteerit täyttävä vaate kannattaa ostaa.
  • Säilytä maltti kirppiksellä. Harvoja vaatteita kannattaa ostaa sieltäkään, sillä kaikesta melkein-hyvästä pitää jotenkin päästä eroon.
  • Uutena on vaikea löytää hyvää laatua. Hyväksi todetuissa merkeissä kannattaa pitäytyä. Reklamointi on työlästä ja harvoin kovin kiitollista.
  • Mieti, miten vanhoja vaatteita voisi käyttää uudella tavalla. Käytä vaatteet niin loppuun kuin voit. Jousta tässä turhamaisuudestasi.
  • Paikkaa, parsi, tee itse.
  • Käytä suutaria! Taitava suutari säästää lompakkoa ja luontoa.

J.k. Ensi vuodelle ennustan tätä vuotta enemmän vaatetarpeita. Sanovat, että lasten myötä tulee tarve uusia vaatekaappia, ja ihmeellisesti se pitää kohdallani paikkansa, vaikka kroppa ei olekaan oleellisesti muuttunut. Ihan kuin olisin kasvanut ohi joistakin vanhoista rakkaistani…

Mainokset

Parhaat vaatteeni: Wonders-nilkkurit

Wondersit

  • Merkki: Wonders
  • Materiaali: nahka
  • Valmistusmaa: Espanja
  • Ostettu noin kymmenen vuotta sitten. Ostohinnasta ei mielikuvaa, mutta yli satasen joka tapauksessa.
  • Hinta per käyttökerta: olematon

Näiden kenkien seuraava etappi on roskis. Silti ne nököttävät nyt työhuoneen rappusella. En malttaisi heittää niitä pois.

Luottosuutarini Haagan suutari sanoi viimeksi näitä korjatessaan, että tämä on sitten viimeinen kerta. Kengät olivat käyneet hänen pakeillaan ehkä viidesti vuosien varrella, ja viimeisellä kerralla hän käytännössä rakensi toisen kengänpohjan uudelleen.

”Useimmat suutarit eivät olisi näitä enää ottaneet”, hän evästi silloin.

Aloitin saattohoidon, koska ymmärsin, että suutarin taidoista huolimatta viimeinen korjaus ei ehkä olisi kovin pitkäikäinen.

Vielä kerran, tämän kevään kurkistaessa, menin hakemaan näitä rakkaita munakoisokenkiäni vaatehuoneesta, vain todetakseni että nyt ne ovat kuolleet. Toisen kengän pohja oli taas täysin ontto. Kyllähän se tosiaan syksyllä jo siltä tuntui…

En muista, milloin olen nämä kengät ostanut. Ehkä kymmenisen vuotta sitten. Ne ovat olleet kaikki syksyt ja talvet sen jälkeen vähintäänkin varsin aktiivisessa käytössä, viime vuosina lähes yksinomaisessa. Ne ovat sopineet melkein kaikkiin tilanteisiin, arkeen ja siistiin menoon. Pariisissa 2015–2016 ne olivat ainoat talvikenkäni.

Olen yksinkertainen pukeutuja, mutta kengissä on minusta hauska olla vähän enemmän jujua, vaikka sitten väriä. Munakoison sävy on sopinut vaatteisiini hyvin. Tarpeeksi neutraali, tarpeeksi erilainen.

Nyt olen hukassa. Ihmisellä on hyvä olla välikauteen kengät, joissa on vähän vartta mutta ei vuoria. Korkoa ei saa olla. Jujua pitää olla. Mitä tilalle?

Ja myös: miten ihmeessä maltan koskaan laittaa Wondersini roskikseen? Saisihan tuosta nahasta vielä vaikka… Niin. Jotain. Ehkä. Joku, jossain.

Vaate voi näyttää kaupan rekissä tai ensimmäisellä käyttökerralla vaikka kuinka ihanalta, mutta minua kiinnostaa se, miten se palvelee vuosien käytössä. Tämä arvio on Parhaat vaatteeni -sarjan neljäs osa. Miksi vaatteita ei voisi arvioida yhtä hyvin kuin kirjoja tai teknisiä vempeleitäkin?

Kierrätän tyydyttäviä vaatteita

Lähetin pari viikkoa sitten 13 lastenvaatetta Emmyyn. En ansaitakseni rahaa (tuotto menee hyväntekeväisyyteen), vaan nähdäkseni, miten tällainen kierrätys 2.0 toimii.

Emmy on nettikirppis, joka tekee kaiken myyjän puolesta: kuvaa, hinnoittelee, myy. Sieltä ostetuilla tuotteilla on vieläpä palautusoikeus. Tämä on houkuttelevaa verrattuna Facebookin av, yv, jono -vääntöön eikä toisaalta vaadi live-kirppiksellä myyntiin liittyvää roudailua ja järjestelyä. Tuotot saa valita tilitettäviksi suoraan hyväntekeväisyyteen.

Emmy on myös hiukan eksklusiivinen. Se ottaa myyntiin vain tiettyjen merkkien tuotteita. H&M:ää sieltä ei löydy. Toki tuotteet ovat myös aika paljon kalliimpia kuin satunnaisella livekirpulla.

Minua kiinnosti kovasti, minkä kuntoisiksi tuotteeni luokitellaan ja miten ne hinnoitellaan. Lisäksi kiinnostaa, miten ne tekevät kauppansa.

Ihan muutamaa lukuun ottamatta kaikki Emmylle lähettämäni vaatteet ovat jo valmiiksi kierrätettyjä, ja olemme saaneet ne tuttavapiiristä ilmaiseksi. Laitoin kuitenkin mukaan vain sellaisia (oikean merkkisiä) vaatteita, jotka minusta olivat hyvässä kunnossa. Kävin joitakin vaatteita läpi nypynpoistajalla ennen kuin lähetin ne eteenpäin ja viikkasin satsin nätisti.

Nyt vaatteet ovat tulleet myyntiin. Jännää!

Ensimmäisenä havaitsin, että useimmat niistä on merkitty tyydyttäväkuntoisiksi, myös 62-kokoinen välikausipuku, joka meille tullessaan oli uudenveroinen ja jota meilläkin käytettiin hyvin vähän. Minusta vaate oli loistavassa kunnossa.

Tosiasia kuitenkin on, että taidan olla monen muun tavoin sokea omien vaatteiden kierrätyspotentiaalille. Emmyssä vaatteet luokitellaan ja hinnoitellaan todennäköisesti siten, että ne menevät mahdollisimman hyvin kaupaksi.

Ja on tietysti hyvä, että nettikaupassa ollaan tarkkoja kunnosta. On ärsyttävää tilata kotiin vaate, jonka kuuluisi olla hyväkuntoinen mutta joka onkin ihan nyppyinen. Silti jäin miettimään tuota tyydyttäväkuntoisuuden ja kalliihkon nettikirppiksen yhdistelmää. En ainakaan itse ostasi kovin helposti tyydyttäväkuntoiseksi luokiteltua vaatetta näkemättä korkeahkolla kirppishinnalla – varsinkaan, jos en tiedä materiaalia, jota jostain syystä ei monista vaatteista Emmyssä kerrota. Pidän siis mahdollisena, että tarjokkaani eivät kovin liukkaasti tee kauppaansa. Olisiko kannattanut viedä ne suoraan Kierrätyskeskukseen?

Voi olla. Uuden kokeilu kuitenkin kiinnostaa. Jännityksellä jään seuraamaan, ostetaanko jotakin puolen vuoden myyntiajan puitteissa – ja jos, niin mitä. Jos 62–70-kokoiset vauvanvaatteet kiinnostavat, käy kurkkaamassa täällä.

Alusvaatevuosi – vuoden 2017 vaatekulut

Vuonna 2017 käytin vaateostoksiini noin 780 euroa. Ainakin. Jossain vaiheessa vuotta lopetin reaaliaikaisen kirjaamisen, ja yleensä se aiheuttaa hiukan kaunistelua. Valvottava vauva ei kuitenkaan varsinaisesti ole lisännyt shoppailuintoa – lupailin vuoden 2016 lopussa olla seuraavana vuonna shoppailulakossa, ja se onnistui aika hyvin. Raskauden loppupuoli alkuvuodesta ja imetys aiheuttivat kuitenkin joitakin vaatetarpeita, joita oli vaikea ohittaa.

Tämä on neljäs vuosi, kun kirjasin ylös kaikki vaateostokseni (2016, 2015 ja 2014). Viime vuonna laskin ensimmäistä kertaa kotiutuneisiin vaatteisiin mukaan ne, jotka sain ilmaiseksi.

Vaatteita ilmestyi kaappiini yhteensä 49, mikä on edellisvuosiin verrattuna valtava määrä. 29 vaatetta oli uusia, 20 vaatetta käytettyjä. 13 vaatetta sain ilmaiseksi. Osa lahjoituksista oli raskausvaatteita tai epäonnistuneita imetysvaatteita, joista olen jo luopunut (tällaisia oli yhteensä yhdeksän).

Viime vuoden mielenkiintoisin yksityiskohta: hankkimistani vaatteista peräti 27 oli sukkia tai alusvaatteita (alustopit, sukkikset ja leggingsit mukaan luettuina). Tähän lukeutuivat kuudet rintaliivit, mikä on poikkeuksellista. Tämä liittyi tietysti imetykseen. Opin, että 1) hyviä imetysrintsikoita on vaikea löytää, 2) monesti niitä pitää ostaa kahden setti, vaikkei ole varmaa, toimivatko ne ja 3) imetysrintsikoihin kannattaa panostaa vähän rahaa.

Ennen synnytystä ostin puuvillaliivejä Lindexiltä. Aivan onnettomia käytössä. Vauvan ollessa suunnilleen viisipäiväinen ajoin maidon valtaamine, kivikovine rintoineni ostoskeskukseen ja melkein itkin lastenvaateliikkeen myyjälle, kun siellä ei myyty imetysrintsikoita. Etsin Prismasta tuloksetta. Tapojeni vastaisesti painelin H&M:lle ja ostin ensimmäiset vastaan tulleet, siedettävän oloiset yksilöt (taas kahden setti). Ne tulivat heti pieniksi (imetys on erikoista hommaa).

Onneksi siskoni osasi suositella Carriwellin liivejä. Ne olivat kalliimmat, 35 euroa kappale, mutta siedettävän näköiset ja käytössä kelvolliset, jopa mukavat, vaikka muuttuvatkin maidosta kastuessaan koppuraisiksi. Ostin niitä kahdet, ja aikaisemmin ostetut neljät liivit joutivat kiertoon. Ostovirheitä, joille ei oikein voinut mitään.

Imetys aiheutti myös muita vaatetarpeita, kuten sen, että äkkiä piti olla edestä aukeavia tai sopivasti nostettavia paitoja. Sellaiset eivät ole aiemmin kuuluneet tyyliini. Olen yrittänyt ostaa sellaisia, jotka eivät jäisi käyttämättä imetyksen loputtuakaan (ei luukkupaidoille!). Jää nähtäväksi!

Vuoden parhaan ostoksen tittelin saa Toastilta tilaamani pellavamekko, joka on kaunis, klassinen ja huolella tehty. Tilasin sen poikasen ristiäisiin, mutta suunnittelen käyttäväni sitä aina ja ikuisesti. Se oli myös viime vuoden kallein yksittäinen ostos: 91 euroa.

Ahkerimpaan käyttöön ovat tulleet Pierre Robertilta tilaamani kaksi merinovillatoppia (yht. 52 e). Tilasin ne loppuvuodesta, ja toistaiseksi ne ovat kestäneet jokapäiväistä käyttöä hyvin (ja sopivat joustavuutensa vuoksi myös imetykseen). Kovassa käytössä on ollut myös Raaseporista kirppikseltä löytämäni nahkalaukku (10 e), johon mahtuu juuri kaikki tarvittava.

Vuoden yllättäjä on läheiseltä kirppikseltä kahdella eurolla ostamani pilkullinen oversize-t-paita, materiaaliltaan ehkä viskoosia. Sitä olen käyttänyt paljon, vaikka se oli totaalinen heräteostos ja vähän poikkeuksellinen vaatekaapissani (en harrasta juuri teeppareita enkä kuoseja).

Varsinaisia virheostoksia en ole imetysrintsikoiden lisäksi tehnyt. Nudielta tosin tilasin kahdet farkut alennusmyynnistä (yht. 135 e) hairahtuen osittain alennusharhaan, josta Rinna kirjoittaa oivaltavasti. Toiset olisi voinut jättää kauppaankin. Lisäksi olen saanut ystäviltä jonkin verran sellaisia vaatteita, joiden kohtaloa vielä mietin. Kivoja ovat, mutta kuuluvatko sittenkään minun vaatekaappiini?

Alkuvuodesta Kude-merkiltä yhteistyökuviona saamani Leija-mekko toimi käytössä hyvin raskauden loppuun asti. Se on edelleen oivassa kunnossa, ja odottelen saavani sen käyttöön taas imetyksen loputtua. Nyt se palvelee erityisissä, vauvattomissa hetkissä. Ihana vaate, jonka saa helposti asustettua arkeen tai siistiin työtapaamiseen! Suosittelen lämpimästi, jos hakusessa on perustyylinen musta mekko, jossa kuitenkin on jujua.

enostanut

Vaatteita, joita en ostanut: ihana, ohut villahuivi edinburghilaisessa museokaupassa. Nokian neulomon leggingsit sen sijaan ovat pidetty viimevuotinen ostos.

Yksi vaate moneen tilanteeseen

Leija1Työvaate, urheiluvaate, vapaa-ajan vaate, vaellusvaate, äitiysvaate, imetysvaate, juhlavaate.

Tiedättehän. Vaatteita pitää olla erilaisia eri tilanteeseen, ja tuntuu että näitä kategorioita tulee aina vaan lisää. Ajatelkaapa vaikka imetysvaatteita. Ei kai 80-luvulla kenelläkään ollut vielä mitään luukkupaitoja? Perusvaatteilla mentiin sekin elämänvaihe. Jotenkin se onnistui. (Ovatko äidit nykyään häveliäämpiä?)

Erityisvaatteissa on ehdottomasti oma järkensä ja kätevyytensä. Silti toivoisin, että mahdollisimman moni vaate olisi monikäyttöinen ja sopisi hyvin elämän eri tilanteisiin. Ettei tarvitsisi hankkia niin paljon vaatteita eikä olla koko ajan vaihtamassa.

Kuten tästä voi päätellä, en ole luonteeltani mitenkään vaihtelunhaluinen trendihaukka. Pikemminkin olen hidas kaikessa. Kun löydän itseäni kutkuttavan jutun (vaatteen, kaupungin, ruoan, elokuvaohjaajan, kirjailijan), olen mieluusti sen seurassa paljon, tarkastelen sitä eri näkökulmista, perehdyn siihen.

***

Tähän filosofiaan sopii loistavasti Leija-mekko, jonka sain kaksi kuukautta sitten Kude Designilta. Lupasin testata, miten se oikeasti toimii käytössä, ja raportoida rehellisen kokemukseni tänne blogiin. (Tämä on siis yhteistyöpostaus siinä mielessä, että mekko ei maksanut minulle mitään.)

Taustalla oli tuskailuni siitä, että monen pienen suomalaismerkin vaatteita on korkea kynnys ostaa, kun niitä myydään ehkä pelkästään netissä, jossa tarjolla on aina vain rajallinen määrä tietoa eikä koskaan hiplailumahdollisuutta. Näin on tavallisesti Kude-vaatteidenkin kohdalla. Leija-mekko maksaa merkin omassa nettikaupassa 119 euroa.

***

Nyt seuraa kuitenkin testituloksia. Takana on viitisentoista käyttökertaa, sillä Leija on juuri toivomani kaltainen monikäyttövaate. En nyt ehkä juoksulenkille sitä laittaisi, mutta kyllä se synttärit, kaupunkikävelyt, työreissut ja sohvarötväykset hoitaa. Se on aina kaunis, aina siisti.

Leija, kuten Kude-merkin muutkin vaatteet, on suunniteltu suomalaisen naisen mitoitusta ajatellen eikä millekään kuvitteelliselle ihmevartalolle. Mekko on bambuviskoosia, ja se on suunniteltu Espoossa ja leikattu ja ommeltu Kiteellä. Siinä on venepääntie ja lepakkohihat, jotka kapenevat rannetta kohti. Hameosa on kynämäinen ja mukailee käyttäjän muotoja.

Minä olen 180 senttiä pitkä, hoikka ja pitkäselkäinen, ja toimitusjohtaja Outi osasi heti suositella minulle M-kokoista mekkoa. Se on juuri passeli. Siis: vaikka tämäkin malli on suunniteltu ajatellen erityisesti kurvikkaita 160-senttisiä, se sopii näköjään myös pitkälle ja vähemmän kurvikkaalle.

***

Mekon monipuolisuus on joutunut tiukkaan testiin, koska sen käyttöaikana mahani on kasvanut. 30. raskausviikolla Leija palvelee vielä moitteetta: ei siis tarvetta erityiselle äitiysmekolle (ah!). Kynämäisen hameosan saa hauskasti vedettyä mahan päälle, ja pituutta riittää silti. Kontrasti väljään yläosaan myös peittää ja loiventaa vähän mahaa. Halutessaan hameosan voi kerätä lantiolle ja käyttää mekkoa housujen kanssa.

Leija-mekon hihat ovat melko lyhyet. Minä olen lyhytkätinen, ja ne osuvat täydessä mitassaan ranteeseeni. Malli on sellainen, että hihoja tekee joka tapauksessa mieli vetää hiukan ylöspäin, jolloin ne ovat minulle käsivarrenmyötäiset. Olin pelännyt, että hihat rupeavat nopeasti löpöttämään (rrrrakastan kapeita hihoja!) mutta niin ei ole ainakaan toistaiseksi käynyt.

Leija sopii hyvin arkeen – se on päällä todella mukava eikä sitä tarvitse työpäivän jälkeen vaihtaa pois – mutta myös puolijuhlaviin juhliin. Se on klassinen mutta leikkaukseltaan kiinnostava.

Sitä ei myöskään tarvitse pestä jatkuvasti. Tunnustan, etten ole pessyt omaani vielä lainkaan. Lepakkohihojen ansiosta kangas ei osu kainaloihin eikä siihen siis tartu hienhajua kovin helposti.

Mekon kangasta olen tarkkaillut kriittisellä silmällä. Bambuviskoosi, jossa on neljä prosenttia lycraa, on ihanan tuntuista: pehmeää, paksuhkoa ja hyvin laskeutuvaa. Ahkeran käyttäjän on silti todettava, että mahan päällä on kohta, josta kangas vaikuttaa vaimeasti pörhistyneeltä. Ulokemahan uloin kohta onkin aika tiiviissä kulutuksessa: se osuu kaikkialle koko ajan (takkiin, läppäriin, sylissä olevaan lautaseen tai kirjaan) ja sitä tulee hiplattua keskimääräistä enemmän. Lisäksi kangas venyy siitä muuta mekkoa enemmän. Muualta kangas on edelleen priimakunnossa, eikä tuo pörheyskään kovin kohtalokkaalta vaikuta (jatkan testiä!).

Venepääntie on tässä mallissa aika pieni, joten rintsikoiden olkaimet eivät sieltä kovin helposti pilkistele. Hyvä juttu! Se ei myöskään valu kummallisesti, kuten leveät venepääntiet joskus, ja tuo näin ryhtiä malliin. Mekko pysyy veistoksellisena koko päivän. Tästä tykkään!

***

Lisää tällaisia vaatteita, jotka palvelevat monessa elämäntilanteessa ja monen kokoisia ihmisiä! Kude Designin nettisivuilla Leija on puettu minua kurvikkaamman naisen ylle. Se näyttää hänelläkin upealta. Itse toivon ja uskon, että tämä mekko palvelee minua vielä pitkään vartaloni palattua normaalimittoihin.

Jos jotain toivoisin, niin väri- ja kuosivaihtoehtoja, joita välillä on Kude-kaupassa ollutkin. Kuulemma on vain niin, että monet asiakkaat ovat yhtä varman päälle -tyyppejä kuin minä: ihastelevat kyllä värejä mutta päätyvät lopulta ostamaan mustan. Voi meitä!

Leija2

Jos mielit hiplata Kude Designin vaatteita livenä ja olet pääkaupunkiseudulla, merkillä on pop up -liike Tapanilassa huhtikuun ajan. Jos taas mekko kiinnostaa mutta et pääse sovittamaan, tässä M-koon mitat (ahkerahkon käytön jälkeen, ilman pesua):

  • pääntien leveys 25 cm
  • hihan kapein kohta 10 cm
  • vartalon kapein kohta (sauma paita- ja hameosan välillä) 46 cm
  • mekon koko pituus 103 cm; tästä yläosa 53 cm ja hameosa 50 cm.

Onko vaatteilla kieli ja kuka sitä osaa

sovituskopissa

Sovituskopissa. Joo ei.

Jäin edellisen postauksen jälkimainingeissa miettimään sukupuolikysymystä suhteessa vaateasioihin ylipäätään.

Sukupuolistereotypiat ovat masentavia, mutta asia kiinnostaa minua ehkä juuri siksi, että niitä kuitenkin on. Hauskoiksi tarkoitetut huomaukset naisista, jotka ovat juuri tällaisia, ja miehistä, jotka ovat juuri toisenlaisia, tuntuvat minusta vierailta ja ahdistavilta, mutta jostakin ne kumpuavat.

Mikä tekee jostakin asiasta erityisen ”naiselle tyypillisen” tai ”miehelle ominaisen”? Onko se jokin asia kasvatuksessamme tai se, että sosiaalistumme tietynlaiseen käytökseen ihmeen vahvasti sukupuolemme mukaan, tiedostamattamme? Jokainen osaa luetella liudan asioita, joita pidetään erityisen feminiinisinä tai erityisen maskuliinisina, mutta miksi?

Vaatteiden pohtimista ja niistä puhumista on pitkään pidetty jotenkin naisille ominaisina ja niiden käsittelyä ehkä tästä johtuen pinnallisena ja turhana. Kuitenkin useimmilla miehilläkin on usein hyvin tunnistettava esteettinen lokeronsa. Pari vuotta sitten haastattelin arjen estetiikkaa tutkinutta Ossi Naukkarista (3H+K:n juttu täällä), joka tunnisti esimerkiksi jääkiekon pelaajien piiristä hyvin yhtenäiset tyylimieltymykset (hiustyyli oli yksi näistä). Ei niissä piireissä voi laittaa päälle mitä tahansa!

Kuitenkin on tavallista törmätä myös ajatukseen, että ihmiset, jotka eivät juuri puhu vaatteista tai tyylistä tai ole kiinnostuneet muodista eivät välitä pukeutumisestaan mitään. Että vaikka resuisiin vaatteisiin pukeutuvat luonnonsuojelijahipit eivät välitä. En usko siihen lainkaan.

Kyllähän he välittävät, paljonkin. He eivät todennäköisesti koskaan pukeutuisi vasta pakasta vedettyyn paitaan, jonka rinnassa lukee Boss tai Armani, tai pyytäisi parturilta kampausta Cheekin tapaan. He tiedostavat hyvin, että se ei ole heidän tyyliään, ei liitä heitä oikeaan kontekstiin. Eivät he vahingossa pukeudu kuten pukeutuvat.

En usko, että kukaan voisi vaateostoksilla ostaa ihan mitä tahansa. Kaikilla meillä on väri-, tyyli-, materiaali- ja muita preferenssejä.

Omituisinta vaatepuheen halveksumisessa on se, että vaatteet ovat niin iso osa jokaista meistä. Me kaikki joudumme joka päivä pukeutumaan, ja joka päivä me myös viestimme puvullamme jotakin. Päättelemme ihmisistä asioita heidän pukeutumisensa perusteella.

Tulkitsemme vaatteista pätevyyttä, taiteellisuutta, arvoja, värien ymmärrystä, sukupuolikäsitystä, elämäntilannetta. Ei se ole merkityksetöntä. Silti, mitä vähemmän vaatteista puhutaan, sitä vähemmän me niiden kieltä ymmärrämme.

Naisia saatetaan kritisoida vaatteiden miettimisestä tai ostamisesta, mutta onko myös niin, että mitä enemmän vaatteiden kanssa puljaa, sitä paremmin niillä osaa lähettää haluamiaan viestejä? Onko se kuin kielen oppimista, jotain sellaista minkä osaaminen lopulta on valtaa?

Michelle Obaman sanotaan tukeneen varsin tarkasti puolisonsa presidentillistä linjaa juuri pukeutumisellaan (esim. tämä New York Timesin juttu on kiinnostava). Hänen tavaramerkkinsä oli se, että hän sekoitti tyylissään ketjumerkkejä ja monen eri suunnittelijan luomuksia. Tuli vaikutelma, että rouva Obama päätti pukeutumisestaan itse, ilotteli sillä, eikä antanut kaikkea valtaa yksittäisen suunnittelijan käsiin.

Hän pukeutui toisaalta kuten kuka tahansa ja viesti ymmärtävänsä tavallista työssäkäyvää naista – ja toisaalta ymmärsi asemansa ja saapui juhlapäivällisille tarkasti harkitun suunnittelijan luomuksessa, joka oli usein mietitty illan teemaa ja esimerkiksi käsillä olevia maita silmällä pitäen. Hän toi konkreettisesti esille sen, että vaatteet todella ovat viesti.

Samaan aikaan tutkimukset kertovat, että tyyli vaikuttaa esimerkiksi työpaikan saantiin, halusimmepa tai emme. Olisiko siis aika luopua siitä ajatuksesta, että kaikenlainen koreilu on pahasta ja pinnallista?

Itse olen viime aikoina miettinyt värejä. En ole kovin hyvä sanomaan, mikä minulle sopii: millaiset värit saavat ihoni hehkumaan tai piristävät ilmettäni. Tämän seurauksena kaapissani on paljon mustaa. Suurin syy siihen on varmuus. Se ei ehkä koskaan tee minusta hehkuvaa henkilöä, mutta enpähän ainakaan mokaa. (Kun katson suomalaista katukuvaa, päättelen etten ole ainoa laatuani.)

Entä jos kavereiden kesken puhuttaisiin vaatteista paljon nykyistä enemmän? Entä jos pohdittaisiin värejä, tehtäisiin kotianalyyseja erilaisten vaatekappaleiden sopivuudesta? Emmekö olisi paljon parempia viestijöitä ja ostajia, jos tietäisimme, mitkä ovat meidän värimme, mikä on oma tyylimme ja mitä vaatteemme oikeastaan viestivät? Olisiko se suorastaan valtaa? Ja: tekeekö joku jo tällaista?

Nainen tienaa 1,5 euroa

kierrätystä

Tyhjinä hetkinä löydän itseni usein Facebookista kaupunginosani kierrätyspalstalta. Selailen sitä huvikseni. Joskus myyn jotain itsekin.

Palstalla pyörivistä yli 10 000 ihmisestä varmaankin 90 prosenttia on yhdellä tavalla kaltaisiani. He ovat naisia. Monet heistä myyvät pitkää listaa kamoja parilla eurolla kappale.

Kaikki hommaa kokeilleet tietävät, että tuotteiden myyntikuntoon laittamisessa ja kuvaamisessa sekä etenkin lisätietojen tarjoamisessa ja tapaamisesta sopimisessa vierähtää yllättävän kauan. Tuntipalkka jää onnettomaksi. Silti teemme sitä.

Minua askarruttaa, miksi melkein kaikki kierrättäjät ovat naisia – myös ne, jotka kauppaavat miesten vaatteita? Vastikään kaupunginosan kierrätysryhmässä oli sellainen poikkeustapaus kuin mies, joka tarjosi lastenvaatteita. Mutta hän toimi toisin kuin useimmat naiset. Tuotteita oli kaksi settiä – ei irtomyyntiä – ja molempien hinta oli nolla euroa. Kuulosti virtaviivaiselta ja herätti toisen kysymyksen: miksi monet naiset ajattelevat jo kertaalleen maksetuista housuista saatavia paria euroa merkittävänä tulona mutta miehet usein eivät? Vai sumplaammeko Facebook-palstoilla jostakin muusta syystä?

Tarkistaessani HSY:n jäteoppaasta taas kerran jonkin roskan oikeaa loppusijoituspaikkaa mietin, onko kierrätys muutenkin naisten hommaa. Kuinka moni yksin asuva mies kierrättää tarkasti kaiken (ja kuinka moni yksin asuva nainen)? Jos pitäisi lyödä vetoa, arvelisin että pullot ja lehdet kierrätetään Suomessa aika hyvin sukupuolesta riippumatta, mutta kaiken muun kierrätyksen arvaisin olevan naisten harteilla. Mitenköhän oikeasti on?

Tekisi mieleni päätellä, että vielä 2010-luvullakin naiset katsovat mitä pienimpiä yksityiskohtia – tyhjenneen viilipurkin oikeaa loppusijoituspaikkaa ja vauvan hiukan nukkaisen bodyn jälleenmyyntiarvoa – kun taas miehet keskittyvät isompiin kokonaisuuksiin. Tämä on tietenkin yleistys, enkä varsinkaan usko että se on myötäsyntyistä. Mutta jotakin on kasvatuksessamme, joka saa naisista esille tämän ”tuostakin voisi vain puolen tunnin työllä saada puolitoista euroa” -asenteen helpommin kuin miehissä. Se vaivaa minua.

Kiinnitän toistuvasti huomiota siihen, että vaatekierrätyksestä puhuttaessa naiset tuskailevat kirpputoripöytien varailun, kamojen säilömisen ja ees taas roudailun kanssa, koska eivät malta laittaa kaikkia vaatteitaan ilmaiseksi kiertoon. Vaikka niille ei ole enää omaa käyttöä ja vaikka niihin kulutettu raha on jo mennyt. Toimin näin itsekin, mutta en ymmärrä logiikkaa.

Aika harva meistä tuntuu ajattelevan, että laitanpa tämän laatutavaran nyt Kierrätyskeskukseen tai muuhun hyvään tarkoitukseen, jotta kierrättävä taho voi sitten saada siitä vähän voittoa omaksi hyödykseen (koska, toisin kuin suuri osa muista vaatteista, se ostetaan aika varmasti). Moni laittaa kierrätyspusseihin ainoastaan puoliepätoivoisia tai lähes arvottomia vaatteita ja näkee hulluna vaivaa saadakseen jonkin kympin omaan taskuunsa niistä ”paremmista”. Samaan aikaan hän laittaa erikseen rahaa hyväntekeväisyyteen.

Ja todellakin: itsekin olen kierrättäjänainen. Kun perheessämme tulee aika myydä tai ostaa, minä laadin aina ilmoitukset ja hoidan sumplimiset. Keskustelimme asiasta puolison kanssa ja totesimme, että näin tapahtuu, koska minä ”pidän siitä hommasta enemmän”.

Mutta ei se ihan täsmälleen niinkään ole. En todellakaan rakasta sumplia Facebook-kirppiksellä av:ita ja yv:itä, mutta jotenkin se vaan tuntuu tarpeelliselta silti – kun taas puoliso kippaisi kaiken suoraan kierrätyslootaan. Saan toki jonkinlaista tyydytystä saadessani tavaran eteenpäin ja kuullessani, että se tulee uudessa kodissa käyttöön. Mutta onko se hommaan käytetyn ajan arvoista vai osallistunko tässä nyt johonkin harha-ajatteluun, joka estää sukupuoleni edustajilta todella tärkeät asiat elämässä? (Ja sitten taas: arvottaako tällainen ajatus kierrätyspuuhat jotenkin huonommiksi harrastuksiksi kuin jotkin toiset puuhat?)

Entä jos vaan roudaisin kaiken kotoa poistuvan Kierrätyskeskukseen, miettimättä asiaa sen pidemmälle? Totuus on, että se ei aiheuttaisi perheellemme taloudellisia menetyksiä, jos lasken omalle työlleni lainkaan hintaa. Tekisikö se elämästäni tylsempää, helpompaa, vähemmän tai enemmän tyydyttävää?