Köyhyys on mutkikas juttu

Köyhyydestä kertovia juttuja seuraavat yleensä aina kommentit, joissa kerrotaan 1) miksi jutussa esitelty köyhyydestä kärsivä henkilö ei ole köyhä tai miksi hänen ei pitäisi tuntea itseään sellaiseksi ja 2) mitä jutussa haastatellun henkilön olisi pitänyt tai pitäisi yhä tehdä toisin välttääkseen köyhyyden.

Köyhyyttä kokeva joutuu tilanteeseen, jossa toiset helposti katsovat oikeudekseen ojentaa, neuvoa, ohjata, valmentaa ja kepittää häntä. Vain siksi, että hänellä syystä tai toisesta on liian vähän rahaa. Selvää näille kommentaattoreille on se, että köyhä ei saa käydä leffassa, tupakoida, matkustaa, syödä sipsejä tai pitää koiraa. Joskus vaikuttaa siltäkin, että nämä ihmiset kuvittelevat köyhyyden aiheutuvan tällaisista pikkuasioista (joihin he itse eivät tietenkään suin surminkaan ole syyllistyneet!).

Ikävä kyllä köyhyys on rakenteellinen ongelma. Tämä unohtuu yleensä kommenteista kokonaan. Tupakointi ei aiheuta köyhyyttä, eikä koira tai mikropitsan syöntikään. Tilanne yksi (joka voi olla monen tilanteen summa) aiheuttaa köyhyyden, mutta sitä seuraavat tilanteet kaksi ja kolme tyypillisesti lisäävät sitä (ja sen myötä muutakin huonovointisuutta). Monesti mitkään näistä tilanteista eivät ole niistä kärsivän ihmisen omia syitä.

Tein keväällä jutun Martin-Éric Racinesta, joka ilmoittautui, kun etsin köyhyyttä kokevista ihmisistä koostuvassa Facebook-ryhmässä toimeentulotukea saavaa haastateltavaa. Hän oli löytö, koska osasi konkretisoida köyhyyden syitä niin, että asiaa tuntemattomankin kuvittelisi ymmärtävän.

Siis seuraavasti: Ensin hän jäi työttömäksi (koska maailmanlaajuinen lama). Sitten tuli mahdottomaksi maksaa työssäkäyntiaikana otettuja velkoja (koska töitä ei ammattitaidosta ja kovasta yrityksestä huolimatta löytynyt). Koska velkojen uudelleenjärjestely oli mahdotonta, seurauksena oli maksuhäiriömerkintä. Tämän seurauksena puolestaan on lähes mahdotonta saada asuntoa, mistä syystä pitää asua liian kalliisti siellä, missä ylipäätään voi. Asumistuki ei muutenkaan kata asumisen menoja Helsingissä, mikä ajaa ihmisiä vakituisesti toimeentulotuelle. Näin rahatilanne huononee entisestään. Ammatillisia verkostoja ole varaa pitää yllä ja työn löytäminen vaikeutuu. Lisäksi moniin töihin tarvitaan Suomessa tukku lupakortteja, joita ei ole toimeentulotuella varaa hankkia. Keikkatyöt taas viivästyttävät tukien maksua niin, että vähävarainen ihminen voi niitä vastaanottamalla jäädä vaikkapa kuukaudeksi tai pariksi ilman mitään rahaa, mikä on tietenkin ihan mahdoton skenaario. Köyhyys siis lisää köyhyyttä. (Silti tätäkin juttua seuraa kommenttiketju, jossa kerrotaan, mitä haastateltavan olisi pitänyt tehdä toisin.)

Olen tosi iloinen, että tämä juttuni sai marraskuun lopussa Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen verkoston EAPN-Finin Kunnioittavasti köyhyydestä -journalistikilpailussa toisen kunniamaininnan. Raadin jäsen Eeva-Maria Grekula perusteli sitä seuraavasti:

Juttu nostaa kunnioittavasti ja asiallisella kielellä esiin köyhyyttä kokeneen ihmisen tilanteen, mutta liittää sen yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Se tuo esiin köyhyyden rakenteelliset syyt ja kuvaa sen yleisempiä vaikutuksia. Ihminen näytetään aktiivisena. Hän ei ole suostunut uhriksi.

Kilvan voitti Jani Kaaron blogikirjoitus Paraneeko köyhyys rahalla? Seuran sivuilla. Hän perustelee siinä tutkimuksin, että köyhän ongelma ratkeaisi yksinkertaisesti: antamalla tälle rahaa. Ensimmäisen kunniamaininnan sai Anu Silfverbergin Long Play -sivuääni Onko työttömiä olemassa?, jossa hän pohtii käyttämämme kielen ja yhteiskunnallisen ilmapiirin yhteyttä. Nekin kannattaa lukea!

Mainokset

Miten kirjoittaa toisin ajattelevasta

Kirjoitin torstaina ilmestyneeseen Kirkko & kaupunkiin artikkelin konservatiivikristityistä. Minua kiinnosti, miten ihmisestä tulee naispappeuden vastustaja, ja millaiset tekijät pitävät jäsenet mukana konservatiivisissa yhteisöissä. Mikä niissä toimii liimana? Juttua varten haastattelin kahta pari–kolmekymppistä, jotka molemmat vaikuttavat naispappeuteen ja homoseksuaalisuuden harjoittamiseen kielteisesti suhtautuvissa järjestöissä.

Juttu on luettavissa täällä.

Koko jutunteon prosessi oli tekijälleen opettavainen. Se oli kuuntelemisen harjoittelua. Halusin kertoa, mitä haastateltavat sanoivat, en kaiuttaa toimittajan äänellä sitä, mikä minusta on oikein. Jos jotakin, niin haluaisin oppia hyväksi kysyjäksi ja vastausten kuuntelijaksi. Se on minusta paljon tietämistä vaikeampaa.

Joskus tuntuu, että toimittajana pitäisi olla pitäisi olla oikeudenjakaja. Siitä aiheutuu sellainen seikka, että esimerkiksi konservatiivikristityille tai muille epätrendikkäästi ajatteleville ei usein haluta antaa edes ääntä; katsotaan, että pelkästään se jarruttaa ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa. Ei oikein tiedetä, miten heitä käsiteltäisiin.

Minusta minun tehtäväni toimittajana on kuitenkin yrittää ymmärtää erilaisia näkökulmia. Koko juttuidea lähti siitä, että halusin itse päästä paremmin kärryille siitä, miksi joku nuori kaupunkilainen löytää itsensä hyvin tiukasta uskonnollisesta liikkeestä.

En tietenkään saanut yhden jutun myötä kuin ohuen käsityksen asiasta. Toivon, että se ohut käsitys kuitenkin välittyy myös lukijoille. Pyrin Louis Theroux’n tekniikkaan, jossa hän etsii mielenkiintoisia haastateltavia ja kertoo heidän tarinansa pyrkimättä puhumaan päälle, langettamatta omaa tuomiotaan. Kysymällä vain. Theroux on haastatellut esimerkiksi pornotähtiä, fundamentalistikristittyjä ja vankilaan joutuneita.

Konservatiivijutussa haastateltavat puhuvat omalla äänellään. Molemmat ovat fiksuja ja mahtavia ihmisiä, mutta joskus heidän äänensä sanovat asioita, jotka minun on pitkien keskustelujen jälkeenkin vaikea ymmärtää. Mutta eikö lopulta juuri se ole ihan normaalia elämää? Aikamoinen tylsä harha on sekin, että joskus tulisimme kaikki samanmielisiksi.

Tuntuu oikealta

Haastattelin Syyriasta pakolaisena tullutta miestä, kristittyä, hänen jouluperinteistään. Hän kysyi omistani.

Selitin jotain ja senkin, että koen joulun usein stressaavaksi: niin paljon ihmisiä, vaikkakin rakkaita, menoja suuntaan ja toiseen, odotuksia ja toiveita, liikaa niitä, hälyä. Hän vaikutti hämmentyneeltä. Siis miksi koet sen raskaaksi, hän kysyi.

Tajusin, että (kyllä, olen juuri näin hölmö ja että) tämä on asia, jota ei voi selittää ihmiselle, joka on joutunut jättämään kotinsa väkivallan takia, uhan tähden; hänelle, jonka perhe on jäänyt Välimeren rannalle kaupunkiin, jossa piti paistaa aina aurinko ja jossa nyt paistavat ilmapommitusten säteet; hänelle, joka ei tiedä tapaako läheisiään enää koskaan. Hänelle, joka ei uskalla paljastaa lehdessä nimeään, edes etu-, eikä kotikaupunkiaan. Hänelle, joka pelkää koko ajan, yksin pienessä suomalaisessa kaupungissa, jossa on aina pimeä.

Kulttuurinen jouluahdistus, minun ikäluokkani tauti. Mistä se tulee?

Kysyin myös lahjoista. Hän hymyili ajatukselle, että aikuiset ostaisivat toisilleen jotakin. Ei kai nyt sentään? He kyllä vierailevat toistensa luona joulupäivänä kirkon jälkeen. Ja: ”Kristityt menevät tavallisesti köyhiin kaupunginosiin pieninä porukoina laulamaan joululauluja ja jakamaan lahjoja siellä asuville lapsille”, hän sanoi. Ajattelin, että siinä on jotakin joulun ytimestä. Samalla tavalla jotain on siinäkin, että monet suomalaiset kutsuivat tänä jouluna kotiinsa turvapaikanhakijoita, tuntemattomia. En ole itse koskaan kutsunut, en ketään, voisin perustella helposti että ”en ole oikein sellainen ihminen”, koko idea tuntuu vaikealta, mutta yhtälailla on myönnettävä että se tuntuu oikealta. Ylipäätään se tuntuu.

Millaista tyydytystä ihminen saa oikein tekemisestä.

Väitän, että se on toinen tyydytys kuin menestyksen tuoma – tai tarkemmin sanottuna se tyydytys, jonka väitetään menestyksestä seuraavan. Minun ongelmani: en ole koskaan saanut menestymisestä sinänsä tyydytystä, en jos en ole syvästi kokenut tekeväni oikein.

Ikuinen merkityksettömyyden tunne, minun ikäluokkani tauti?

Olen viettänyt joulun Pariisissa, kaukana heistä, joiden kanssa olen ollut jokaisen lapsuuden jouluni kuusen juurella vähäpuheisten mummoloiden verkkaisessa tunnelmassa, glögintuoksussa, autossa pimeällä ja jäisellä tiellä vaihtamassa yhden vanhemman luota toisen luo, kotisohvalla nuokkumassa verkkarit jalassa, lahjavuoren keskellä yltäkylläisyydestä päihtyneenä. Ajattelen heitä täällä, haikeasti, ja ajattelen sitten että haikeus on kaunis joulutunne, jotenkin oikean tuntuinen, ja minä niin hyväosainen, että ymmärrän vain vähän. Ja sitten, että joulussa parasta ovat välipäivät, paineettomat.

Ihmisen arvo

Mikä on ihmisen arvo? Kirjailija Susanna Alakoski kirjoittaa teoksessaan Köyhän lokakuu veljestään, joka on ollut narkomaani ja vanki ja maksanut ruotsalaisille veronmaksajille täten maltaita. Heidän lapsuudenperheensä on Suomesta Ruotsiin muuttanut, siis maahanmuuttajaperhe, ja hyvin epävakaa sellainen: liikaa päihteitä, riitoja ja rahahuolia. Alakoski kysyy:

Kannattaako ihminen pelastaa?
Kannattaako Susanna Alakosken veli pelastaa?
Miksi kannattaisi?

On ihmisiä, jotka ajattelevat, että kaikki ihmiset vetäisivät vain lonkkaa jos olisi mahdollisuus. En tiedä, miten he selittävät sen, että useimmat lottovoittajat pysyttelevät töissä miljoonistaan huolimatta. Tai miksi he itse kuitenkin tekevät täyttä viikkoa töitä, vaikka monesti tienaavat enemmän kuin elämiseensä tarvitsevat. Usein nämä ihmiset kuitenkin lopettaisivat työttömyysturvan ja kaiken muunkin yhteiskunnan avun, ”koska ne lisäävät laiskottelua”.

En ole koskaan tajunnut, mitä he tekisivät niille ihmisille, jolla menee niin huonosti, että he eivät pysty oikein mihinkään. Aivan kuin he ajattelisivat, että jos yhteiskunta ei huolehtisi, nämä tyypit heti ryntäisivät töihin, koska olisi pakko.

Mutta siis mihin töihin? Mistä he löytäisivät töitä, jos vaikka käyttävät huumeita tai juovat ihan liikaa, kokevat itsensä arvottomiksi hylkiöiksi eivätkä ole kahteenkymmeneen vuoteen nostaneet päätään tyynystä ennen puoltapäivää? Eivät ole koskaan oppineet käymään säännöllisesti missään?

Mitä tehdä Susanna Alakosken veljelle?

Joo, näiden tyyppien pitäisi ryhdistäytyä. Mutta jos he eivät ryhdistäydy? Eivät onnistu ryhdistäytymään. Niin pitäisikö heidät sitten vetää viemäristä alas tai hukuttaa suureen veteen tai ajaa autolla yli vai vain odottaa, että he aiheuttavat oman kuolemansa ja pahimmassa tapauksessa onnettomuutta myös sivullisille (sillä jostakinhan sitä rahaa on saatava, ihmisellä on pahuksen sitkeä elämänvietti)?

***

Jos jonkin tuotteen, vaikkapa lääkkeen, kehittämiseen ja testaamiseen on mennyt paljon rahaa, se on arvokas. Se tarkoittaa, että siitä pitää maksaa kallis hinta. Entä jos ihminen käyttää paljon verovaroja – lisääkö se hänen arvoaan vai vähentääkö? Jos olen tullut kalliiksi, onko se sijoitus minuun vai hukkaan heitettyä rahaa?

Voisiko uskoa (tai jopa luottaa, sokeastikin), että se raha, jonka minuun sijoitat, voi vielä tuottaa takaisin – esimerkiksi sellaista verorahaa, jonka turvin sinä puolestasi voit sairastaa?

Voisiko ajatella, että yhteiskunta sijoittaa ihmisiin, koska se pitää meitä sijoittamisen arvoisina, kaikesta huolimatta.

***

Näin haluaisin vastata Susanna Alakosken kysymyksiin: Ihminen kannattaa pelastaa (jos voi). Susanna Alakosken veli kannattaa pelastaa (jos voi). Miksi? Siksi, että toisen arvoon uskominen – kaikesta huolimatta – on ihmisyyttä.

Köyhyys on sitä että ihmisellä ei ole sananvaltaa, vaikutusvaltaa. Sitä kun hän ei usko voivansa muuttaa omaa tilannettaan, sitä kun olot eivät kohene vaikka hän käykin töissä. Se on kuin eläisi käsikoukkua toivottomuuden kanssa. (Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu)

Nainen, koko ja tasa-arvo

Koulun diskossa minua ei juuri koskaan haettu tanssimaan. Jos haettiin, tanssiminen tuntui hassulta. Tälle saattoi olla monta syytä, mutta yksi oli ilmeinen: olin poikia päätä pidempi. Ja se ei oikein käynyt laatuun, ei poikien eikä minun mielestäni.

Luokan suosituin tyttö oli luokan lyhyin, sillä suuri osa pojista oli pieniä. Jo kymmenvuotiaat tiesivät, että tytön kuuluu olla poikaa pienempi, se on maailman järjestys. Ja minä parka olin pitkä! Siksi suhtauduin luokan poikiin kuin pikkuveljiin. En voinut ajatella heitä potentiaalisina pussailukavereina, vaikka pussailua tuli muuten alakouluikäisenä mietittyä.

En saanut keneltäkään rakkauskirjeitä, mutta olin se, joka äänestettiin luokan lehden päätoimittajaksi ja jonka opettaja pyysi puhumaan koulun kevätjuhlaan.

Yllättävän vähän puhutaan siitä, miten paljon fyysinen koko vaikuttaa lapsen ja sen myötä hänestä kasvavan aikuisen identiteettiin. Pitkät naiset kyllä puhuvat tästä; en tiedä, huomaavatko muut vaikutusta.

Jos jo alakoulussa oppii olemaan se tyttö, johon pojat suhtautuvat pikemminkin tasaveroisena isosiskona kuin potentiaalisena tyttöystävänä, se vaikuttaa varmasti myöhempään sukupuoliajatteluun. Jos taas on aina ollut se siro tyttö, jonka söpöyttä ihaillaan ja jota tanssitetaan ja halaillaan – sekin vaikuttaa.

Ainakin 90-luvun tytöt ja pojat noudattelivat toiveissaan ja käytöksessään aika tarkasti roolimalleja, joita voi hyvällä syyllä kutsua perinteisiksi. Jostakin me olimme niin oppineet. Identiteetti muotoutui sukupuolisessa pelissä, jossa tasa-arvoisuus ei ollut mitenkään ensisijainen kriteeri. Poikia pelottivat tytöt, joilla oli ääni ja mielipiteitä, lyhyt tukka tai liiallinen pituus. Sellaiset tytöt olivat ehkä ylimielisiä tai pelottavia tai itsetietoisia. Eivät naisellisia, tiedättehän.

Minun elämääni kokemus ulkopuolisuudesta on leimannut vahvasti. Olen iloinen siitä, etten ole ollut se sopivankokoinen, sylissä pyöriteltävä tyttö – yläasteikäisenä heitä oli paljon, he seurustelivat milloin kenenkin kanssa – ja olen siten joutunut miettimään paljon sitä, mitkä ovat omia, henkilökohtaisia vahvuuksiani, ja kenen ihailua kaipaan ollakseni olemassa.

Ryhdyin viimeistään yläasteikäisenä ajattelemaan ja kannattamaan sukupuolten välistä tasa-arvoa. Minun oli jollakin tavalla selitettävä se, että en ollut kovaa valuuttaa teinien pelissä. Aika nopeasti, pahimmista murrosiän kriiseistä selvittyäni, aloin kovasti ihmetellä aikani sukupuolten välistä dynamiikkaa, joka oli kuin Jane Austenin romaanista.

Me, niin sanotun tasa-arvoisen Suomen kolmikymppiset, olemme kasvaneet maailmaan, jossa suuri joukko tyttöjä on lapsesta saakka opetettu kohteen, ihailtavan, suloisen ja hellittävän paikalle. Toinen joukko tyttöjä – pitkät, lihavat, jollakin tapaa erilaiset – on aseteltu sivustakatsojiksi. (Heistä moni on myöhemmin hakenut paikkansa hauskuudella tai akateemisella pätemisellä.) Pojat on pantu koko homman yleisöksi, joka valikoi ja päättää asioista, mutta vähän passiivisella, lähinnä joukkovoimaan nojaavalla tavalla, sillä pojathan kuitenkin ovat laumasieluja, joita villit vaistot ohjaavat.

Tällaiset asetelmat jäävät päälle.

Niinpä en ole kovin yllättynyt siitä, että 1) kavereistani ainoastaan miespuoliset ovat edenneet urallaan jo alle kolmikymppisinä johtaja-asemiin, 2) tuntemani äidit jäävät lasten kanssa kotiin kahdeksassa tapauksessa kymmenestä; isä saattaa haluta jäädä, mutta ”työtilanne ei anna myöten” ja 3) ihan järkevillekin naisille on erittäin tärkeää löytää itseään pidempi mies (en usko, että suomalaiset tässä eroavat juurikaan britti- ja yhdysvaltalaisnaisista, jotka tutkimuksen mukaan haluavat pidemmän miehen ”tunteakseen olonsa naisellisiksi ja suojatuiksi”).

Siitäkään en ole ihmeissäni, että sinkkunaisilta kysellään niin hanakasti heidän miessuhteistaan. On aivan tavallista, että pitkään yksin eläneelle naiselle todetaan, että hän on ”liian vaativa” ja että ”pitäisi laskea rimaa” (siis muuttua normaaliksi, hyvänen aika!). Ajatus ilmeisesti on se, että koulutetun kolmekymppisen naisen pitäisi onnen ja normaalin yhteiskunnallisen aseman saavuttaakseen ottaa rinnalleen mies, joka voi oikeastaan, loppupeleissä, olla kuka tahansa. Kunhan on mies.

Sellaista tasa-arvoa Suomessa vuonna 2014.