Aihearkisto: tasa-arvo

Millainen vaate on helpointa ostaa?

Posted on by

Osta vain käytettyä. Osta eettisesti tuotettua. Osta suomalaista. Älä osta turhaa, karsi vaatekaapin sisältö, käytä vain lempivaatteita. Osta vastuullisuusmerkittyä tai lopeta ostaminen kokonaan. Käytä vanhaa, tee itse, ole kunnollinen!

Tällaisia vinkkejä vilisee haastatteluissa ja lehtijutuissa, kun puhutaan pukeutumisesta ja vaateteollisuuden ongelmista. Eikä siinä mitään. Monella asiantuntijalla on perusteltuja ja hyviä vinkkejä asiaan, ja tietenkin näitä näkökohtia on syytä jokaisen miettiä. Niistä on syytä myös pauhata.

Silti olen tälle puheenparrelle hiukan allerginen. Se tulee korostaneeksi yksilön vastuuta omista kulutusvalinnoista, vaikka paljon isompi ja globaalisti merkittävämpi vaikutus on rakenteella, joka niitä valintoja mahdollistaa. Siis politiikalla. Se puoli taas unohtuu kovin usein. Kuluttajat voivat toki vaikuttaa politiikkaan, ja on jo oman arvokkuuden tunteen takia tärkeää tehdä valintoja, joista itse voi olla ylpeä. Mutta vaateteollisuuden tila ei ole yksittäisten kuluttajien syytä eikä ratkea sillä, että minä ostan vain käytettyä tai parsin lapseni housunpolvia. 

Olen vaatekysymyksiin aika perehtynyt ihminen, ja minustakin on vaikea tehdä eettisesti ja kaikilla muilla tavoilla kestäviä vaatevalintoja. Tilanne viime viikonlopulta: Olimme päiväretkellä Tammisaaressa. Pian nelivuotias lapseni nautiskeli leikeistä Suomen yhdessä kivoimmista leikkipuistoista, kun äkkiä kiipeilytelineestä kuului: äiti, tuli pissa housuun! Meillä ei ollut matkassa varahousuja, koska tällaista ei yleensä tapahdu (virhe!). Pissamärissä housuissakaan ei kuitenkaan tehnyt mieli jatkaa päivää. Niinpä puoliso marssi läheiseen Lindexiin, joka onnekkaasti oli auki vielä vartin. Sieltä löytyi kuivat housut ja kalsarit, 19,90 euroa, made in Bangladesh & India.

Ei ole arvojeni mukaista ostaa lapselle käyttämättömiä vaatteita, varsinkaan kaupasta, jonka vastuullisuusperiaatteet eivät vakuuta ja jonka tuotanto-oloista en tiedä. Mutta se oli yllättävässä tilanteessa ylivoimaisesti helpoin vaihtoehto – ainoa vaatekauppa, jonka olimme kävelyllämme keskustassa nähneet. Loppiksia olisi tammisaarelaisilla pihoilla kylttien perusteella ollut, mutta niissä seikkailu ei siinä hetkessä ollut mahdollista. Lindexit, H&M:t, GinaTricotit ja Cubukset taas ovat nopeita ja kaikkialla. Prismassa käymme joka viikko. En ihmettele, että niistä ostetaan vaatteita. Se on helppoudessaan aivan ylittämätöntä. Aivan toista on etsiä erityisen vastuullisia kauppoja ja sitten vielä päästä selvyyteen siitä, onko niiden laatu hinnan väärti. Kirpputorien sijainnitkin pitää erikseen selvittää, eivätkä ne yleensä palvele äkillisiä tarpeita. Tällainen selvitystyö vaatii resursseja (usein ainakin rahaa, riittävää terveyttä ja aikaa) sekä harrastuneisuutta. Kaikki ihmiset eivät halua harrastaa vaateostoksia, ja se heille suotakoon. 

Entäpä, jos Tammisaaren kokoisen paikan keskustassa olisi pikamuotiketjun sijaan laadukas lastenvaatekirppis, samoin aukioloajoin kuin Lindex? Entä jos kirppikset olisivat yhtä tunnettuja ketjuja kuin pikamuotiketjut? Jos kaikki kaupat myisivät yleisesti omia vaatteitaan myös secondhandina? Entä jos secondhand olisi jopa se default-ostos?

Entä jos se helpoimmin löytyvä peruskauppa myisi vain vaatteita, joiden kaikenlaiseen vastuullisuuteen voisi kuluttaja luottaa? Ne olisivat varmasti kalliimpia kuin Lindexillä, mutta eivät välttämättä kovin paljon, jos kauppa kerran olisi se peruskauppa, joka löytyy jokaisesta keskikokoisesta kaupungista ja jota kaikki käyttävät, koska se on niin superhelppoa.

Nämä olisivat sellaisia rakenteellisia muutoksia, joita minä kaipaan ja joita maailma tarvitsee. Niin kauan kun vaatevalinnoissa luotetaan yksilöiden loputtomaan tiedonpenkomiskykyyn ja eettiseen ajatteluun, ollaan globaalin oikeudenmukaisuuden ja rajallisten luonnonvarojen hyödyntämisen kanssa väkisinkin hataralla pohjalla. Meidän pitää opetella tunnistamaan vaatepolitiikka ja puhumaan siitä. Eetti ry näyttää onneksi hyvää esimerkkiä.

Advertisement

Koska olen valkoinen

Posted on by

+ Kukaan ei koskaan, siis ikinä, kysele kotimaatani eikä kyseenalaista oikeuttani asua Suomessa.
+ Kukaan ei ole kiinnostunut siitä, missä maassa vanhempani ovat syntyneet eikä pidä sitä selittävänä tekijänä millekään minussa.
+ Minulle puhutaan aina ensin suomea.
+ Minua ei pidetä automaattisesti köyhänä.
+ Koulussa minua kannustettiin opiskelemaan pitkälle.
+ Mielipiteenilmaisujani, opettajan vastustamista ja ärsyttävää käytöstä ei koskaan liitetty ihonväriini.
+ Kun teininä hengailin kavereideni, tyttöjen ja poikien, kanssa keskustassa, meitä saatettiin pitää häiritsevinä mutta meitä ei kierretty kaukaa kaiken varalta.
+ Kun teininä menin työhaastatteluun, haastattelija ei yllättynyt ihonväristäni.
+ Jos kohtelen jotakuta kaltoin, siitä ei syytetä ihonväriäni eikä muita valkoisia ihmisiä.
+ Halutessani voin esittää perusteettomia syytöksiä ihmisestä, jonka ihonväri on toinen kuin minun, ja todennäköisesti minua uskotaan.
+ Minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä minusta esitettyjä perusteettomia syytöksiä.
+ Voin valita uuden asuinalueen miettimättä, miten minuun siellä suhtaudutaan.
+ Lapseni näkee lastenkirjoissa ja televisio-ohjelmissa jatkuvasti näköisiään ihmisiä, jotka ovat enemmistö. Hän oppii ajattelemaan, että hänen näköisensä ovat normaaleja.
+ Voin valita ammatin miettimättä, miten ulkonäköni vaikuttaa sen harjoittamiseen.
+ Voin mennä lääkäriin luottaen, että hoito ei ole huonompaa ihonvärini vuoksi tai että oireitani ei sen vuoksi uskota.
+ Voin suunnitella matkaa Venäjälle ja melkein mihin tahansa muuallekin pelkäämättä pahoinpitelyä. Väkivallan uhka ei ylipäänsä ole ensisijainen kriteeri matkakohteideni valinnassa.
+ Kun lapseni mekastaa ja riehuu julkisella paikalla, kukaan ei kiinnitä huomiota meidän ihonväriimme. Emme edusta ketään.
+ Minulta kysytään tietä, neuvoa, apua. Ihmisillä on matala kynnys rupatella minulle leikkipuistossa niitä näitä.
+ Saan vuokra-asunnon verrattain helposti. Naapureilla on korkea kynnys ryhtyä hankkimaan perheelleni häätöä.
+ Voin väittää, että toisenlainen kokemus maailmasta on väärä, yliherkkä tai liian vihainen, ja minua kompataan heti oikealta ja vasemmalta.
+ Voin sanoa, että jos edelliset esimerkit riippuvatkin ihonväristä, se on ”luonnollista”, eikä tätä monikaan pidä outona tai rasistisena.
+ Voin olla miettimättä ihonväriäni ja pohtia, milloin ja miten näistä rasismiasioista lapselleni puhuisin (kun ne ovat niin vaikeita!). Minulla on varaa etsiä mahdollisimman sopivaa hetkeä, jota ei välttämättä koskaan tule.

Tällaisia, hajanaisia, mietin näinä aikoina, kun yritän ymmärtää jotain alkeellista rakenteellisesta rasismista. Lista voisi olla vaikka kuinka pitkä.

Jos elämässäsi on vartti aikaa ja sama aihepiiri kiinnostaa, katso Nova Reidin Tedx Talk. Jos taas kaipaat hyvää podcastia etkä välttele näkökulmiesi laajentamista, suosittelen Layla Saadin The Good Ancestoria.

Miten lukeminen on vaikuttanut ajatteluusi?

Posted on by

Olen kysynyt otsikon kysymystä muutamilta tunnetuilta henkilöiltä viime aikoina, kun olen tehnyt Elisalle juttusarjaa ihmisten elämään vaikuttaneista kirjoista (Terhi Kokkosen kanssa keskustelimme pitkään ja kiinnostavia, hänen pohdintansa ovat täällä). Kysymys on monen mielestä kiinnostava mutta vaikea. Miten erottaa kirjojen ja lukemisen seuraukset ajattelun kehittymisestä muuten?

Mahdotontahan se onkin. Päätin kuitenkin kokeilla, miten itse vastaisin omiin kysymyksiini.

Lapsena luin paljon mutta en valtavasti, en kokonaisia kirjastollisia kuten jotkut kaverit. En ollut ahmijalukija enkä ole vieläkään. Kirjalla, sen kielellä ja sisällöllä on minulle väliä – jätän kirjoja surutta kesken, jos en koe niitä sillä hetkellä omikseni.

Lapsena yksi tärkeä kirjasarja oli Ann M. Martinin The Baby-sitters Club, lastenvahtikerho, jossa 12-vuotiaat tytöt perustivat lastenhoitoyrityksen. Yrittäjyys on kiinnostanut minua aina. Jo ihan pienenä myimme kukkia ja muuta sälää parhaan ystäväni kanssa tienposkessa, ja vähän vanhempana tein itsekin paljon lastenhoitokeikkaa sekä julkaisin lehteä, joka ilmestyi monta vuotta joka kuukausi (vuosikerta taisi maksaa 35 markkaa). Lastenvahtikerhokirjojen innoittamana kuvasimme kaveriporukalla myös videoelokuvan, jonka ohjaajana toimin. Nyt ajattelen, että kirjojen viestin on täytynyt olla voimaannuttava. Tytöt tekevät, toimivat, ratkovat!

Lukiossa minulla oli nuori äidinkielenopettaja, jonka innostuksen asiaansa aistin heti, kun hän vähän epävarmana astui ensi kertaa luokan eteen. Hän antoi tehtäväksi lukea Seitsemän veljestä ja pitää prosessista lukupäiväkirjaa. Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, kuinka paljon kirjat voivat antaa, jos niille suo aikaa ja ajatuksia vähän tavanomaista enemmän. Ymmärsin yllätyksekseni, että Seitsemän veljestä on hauska kirja – lukioikäisenä en ollut ajatellut, että klassikot voisivat naurattaa. Osa hupia tietenkin oli vanha kieli potrine ukkoineen. Mikä kuvailun voima!

Vähän myöhemmin luin Milan Kunderan Identiteetin, josta en enää muista paljoakaan mutta joka oli tärkeä minulle vuosikausia. Se paljasti kielen ja filosofian mahdollisuuksia, valotti humanistista ajattelua ja raotti verhoa, jonka taakse olen myöhemmin astunut kokonaan. Luulen, että Identiteetti oli jonkinlainen käänne. Pitäisi lukea se uudestaan.

Päädyin lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä yliopistolle. Opintojen myötä oli pakko lukea monta maailmankirjallisuuden klassikkoa. Onneksi! Erityisen antoisaa (vaikkakin työlästä) oli lukea vanhaa kirjallisuutta – antiikin tarinoita kahlaava tajuaa väkisinkin, että tietyt kaavat ja uskomukset ovat olleet olemassa hyvin kauan, samankaltaisissa muodoissa. Se on lohdullista. Ovidiuksen myyttikuvaus Metamorfooseja oli suosikkejani, ehkä tiiviytensä vuoksi.

Löysin näihin aikoihin Pirkko Saision trilogian, joka alkaa teoksesta Pienin yhteinen jaettava. Samastuin vahvasti hänen kokemukseensa siitä, että minä muuttuu häneksi, että ihminen katselee omaa elämäänsä ulkopuolelta, tekee itsestään henkilön. Ihailin myös hänen kieltään, sitä ekonomisuutta ja tarkkuutta, samoin kuin ihailin Eeva-Liisa Mannerin runojen rytmiä.

Niin moni kirjailija ja teos on vaikuttanut minuun salakavalasti kielensä kauneuden, luontevan rytmin tai jonkinlaisen selittämättömän tunnelman kautta, että sitä on mahdoton pukea sanoiksi. Heitä on mahdotonta jäljittää. Olin jo unohtaa Virginia Woolfin!

Osa kirjoista vaikuttaa vaikuttaa ajatuksiin ja arvoihin hyvin suoraan. Woolf menee myös siihen kategoriaan (niin, onhan naisella oltava oma huone). Merete Mazzarellan vanhempi tuotanto oli avartavaa; että niin näennäisesti pienestä voi edes kirjoittaa ja että sen kautta voi tavoittaa jotakin erittäin sanomisen arvoista, yhteiskunnan mikroliikkeitä. Susanna Alakosken sosioekonomiset teemat ja omakohtainen kirjoitustapa ovat olleet tajunnanräjäyttäviä, tärkeitä, ytimessä. Hän on auttanut ymmärtämään ihmistä. J. M. Coetzeen kaikkea elämää puolustava tuotanto on herättänyt eläinajatuksiani, Petina Gappahin novellit Zimbabwesta avanneet sellaista kulttuuria ja ajattelua, joka olisi ilman kaunokirjallisuutta jäänyt minulle ikuisesti vieraaksi. Niin, ja tietysti on Simone de Beauvoir, jota olen ihaillut ja lukenut myös historian ymmärtämisen vuoksi.

Miten lukemani kirjat ovat vaikuttaneet ajatteluuni? Huomaan itsekin, että kysymys on mahdoton. Kun kirjahanat avaa, alkaa vyöryä vaikutteita, ajatuksia, muistoja. Ymmärrän, että koko arvomaailmani on teksteille rakennettu, ja tämä pieni otos tuntuu heti epäoikeudenmukaiselta. Julkaisen sen silti. Se kertoo yhdenlaisen tarinan minusta, ja niin olkoon hyvä.

Näihin vaatteisiin meillä ei ole varaa

Posted on by

Onhan näitä nähty, ajattelin kun huomasin pari kuukautta sitten Stacey Dooleyn dokumentin Totuus halpamuodista Yle Areenassa. Katsoin sen vasta tällä viikolla.

Sen jälkeen ajattelin, että paljon enemmän on muututtava, paljon pikemmin.

Dooley matkustaa dokumentissa Indonesiaan, yhteen vaatetuotannon keskuksista, jossa valmistetaan meilläkin tunnettujen ketjuliikkeiden vaatteita (vuonna 2017 Suomeen tuotiin Indonesiasta vaatteita 21 miljoonan euron arvosta, kertovat Tullin ulkomaankauppatilastot).

Hän perehtyy siellä Citarumjoen tilanteeseen. Noin 25 miljoonaa ihmistä tarvitsee päivittäin tästä joesta saatavaa vettä juotavakseen, kasteluvedekseen ja sähköntuotantoon. Ihmiset siis käyttävät jokivettä pestäkseen tiskejään ja vaatteitaan, käydäkseen suihkussa ja kastellakseen viljelyksiään.

Ja mitä tapahtuu.

Citarumiin kaadetaan päivittäin 20 000 tonnia roskaa ja 340 000 tonnia jätevettä, jotka tulevat pääosin joen rannoilla sijaitsevista paristatuhannesta tekstiilitehtaasta. Dooleyn dokumentissa näkyy aivan konkreettisesti, miten musta jätevesi virtaa jokeen ja miten ihottumista kärsivät ihmiset sitten pesevät siinä vaatteitaan ja astioitaan. Vesi näyttää kiehuvan, koska siitä puuttuu happea: eläimet ja kasvit ovat kuolleet kemikaalien tieltä. Joessa kelluu kuolleita rottia. Kaikkialla haisee.

Tutkija kertoo, että Citarumissa on hirveitä määriä raskasmetalleja, joille altistuminen aiheuttaa muun muassa aivovaurioita ja älykkyysosamäärän laskua.

Ongelma on yleisesti tiedossa mutta sille on vaikea tehdä mitään. Aktivistit kyllä yrittävät: he muuraavat betonilla umpeen jätevesiputkia (ja saavat sen vuoksi tappouhkauksia). Mutta vaatefirmat haluavat ostaa mallistojensa tuotannon niin halvalla kuin mahdollista. Monet niistä eivät edes tiedä, millaisissa oloissa vaatteet oikeasti tehdään ja minne tuotannosta aiheutuvat jätevedet dumpataan – tai ainakaan ketjuliikkeiden edustajat eivät halua vastata kysymyksiin asiasta.

Entäs me kuluttajat? Haluammeko ostaa vaatteita, jotka tuhoavat maapallon ja miljoonien ihmisten elinolosuhteet? Tuskin.

Dokumentti on nähtävissä vielä 12 päivää. Se kannattaa katsoa. Yhden ihmisen askeleet ovat lyhyitä, mutta joukkona voimme kyllä muuttaa kulutustottumuksiamme – sillä nyt on pakko. Tekstiiliteollisuus on Dooleyn dokkarin ja muidenkin lähteiden mukaan maailman toiseksi saastuttavin teollisuudenala.

Vain hyväosainen voi tehdä työnsä ilmaiseksi

Posted on by

Tasan viisi vuotta sitten mietin näköjään, onko journalismista tulossa rikkaiden hommaa.

Huolehdin siitä, että journalismia voivat tulevaisuudessa tehdä vain ihmiset, jotka ovat valmiiksi taloudellisesti turvatussa asemassa ja joiden kysymykset heijastelevat tätä asemaa.

Pohdin silloin, mitä ajattelen asiasta kymmenen vuoden kuluttua. Mitä silloin luen? Ovatko asiakaslehdet menneet muiden lehtien ohi journalismin tasossa, koska ne pystyvät maksamaan tekijöille?

Näin viiden vuoden kohdalla on hyvä tehdä väliraportti, joka pohjaa muodikkaasti eniten omiin kokemuksiini.

Sittemmin tapahtunutta:

Oma, pääosin asiakas- ja sidosryhmälehdistä koostunut asiakaskuntani on muuttunut aika paljon yhdestä ainoasta syystä. Moni vanhoista asiakkaistani – puhun nyt siis lehdistä – on kuopattu, ilmeisesti turhina tai kannattamattomina. Vanhanaikaisten asiakaslehtien aika voi olla ohi.

Kuolemabuumi ei tullut varoittamatta. Sitä edelsi esimerkiksi sähköposti, jossa kiitettiin hyvästä työstä ja toivottiin sen jatkuvan mutta ilmoitettiin palkkioiden pienentämisestä kymmenellä prosentilla. (Olen oikeasti kiva ja joustava ihminen, mutta en suhtautunut tähän kovin myötämielisesti.) Toki toimitusten sisällä kalkki on ollut vielä karvaampaa, kun ihmiset ovat menettäneet työpaikkansa.

Toisaalta jotkin yritykset ovat nähneet muuttuvassa tilanteessa uudenlaisen raon toimia. Olen saanut uusia toimeksiantajia asiakaslehdistä, joita tehdään pieteetillä ja joissa julkaistaan todella hyvää journalismia. Entistä pidempiä ja paneutuvampia juttuja, hienompia kuvia, kunnianhimoisempaa editointityötä. Ihanaa!

Kahdeksannen päivän julkaisema, laajasti asumista käsittelevä 3H+K on tästä hyvä esimerkki. Pelkästään viime viikolla postiluukusta kopsahtaneessa numerossa oli monta juttua, joita olin puoliksi tiedostamattani kaipaillut ja – uuvatti kun olen – etsinyt perinteisemmästä lehtiskenestä. (Esimerkkejä: Annukka Oksasen juttu pohtii, miten tiivistyvää Helsinkiä pitäisi rakentaa ja asuttaa. Taina Ahtela kertoo jutussaan Feminististä puoluetta johtavan Katju Aron elämästä ja asumisesta. Heli Satulin jutussa etsitään vaihtoehtoja omalle autolle.) 3H+K vastaa ainakin minun tarpeeseeni lukea asumisesta jotakin muutakin kuin sisustustavaran ostovinkkejä.

Kun viisi vuotta on kulunut edellisestä pohdinnastani, pidän yhä mahdollisempana, että asiakaslehdet ihan oikeasti päihittävät osan perinteisesti journalistisista aikakauslehdistä. Sidoksia on joka tapauksessa kaikilla, ja ehkä on ihan hyväkin, että ne on ilmaistu selvästi. Toki tarkkana saa olla, koska alue on journalistisesti harmaa. Journalistin ohjeita ja niihin sitoutumista tarvitaan, samoin keskustelua aiheesta.

Joka tapauksessa on selvää, että hyvää journalismia ei jatkossakaan voi tehdä ilmaiseksi, ja lehtien tilausmäärät ovat laskussa. On keksittävä uusia keinoja rahoittaa toimintaa. Yksi keino on se, että raha tulee ihan toista alaa edustavan kustantajan ydintoiminnasta – 3H+K:n tapauksessa kiinteistönvälityksestä.

Muitakin tapoja tietysti on. Esimerkiksi The Guardian tarjoaa sisältönsä netissä ilmaiseksi ja luottaa vetoamiseen: juttujen lopussa muistutetaan, että jos jokainen, joka lukee niitä, maksaisi vastineeksi euron, lehden tulevaisuus olisi turvatumpi.

Olipa rahoituksen tapa mikä tahansa, rahan löytymisellä on merkitystä jokaiselle lukijalle ja lukutaidottomalle. Juttuaiheiden monipuolisuutta palvelee se, että toimittajan työstä maksetaan elämiseen riittävä summa. Muuten tästä tulee vain rikkaiden hommaa, ja se on näkökulmien ja vallan vahtimisen kannalta vaarallista.

Freelancer vanhempainrahaviidakossa

Posted on by

Freelanceriuteen liittyy sellaisia pieniä yksityiskohtia, jotka tulee kunnolla selvitettyä vasta niiden osuessa kohdalle.

Korjaan: ne yrittää selvittää kunnolla vasta niiden osuessa kohdalle, sillä homma vaikuttaa viidakolta ja on sitä.

Yksi tällainen on äitiysvapaa, tai tarkemmin sanottuna freelancerin toimeentulo pikkuvauvakauden aikana.

Asia on hiukan epäselvä monelle palkansaajallekin. Kuitenkin siinä on aika paljon järjellä pääteltävää.

Palkansaaja saa äitiysvapaansa alkaessa muutaman kuukauden normipalkkaansa (riippuen työehtosopimuksesta) ja sen jälkeen Kelalta palkkaan perustuvaa äitiys- tai vanhempainrahaa. Prosenttiosuus menee niin, että 2500 euroa kuussa tienaava saa vanhempainrahaa noin 1750 euroa kuussa.

Freelancer on tässäkin tilanteessa yrittäjäasemassa riippumatta siitä, onko hänellä toiminimi. Ainakin periaatteessa.

Jos asiasta kysyy mistä tahansa, vastaus on, että freelancerin äitiysraha määräytyy hänen maksamistaan yel-maksuista. Siis siitä yrittäjäeläkkeestä, jota freelancer on (toivottavasti) maksanut itse itselleen 24,1 % jokaisesta tienaamastaan eurosta.

Siis: Jos olet maksanut yeliä vaikkapa 20 000 euron vuositulon mukaan, saat äitiysrahaa sen mukaisesti noin 1170 euroa kuussa. Selvä.

Kokemukseni on, että freelancerius on sillä tavalla vaihtelevaa, että vanhempainvapaan kaltaiset poikkeus(?)tilanteet menevät aina jotenkin vähän toisin kuin hyvää tarkoittavat neuvojat väittävät.

Käytännössä moni free joutuu muuttelemaan yel-tuloaan aina silloin tällöin, kun töitä onkin yhtäkkiä tavallista enemmän tai vähemmän. Tällöin laskeminen ei olekaan niin helppoa. Oma lukunsa on sekin, että moni maksaa jatkuvasti itselleen hyvin pientä yeliä (ja säästää ehkä muin keinoin silloin, kun se on mahdollista). Se laskee vanhempainrahat onnettomiksi, ainakin periaatteessa.

Oma tilanteeni oli se, että olin laskenut yel-työtuloni ennätyksellisen alhaiseksi vuonna 2015, kun olin hetken palkkatöissä ja asuimme osan vuodesta Pariisissa. Kun sain tietää olevani raskaana loppuvuodesta 2016, nostin kiireesti yelin oikealle tasolle (ja maksoin todella paljon suhteessa siihen, kuinka paljon töitä pystyin vaikean raskauden aikana tekemään). Äitiysrahan määrässä kun voidaan huomioida joko äitiysloman alkua edeltävä, verotuksessa vahvistettu yel-työtulo (minun tapauksessani vuodelta 2015) tai äitiysloman alkua edeltävän puolen vuoden ajalta maksettu yel, jos se on yli 20 prosenttia korkeampi kuin verotuksessa vahvistettu.

Tai näin minulle Kelalta väitettiin, kun soitin ja kysyin.

No. Yrittäjyyden ja yel-maksujen maksamisen lisäksi olin vuonna 2015 tehnyt lyhyen sijaisuuden palkkatöissä Kirkko & kaupungissa. Lopputulos: koska olin tehnyt muutaman kuukauden palkkatyötä juuri sinä vuonna, joka nyt kiinnosti Kelaa, minut laskettiin yrittäjän sijaan palkansaajaksi. Niinpä äitiyslomaa edeltäneen puolen vuoden yeliäni verrattiin – ei vuoden 2015 yeliini, kuten olin ymmärtänyt – vaan verotuksessa vahvistettuihin tuloihini vuodelta 2015. Tällä perusteella todettiin, että tuloni eivät olleet nousseet yli 20 prosenttia.

Lopputulos: hätäisesti nostettu yel-maksuni äitiysvapaata edeltäneelle puolelle vuodelle oli äitiys- ja vanhempainrahan kannalta turhaa. Saan vanhempainrahaa vuoden 2015 verotuksessa vahvistetun työtuloni mukaan. Yelistä viis, vaikka olen yrittäjä.

Ota tästä nyt sitten selvää.

Harmittomia puheenaiheita

Posted on by

reissu”Sellainen on vain koululaisilla ja rikkailla”, vastattiin nuorelle miehelle, joka ensimmäisessä työpaikassaan kysyi pomolta, milloin on hiihtoloma.

Keskiluokkaisissa kekkereissä lomat ja matkat ovat kuitenkin yleinen small talkin aihe. ”Onks mitään reissuja tulossa” on neutraaliksi naamioitu keskustelunaloitus, joka voidaan esittää yleisessä tilanteessa ja jonka ei kai ole tarkoitus asettaa ketään vaikeaan asemaan. Siinä on kuitenkin vahva sisäisoletus: se, että jokainen voi reissata, että jokaisella on joskus lomaa, että jokaisella on rahaa ja terveydellinen mahdollisuus. Ja tietysti itsestään selvää on, että kaikki ovat kiinnostuneita matkailusta!

Se on rikkaan kysymys, jonka hän ajattelee voivansa esittää koska kokee ympäristönsä melko samanlaiseksi kuin on itse.

Kuitenkin: Samoissa kekkereissä voi helposti olla esimerkiksi johtotason tehtävissä olevia ja prekaareja pätkätyöläisiä. He ovat ehkä molemmat keskiluokkaa mutta tulotasoltaan ja -varmuudeltaan ihan eri asemissa.

Eron huomaa vasta tällaisista harmittomista small talk -aiheista. Silloin asiaan kiinnittää yleensä huomiota ainakin se prekaari. Hän saattaa kiemurrella vähintäänkin sisäisesti.

Kiusalliseen kysymykseen voi aina vastata, että eipä ole reissuja tulossa, mutta silti jo kysymys tekee olon hiukan epämukavaksi. Se olettaa paljon. Se hyppää yli elämän kaikki perustasot (ruoka, koti, terveys, vaatteet, kulkuväline) ja siirtyy viilaamisen puolelle, sille jossa tärkeintä on ”rentoutua” (matkustamalla).

Entä jos vaihtaisi vastausmoodin täysin? Sanoisi totuuden.
”Mä mietin tässä juuri että onko mulla varaa ostaa lääkkeet tässä kuussa.”
”Mulla ei ole vakituisia töitä eikä siis myöskään koskaan lomaa.”
”Mitä sä tarkoitat reissuilla? Meinaan kyllä käydä ensi viikolla keskustassa.”

Harmiton vastaus harmittomaan kysymykseen, you know.

Ainakin kiemurtelija vaihtuisi.

Köyhyys on mutkikas juttu

Posted on by

Köyhyydestä kertovia juttuja seuraavat yleensä aina kommentit, joissa kerrotaan 1) miksi jutussa esitelty köyhyydestä kärsivä henkilö ei ole köyhä tai miksi hänen ei pitäisi tuntea itseään sellaiseksi ja 2) mitä jutussa haastatellun henkilön olisi pitänyt tai pitäisi yhä tehdä toisin välttääkseen köyhyyden.

Köyhyyttä kokeva joutuu tilanteeseen, jossa toiset helposti katsovat oikeudekseen ojentaa, neuvoa, ohjata, valmentaa ja kepittää häntä. Vain siksi, että hänellä syystä tai toisesta on liian vähän rahaa. Selvää näille kommentaattoreille on se, että köyhä ei saa käydä leffassa, tupakoida, matkustaa, syödä sipsejä tai pitää koiraa. Joskus vaikuttaa siltäkin, että nämä ihmiset kuvittelevat köyhyyden aiheutuvan tällaisista pikkuasioista (joihin he itse eivät tietenkään suin surminkaan ole syyllistyneet!).

Ikävä kyllä köyhyys on rakenteellinen ongelma. Tämä unohtuu yleensä kommenteista kokonaan. Tupakointi ei aiheuta köyhyyttä, eikä koira tai mikropitsan syöntikään. Tilanne yksi (joka voi olla monen tilanteen summa) aiheuttaa köyhyyden, mutta sitä seuraavat tilanteet kaksi ja kolme tyypillisesti lisäävät sitä (ja sen myötä muutakin huonovointisuutta). Monesti mitkään näistä tilanteista eivät ole niistä kärsivän ihmisen omia syitä.

Tein keväällä jutun Martin-Éric Racinesta, joka ilmoittautui, kun etsin köyhyyttä kokevista ihmisistä koostuvassa Facebook-ryhmässä toimeentulotukea saavaa haastateltavaa. Hän oli löytö, koska osasi konkretisoida köyhyyden syitä niin, että asiaa tuntemattomankin kuvittelisi ymmärtävän.

Siis seuraavasti: Ensin hän jäi työttömäksi (koska maailmanlaajuinen lama). Sitten tuli mahdottomaksi maksaa työssäkäyntiaikana otettuja velkoja (koska töitä ei ammattitaidosta ja kovasta yrityksestä huolimatta löytynyt). Koska velkojen uudelleenjärjestely oli mahdotonta, seurauksena oli maksuhäiriömerkintä. Tämän seurauksena puolestaan on lähes mahdotonta saada asuntoa, mistä syystä pitää asua liian kalliisti siellä, missä ylipäätään voi. Asumistuki ei muutenkaan kata asumisen menoja Helsingissä, mikä ajaa ihmisiä vakituisesti toimeentulotuelle. Näin rahatilanne huononee entisestään. Ammatillisia verkostoja ole varaa pitää yllä ja työn löytäminen vaikeutuu. Lisäksi moniin töihin tarvitaan Suomessa tukku lupakortteja, joita ei ole toimeentulotuella varaa hankkia. Keikkatyöt taas viivästyttävät tukien maksua niin, että vähävarainen ihminen voi niitä vastaanottamalla jäädä vaikkapa kuukaudeksi tai pariksi ilman mitään rahaa, mikä on tietenkin ihan mahdoton skenaario. Köyhyys siis lisää köyhyyttä. (Silti tätäkin juttua seuraa kommenttiketju, jossa kerrotaan, mitä haastateltavan olisi pitänyt tehdä toisin.)

Olen tosi iloinen, että tämä juttuni sai marraskuun lopussa Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen verkoston EAPN-Finin Kunnioittavasti köyhyydestä -journalistikilpailussa toisen kunniamaininnan. Raadin jäsen Eeva-Maria Grekula perusteli sitä seuraavasti:

Juttu nostaa kunnioittavasti ja asiallisella kielellä esiin köyhyyttä kokeneen ihmisen tilanteen, mutta liittää sen yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Se tuo esiin köyhyyden rakenteelliset syyt ja kuvaa sen yleisempiä vaikutuksia. Ihminen näytetään aktiivisena. Hän ei ole suostunut uhriksi.

Kilvan voitti Jani Kaaron blogikirjoitus Paraneeko köyhyys rahalla? Seuran sivuilla. Hän perustelee siinä tutkimuksin, että köyhän ongelma ratkeaisi yksinkertaisesti: antamalla tälle rahaa. Ensimmäisen kunniamaininnan sai Anu Silfverbergin Long Play -sivuääni Onko työttömiä olemassa?, jossa hän pohtii käyttämämme kielen ja yhteiskunnallisen ilmapiirin yhteyttä. Nekin kannattaa lukea!

Miten kirjoittaa toisin ajattelevasta

Posted on by

Kirjoitin torstaina ilmestyneeseen Kirkko & kaupunkiin artikkelin konservatiivikristityistä. Minua kiinnosti, miten ihmisestä tulee naispappeuden vastustaja, ja millaiset tekijät pitävät jäsenet mukana konservatiivisissa yhteisöissä. Mikä niissä toimii liimana? Juttua varten haastattelin kahta pari–kolmekymppistä, jotka molemmat vaikuttavat naispappeuteen ja homoseksuaalisuuden harjoittamiseen kielteisesti suhtautuvissa järjestöissä.

Juttu on luettavissa täällä.

Koko jutunteon prosessi oli tekijälleen opettavainen. Se oli kuuntelemisen harjoittelua. Halusin kertoa, mitä haastateltavat sanoivat, en kaiuttaa toimittajan äänellä sitä, mikä minusta on oikein. Jos jotakin, niin haluaisin oppia hyväksi kysyjäksi ja vastausten kuuntelijaksi. Se on minusta paljon tietämistä vaikeampaa.

Joskus tuntuu, että toimittajana pitäisi olla pitäisi olla oikeudenjakaja. Siitä aiheutuu sellainen seikka, että esimerkiksi konservatiivikristityille tai muille epätrendikkäästi ajatteleville ei usein haluta antaa edes ääntä; katsotaan, että pelkästään se jarruttaa ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa. Ei oikein tiedetä, miten heitä käsiteltäisiin.

Minusta minun tehtäväni toimittajana on kuitenkin yrittää ymmärtää erilaisia näkökulmia. Koko juttuidea lähti siitä, että halusin itse päästä paremmin kärryille siitä, miksi joku nuori kaupunkilainen löytää itsensä hyvin tiukasta uskonnollisesta liikkeestä.

En tietenkään saanut yhden jutun myötä kuin ohuen käsityksen asiasta. Toivon, että se ohut käsitys kuitenkin välittyy myös lukijoille. Pyrin Louis Theroux’n tekniikkaan, jossa hän etsii mielenkiintoisia haastateltavia ja kertoo heidän tarinansa pyrkimättä puhumaan päälle, langettamatta omaa tuomiotaan. Kysymällä vain. Theroux on haastatellut esimerkiksi pornotähtiä, fundamentalistikristittyjä ja vankilaan joutuneita.

Konservatiivijutussa haastateltavat puhuvat omalla äänellään. Molemmat ovat fiksuja ja mahtavia ihmisiä, mutta joskus heidän äänensä sanovat asioita, jotka minun on pitkien keskustelujen jälkeenkin vaikea ymmärtää. Mutta eikö lopulta juuri se ole ihan normaalia elämää? Aikamoinen tylsä harha on sekin, että joskus tulisimme kaikki samanmielisiksi.

Tuntuu oikealta

Posted on by

Haastattelin Syyriasta pakolaisena tullutta miestä, kristittyä, hänen jouluperinteistään. Hän kysyi omistani.

Selitin jotain ja senkin, että koen joulun usein stressaavaksi: niin paljon ihmisiä, vaikkakin rakkaita, menoja suuntaan ja toiseen, odotuksia ja toiveita, liikaa niitä, hälyä. Hän vaikutti hämmentyneeltä. Siis miksi koet sen raskaaksi, hän kysyi.

Tajusin, että (kyllä, olen juuri näin hölmö ja että) tämä on asia, jota ei voi selittää ihmiselle, joka on joutunut jättämään kotinsa väkivallan takia, uhan tähden; hänelle, jonka perhe on jäänyt Välimeren rannalle kaupunkiin, jossa piti paistaa aina aurinko ja jossa nyt paistavat ilmapommitusten säteet; hänelle, joka ei tiedä tapaako läheisiään enää koskaan. Hänelle, joka ei uskalla paljastaa lehdessä nimeään, edes etu-, eikä kotikaupunkiaan. Hänelle, joka pelkää koko ajan, yksin pienessä suomalaisessa kaupungissa, jossa on aina pimeä.

Kulttuurinen jouluahdistus, minun ikäluokkani tauti. Mistä se tulee?

Kysyin myös lahjoista. Hän hymyili ajatukselle, että aikuiset ostaisivat toisilleen jotakin. Ei kai nyt sentään? He kyllä vierailevat toistensa luona joulupäivänä kirkon jälkeen. Ja: ”Kristityt menevät tavallisesti köyhiin kaupunginosiin pieninä porukoina laulamaan joululauluja ja jakamaan lahjoja siellä asuville lapsille”, hän sanoi. Ajattelin, että siinä on jotakin joulun ytimestä. Samalla tavalla jotain on siinäkin, että monet suomalaiset kutsuivat tänä jouluna kotiinsa turvapaikanhakijoita, tuntemattomia. En ole itse koskaan kutsunut, en ketään, voisin perustella helposti että ”en ole oikein sellainen ihminen”, koko idea tuntuu vaikealta, mutta yhtälailla on myönnettävä että se tuntuu oikealta. Ylipäätään se tuntuu.

Millaista tyydytystä ihminen saa oikein tekemisestä.

Väitän, että se on toinen tyydytys kuin menestyksen tuoma – tai tarkemmin sanottuna se tyydytys, jonka väitetään menestyksestä seuraavan. Minun ongelmani: en ole koskaan saanut menestymisestä sinänsä tyydytystä, en jos en ole syvästi kokenut tekeväni oikein.

Ikuinen merkityksettömyyden tunne, minun ikäluokkani tauti?

Olen viettänyt joulun Pariisissa, kaukana heistä, joiden kanssa olen ollut jokaisen lapsuuden jouluni kuusen juurella vähäpuheisten mummoloiden verkkaisessa tunnelmassa, glögintuoksussa, autossa pimeällä ja jäisellä tiellä vaihtamassa yhden vanhemman luota toisen luo, kotisohvalla nuokkumassa verkkarit jalassa, lahjavuoren keskellä yltäkylläisyydestä päihtyneenä. Ajattelen heitä täällä, haikeasti, ja ajattelen sitten että haikeus on kaunis joulutunne, jotenkin oikean tuntuinen, ja minä niin hyväosainen, että ymmärrän vain vähän. Ja sitten, että joulussa parasta ovat välipäivät, paineettomat.