Mitä opin Facebook-ryhmän ylläpitäjänä

Eräänä syysiltana seitsemän vuotta sitten kävelimme naapurin Johannan kanssa kotiin joogasta. Meillä oli tapana sillä matkalla visioida naapurustoamme paremmaksi paikaksi elää. Oli kaikenlaisia lennokkaita suunnitelmia kahvilasta lähtien. Taisimme olla molemmat aika helposti innostuvaa sorttia.

Yksi suunnitelma oli nopeasti toteutettavissa: Facebook-ryhmä. Niihin aikoihin kaupunginosaryhmiä oli vielä vähän, mutta näimme sellaisen mahdollisuudet heti. Kyllähän paikallinen liiketoimintakin vilkastuisi, jos olisi paikka, missä ilmaiseksi ilmoittaa! Muistaakseni vielä samana iltana perustin Facebookiin ryhmän nimeltä Haagan ilmoitustaulu.

Tällä hetkellä ryhmässä on vajaat 9 700 jäsentä, ja uusia tulee joka päivä. Eilen klikkasin oman nimeni kohdalla nappia ”poista ylläpito-oikeus”. Totesin, että on aika käyttää aikaa johonkin muuhun. Olen nimittäin seitsemässä vuodessa oppinut, että Facebook-ryhmän ylläpito on ihan oma taiteenlajinsa, johon uppoaa reippaasti resursseja päivittäin.

Mitä sitten olen ylläpitovuosinani oppinut? Aika paljon. Voi olla, että miettisin kaksi kertaa, jos nyt pitäisi perustaa Facebookiin kaupunginosaryhmä.

Tällaisessa ryhmässä kohtaa suuri joukko hyvin erilaisia ihmisiä: eri ikäisiä, erilaisista taustoista ja sosiaaliluokista, erilaisilla puoluekannoilla ja arvostuksilla. Kaupunginosaryhmä on tosi kaukana kuplasta. Samalla kun tämä on mahtava asia ja juuri sitä, mitä halusinkin, se aiheuttaa myös paljon konflikteja, joihin sitten ylläpitäjänä pitää ottaa kantaa. Monesti ihmiset olettavat toisten olevan itsen kanssa aika samanlaisia ja kiihtyvät, kun näin ei ole (minäkin!). En ole ihan varma, onko some-aika lisännyt ihmisten kykyä ottaa vastaan erilaisia mielipiteitä. Joskus tuntuu, että on käynyt päinvastoin.

Jos nyt pitäisi valmentaa seitsemän vuoden takaista minua ylläpitohommiin, kertoisin seuraavat asiat:

  1. Kun ryhmä kasvaa muutamista tuhansista jäsenistä vähän isommaksi, ihmiset odottavat ylläpitäjän läsnäoloa. Halutaan siis, että joku kontrolloi ja siivoaa aikuisten ihmisten keskusteluja. Vastuuta keskustelun kulusta lykätään mieluusti auktoriteetille. Tämä on ollut minulle ehkä yllättävin asia ylläpitourallani. Olin lapsellisesti ajatellut, että riittää kun hyväksyy jäseniä ja poistaa silloin tällöin kaupunginosaan liittymättömiä aloituksia.
  2. Ryhmäläiset vaativat ylläpitäjiltä helposti radikaaleja toimia, kuten jonkun itseä ärsyttävän ihmisen poistamista ryhmästä. Pitäisi myös jaella varoituksia ja selvittää riitoja yksityisviesteillä. Ylläpitäjä mielletään siis jonkinlaiseksi jääkiekkotuomariksi. Hänen on päätettävä oma linjansa näiden vaatimusten suhteen.
  3. Tosiasia, jota ei voi paeta: ylläpitäjällä on valtaa. Hänen on tarkkaan mietittävä (ja jaettava toisten ylläpitäjien kanssa), millaisin pelisäännöin ryhmää vedetään. Millaiset asiat, huomautukset ja puheenaiheet ovat aidosti sellaisia, että ne kannattaa siivota pois, mielellään heti? Tässä asiassa on oltava looginen ja kohdeltava kaikkia yhdenvertaisuusperiaatteen mukaan. Se ei ole aina helppoa. Journalistin ohjeiden tuntemisesta on ollut itselleni hyötyä, ja olen yrittänyt toimia niiden mukaan esimerkiksi kuvien julkaisun kohdalla.
  4. Jotkut ihmiset tai asiat ärsyttävät ylläpitäjää henkilökohtaisesti, mutta se ei saisi vaikuttaa delete-sormen tai kommentoinnin herkkyyteen. Ylläpitäjän ei pidä provosoitua. On hyvä muistaa, että ne keskustelut nousevat ylimmäksi, joita käydään ahkerimmin, ja tämä vaikuttaa koko ryhmän ilmapiiriin. Ylläpitäjän ei kannata sitä ainakaan huonontaa.
  5. Joskus poistoja ehkä kannattaa perustella, mutta sitä on syytä harkita tarkkaan. Jos omat perustelut ovat vahvat ja nojaavat ryhmän sääntöihin, niistä jankkaaminen julkisesti ryhmässä ei johda muuhun kuin ärsyttävään ilmapiiriin ja ajan katoamiseen päivistä (kommentteja nimittäin tulee!). Toki omaa toimintaa on aina tarkasteltava kriittisesti.
  6. Kaupunginosaryhmässä monella on tarve puida paikallisia rikoksia, esim. pyörävarkauksia, tai joitakin muita epämiellyttäviksi koettuja tapahtumia (”näin epäilyttävän näköisen miehen meidän talon edessä”). Näissä on ylläpitäjän oltava erityisen hereillä. Keskustelut räjähtävät helposti arvauksiksi, syytöksiksi ja huhujen jakamiseksi ja sisältävät monesti jopa laittomuuksia (väkivaltauhkauksia, ihmisten kuvien tai henkilökohtaisten tietojen jakamista tms.). Yhteinen kauhistelu on suosittu ajanviete, ja vaikka se ehkä lisää yhteisöllisyyttä, se monesti tapahtuu jonkun toisen kustannuksella.
  7. Rasismia, väheksyntää ja henkilökohtaisia loukkauksia kohtaa isossa ryhmässä usein. Olen joutunut monta kertaa miettimään rajaa näiden suhteen. Paras linja on täydellinen nollatoleranssi, mutta sitä valvoakseen on ensin tarkasti selvitettävä itselleen, mikä on rasismia, mikä väheksyntää. Ne kuulostavat helpoilta asioilta erottaa mutta käytännössä tämä asia on ollut se, mikä on eniten vienyt aikaa minulta ylläpitäjänä.
  8. Ylläpito on monella tavalla mielenkiintoista. Siinä oppii uutta ihmisistä. Silti homma on sikäli epäkiitollista, että ylläpitäjä saa osakseen myös uhkailua ja vähintäänkin monenlaisia vuodatuksia yksityisviestein. Minulle on kerrottu esimerkiksi, että osoitteeni kyllä tiedetään. Tämä siitä huolimatta, että olen mielestäni ollut (joskus liiankin) varovainen ja harkitseva ylläpitäjä.

Miksi kirjoitan tästä aiheesta? Tarkoitus ei ole valittaa itse valitusta vapaaehtoishommasta vaan tuoda esille metatyö, joka siihen liittyy. Siitä on minusta puhuttu toistaiseksi aika vähän, vaikka Facebook-ryhmät ovat lisääntyneet ja kasvaneet. Kun perustamme ryhmiä, ylläpidämme niitä ja toisaalta esitämme ylläpitäjille vaatimuksia, muistakaamme siis: ylläpito ei koskaan ole vain sitä, miltä se näyttää.

Youtubea maailmantuskaan

Saara pohti blogissaan kamalaa maailmantilannetta ja siitä seuravaa ahdistusta, joka pakottaa usein vain kääntämään katseen pois. Jättämään uutiset lukematta ja kommenttipalstat katsomatta. Koska ei pysty.

Tunnistan.

Pariisin terrori-iskujen jälkeen kirjoitin siitä, miksi taide auttaa kamaluuksista seuraavaan pahaan oloon. Mutta joskus taidekin on liikaa. Ihan liian vahvaa siis.

Toiminta auttaa kaikista varmimmin, mutta siihen on vaikeinta ja työläintä tarttua. Yleensä en oikein tiedä, miten toimia. Pelkään asioiden ja ihmisten todellisesta kohtaamisesta aiheutuvaa riittämättömyyden tunnetta.

Silloin käännyn sen puoleen, mitä monesti kutsutaan hömpäksi. Mutta huomaan olevani senkin kanssa hiukan takajaloillani. Esimerkiksi sisustuslehdet, joista ennen olen nauttinut, maistuvat minusta nykyään aika happamilta. Ne näyttäytyvät minulle tuotekatalogeina ja tietynlaisen ihanne-elämäntavan airueina, jonakin sellaisena joka ei yhtään inspiroi tai katkaise ajatuksia.

En tiedä, näenkö ihan vinosti, mutta sisustuslehdissä esitellyt asukkaat tuntuvat useimmiten olevan sitä laatua, joka yhtenään kutsuu ihmisiä kotiinsa syömään, harrastaa ruoanlaittoa, nauttii kaikesta valkoisesta ja on valmis roudaamaan oikeanlaisia tavaroita vaikka maailman ääristä. He vaikuttavat aina erinomaisen hyvin toimeentulevilta. Vai kirjoitetaanko jutut vain aina samoja asioita korostaen?

Jotenkin tämä kaikki kyllästyttää minua, se ei tunnu ihanalta vaan jotenkin rajoittavalta ainoastaan. Vaikka sisustamisessa sinänsä ei ole mitään vikaa, eikä niissä ihmisissä tietenkään. Silti minua kiinnostaisi sellainenkin koti, jossa televisio laitetaan ikkunan eteen ja jossa ei remontoida ”oman näköistä”. Kiinnostaisi asukkaiden filosofia sellaisen takana.

Olen toki löytänyt joitakin uusia rentoutumiskeinoja. Katselen aika usein Jamie Oliverin videoita. En pysty katsomaan hänen esiintymistään hymyilemättä, en edes tällaista ihan perus ”kuinka pilkot sipulin” -videota, saati ruoanlaittoa.

Lisäksi katselen kaikenlaisia diy- ja life hack -juttuja. Vaikka tämä menee nyt ihan vinkkailun puolelle, jaan silti pari viimeaikojen parasta.

Jos sinultakin on joskus lentänyt puuteri/poskipuna/luomiväri roskiin sen jälkeen, kun se on pudonnut lattialle ja hajonnut pieniksi siruiksi, katso tämä video. Siinä kerrotaan, miten puuteri korjataan. Tästä innostuneena olen jopa muuttanut tavallisen poskipunani voidemaiseksi hajottamalla sen ja sekoittamalla karitevoihin. Tuloksena on huomattavan edullinen voidemainen poskipuna.

Järjestelyjutut ovat myös aina jollain ihmeellisellä tavalla rentouttavia. Ehkä niissä ratkotut ongelmat ovat ihmiselle sopivankokoisia. Tämä video tarjoaa kätevän keinon paripeiton pussilakanan vaihtamiseen yksin. Tai no. En ole kyllä kokeillut. Mutta se näyttää nerokkaalta!

Pakkausvideot (siis sellaiset, joissa pakataan jollain tavoin superkätevästi) ovat myös yksi heikkouteni, vaikka en ole juuri tainnut noudattaa niiden vinkkejä. Erityisesti miehille suunnatut versiot ovat kiehtovia. Esimerkiksi tämä. Ja tietysti tämä yhden yön pakkausvinkki, joka toimii siinä tapauksessa, että pärjäät reissussa t-paidalla ja vaihtoalusvaatteilla. Ehkä.

Näistä tykkäsin, ehkä sinäkin

Olen kirjoittanut ennenkin palautteen voimasta. Nyt, kun sängyssäni nukkuu esikoisromaaninsa juuri julkaissut tyyppi, tajuan sen entistäkin selkeämmin: erityisesti yksinäisestä työtä tekevälle kannustavat sanat ovat arvaamattoman tärkeitä. Ne antavat voimaa tehdä työtä, jatkaa.

Koska joskus yksinäinen työ tuntuu turhalta ja epätoivoiselta. Tiedän sen itsekin ihan liian hyvin.

Siksipä haluan listata muutamia kiinnostavia lukukokemuksia internetin syövereistä viime viikoilta. Kiitokset niiden kirjoittajille!

Ompelijan käyttöön neuvoo Rinna Pitsikirja-blogissaan. Ehdoton ehkä -blogin Saara jatkaa aihetta kertoen omista ompelijakokemuksistaan.

Facebookin tykkää-napin painaminen on ilmaista ja tuottaa iloa, samoin muutamat hyvän palautteen sanat, muistuttaa Joshua Becker Becoming Minimalist -blogissaan.

Joskus pieni koti on tarpeeksi. Bryan Miller kirjoittaa The New York Timesissa newyorkilaisista, jotka ovat valinneet pienen asunnon voidakseen asua lempialueellaan. Reading My Tea Leaves -blogin Erinillä on kokonainen sarja postauksia brooklyniläisessä pikkukämpässä asumisesta (puolison ja lapsen kanssa).

Miksi pariisitar on chic? To Universe, with Love -blogin Archana julkaisee Ellen Wallacen vuodelta 1982 olevan ihanan esseen aiheesta: ”The chic woman looks natural, not dressed up. Chic is not a matter of money. Chic means that, from head to toe, there is a sense of proportion.”

Yksi lempiveitsi korvaa monta huonoa. David Leibovitz kirjoittaa koukuttavasti elämänsä veitsistä.

27 euroa tunnilta on yrittäjälle paska palkkio. Vesa Linja-aho selvittää ansiokkaasti, miksi. (Joskus olen itsekin yrittänyt vähän vastaavaa.)

Toimisiko juhlavaaterinki?

Ystävä tarvitsi taannoin iltapukua ja kyseli, sattuisiko minulla olemaan sopivaa. Ei ollut.

Tämä kuitenkin kirvoitti pohdinnan siitä, miten kätevää olisi, jos olisi palvelu, josta voisi helposti lainata kavereiden juhlavaatteita. Jollain kaverilla nimittäin aivan varmasti olisi juuri sellainen klassinen tumma iltapuku, jollaista ystävä kyseli.

Vaatelainaamoista ei oikein ole tullut valtavirtaa, Helsingin lainaamokin lopetti (tosin Riihimäellä aukesi juuri uusi!). Ja on todettava, että ainakaan itse en tarvitse erityistapauksia varten vaatteita kovin usein – lopulta varmaankin vain muutamia kertoja vuodessa. En siis välttämättä haluaisi sitoutua kovin suurilla summilla kuukausittaisiin lainaamopalveluihin.

Mutta entä juhlavaaterinki kaveriporukan kesken? Sellainen voisi toimia hyvin, jos olisi riittävän suuri ja riittävän tyyliltään yhtenäinen kaveriporukka. Minulla ei ole, joten pohdin hiukan avoimempaa Facebook-ryhmää tai blogisivua, johon ihmiset listaisivat pukunsa selvien ohjeiden mukaisesti. Toimisikohan se?

Huomaan hankalaksi sen, että kaipaan jonkinlaista kontaktia lainaajaan, vaikka sitten vain tietoa siitä, että tämä on kaverini kaveri. Loistavasta Kuinoma-palvelusta saisi juhlapukujakin, mutta en usko tarttuvani niihin, koska aristelen täysin vieraiden yksityishenkilöiden kanssa toimimista tällaisissa asioissa. Se on hiukan harmi.

Yhdysvalloissa näemmä toimii Rent the Runway, joka tarjoaa jopa käyttövaatteiden vuokrausta. Ajatella, jos omassa kaapissa tarvitsisi olla vain muutama vaatekappale, ja muut voisi vuokrata tai lainata vaikka Project 333:n mukaisesti kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan! Juhlavaaterinki olisi ainakin askel tähän suuntaan.

Miksi Louis Theroux on niin hyvä

Somessa kiertää karseimpia perhekuvia, järkyttävimpiä koulukuvia, poliitikkojen hölmöjä kommentteja, tavisten epäonnistuneita yrityksiä tehdä milloin mitäkin. Niitä me klikkaamme auki, niille me yhdessä nauramme.

New York Times kertoi pari viikkoa sitten markkinointipomo Justine Saccosta, joka menetti työpaikkansa ja maineensa yhden hiukan harkitsemattoman tviitin – tai oikeastaan sitä seuranneen some-myllytyksen (johon kuului muun muassa takia ”16 Tweets Justine Sacco Regrets” -niminen listaus BuzzFeedissä) – takia. Yhden elämä ehkä tuhoutui, mutta moni viihtyi.

Somessa ei useinkaan pyritä ymmärtämiseen vaan yhteisnauramiseen, vaikka se sitten vaatisi julkista nöyryytysshow’ta. (Muistattehan koulukiusaamisen? Siinä oli kyse samasta asiasta.)

Siksi on virkistävää seurata BBC:n dokumentaristi Louis Theroux’n tekemisiä. Hän on tehnyt 1990-luvun lopulta saakka dokumentteja erikoisista ihmisistä ja ilmiöistä, joita somessa olisi helppo myllyttää: äärikristityistä, uusnatseista, uhkapelureista, parinvaihtajista… Yhdessä dokumentissa haastateltava uskoo toimivansa välittäjänä ulkoavaruuden viesteille.

Theroux ei kuitenkaan naura. Hän suhtautuu dokumenttiensa kohteisiin lämmöllä, vaikka he olisivat kuinka omituisia. Hän kulkee haastateltaviensa rinnalla: istuu heidän sohvillaan, tiskaa heidän tiskejään, tarjoutuu osallistumaan, panee itsensä likoon.

Theroux kysyy vaikuttavan suoria kysymyksiä eikä pelkää suututtaa mutta ei koskaan vaikuta tekevän sitä tahallisesti. Hän osoittaa vilpitöntä hämmennystä, mutta hän ei ole ylimielinen eikä pyri lyömään haastateltaviaan laudalta. Theroux tuntuu suhtautuvan maailmaan poikkeuksellisen avoimesti: kuka on sanonut, että juuri se, mitä me yliopistokoulutetut toimittajat uskomme, on totta?

Siksi Louis Theroux on niin hyvä. Juuri siksi hän pääsee kohteitaan niin lähelle. He kertovat hänelle hyvin ristiriitaisia ja kyseenalaisia asioita ilman minkäänlaista pakottamisen tuntua. Katsoja saa nauraa halutessaan, mutta se on hänen omalla vastuullaan. Hän voi toisaalta myös liikuttua, ihmetellä ja oppia jotakin, itsestään ehkä.

Dokumentit toimivat toisestakin syystä. Niiden tekemiseen on käytetty paljon aikaa. Monesti dokkarit sijoittuvat Amerikkaan, ja Theroux kuvausryhmineen on käynyt paikalla monta kertaa eri aikoina. Docville Documentary Film Festivalin perusteellisessa haastattelussa (2012) hän totesikin, että BBC:n budjeteilla töitä on ollut kiva tehdä.

Kolmas Theroux’n salaisuuksista on se, että haastateltavat on valittu huolella. Esimerkiksi ostoskanavista kertovaan jaksoon (Infomercials) taustatiimi on löytänyt Win Parisin, joka tuntuu itsekin olevan kuin huolella rakennettu ostoskanavan tuote. Bordellijaksossa pääosassa esiintyvä prostituoitu on persoonallisuudeltaan yhtä ristiriitainen kuin alakin.

Olen oppinut Theroux’n dokumentteja katsoessani, miten tärkeitä oikeat tyypit ovat myös lehtijutuissa. Aika usein niin lehti- kuin televisiojuttuja tehdään aihe edellä siten, että haastatellaan melkein ketä tahansa siihen sopivaa henkilöä.

Juuri sen oikean löytäminen tuo kuitenkin tarinaan aivan oman ulottuvuutensa, joka parhaimmillaan on sellainen, jota toimittaja ei voi täysin hallita. Minusta silloin ollaan loistokkaan journalismin äärellä.

Aiheesta:
Louis Theroux’s Weird Weekends (1998–2000) Netflixissä

Horinat pois

”Olen ollut vähän huonolla mielellä, koska”, ”Olen monesti miettinyt” ja ”Eilen uimahallireissulla/kaupassa/työpaikalla” ovat tappavia tapoja aloittaa blogipostaus. Omia läheisiä lukuun ottamatta hyvin harvoja lukijoita koukuttaa jaarittelu siitä, miten jokin hyvä ajatus on kirjoittajan mieleen hiipinyt.

Sen sijaan on aloitettava siitä hyvästä ajatuksesta tai poikkeuksellisesta kokemuksesta. Keskeltä tapahtumia. Alun on ilmennettävä kirjoituksen aihetta tai sanomaa.

”Eläimet pääsevät taivaaseen”, ”Timo Soini on maailman fiksuin mies” tai ”Uimahallissa pitäisi olla eri pituisia ratoja eri kuntoisille ihmisille” ovat kiinnostavia väitteitä, jotka houkuttavat lukemaan myös jatkon. Väitteen ei tarvitse olla aukoton totuus eikä aina edes kovin punnittu. Sen tehtävä on avata keskustelu.

Katleena Kortesuo on jossakin sanonut, että yleensä blogipostauksesta kannattaa lopuksi poistaa ensimmäinen kappale kokonaan. Vinkki toimii. Samoin kannattaa poistaa kaikki ”mielestäni”-tyyppiset ilmaukset. Kun kyseessä on tietyn ihmisen blogikirjoitus tai lehtiteksti, on valmiiksi selvää, kenen näkökulma on kyseessä.

Loppuunkin pitää panostaa. Draaman kaari – alku, keskikohta ja loppu – toimii blogipostauksessakin. Lukijoille suunnattu kysymys on usein laiska lopetus. Blogipostauksen pitää herättää reaktio ilman kalastelevia kysymyksiä.

Tiiviys on valttia netissäkin. Lukea voi pitkiäkin juttuja, mutta niiltä vaaditaan erityistä ajatuksellista koherenssia ja vähintäänkin lyhyitä kappaleita. Yli neljä riviä pitkä kappale on ruudulla puuduttava massa. Väliotsikot luovat vaikutelman, että kirjoittajan tavoitteena on kymmenen vuoden takaisen lehtitekstin tyyli. Niitä on hyvä käyttää, jos näin on.

Blogikirjoittamista pitää ammattikirjoittajankin opetella. Tätä faktaa havainnollistakseni julkaisen seuraavassa tämän tekstin ensimmäisen version. Sitä ei tarvitse kuin vilkaista huomatakseen, että olen kirjoittanut tämän postauksen varsinkin itseäni varten.

Hyvä blogiteksti

Olen monesti miettinyt, miksi blogipostaus on niin vaikea kirjoittaa. Kirjoitanhan työkseni, lähinnä lehtijuttuja. Ne ovat ainakin asiakkailta saamieni palautteiden perusteilla vähintäänkin ihan hyviä, joskus jopa loistavia. Blogipostauksissa en pysty samaan.

Pohdittuani asiaa jälleen kerran päätin, että on alettava kirjoittaa tekstejä kuten lehtijuttuja. Niihin ei sovi horina omista kokemuksista, vaikka omia kokemuksia voi ja joskus kannattaakin ujuttaa joukkoon. Niihin ei sovi liika kikkailu. Niiden on oltava tiiviitä, koska merkkimäärät ovat painotuotteissa armottomia.

On aloitettava siitä, mikä kiinnostaa, ei siitä, mitä tapahtui. Tämäkin teksti alkaa aivan väärin: ”olen monesti miettinyt”. Ketä, paitsi toivottavasti läheisiäni, sellainen kiinnostaa? Siksipä kirjoitan tämän tekstin nyt uudelleen, ja toivon että siitä tulee nyt parempi. Ajattelin jättää tämän version verrokiksi lopullisen tekstin alapuolelle.

Kiitos tiedosta, osa II

Jäin miettimään edellistä postaustani. Millaisissa tilanteissa olisin oikeasti ennen Facebookia kuullut ystävien, tuttujen ja tutuntuttujen asioista? Tietäisinkö niistä mitään?

Yksinhuoltajaksi jääneestä tuttavasta olisin kuullut tuskin koskaan – ellen sitten tavatessani yhteisiä tuttavia, sivulauseessa. Hyvän ystävän lapsensaannista olisin aiemmin saanut tekstiviestin, en tosin ihan yhtä pian syntymän jälkeen (viime viikolla fb-tuttu raportoi sairaalasta, että kohta syntyy – todella reaaliaikaista). Sukulaisen työnsaannista olisin kuullut toisilta, lähemmiltä sukulaisilta tavatessamme.

Monien kavereiden lasten koulunaloittamisista olisin varmaankin kuullut täällä Haagassa törmätessäni ihmisiin, sillä sattumalta erityisesti naapurustossa tuttavillani on koulun aloittavia lapsia. Eskarikin on nykyään uutinen ainakin Facebookissa, olisiko se sitä kasvotusten?

Vanhan luokkakaverin naimisiinmenosta olisin kuullut ehkä luokkakokouksessa vuonna x. Hääkuvia en olisi nähnyt. Haagan levottomuudestakin olisin jäänyt osattomaksi.

Kaikki Lisäksi-kohdan uutiset olisivat jääneet minulta pimentoon. Ne liittyvät ihmisiin, joita en ole nähnyt hyvin pitkään aikaan. Henkilökohtaisesti tavatessamme olisimme tuskin puhuneet SUP-laudoista tai sohvista. Art goes Kapakka olisi ehkä tarttunut silmääni lehdistä.

Kuitenkin nyt, Facebook-aikana, juuri nämä uutiset ovat jääneet mieleeni. Jollakin tavalla ne ovat kiinnostaneet minua. Onko Facebook henkilökohtaisen elämäni Big Brother, jossa kyttään satunnaisesti valikoituneita some-ekstroverttejä tuttaviani? Koukuttavuuden takiako se tuntuu vähän syntiseltä?

Hassua on, että hyvistä ystävistäni kovin harva on innokas Facebook-päivittäjä. Koska (ainakin omalla kohdallani) Facebook kuitenkin on syönyt kaiken muun kommunikaation – enää ei soitella – lopputulos on, että tiedän monien kaukaisten tuttavien kuulumiset huomattavasti ystävieni asioita paremmin. Se ehkä lisää hiukan tirkistelevää fiilistä.

Puoliso jäi kokeeksi Facebook-tauolle. Sukujuhlissa peräti kaksi sukulaista tuli kysymään hänen kuulumisiaan (hiukan huolestuneena) ”kun sä et enää ole Facebookissa”. Minulta ei kukaan kysynyt mitään.

Jäin miettimään, onko Facebook-kaveruus sukujuhlien kaltaisissa kesteissä hyvä vai huono asia. Jos sukulainen ei ole Facebookissa, kuulumisten kertaus on aloitettava alusta (missä olet töissä, miten lapset) kun taas silloin, jos Facebook-yhteys on, voidaan siirtyä suoraan yhteisiin kiinnostuksenkohteisiin (löytyikö Berliinistä lankakauppoja, oletko viime aikoina laittanut jotain hyvää ruokaa). Näin ainakin periaatteessa.