Paljonko tekstin muokkaus vie aikaa?

Silloin tällöin joku minulle ennestään tuntematon taho kyselee editointi- tai oikolukupalveluita. Se on mahtavaa. Tärkeiden tekstien muokkauttaminen on viisas sijoitus, ja autan asiassa mielelläni.

Olen huomannut, että kyselyjä yhdistää yksi piirre. Jos toimeksiantaja ei ole tottunut editoinnin tilaaja, hän arvioi yleensä työn viemän ajan (ja siis myös hinnan) reippaasti alakanttiin. Moni myös ajattelee tarvitsevansa oikolukua kun oikeasti tarvitsee sen lisäksi editointia, siis tekstin muokkausta. Tämä on ymmärrettävää, kun näitä asioita ei työkseen pyörittele.

Paljastan siis, että tekstin muokkaus vie enemmän aikaa kuin kuvittelet. Myös ammattilaiselta, joka haluaa tehdä työnsä hyvin. Joskus jopa ajattelen, että kannattaisi kirjoituttaa koko teksti alkujaankin ammattilaisella. Prosessi voisi olla kokonaisuudessaan nopeampi ja lopputuloskin parempi.

Jokainen voi kokeilla, kuinka kauan esimerkiksi kymmenen hiukan kryptisesti kirjoitetun liuskan huolellinen lukeminen vie itseltä aikaa. Vastaus ei ole vartti. Tunti on lähempänä totuutta.

Editorin pitää lukea teksti ainakin kahdesti ja toisella kerralla miettiä tarkasti, onko jokainen virke ymmärrettävä, tarpeeksi tiivis ja kielellisesti sujuva. Samalla on pohdittava, sanooko teksti kokonaisuutena sen, mitä sen pitäisi sanoa, ja jos ei, mitä sille voi tehdä. Sitten pitää tietysti vielä tehdä tarpeelliset muokkaukset.

Erikseen on vielä oikoluku, joka tulee editointivaiheen päälle. Yleensä se vaatii kolmatta lukukertaa, koska tekstin suuriin ja pieniin linjoihin on hankala keskittyä samaan aikaan. Oikoluku tarkoittaa sitä, että pilkut ja muut pienet yksityiskohdat laitetaan paikalleen ja esimerkiksi viittaussuhteet vielä kerran tarkistetaan. Tarvittaessa siinä puututaan vielä joihinkin yksittäisiin epäloogisuuksiin, mutta pääasiassa tällaiset isommat muokkaukset kuuluvat editointivaiheeseen.

Pelkkä oikoluku riittää yleensä vain teksteihin, jotka ovat alkujaankin kirjoittamisen ammattilaisen kirjoittamia ja jonkun jo vähintään kevyesti editoimia.

Paljonko aikaa tähän kaikkeen sitten menee? Pariliuskainen tiedote vie helposti pari tuntia, kymmensivuinen teksti jo yli puoli työpäivää. Suurpiirteisesti arvioituna. Paljon riippuu tietysti tekstin lähtötasosta sekä aihepiirin monimutkaisuudesta.

Esimerkiksi lähdeluettelot lisäävät työaikaa yllättävän paljon, koska niissä on paljon pientä nippelityötä ja yksittäisiä tarkistettavia asioita (toimiiko viite, onko teoksen nimi oikein kirjoitettu, miltä sivuilta tietty artikkeli lähdeteoksesta löytyykään jne.). Usein aikaa menee siihenkin, että alkuperäiseltä kirjoittajalta pitää tarkistaa joitakin epäselväksi jääneitä yksityiskohtia.

Silti tekstin käyttäminen ammattilaisella kannattaa. Siitä tulee sujuvampi ja lähestyttävämpi, ajatus muuttuu kirkkaammaksi ja lukija saa tekstistä enemmän irti. Tekstistä tulee siis vaikutusvaltaisempi, eikä kenenkään työ valu hukkaan. Viisainta on teettää muokkaustyö kunnolla ja ajassa liikaa säästämättä. Lopputulos palkitsee kyllä.

Kun perheeseen tuli kirja

Reilu viikko sitten ilmestyi Tammelta Kaikkien juhla, Miikan esikoisteos. Juhlimme sitä hassut hatut päässä, Babybel-juustoa syöden ja viiniä juoden. Onnellisina!

Meidän perheessä, jossa on kaksi kirjoittajaa ja jossa oikeastaan puhutaan taukoamatta kirjoittamisesta, ihmisenä olemisesta ja muista Kaikkien juhlan teemoista, tämä oli suuri perhetapahtuma. Olen toimittanut kirjoja ja ollut kustantamossa töissäkin, mutta nyt olin ensimmäistä kertaa mukana kirjan synnyssä ihan sen alkumetreiltä saakka.

Nyt tuntuu, kuin rakas lapsi olisi muuttanut pois kotoa. Se on muiden armoilla!

9789513187156_frontcover_draft_medium

Kirja sai Marika Maijalan huippuhienon kuvituksen.

Kaikkien juhlan päähenkilö Kettu-Petteri on asunut meillä niin monta vuotta, etten edes jaksa muistaa. Kirjassa hän on kahdeksanvuotias, rakastettava ja luova mutta tosi vieraanpelkoinen ja ilkeäkin tyyppi, joka ei yhtään tykkää siitä, että naapuriin muuttaa uusi ikätoveri, Salosta kotoisin oleva suomenirakilainen Muhis. Tämä puhuu oudosti, on liian taitava futiksessa ja kavereiden mielestä ihan liian ok. Niinpä Kettu alkaa sabotoida Muhista kaikin keksiminsä keinoin – muun muassa pyrkimällä pilaamaan tämän syntymäpäiväjuhlat.

Kettu-Petteri, joka keksii kolttosia toisensa perään mutta rakastaa sanoja ja toivoo hyväksyntää, on aina naurattanut ja liikuttanut minua, aikuista. Hän on Miikan luomus, jota ei ollut alkujaan lapsille ajateltu, tai kirjaksi ensinkään. Hän taisi olla meillä kotona se tyyppi, joka auttoi käsittelemään tiettyjä (vaikeita!) tunteita ja toisaalta toi naurun arkeen.

Muutama vuosi sitten Miikka piirteli huvikseen sarjakuvia Kettu-Petteristä. Niissä Kettu oli ketun näköinen ja jutteli ystävänsä Nallen kanssa. Sarjiksia katsellessani sanoin, että kirjoita näistä kirja. Olin varma, että tarinat kiinnostaisivat muitakin.

Ja hän teki työtä käskettyä. Käsikirjoitus oli valmis pari vuotta sitten. Olin sen ensimmäinen lukija. Jännitti, tietenkin. Millainen se olisi?

Mutta se oli juuri niin kiehtova kuin olin hiukan uskaltanut toivoa. Lukiessani nauroin, itkin ja rakastin vuorotellen, ja se ei ole ihan tavanomaista minkään romaanin äärellä. Saatoin olla puolueellinen, mutta myös ammattiminäni ajatteli käsikirjoituksen osuneen johonkin, lujaa. Se käsitteli tunteita, joita minäkin koen koko ajan. Se herätti kysymyksiä, sääliä ja myötätuntoa. Se laajeni pienestä tarinasta isommaksi, tämän hetken Suomesta kertovaksi. Se oli hauska mutta poeettinen. Tunnistin intertekstejä ja nauroin lämpimästi Ketun akateemisille ja poissaolevuuteen vaipuville vanhemmille. Ja: aloin heti kaivata jatkoa.

Tammen kustannustoimittaja Mirkka Hynninen oli onneksi samaa mieltä. Hetken kaikki sujui nopeasti: Kun Miikka lähetti käsikirjoituksen, Mirkka vastasi alle vuorokaudessa. Selväksi kävi, että tämän he haluavat tehdä.

Sitten seurasi pitkällinen odottelu (kokeneemmat kertovat, että kirjailijan työ on pitkälti juuri sitä). Odotettiin kustannussopimusta, ja sitten sitä, että tuotantoprosessi etenisi. Toimin aika monta kertaa kirjailijaa rauhoittelevana ja käsikirjoituksen laadusta vakuuttelevana tahona. Meillä kotona Kettu-Petteri eli jatkuvasti niin kuin elivät monet muutkin, sellaiset tyypit jotka toistaiseksi ovat asuvat tietokoneiden tiedostojen uumenissa.

Kirja mahtui vasta Tammen kevään 2016 kustannusohjelmaan, sillä isojen kustantamojen listat ovat lyhentyneet ja ilmeisesti täyttyvät jo pari vuotta etukäteen. Tämä jännitti, sillä Kaikkien juhlan keskeinen teema, vieraanpelko, vaikutti vuonna 2014 ”juuri nyt ajankohtaiselta”.

Valitettavasti se ei ole kaksi vuotta myöhemmin menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan. Näyttää pikemminkin siltä, että meistä kaikista on parissa vuodessa tullut yhä enemmän kettupettereitä. Toivottavasti se lupaa Kaikkien juhlalle hyvää.

Kaikkien juhlasta ehti jo blogata Luetaanko tämä?

Mokasit!

Virheiden pelko on huono seuralainen. Olen ajatellut ottaa siitä eron. Meillä on yhteistä taivalta takana jo varmaankin melkein se 33 vuotta, jotka olen ihmetellyt maailmaa. Alkaa riittää.

Viime viikolla tein juttua innovatiivisuudesta. Asiantuntijat kertoivat minulle sen, mikä on tietenkin aivan selvää: että uutta voi syntyä vain ilmapiirissä, jossa virheitä siedetään. ”Virhe on merkki siitä, että jotakin on yritetty tehdä”, sanoi erikoispsykologi Laura Honkaniemi. Hän myös muistutti, että virheen kautta saa sellaista informaatiota, joka muuten olisi jäänyt piiloon. Viisasta ja lohdullista! Mutta miten ihmeessä virheiden pelosta pääsee?

Mieleeni on jäänyt Angry Birdsin menestystä käsitelleistä lehtijutuista parhaiten se, että Roviossa epäonnistumisten kunniaksi nautitaan samppanjaa, kun onnistumisten kunniaksi avataan vain olutpullot. Se tuntuu samaan aikaan hullulta ja todella järkevältä (vaikka ei viimeaikaisten uutisten perusteella olekaan tasoittanut tietä toiseen yhtä suureen taloudelliseen menestykseen). Nurinkurisuudessaan viesti on kutkuttava.

Kesällä olin lounaalla kahdeksanvuotiaan kummitytön perheen kanssa. Kävi ilmi, että kummityttö on innostunut kirjoittamaan päiväkirjaa tietokoneella. Kuulemma jokaisen tekstin otsikko alkoi Re:. Minusta tämä yksityiskohta on mainio.

Kummitytön äiti myönsi, että hänen tekee välillä mieli korjata tytön tekstien virheitä. Entä jos lapsi ei opikaan oikeaa tapaa, kun hänen annetaan kirjoittaa jotakin jatkuvasti väärin? Taisin sanoa aika painokkaasti, että älä hyvänen aika korjaa, vaikka se varmaan onkin vastoin jotakin oppimisen pedagogiikkaa. Selitän (terveisiä kummitytön äidille, siis).

Olen luonteeltani taipuvainen tunnollisuuteen ja tarkkuuteen, kuten kummityttökin. Tähän piirteeseen on ollut koulussa helppo tarttua, ja sitä onkin kovasti kiitelty jopa toisten lahjojeni kustannuksella. Tämän suitsutuksen kannustamana olen innokkaasti opetellut kirjoittamaan pilkuntarkasti – ymmärtääkseni vasta vanhempana, että muodon lisäksi tarvitaan sisältö, ja että se oikeastaan on paljon muotoa tärkeämpää. Sen tuottaminen on kuitenkin vaikeaa, jos ei uskalla ottaa virheen riskiä. Kaikki on niin pahuksen subjektiivista ja yksisilmäistä ja joku voi loukkaantua ja…

Arvaan, että jatkuva pienten virheiden korjaaminen ja (yli)tunnollisuudesta palkitseminen johtaa vain lukittuneisiin mielikuvituksiin, turhaan epäonnistumisen pelkoon ja liian vaikeiden asioiden tekemättä jättämiseen. Luovuudella on siinä ympäristössä helposti vähän tiukat paikat, ja kuitenkin sitä tarvitaan niin omien ongelmien ratkomiseen kuin bestsellerin kirjoittamiseen tai syöpälääkkeen keksimiseen.

Tästä syystä toivon painokkaasti, että kaikki kahdeksanvuotiaat luonnostaan tunnolliset lapset saavat toisinaan kirjoittaa ilman ainoatakaan punakynäistä merkintää. Tuloksena on juuri sellaista arvokasta sisältöä, jota myöhemmin on hauska lukea – kuten tekstejä, jotka alkavat reteästi Re:

Ehkä vähän lisää roviomaista asennetta tarvittaisiin myös koulumaailmassa, ystävien kesken, parisuhteissa ja hyvänen aika somessakin. Kannustusta siihen, että uskaltaisimme heittäytyä, että rohkenisimme tehdä toisin vaikka saatamme epäonnistua, että emme ensimmäisestä harmista ripottelisi tuhkaa päällemme vaan osaisimme edes välillä ajatella: menipä kerta kaikkiaan perseelleen, nostetaanpa sen kunniaksi malja.

Liian pieni kotikieli

Jos kertoisin kirjoittavani romaania englanniksi, mitä sanoisit? Entä, jos kertoisin päättäneeni muuttaa Ranskaan, tavoitteenani Ranskan kansalaisuus?

Kirjailija J. M. Coetzeesta tuli Australian kansalainen vuonna 2006. Hän on alkujaan eteläafrikkalainen, syntynyt Kapkaupungissa vuonna 1940. Kansallisuuden vaihtoon (tai lisäykseen) liittyi historiallinen epäoikeudenmukaisuus, jota Coetzee käsittelee myös kirjoissaan: hänen esi-isänsä tulivat Etelä-Afrikkaan eettisesti kestämättömän siirtomaapolitiikan seurauksena.

Coetzee on puhunut aina kotona englantia, vaikkakin sukulaisten kanssa afrikaansia. Silti hän ei katso englantia ”omaksi kielekseen”. Kirjeenvaihdossa Paul Austerin kanssa (Tässä ja nyt, Tammi 2013) hän pohtii kielen problematiikkaa: Mikä tekee kielestä ihmisen oman? Onko äidinkielen käsite ylipäätään vanhentunut?

Paul Auster antaa samassa kirjeteoksessa esimerkin tarkistamastaan romaanikäännöksestä. Pikkujutut tuntuvat paljastavan, että englanti ei ole kääntäjän ykköskieli. Tavallaan harmittomia virheitä: prepositioita, sanontoja, pieniä erikoisuuksia – mutta kaikki tämä yhdessä tekee teoksesta sellaisenaan julkaisukelvottoman. Auster pohtii, miten pienistä vivahteista äidinkielisyys/kotikielisyys/ykköskielisyys on kiinni.

Jotkut kirjailijat ovat vaihtaneet kansallisuuden lisäksi kieltä. Esimerkiksi Milan Kundera, joka alkujaan kirjoitti tsekiksi mutta vaihtoi ranskaan asuttuaan Ranskassa kymmenen vuotta. Julia Kristeva asui yli 20-vuotiaaksi Bulgariassa mutta on julkaissut aina ranskaksi. Molemmat ovat nykyään Ranskan kansalaisia.

Mitä tapahtuu ihmisen identiteetille, kun hän päättää aikuisiällä kääntää kielensä tai kansallisuutensa toiseksi? Sillä hyvin tietoisesta päätöksestä kuvittelen olevan kyse.

Jotakin muuttuu, ja radikaalisti. Esimerkiksi ranskaksi ajatteleminen on minusta kiehtovaa ja jollakin selittämättömällä tavalla toisenlaista kuin suomeksi tai vaikkapa englanniksi ajatteleminen. Tämä liittyy kielen rakenteeseen ja tapaan ilmaista asioita. Jos olisin kielitieteilijä, osaisin ehkä selittää tämän tyydyttävällä tavalla, mutta en ole enkä osaa. Kyse on jonkinlaisesta polveilusta, tavasta rakennella sanoilla linnoja ja juoksuhautoja itse asian ympärille. Ranskalaiset tekevät sen toisin, monisanaisemmin ja koristeellisemmin, kuin englanninkieliset. Kun itse olen oppinut englannin ensin, ranskalaisten tapa ilmaista on tuntunut (tuntuu!) vaikealta opittavalta.

Voisinko vielä, 32-vuotiaana, vaihtaa kieleni, vaikka vain osittain? Rakastamani suomen kielen kielialue on niin onnettoman pieni. Kielellä töitä tekevän on melkein pakko rajoittua tämän maan rajojen sisäpuolelle, mikä on ajatuksena masentava. (Olen vilpittömästi sitä mieltä, että väkeä on Suomessa aivan liian vähän, ja meidän pitäisi kiireen vilkkaa kymmenkertaistaa asukaslukumme houkuttelemalla tänne muualta porukkaa melkein keinolla millä hyvänsä. Muuten suurella osalla yritys- ja taiteellisesta toiminnasta on tulevaisuudessakin aivan liian vähän potentiaalista asiakas-, kuulija- ja lukijakuntaa.)

Esimerkiksi kirjailijalle on lannistava ajatus, että pärjätäkseen ammatillaan taloudellisesti hyvin hänen olisi kirjoitettava kirja, jonka puolet Suomen kansasta haluaisi ostaa. Sellainen vaatimus on ihan kohtuuton ja lisäksi masentava.

Siispä kielenvaihto. Identiteetin muokkaus. Se olisi kiinnostavaa myös siksi, että se pakottaisi muuraamaan jo jämähtäneet ajatusrakennelmat uusiksi. Se tapahtuisi kielen vaihtamisen myötä vähän niin kuin huomaamatta. Katsoisin kotimaatani ja sen totuuksia toisin.

Sitten käytäntöön. Englanniksi kirjoittaminen näyttäisi äkkiseltään järkevimmältä. Siihen on hyvä pohja, jos kuuntelen amerikkalaista tuttavaa, joka sanoo: ”Sinähän osaat englantia niin hyvin, että voisit kirjoittaa vaikka amerikkalaisiin lehtiin.” Ihailen tuttavan amerikkalaismaisen positiiviseksi leimaamaani ajattelua vilpittömästi. Vaikka hän ei puhuisi ihan totta (eikä puhu) ja vaikkei hän olisi ihan tosissaankaan, ihmiselle tekee huomattavasti parempaa kuulla itseen uskovia kommentteja kuin niitä päinvastaisia. (Itse olen tietysti jo valmiiksi sitä mieltä, että en osaa englantia kovin kummoisesti enkä varsinkaan pystyisi kirjoittamaan hyvää tekstiä englanniksi asumatta ensin englanninkielisessä maassa vähintään kymmentä vuotta. Ja sittenkin epäilyttää.)

Kokeena kuitenkin kielenvaihto – tai kansallisuuden vaihto – olisi mahtava. Kutkuttava. Niin silmiä avaava, että todennäköisesti sitä on joskus kokeiltava. Sitä ennen varaan kirjastosta lisää Coetzeeta.

P.S. Kuten tästä postauksesta käy ilmi, olen (taas) joutunut syviin erimielisyyksiin edellisen postaukseni kanssa.

Tehkäämme hauskoja virheitä

Kuuluuko kirjoittaa aika ajoin vai aika-ajoin? Riippuu, mitä haluaa sanoa. Aika ajoin tarkoittaa samaa kuin hetkittäin, aika-ajoin taas kilpaillaan esimerkiksi formula 1:n paalupaikasta.

Olen tällä viikolla törmännyt kahdesti siihen, että ylimääräinen tavuviiva on luonut merkitykseen tahatonta hauskuutta. Tällaisia virheitä kannattaa tehdä ihan vain rentouttavan naurun takia. Samasta syystä kannattaisi varmaan muutenkin päästää irti täydellisyyden tavoittelusta.

”Kilvoittelija pidättäytyy aika-ajoin ylimääräisestä ulkonaisesta mukavuudesta ja nautinnoista löytääkseen hiljaisuuden äänet ja luonnollisen valon värit.” (kirjasta Vesi vetää puoleensa, Maahenki 2002)

Näin karkotat liikuttavuuden

Hesarin perjantaisessa uutisessa kerrottiin sivujuonteena Supersiskot-hyväntekeväisyyshankkeesta, joka kuulemma kerää varoja ”tyttöjen syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn”. En suoranaisesti liikuttunut kohteesta, vaikka se on varmasti hyvä. Kannustushuutoni kilpistyivät sanaseikkoihin.

Syrjäytyminen on hirveän vaikea sana. En ymmärrä, mitä se tarkoittaa, eikä tunnu ymmärtävän oikein kukaan muukaan. Miksi sitä niin hanakasti viljellään? Tutkimusterminä se jotenkuten toimii, mutta journalistisessa kielessä kaipaisin avaamista.

Syrjäytymistä on vaikea määritellä, ja syrjäytyneeseen porukkaan on varmaan aika vaikea identifioitua. Eikö siis voisi tarkentaa? Puhutaanko työttömistä, opiskelupaikatta jääneistä, liian nuorina lapsia saaneista, päihdeongelmaisista? Helpottaisi tietää, minua ainakin. Liikuttaisi.

Ja sitten puhutaan ennaltaehkäisystä. Se kuulostaa raskaalta toimenpiteeltä. Eroaako ennaltaehkäisy oleellisesti ehkäisystä? Ehkäisyynhän jo sisältyy ajatus ennalta tekemisestä.

Nykyään on tietysti myös jälkiehkäisy, lähinnä kai sanassa jälkiehkäisypilleri. Mutta sekin ehkäisee ennalta, raskauden alkamisen nimittäin. Sananmuodostus on hiukan kummallinen, kun alkuosa on suhteessa yhdyntään eikä suinkaan sanan jälkiosaan.

Tiedän, että abstrakteilla sanoilla lyhennetään tekstiä. On helpompi puhua syrjäytyneistä kuin luetella kaikki ne ryhmät, joita tarkoitetaan (varsinkin, kun sitten pitäisi osata määritellä ne). Yleensä silti kannattaisi.

Pata kattilaa soimaa. Kirjoitin juuri merkkimäärältään tiukassa jutussa toiminnan laadukkuudesta, kun olisin voinut puhua nopeasta vastaamisesta puhelimeen ja ongelmien ratkomiseen paneutuvasta asiakapalvelusta. Onneksi toimitussihteeri oli valppaana. Ei näin!