Vain hyväosainen voi tehdä työnsä ilmaiseksi

Tasan viisi vuotta sitten mietin näköjään, onko journalismista tulossa rikkaiden hommaa.

Huolehdin siitä, että journalismia voivat tulevaisuudessa tehdä vain ihmiset, jotka ovat valmiiksi taloudellisesti turvatussa asemassa ja joiden kysymykset heijastelevat tätä asemaa.

Pohdin silloin, mitä ajattelen asiasta kymmenen vuoden kuluttua. Mitä silloin luen? Ovatko asiakaslehdet menneet muiden lehtien ohi journalismin tasossa, koska ne pystyvät maksamaan tekijöille?

Näin viiden vuoden kohdalla on hyvä tehdä väliraportti, joka pohjaa muodikkaasti eniten omiin kokemuksiini.

Sittemmin tapahtunutta:

Oma, pääosin asiakas- ja sidosryhmälehdistä koostunut asiakaskuntani on muuttunut aika paljon yhdestä ainoasta syystä. Moni vanhoista asiakkaistani – puhun nyt siis lehdistä – on kuopattu, ilmeisesti turhina tai kannattamattomina. Vanhanaikaisten asiakaslehtien aika voi olla ohi.

Kuolemabuumi ei tullut varoittamatta. Sitä edelsi esimerkiksi sähköposti, jossa kiitettiin hyvästä työstä ja toivottiin sen jatkuvan mutta ilmoitettiin palkkioiden pienentämisestä kymmenellä prosentilla. (Olen oikeasti kiva ja joustava ihminen, mutta en suhtautunut tähän kovin myötämielisesti.) Toki toimitusten sisällä kalkki on ollut vielä karvaampaa, kun ihmiset ovat menettäneet työpaikkansa.

Toisaalta jotkin yritykset ovat nähneet muuttuvassa tilanteessa uudenlaisen raon toimia. Olen saanut uusia toimeksiantajia asiakaslehdistä, joita tehdään pieteetillä ja joissa julkaistaan todella hyvää journalismia. Entistä pidempiä ja paneutuvampia juttuja, hienompia kuvia, kunnianhimoisempaa editointityötä. Ihanaa!

Kahdeksannen päivän julkaisema, laajasti asumista käsittelevä 3H+K on tästä hyvä esimerkki. Pelkästään viime viikolla postiluukusta kopsahtaneessa numerossa oli monta juttua, joita olin puoliksi tiedostamattani kaipaillut ja – uuvatti kun olen – etsinyt perinteisemmästä lehtiskenestä. (Esimerkkejä: Annukka Oksasen juttu pohtii, miten tiivistyvää Helsinkiä pitäisi rakentaa ja asuttaa. Taina Ahtela kertoo jutussaan Feminististä puoluetta johtavan Katju Aron elämästä ja asumisesta. Heli Satulin jutussa etsitään vaihtoehtoja omalle autolle.) 3H+K vastaa ainakin minun tarpeeseeni lukea asumisesta jotakin muutakin kuin sisustustavaran ostovinkkejä.

Kun viisi vuotta on kulunut edellisestä pohdinnastani, pidän yhä mahdollisempana, että asiakaslehdet ihan oikeasti päihittävät osan perinteisesti journalistisista aikakauslehdistä. Sidoksia on joka tapauksessa kaikilla, ja ehkä on ihan hyväkin, että ne on ilmaistu selvästi. Toki tarkkana saa olla, koska alue on journalistisesti harmaa. Journalistin ohjeita ja niihin sitoutumista tarvitaan, samoin keskustelua aiheesta.

Joka tapauksessa on selvää, että hyvää journalismia ei jatkossakaan voi tehdä ilmaiseksi, ja lehtien tilausmäärät ovat laskussa. On keksittävä uusia keinoja rahoittaa toimintaa. Yksi keino on se, että raha tulee ihan toista alaa edustavan kustantajan ydintoiminnasta – 3H+K:n tapauksessa kiinteistönvälityksestä.

Muitakin tapoja tietysti on. Esimerkiksi The Guardian tarjoaa sisältönsä netissä ilmaiseksi ja luottaa vetoamiseen: juttujen lopussa muistutetaan, että jos jokainen, joka lukee niitä, maksaisi vastineeksi euron, lehden tulevaisuus olisi turvatumpi.

Olipa rahoituksen tapa mikä tahansa, rahan löytymisellä on merkitystä jokaiselle lukijalle ja lukutaidottomalle. Juttuaiheiden monipuolisuutta palvelee se, että toimittajan työstä maksetaan elämiseen riittävä summa. Muuten tästä tulee vain rikkaiden hommaa, ja se on näkökulmien ja vallan vahtimisen kannalta vaarallista.

Mainokset

Freelancer vanhempainrahaviidakossa

Freelanceriuteen liittyy sellaisia pieniä yksityiskohtia, jotka tulee kunnolla selvitettyä vasta niiden osuessa kohdalle.

Korjaan: ne yrittää selvittää kunnolla vasta niiden osuessa kohdalle, sillä homma vaikuttaa viidakolta ja on sitä.

Yksi tällainen on äitiysvapaa, tai tarkemmin sanottuna freelancerin toimeentulo pikkuvauvakauden aikana.

Asia on hiukan epäselvä monelle palkansaajallekin. Kuitenkin siinä on aika paljon järjellä pääteltävää.

Palkansaaja saa äitiysvapaansa alkaessa muutaman kuukauden normipalkkaansa (riippuen työehtosopimuksesta) ja sen jälkeen Kelalta palkkaan perustuvaa äitiys- tai vanhempainrahaa. Prosenttiosuus menee niin, että 2500 euroa kuussa tienaava saa vanhempainrahaa noin 1750 euroa kuussa.

Freelancer on tässäkin tilanteessa yrittäjäasemassa riippumatta siitä, onko hänellä toiminimi. Ainakin periaatteessa.

Jos asiasta kysyy mistä tahansa, vastaus on, että freelancerin äitiysraha määräytyy hänen maksamistaan yel-maksuista. Siis siitä yrittäjäeläkkeestä, jota freelancer on (toivottavasti) maksanut itse itselleen 24,1 % jokaisesta tienaamastaan eurosta.

Siis: Jos olet maksanut yeliä vaikkapa 20 000 euron vuositulon mukaan, saat äitiysrahaa sen mukaisesti noin 1170 euroa kuussa. Selvä.

Kokemukseni on, että freelancerius on sillä tavalla vaihtelevaa, että vanhempainvapaan kaltaiset poikkeus(?)tilanteet menevät aina jotenkin vähän toisin kuin hyvää tarkoittavat neuvojat väittävät.

Käytännössä moni free joutuu muuttelemaan yel-tuloaan aina silloin tällöin, kun töitä onkin yhtäkkiä tavallista enemmän tai vähemmän. Tällöin laskeminen ei olekaan niin helppoa. Oma lukunsa on sekin, että moni maksaa jatkuvasti itselleen hyvin pientä yeliä (ja säästää ehkä muin keinoin silloin, kun se on mahdollista). Se laskee vanhempainrahat onnettomiksi, ainakin periaatteessa.

Oma tilanteeni oli se, että olin laskenut yel-työtuloni ennätyksellisen alhaiseksi vuonna 2015, kun olin hetken palkkatöissä ja asuimme osan vuodesta Pariisissa. Kun sain tietää olevani raskaana loppuvuodesta 2016, nostin kiireesti yelin oikealle tasolle (ja maksoin todella paljon suhteessa siihen, kuinka paljon töitä pystyin vaikean raskauden aikana tekemään). Äitiysrahan määrässä kun voidaan huomioida joko äitiysloman alkua edeltävä, verotuksessa vahvistettu yel-työtulo (minun tapauksessani vuodelta 2015) tai äitiysloman alkua edeltävän puolen vuoden ajalta maksettu yel, jos se on yli 20 prosenttia korkeampi kuin verotuksessa vahvistettu.

Tai näin minulle Kelalta väitettiin, kun soitin ja kysyin.

No. Yrittäjyyden ja yel-maksujen maksamisen lisäksi olin vuonna 2015 tehnyt lyhyen sijaisuuden palkkatöissä Kirkko & kaupungissa. Lopputulos: koska olin tehnyt muutaman kuukauden palkkatyötä juuri sinä vuonna, joka nyt kiinnosti Kelaa, minut laskettiin yrittäjän sijaan palkansaajaksi. Niinpä äitiyslomaa edeltäneen puolen vuoden yeliäni verrattiin – ei vuoden 2015 yeliini, kuten olin ymmärtänyt – vaan verotuksessa vahvistettuihin tuloihini vuodelta 2015. Tällä perusteella todettiin, että tuloni eivät olleet nousseet yli 20 prosenttia.

Lopputulos: hätäisesti nostettu yel-maksuni äitiysvapaata edeltäneelle puolelle vuodelle oli äitiys- ja vanhempainrahan kannalta turhaa. Saan vanhempainrahaa vuoden 2015 verotuksessa vahvistetun työtuloni mukaan. Yelistä viis, vaikka olen yrittäjä.

Ota tästä nyt sitten selvää.

Työn arvo

Monien töiden tekemisen olemusta on vaikea selittää heille, jotka tekevät työkseen muuta. Niin myös tekstien.

Kaikki suomalaiset ovat joskus kirjoittaneet koulussa aineita ja muistavat, millaista se saattoi olla: nopeasti aamupalapöydässä roiskaistiin tietty määrä sanoja peräkkäin, ja siinä se oli, valmis teksti.

Helppoa! Kaikkihan me osaamme kirjoittaa.

Mutta ammattikirjoittamisen pitäisi olla jotakin ihan muuta kuin vain merkkien peräkkäin panemisen taitoa.

Hyvä teksti on taidokas illuusio. Se tuntuu syntyneen hetkessä, pakottomasti, mutta tarjoaa silti jotakin aivan uutta tai kiteyttää jotakin vanhaa.

Lukuun ottamatta todellisia onnenkantamoisia, sellainen teksti – todella hyvä teksti – ei kuitenkaan koskaan synny hetkessä, tunnissa, kahdessa tai edes kolmessa. Se vaatii useimmiten päiväkausien ajattelun. Kirjoittaminenkin vie monta tuntia.

Ajattelen tätä asiaa aina, kun myyn omaa työtäni. Usein on niin, että itse kirjoittamisesta ollaan valmiita maksamaan, mutta ajattelusta ei. Oletetaan ilmeisesti, että hyvä teksti tipahtaa kirjoittajalle taivaasta.

Vaihtoehtona tällöin olisi tietysti tehdä huonompi teksti nopeasti. Se olisi kapitalismin hengen mukaista: toimisin sen mukaan, että tietystä työstä ollaan valmiita maksamaan tietty summa rahaa. Toteaisin, että tämä summa on työn arvo.

Mutta kun se on minusta väärin. Tekstin arvoa ei mitata tililleni napsahtavina euroina.

***

Olen kirjoittanut ammatikseni yli kymmenen vuotta ja suoltanut maailmaan paljon tekstiä, hyvää ja huonompaa.

Silti ajattelen, että sisältö sisällön vuoksi on turhaa. Liian nopeasti tai löysällä ajatuksella tehty teksti ei paranna maailmaa yhtään. Sellaisia kirjoitetaan liikaa.

Toivoisin, että tulevaisuudessa oltaisiin valmiit maksamaan enemmän ajattelusta. Olisi tilaa tehdä työ kunnolla, niin että sillä olisi mahdollisuus liikuttaa ihmisiä. Panostettaisiin vielä enemmän syvyyteen ja mielenkiintoisuuteen. Ei pelättäisi pituutta eikä hitautta.

Nykymaailmassa ammattikirjoittajan on useimmiten kirjoitettava tietty merkkimäärä tietyn konseptin mukaan tiettyyn, huolella kohderyhmättyyn lehteen. Se on varmaan ihan hieno liiketoimintalogiikka (ja nopeuttaa kirjoittamistakin), mutta se on kyllä myös hyvin tylsää. Jos joka viikko tai kuukausi tai kvartaali luen lehdestä niin huolella konseptoidut jutut että ne kuulostavat joka kerta ihan samoilta, on aika suuri vaara että lopetan lukemisen tyystin.

***

Ajatellaanpa seuraavaa: Kotiin tulee putkimies. Onko parempi, että hän tekee työnsä hemmetin hyvin ja laskuttaa enemmän vai että hän tekee työnsä hiukan sinne päin, mutta on halpa?

Tai hammaslääkäri. Riittääkö, että hän tekee työnsä melko hyvin? Kätilö? Tarjoilija?

Minusta työn arvo on siinä, että saa tehdä jotakin hyvin ja parantaa siten maailmaa jonkin pienen kulman verran. Tällöin työllä tuntuu olevan merkitystä, mikä taas tuo onnellisuutta sekä sen tekijälle että sen vaikutuspiirissä oleville.

Työn arvo ei ole siinä rahassa, jonka joku siitä ansaitsee.

Palautteen voima

Tulin tosi iloiseksi yhdestä joulukortista. Se oli työkortti ja tuli Huilia päätoimittavalta Riikalta. Hän oli nähnyt sen vaivan, että oli korttiin eritellyt, mikä juuri minun jutuissani on hyvää.

Sen innostamana ajattelin itsekin opetella kertomaan kanssaihmisille, missä he ovat mielestäni erityisen hyviä. On outoa, että sellaista palautetta saa harvoin, ja kuitenkin kaikki ovat tosi hyviä jossakin.

Juuri täsmäpalaute on palautteen aatelia, siis sellainen missä sanotaan enemmänkin kuin että olet kiva tai että sulla on nätti paita. Täsmäpalaute kertoo, miksi. Siten se auttaa hahmottamaan omia vahvuuksia ja hyödyntämään niitä entistä paremmin. Se vahvistaa.

Ilman työyhteisöä elävälle kunnollisen palautteen saaminen on hyvin harvinaista. Ei tule edes sellaisia ohimeneviä käytäväkohtaamisia, joissa joku kollega sanoisi, että olipa hyvä juttu. Tai mitään muutakaan. Vaikka että onpa sulla kaunis villatakki.

En ole koskaan tavannut useimpia yhteistyökumppaneitani. Lähettelemme sähköpostia, ja lopulta lähetän tuottajalle tai toimitussihteerille tai muulle vastaavalle valmiin jutun. Useimmiten siihen vastauksena tulee kiitosviesti, ja monesti siinä sanotaan myös että juttu oli hyvä. Yleensä kiitosviestissä ei ole täsmäpalautetta, mutta pieni positiivinen sana on sekin aidosti tosi kiva asia. Vähän kuin sähköinen hymy.

Joskus juttuihin ei nimittäin tule edes kuittausviestiä. En oikein tiedä, mitä siitä pitäisi päätellä, mutta helposti päättelen, että vastaanottaja ei ollut kovin innostunut. Sitten juttu kuitenkin ilmestyy lehdessä ja voi ainakin omasta mielestäni olla ihan tai oikeinkin hyvä.

Joskus olen huomannut lehden seuraavasta numerosta, että juttuni on äänestetty edellisen lehden parhaaksi. Siitä ei ole muistettu kertoa minulle. Sekin on kiirettä, ymmärrän. Ja sitäkin, että työyhteisössä työskentelevä ei ehkä muista, että toiset tekijät eivät koskaan kuule niitä ohimeneviä sanoja työpaikan käytävällä tai toteamuksia toimituksen viikkokokouksessa.

Ehkä vältyn myös negatiiviselta palautteelta, en tiedä. En ylipäätään tiedä, kuinka paljon palautetta ihmiset antavat toisilleen työyhteisöissä ja arjessa muuten. Ehkä eivät kovin paljon.

Ajattelin nyt kuitenkin aktiivisesti yrittää muuttua tässä asiassa. Haastattelemani kasvatuksen asiantuntijat ovat kertoneet, että lasta on hyvä kasvattaa vahvistamalla hyviä toimintamalleja eikä kiinnittämällä huomiota huonoihin. Sitä voinee soveltaa myös aikuisiin.

Yrittäjän yhdeksän tärkeintä

1) Ole rehellisesti yrittäjä.
Esimerkiksi toimittajana töitä voi tehdä freelanceverokortillakin. Minulle toiminimi on sopinut paljon paremmin. Niin minulle kuin toimeksiantajille on näin selvää, että olen yrittäjä ja minulla on yrittäjän kulut. Voin laskuttaa ja asettaa eräpäiviä. Freelanceverokorttilainen on riippuvainen palkanmaksupäivistä, ja toimeksiantajille voi olla vaikeaa ymmärtää, että hänen kulunsa ovat samat kuin yrittäjällä.

2) Opettele laskemaan ja opeta muitakin tarvittaessa.

Laskutus ei ole sama kuin palkka. Palkansaaja maksaa työnantajalleen ainakin puolitoistakertaisesti palkkansa verran, koska työnantaja maksaa hänen eläkkeensä ja lomansa, työterveyspalvelunsa, työhuoneensa, vakuutuksensa ja laitteensa huoltoineen. Yrittäjä maksaa ne itse. Se tarkoittaa, että satasesta jää verotettavaa tuloa noin viisikymppiä. Yrittäjän on huomioitava tämä hintoja sorvatessaan.

3) Suhtaudu sosiaaliturvaasi vakavasti. 

Yrittäjälle yel-vakuutus on pakollinen (23,3 prosenttia tuloista – ensimmäisinä kolmena yrittäjävuotena saa muutamien prosenttiyksikköjen helpotuksen). Ota se. Jos pidät yel-tulosi alhaisena (sitä voi maksaa vaikka vain 10 000 eurosta vuodessa), pidä huolta siitä, että sinulla on jokin muu turva esim. sairastumisen tai äitiysvapaan varalle. On moraalitonta laskea työn hintaa siksi, että maksaa itselleen olematonta eläkettä tai ei eläkettä ollenkaan.

4) Älä luota arvauksiin, vaan kaiva tietoa.

Moni palkansaaja ihailee yrittäjyyttä hyvin kevyin perustein. Harvalla on yrittäjän todellisuudesta edes perustietoa. Yrityssuunnitelman tueksi kannattaa hakea mahdollisimman asiantuntevaa tietoa.

5) Osta kirjanpitopalvelut, ellet rakasta kirjanpitoa.

Ammattikirjanpitäjän raportit havainnollistavat yrityksesi taloudellista todellisuutta paljon paremmin kuin omat harakanvarpaasi ja epävarmat laskelmasi. Ainakin minulle kirjanpitäjän palvelut ovat olleet joka pennin arvoisia. Ilman niitä olisin murehtinut enemmän. (Suosittelen kyllä myös tosi helppokäyttöistä Zervant-palvelua, joka jo yksinäänkin riittää toiminimiyrittäjälle.)

6) Kieltäydy onnettomista tarjouksista. 

Yksinyrittäjän täytyy pitää itse omaa ammattiylpeyttään yllä. Jos se unohtuu, omanarvontunto katoaa. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Siksi on osattava sanoa ei töille, joista tarjoudutaan maksamaan kohtuuttoman huonosti. Muuten lopputulos on se, että työtä on paljon mutta rahat eivät silti riitä elämiseen. Aivan liian alhaisten hintojen hyväksyminen syö lisäksi kaikkien muidenkin alan tekijöiden leipää.

7) Varaudu huonompaan. 

Yrittäjällä on oltava taloudellinen turvaverkko: esimerkiksi säästöjä tai avustuskykyinen puoliso. On aina mahdollista, että yhtäkkiä oma tuote ei myykään. Lisäksi yrittäjäkin voi väsyä, jopa vaarallisen vakavasti. Sellaisessa tilanteessa liiketoiminta ei tuota mutta maksut juoksevat. Se kannattaa ottaa huomioon.

8) Järjestä työsi itsellesi sopivasti. 

Kukaan ei kyttää yrittäjän työntekopaikkaa tai -aikaa. Hyödynnä sitä. Selvitä, mikä sinun työskentelytavallesi sopii parhaiten (minä esimerkiksi saan jutun helpoiten kirjoitettua menemällä kahvilaan ja päättämällä poistua vasta, kun se on valmis). Käy kävelyllä, kun on valoisaa.

9) Verkostoidu.

Etenkin toisilta yksinyrittäjiltä oppii paljon ja saa omaan toimintaansa perspektiiviä.

Kahdeksasta neljään

Kotikulmillani Haagassa on lähiaikoina avautunut kaksi uutta liikeyritystä, kahvila ja vintagekauppa, jotka mainostivat avattuaan kaupunginosan Facebook-ryhmässä. Kumpikin kertoi sulkevansa arkisin kello 16 tai 17.

Yllätyin siitä, että kohtuullisen hiljaisella paikalla sijaitsevat, sisään käveleviä asiakkaita tarvitsevat yritykset olivat ajatelleet voivansa pärjätä olemalla auki aikana, jolloin potentiaaliset asiakkaat ovat pitkälti töissä. Sitten oivalsin, että ehkä yrittäjät ovatkin kuten minä: eivät ole osanneet irrottaa mielestään kahdeksasta neljään -kaavaa, vaikka saavat itse päättää työaikansa.

Syksyn alussa ajoin säännöllisesti Helsingin ja Etelä-Pohjanmaan väliä. Ajoajankohta piti miettiä tarkkaan, koska väärään aikaan ajaessani silmäni alkavat lupsua väkisin kiinni. Totesin, että ainoa mahdollisuus turvalliselle ajamiselle on aamu tai aamupäivä. Samalla harmittelin, että täsmälleen sama aika olisi parasta työaikaa; iltapäivällä en useinkaan saa kummoisia aikaiseksi. Olen lähes aina noin klo 13–15 väsynyt – liian väsynyt ajamaan ja mieleltänikin uupuneimmillani.

Harmittelin tätä aikani, kunnes tajusin jotakin tärkeää työajoistani ylipäätään. Miksi yritän niin kovasti olla tehokas sellaiseen aikaan, kun se harvoin kovin hyvin onnistuu? On kummallista, että ihminen, joka voi määritellä itse työaikansa, pyrkii niin sitkeästi asettelemaan sen täsmälleen samanlaiseksi kuin kaikilla muillakin.

Lopulta päädyin jakamaan päiväni kahtia. Lounastan puolison kanssa yleensä yhden paikkeilla (hänellä on samankaltainen rytmi) enkä yritäkään kiirehtiä heti takaisin töihin. Juttelemme, käymme usein molemmat lyhyillä päiväunilla, juomme kahvit. Sen jälkeen, siinä kolmen neljän maissa, alkaakin tehdä mieli laskeutua takaisin kellarin työhuoneelle kirjoittamisen pariin. Koska ei ole lapsia haettavana eikä sellaisia harrastuksia, joihin erikseen pitäisi kiirehtiä, töitä voi iltapuolelta venyttää vailla ongelmia. Päiväunien ansiosta kuuden seitsemän aikaan tuntuu tosi virkeältä.

Tuoreet haagalaisyrittäjät päätyivät fiksaamaan työaikojaan paljon rivakammin kuin minä. He olivat fiksuja ja ottivat heti vaarin Facebookissa saamastaan palautteesta, että toimistotyöläinen ei näillä aukioloajoilla millään ehdi ostoksille. Café Glano on nykyään auki kuuteen, ja vintagekauppa Isonnevantie 39:ssäkin lupaa tarkistaa ilta-aukiolojaan.

Pullamössösukupolvi unelmatyön perässä

Yläasteen historianopettajani tapasi kutsua meitä pullamössösukupolveksi. Hän oli oikein hyvä opettaja, mutta tämän termin pedagogiikasta en ole vakuuttunut. Mieleeni tulee lähinnä, että jotakin siinä oli kerrottu meidän kaikkinaisesta laiskuudestamme, kun pullakin piti mössönä saada suuhun.

Sama ajatus on seurannut ikäluokkaani myöhemminkin. Hesarissa oli reilu kuukausi sitten juttu otsikolla Vain unelmatyö kelpaa suomalaisnuorille. Jo otsikko oli tutkimustuloksiin verrattuna kummallinen (nuoret arvostivat esim. rahaa yllättävänkin paljon), eikä asenne tekstissä muutenkaan tuntunut järin rakentavalta (pahoittelen epämääräisyyttä – en pääse enää lukemaan juttua). Toimittaja haastatteli nuorta start up -yrittäjää ja piti tärkeänä mainita, että hän oli töissä sukkasillaan. Kuulin historianopettajani äänen. Kehtaavatkin etsiä unelmatyötä, ja vielä sukkasillaan! Ryhdistäytyisivät!

Jutun ilmestymispäivänä haastattelin HelsinkiMission kansalaistoimintaa johtavaa Henrietta Grönlundia Sivistys-lehteen. Keskustelimme Hesarin artikkelista pitkän tovin. Hän kertoi vapaaehtoistyötä käsittelevästä väitöstutkimuksestaan käyvän kyllä ilmi, että nuoret haluavat tehdä itselleen merkityksellistä vapaaehtoistyötä, mutta hän ei pitänyt sitä mitenkään ristiriitaisena epäitsekkäiden tavoitteiden kanssa. Onko siinä jotakin pahaa, että nuori lähtee Intiaan vapaaehtoistyöhön, koska kokee sen merkitykselliseksi, hän kysyi. Samaa voi kysyä palkkatyön osalta. Eikö ole arvokasta etsiä unelmatyötä?

Ilkka Halava ja Mika Pantzar tulkitsevat EVA:n raportissa 2000-luvun alussa täysi-ikäistynyttä ja sitä nuorempaa väkeä niin, että he (me) ovat kasvaneet kuluttaja-arvojen, eivät tuottaja-arvojen ympäröiminä. Näin ollen heidän arvomaailmassaan kaikista arvostetuimpia asioita eivät ole pitkäjänteisyys, paikallisuus, ahkeruus, lojaalius tai kyky ostaa materiaa, kuten edellisellä sukupolvella. Kuluttaja-arvojen keskellä kasvanut on opetettu ja oppinut korostamaan pikemminkin omaa hyvinvointia, autonomiaa, uuden luomista, globaaliutta ja merkityksellisyyttä (itselle, muille). (Osa tulkinnoista on omiani; tunnistin tutkijoiden näkemykset hyvin.) Heidän ajatuksensa ovat virkistäviä, koska niistä puuttuu opettavainen asenteellisuus uutta ja nuorempaa kohtaan – siis se kovin tavallinen tyyli, että nuori sukupolvi pitää nyt opettaa tavoille ja kunnon ihmisiksi.

Halava ja Pantzar pohtivat, miten sukupolvi, joka on kasvanut kuluttajiksi, voisi olla parhaiten hyödyksi yhteiskunnalle. Hekään eivät pidä ristiriitaisena sitä, että ihmiset tekevät itselleen merkityksellisiä asioita ja samalla hyödyttävät muita. Nämä asiathan palvelevat ihannetilanteessa samaa päämäärää.

Historianopettajani puhe pullamössösukupolvesta liittyi oletettavasti juuri siihen, että minun sukupolveni on edellistä huonompi tekemään velvollisuudentunnosta sitä, mitä käsketään. Hän oli siinä ihan oikeassa: velvollisuus ei motivoi meitä. Ympärilläni on yhä nyt aikuisena paljon suunnilleen ikäisiäni ihmisiä, jotka kokevat, että edeltävien sukupolvien huolella rakentamat toimistot ja kellokorttijärjestelmät vain kahlitsevat ja rajoittavat, tekevät kaikki uudet ajatukset mahdottomiksi. Pelkkä velvollisuudentunto ei riitä viettämään päiviä niiden keskellä.

Aika pitkään ikätovereilleni on historianopettajan hengessä hoettu, että pitää tottua vaan, sitä se elämä on. Aja autolla töihin, leimaa kellokortti ja palaa kaupan kautta omistuksessasi olevaan rivitalokotiin, jotta olet kunnon kansalainen (ja pidä herran jestas kengät jalassa, kun olet töissä). Entä jos ihminen on 35 eikä ole tottunut? Entä jos 40 tai 45, 50 tai 55? Kuinka kauan pitää yrittää sopeutua edellisten sukupolvien arvoihin ja uskoa, että kyllä he vaan tiesivät meidänkin puolestamme?

Luulen, että on aika myöntää, että ei tämä sukupolvi tästä muutu. Nyt työelämänsä alussa olevan porukan kaikkinaiseksi hyödyntämiseksi on keksittävä uusi, parempi raami työnteolle. Meidän osamme kuitenkin on ratkaista maailman viheliäisimpiä ongelmia (esimerkiksi ilmastonmuutos ja globaali epätasa-arvo). Siirryttäköön siis osoittelevasta ja sukupolvia arvottavasta puheesta pohtimaan yhdessä sitä, miten tämä tapahtuu ja miten kaikenikäiset motivoidaan siihen. Aikaa ei ole loputtomasti.