Eksotiikkaa suomalaisittain

suomalaisuus

Ihan tavallisetkin tarinat ovat Ranskassa kasvaneille eksoottisia. Ranskassa kun ei leikitä päiväkodissa hiekkalaatikolla tai syödä hernekeittoa ja paisteta lättyjä. Saati panna uimahallissa avainrengasta nilkkaan ja lämmitetä saunaa – –

Näin kirjoittaa toimittaja Helena Liikanen-Renger viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan Maman finlandaise. Poskisuukkoja ja perhe-elämää Ranskassa (Atena).* Kertoessaan omaelämäkerrallisesti kaksikulttuurisen perheensä asettumisesta Etelä-Ranskaan Liikanen-Renger onnistuu sanoittamaan jotakin, mitä usein on vaikea sanoittaa edes kysyttäessä: kulttuurieroja.

Suomalainen latelee yleensä, että suomalaista kulttuuria ovat sauna, sisu ja joulupukki. Järvet ja metsät. Mökkeily. Mutta todellisuudessa taitaa olla niin, että se kulttuuri on enemmänkin siinä, miten noihin asioihin täällä suhtaudutaan.

Saunassa on tietyt käytössäännöt, joita on vaikea listata ulkomaalaiselle mutta joiden rikkomisen kyllä huomaa. Olisi suorastaan loukkaavaa käydä saunassa vaikkapa ranskalaisille ihan tavallista, kiivasta ja konflikteja välttelemätöntä keskustelua; eikö saunassa kuulukin pikemmin hymistä hyväksyvästi? Ollaan hiljaa tai jutellaan mukavia tai vakavia, siis. Ei tätä koskaan kukaan ole opettanut, mutta jotenkin näin vain toimitaan.

Sisukaan ei varmasti ole mikään suomalainen erityispiirre mutta se on, miten me liitämme sen kansalliseen narratiiviimme, suohon, kuokkaan ja Jussiin ja pienen Suomen taloudelliseen nousuun. Tarinoita pienestä mutta sitkeästä tekijämiehestä riittää Suomessa joka sormelle, ja niitä kunnioitetaan. Ehkäpä tähän liittyen yleinen asevelvollisuuskin on huomattavan hyväksytty ja arvostettu asia, vaikka se yleensä herättää ulkomaalaisissa lähinnä hämmentynyttä naureskelua. Sitä on vaikea selittää.

Liikanen-Renger kirjoittaa paljon ranskalaisen ja suomalaisen kasvatuksen eroista ja arjen sattumuksista Etelä-Ranskassa, mutta kirjan kiinnostavin anti liittyy minusta perheen sisäisiin kulttuurieroihin. Niistä kirjoittaessaan Liikanen-Renger paljastaa sellaisia suomalaisia itsestäänselvyyksiä, joista on monesti vähän vaikea saada kiinni. Erityisesti koskettavat pohdinnat siitä, millaista on kasvattaa lasta itselle vieraassa kulttuurissa.

Tietenkin kaikki vanhemmat ovat eläneet erilaisen lapsuuden kuin lapsensa, mutta kun ympäröivä kulttuuri on kieltä myöten täysin toinen, ero korostuu. Millaista on osata ympäristön kieltä huonommin kuin oma lapsi? Miten tasapainoilla sen kanssa, että kulttuuriero on todellinen paitsi itsen ja ympäristön välillä, myös itsen ja oman lapsen välillä?

Lapsi ei tule koskaan imemään ympäristöstään niitä ihanteita, toiveita ja ennakkoluuloja jotka automaattisesti liitämme suomalaisuuteen. Äiti ei toisaalta tule koskaan täysin ymmärtämään, mitä vaikkapa jokin laulu merkitsee ranskalaisessa ympäristössä kasvaneelle. (Miten itse erittelisit Suvivirren merkityksen jollekin asiaa täysin tuntemattomalle?) Tämä voi olla mahtavan hyvä asia, mutta se yhtä kaikki erottaa äidin ja lasten kulttuurin toisistaan.

Tässä ollaan minusta äärettömän mielenkiintoisten asioiden äärellä ja myös sellaisten, joista Suomessa puhutaan aika vähän. Täällä on toistaiseksi niin vähän monikulttuurisia perheitä, että syvällinen ymmärrys siitä, mitä kulttuurien erot tarkoittavat, jää monesti puolitiehen. Ja kuitenkin tulkitsemme toisia kuitenkin hyvin vahvasti omasta kulttuurisesta kehyksestämme käsin, ikään kuin se olisi jollakin globaalilla mittarilla se paras ja oikea.

Omalle, Ranskassa kasvaneelle puolisolleni monet suomalaisten suomalaisuuteen liittämät ihannoinnin kohteet tuntuvat kummallisilta. Hänen pohdintansa siivittämänä mietin itsekin, mitä jää esimerkiksi jääkiekosta, jos sen ympäriltä poistetaan suomalaisuutta kannatteleva hype? Miksi suomalaiset rakastavat muovipussissa säilöttävää einesleipää? Miksi naistenlehden kahvikonetestin voittaa kone, josta tulee pahimman makuista kahvia mutta joka on helpoin puhdistettava?

Jos tällaiset asiat kiinnostavat, Helena Liikanen-Renger’n kirja on hyvää luettavaa: se herättää ajatuksia mutta on kevyt lukea. Esi- ja jälkimakua aiheesta saa hänen blogistaan ja nykyään myös oivista Helsingin Sanomien kolumneistaan.

*Tässä postauksessa käsitelty kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.

Vaatekytän tunnustuksia: vuosi 2016

img_1445Tämä vuosi on ollut kolmas, kun olen kirjannut ylös kaikki vaateostokseni (klik 2014, 2015). Vertailuaineistoa alkaa olla.

Haluaisin sanoa kehittyneeni ostajana, mutta enpä tiedä. Parasta on se, että olen alkanut ostaa suurimman osan vaatteistani käytettyinä, tunnistan laadun paljon entistä paremmin ja olen tarkka materiaaleista. Ostosten kokonaismäärä sen sijaan ei ole kirjausvuosieni aikana juuri muuttunut (se heittelee hiukan lähinnä alushousujen ostomäärästä riippuen).

Kierrätykseen on uskoakseni poistunut vähintään yhtä paljon vaatteita kuin olen hankkinutkin – ainakin vaatevarasto on pienentynyt.

Ohjeellinen vaatebudjettini oli jälleen tälle vuodelle 700 euroa, mutta se ylittyi yli satasella. Vaatekappaleita kertyi 25, joista 16 lasken selvästi tarpeellisiksi. On tunnustettava, että vaatteiden ostaminen on edelleen minulle jonkinlaista hupia, vaikka tämä onkin minusta järkyttävää.

Sen sijaan olen lakannut nauttimasta uusia vaatteita myyvistä kaupoista. Niissä laaduttomuus, tuotannon epäeettisyys ja näistä seuraava (tai näitä edeltävä) välinpitämättömyys pistävät liikaa silmään.

Minua kiinnostaa kirpputorien yllätyksellisyys ja niistä löytyvien vaatteiden tarinallisuus. Kotimainen tuotanto puolestaan innostaa eettisyysaspektin ja suomalaisen työn tukemisen vuoksi. Tänä vuonna löysin ilokseni Seinäjoella valmistetut Janita-talvikengät, jotka olivat verrokkeja kalliimmat mutta ominaisuuksiltaan verrattomat (pitävät pohjat, lämmin vuori, silti hauska ulkonäkö: ne ovat punaiset!).

Lisäksi joitakin yksittäisiä huomioita tältä vaatevuodelta:

:: Pariisissa kannattaa panostaa käytettyihin vaatteisiin. Valtavasta second hand -tarjonnasta löytää suuressa muotikaupungissa laadukkaita vaatteita huokeasti paljon helpommin kuin vaikkapa Helsingissä. Vuoden parhaita löytöjä olivat Majestic Filatures -poolo Emmaukselta (6,50 e, nytkin päällä) ja melkein iskemätön Maxmaran kesämekko (15 e) Bis Boutique Solidairesta.

:: Vaatepäivityksiä pitää tehdä. En ole ostanut kenkiä ainakaan niinä parina vuonna, joina olen kirjannut vaateostokseni – ja harvoin sitä ennenkin. Tänä vuonna ostin kolmet kengät, joista kahdet selvään tarpeeseen: kunnolliset talvikengät ja matalat avokkaat, joista kumpiakaan minulla ei ollut. Päivityksenä jouduin ostamaan myös rintaliivejä (pakko-ostos, joka ei tunnu koskaan onnistuvan) ja alushousuja hiutuneiden tilalle sekä samasta syystä uuden uimapuvun, parit leggingsit ja aluspaidan.

:: Ihminen tarvitsee hautajaisvaatteet. Minulla ei ollut sellaisia, mutta Kierrätyskeskus pelasti tarjoamalla mustan, villakankaisen vintagemekon kympillä. Mekon seuraksi sieltä löytyi kaunislinjainen musta vintagejakku. Yhteensä 19 euroa. Ei paha hinta eikä ympäristökuormitus harvoin käytetyistä vaatteista.

:: Kenkiin kannattaa panostaa. Kävelen paljon, ja hyvistä kengistä on tähän mennessä aina ollut pitkäaikaista iloa. Useat kenkäparini ovat yli 10 vuotta vanhoja.

:: Edelleenkään en ole kovin taitava ostamaan ikuisia vaatteita. Siksi minua helpottaa se, että voin ostaa kivan kesäpaidan käytettynä eurolla, käyttää sitä kesän ja olla ehkä siihen täysin kyllästynyt seuraavana ja siis kierrättää eteenpäin. Tänä vuonna sesonkipaidan virkaa toimitti ohut, korallinvärinen puuvillapaita merkkiä H&M. Ostin sen jo aiemmin luotettavaksi todetulta Oriveden kirppikseltä eurolla. Silti: tämä ei ole ihannetapani toimia.

:: Kierrätyskeskuksen ilmaislaari on ihmepaikka. Sieltä löytyy paljon mitättömiä rättejä, mutta joukossa on laadun tunnistavalle paljon mielenkiintoista, kuten pikkuviallisia, hyväkankaisia vintagevaatteita. Löysin Nihtisillan ilmaislaarista syyskesällä Yves Saint Laurentin villakankaisen kaksirivisen jakun. (Sellaiset maksavat uutena yli tonnin.) Se oli hartioista sopiva mutta oudon leveähihainen, ja vuori oli osin repeytynyt. Paikallinen vaatturi kavensi hihat ja uusi osan vuorista satasella. Toivoakseni sain ikuisen jakun.

:: Olisin säästänyt tänä vuonna helposti 44 euroa jättämällä ostamatta sellaiset heräteostokset, joita en ole käyttänyt tosi paljon. Silti: kaikkia olen käyttänyt, ja kaikki olivat second handia. Lisäksi 100 euroa olisi säästynyt, jos olisin jättänyt YSL-jakun ilmaislaariin – en todellakaan olisi ostanut sitä uutena. On myönnettävä, että nykyään kummallisesti hinnoitellut laatuvaatteet ovat heikkouteni.

Koko totuus – vaateostokseni 2016

  • leggingsit, Muji 12,50 e
  • Etam-t-paita, La Fripe Rue St Maur 2 e (second hand)
  • Majestic filatures -poolo, Emmaus 6,50 e (second hand)
  • silkki-kashmir-yömekko, Emmaus 12,50 (second hand)
  • silkkipaita Miikan julkkareihin, Emmaus 12,50 (second hand)
  • sukat, Monoprix 6,90 e
  • ja 8. rintsikat Calvin Klein x 2, Stocka 103 e
  • Korjaustyö: Wonders-kävelykenkien pohjaaminen, suutari Rue Roquette 18 e
  • La Botte Gardiane -avokkaat, 160 e (kuvassa)
  • ja 11. Majestic Filatures -pellavahuivi x 2, Emmaus 31 e (secondhand)
  • Maxmara-mekko, Bis Boutique Solidaire 15 e (secondhand)
  • H&M-paita, Oriveden kirppis 1 e (secondhand)
  • rintsikat, KappAhl 20 e
  • Marimekko-villaliivi, Kierrätyskeskus 5 e (secondhand)
  • jakku hautajaismekon päälle, Kierrätyskeskus 9 e (secondhand)
  • Kurt Kellerman -villamekko hautajaisiin, Kierrätyskeskus 10 e (secondhand)
  • mustat herrainkengät, Kierrätyskeskus 6 e (secondhand)
  • Korjaustyö: YSL-jakun hihojen kavennus ja vuorin uusiminen, Vaatturi Niko Pelkonen 100 e
  • Korjaustyö: Wonders-nilkkurien täydellinen korjaus, Haagan suutari 35 e
  • silkkivilla-aluspaita, Stocka 21,90 e
  • Janita-kengät, Kenkämarski 198 e
  • 21.–23. 3 x alushousut, Kappahl 13 e
  • silkki-villaleggingsit, Sokos 19,90 e
  • uimapuku, Ellos 35 e
    _____________
    Yhteensä 25 vaatetta, kolme korjaustyötä ja 853,70 e

Kaksi pientä kotia

 

IMG_4237Ensimmäiseen kotiin noustiin puisia rappusia kolme kerrosta, sitten käännyttiin vasemmalle. Sininen ovi käytävän päässä, lukko vähän hankala.

Ensimmäisellä kerralla häilähti tupakan ja toisaalta etikan tuoksu.

Lattiat valkoista laattaa. Ikkunat koko asunnon korkuiset kuten Pariisissa usein. Vuokraisännällä hymykuoppa ja silmäpussit. Emme tiedä hänen sukunimeään.

Se koti oli Pariisin parhailla kulmilla, meille tutuimmilla, lähellä kanaalia ja kiinalaisten prostituoitujen päivystyspaikkoja. Siinä oli kaksi pientä huonetta ja vessa, noin 25 neliötä sentään. Musta tekonahkasohva, jolla istumisesta tuli pylly kipeäksi. Matala lasipöytä toimitti ruokapöydän virkaa. Kapean parisängyn kulmassa haisi vienosti home.

Se oli ihana koti.

Ikkunasta näin naapurintytön, joka palasi aina myöhään illalla, jonka kirjahyllyssä oli taidekirjoja ja sohvapöydällä tomaatteja. Hän puisteli usein mattoja. Alakerrassa huivipäinen mummu lähti keppinsä kanssa torille joka tiistai ja perjantai. Palasi kotiin kärry täynnä.

Se oli koti, jonka 25 neliötä riittivät hyvin kahdelle. Hyviä kirjoituskahviloita ihan vieressä, itsepalvelupesula vastapäätä, leipomo ja hedelmäkauppa kulman takana. Yhdessä kaupassa turkkilaisrouva möi tekemiään viininlehtikääryleitä (herkullisia). Kouluja vieressä, lapsia kaikkialla.

Kaksi kaappia vaatteille, muutama keittiövaruste. Ostimme kaksi kynttilää ja turkoosin lukulampun. Muuten koti oli jonkun muun kalustama – ja kun kävi Rue St Maurin pikkuruisissa, halpoja huonekaluja myyvissä kaupoissa, oli helppo käsittää, miten pienellä rahalla kaikki oli tehty.

Koti ei ollut erityisen korkea tai erityisen idyllinen, mutta isojen ikkunoiden ansiosta se tuntui tilavalta. Ikkunat avatessaan oli melkein kuin ulkona.

IMG_5133Sitten oli toinen koti, viereisessä kaupunginosassa, mukulakivikadulla, turisti-Pariisin laidalla. Sinnekin johtivat puiset portaat. Se oli ullakkoasunto, todellakin, ullakkoasunto Pariisissa, hirsipalkit katossa! Siellä oli tometet lattiassa ja kattoikkunat joista näkyi taivas, yksi niistä kylpyammeen yllä. Ei hometta. Vinot katot, joten asuinkorkeaa tilaa ehkä 10 neliötä, mutta kaikki oli somaa, taas toisen kalustamaa mutta tällä kertaa erilaisella maulla, enemmän omaan estetiikkaan sopivalla.

Pikkuinen keittiö jossa oli kaikkea melkein riittävästi. Kirjahyllyt valmiiksi täynnä kirjoja (Nick Hornbyä, Virginia Woolfia, freelancerin opas siihen, kuinka tehdä rahaa). Iso televisio, hyvä netti. Avain ovimaton alla; me emme koskaan tavanneet vuokraisäntää.

***

Kaikki tämä, kaikki idyllinen ja ihana, ja:

minä haikailen kotia numero yksi, keinonahkasohvaa ja lasipöytää. Toista kotia ei ole ikävä, yhtään. En tarkalleen tiedä, miksi näin on. Se on silti kiinnostavaa ja puhuu sen puolesta, että ”omannäköisyys” sellaisena kuin minä osaan sen ajatella ei ehkä sittenkään ole kaikkein tärkeintä.

Kodin tekee kodiksi jokin ihan muu.

Toisesta kodista ei näkynyt kadulle, ei pihalle. Kattoikkunat eristivät maailmasta, ne jättivät meidät yksin ihanalle ullakollemme. Hälytysajoneuvot ja kadunvarren yökerhoissa bilettävät nuoret vain kuuluivat. Nukuimme tulpat korvissa.

En tiedä, kuka asui naapurissa. Me istuimme sohvan virkaa toimittavalla sängyllä vieretysten tietokoneinemme, hyvin kaukana siitä maailmasta joka oli vuosisatoja nähneiden seinien toisella puolella. Ehkä se oli liikaa, koska olimme muutenkin yksin kaupungissa.

Tilaa oli vain vähän vähemmän kuin kodissa yksi mutta sitä tuntui olevan liian vähän. En tiedä johtuiko se vinoista katoista, siitä että oleilupaikkoja oli vain se yksi, sohva, vai siitä että koti ei laajentunut ikkunoiden kautta kadulle, että sieltä ei näkynyt koskaan mitä joku toinen teki tai toimitti. Vai siitä että olimme terrori-iskujen jälkeisessä shokissa, liian paljon kotona, siitä että ei huvittanut ollenkaan entiseen tapaan viipyä myöhään iltaan ulkona.

Vai ehkä siitä, että alue on melkein turisti-Pariisia, sellaista jossa brittinuoret juhlivat viikonloppuisin ja vähän viikollakin ja joka siksi on läpikulkupaikka, hetken huuma. Se on sitä Pariisia jossa kuulee englantia melkein yhtä paljon kuin ranskaa. (Kodin numero yksi alueella kuulee arabiaa. Ja kiinaa.)

***

Niin:

Seitsemän kuukauden aikana Pariisissa ymmärsin lisää alueiden eroista, siitä miten suurkaupungissa tunnelma olla ihan eri kahdessa vierekkäisessä korttelissa. Että on ihan eri asia olla kymmenennen kaupunginosan etelälaidalla kuin yhdennentoista etelälaidalla, vaikka välimatkaa ei ole kovin paljon.

Siinä missä kodin numero yksi alakerrassa oli kahvila, jossa minua sinuteltiin ja kutsuttiin chérieksi, kodin numero kaksi lähileipomossa ei koskaan osoitettu tuttavallisuuden merkkejä, vaikka kävimme siellä melkein joka päivä.

Koti numero yksi oli talossa, jossa asui monenlaista väkeä, isoja ja pieniä perheitä, sellaisia jotka tuntuivat asettuneen taloon. Paljon lapsia. Ei turisteja. Kodin numero kaksi talossa on monta Airbnb-listausta ja tanssistudio. En nähnyt lapsia juuri koskaan.

Kodin numero yksi lähellä yrittäjät ryhtyivät tervehtimään meitä ohikulkiessamme heti, kun olimme pari kertaa käyneet asioilla. Kodin numero kaksi korttelissa ei ollut sellaisia kauppoja (hedelmä-, vihannes-, liha-, juusto-), joissa olisi päivystänyt aamusta iltaan työskentelevä pienyrittäjä. Kodin numero yksi lähileipomo oli auki kuudesta aamulla kymmeneen illalla kuutena päivänä viikossa yhden pariskunnan voimin. Kodin numero kaksi lähileipomo oli auki aamusta iltakahdeksaan viitenä päivänä viikossa, ja siellä oli yrittäjien lisäksi työntekijöitä (ja paljon parempi patonki).

***

Olen aina ihastellut pieniä koteja ja flirttaillut ajatukselle pikkuyksiöön muuttamisesta.

Tämänkertaisen Pariisin-kokemuksen perusteella päätelmäni on, että pieni koti voi toimia meidän kaltaisillamme hyvin, jos a) huoneita on kaksi, b) koti saa tarpeeksi jatketta seinien ulkopuolelta ja c) rakastamme aluetta. Alueella on varmaankin pikkukodin asukille yleisesti paljon enemmän väliä kuin väljien neliöiden valtiaalle.

Seitsemän kuukauden parikymmenneliöisten jälkeen vajaa viisikymmentäneliöinen kaksio tuntuu muuten suorastaan hulppealta.

Täällä, poissa

jossain

Kun heräsin perjantaina, avoimesta ikkunasta kiemurteli leikatun nurmen tuoksu.

Leikatun nurmen tuoksu on minulle Suomen tuoksu. Sitä en ole koskaan haistanut muualla. Pariisilaispihoilla ei ole nurmia, beniniläispihoilla ei varsinkaan.

Niin, olen Suomessa taas.

Minussa on sellainen valuvika, että sieltä missä olen kaipaan aina toisaalle. Nyt katson Pariisin näyttelyitä ja ajattelen: miksen ole enää siellä, miksen mennyt sinne. Ja kun olin siellä, en minä jatkuvasti näyttelyissä ravannut. Elin arkea. Tein töitä, tulin kotiin, söin, katsoin elokuvia. Kävelin, kävin Emmauksessa, joskus torilla. Lopulta yllättävän harvoin torilla.

Viimeisenä päivänä, kun kävelin hammamiin, satoi vaatteeni märiksi. Katto alkoi tiputtaa vettä sänkyyn.

Viimeisellä viikolla tajusin, että olin ollut alkua lukuun ottamatta koko Pariisin-ajan, seitsemän kuukautta, poikkeuksellisen paljon kotona. Että me molemmat olimme. Ei iltamyöhän elokuvia eikä lasillisia, ei pitkiä ravintolaillallisia, ei kovinkaan paljon astumista täysin tuntemattomalle maaperälle: outoihin lähiöihin, uusille kursseille, vieraisiin kaupunkeihin. Emme me olleet sitä ajatelleet, mutta niin olimme toimineet.

Tälle on yksi syy, se joka muutti koko seitsemänkuisemme ihan toiseksi kuin olimme uumoilleet. Kepeyttä, sitä paljon Pariisilta odotettua ja huolella valmisteltua, kesti kaksi viikkoa.

Sitten tuli perjantai kolmastoista, lämmin ja hilpeä marraskuun päivä aina kello 21.20 asti. Se mitä tapahtui muutti joitakin asioita huomaamatta, pinnanalisesti, myös sellaisten elämässä jotka eivät joutuneet tulilinjalle.

Olen suoraryhtisempi kuin seitsemän kuukautta sitten. Silti tai siksi. Tätä aikaa ei voi erottaa terrorismin haavasta, on mahdotonta sanoa mikä olisin ilman sitä, millainen olisi ryhtini ja käyttäisinkö huulipunaa. Aikoihin emme ole enää pelänneet, mutta koko ajan olemme odottaneet uutta odottamatonta, sitä joka naksauttaa arjen taas vähän vinoon, tai paljon, ja maailman. Hätätila Ranskassa jatkuu, sitä pidennettiin taas toukokuun lopussa.

Mutta nyt: leikattuja nurmia, persiljantaimia, rusakko takapihalla.

Pariisitar on asenne

How to be Parisian

Pariisitar on myyttinen hahmo, jolle on omistettu kokonainen kirjallisuudenlaji. Silti tuntuu vähän vaikealta määritellä, kuka olisi oikeaoppinen pariisitar. Vaikuttaa siltä, että aika usein tässä yhteydessä viitataan nykyään Caroline de Maigret’hen (s. 1975), joka on musiikkituottaja, malli ja ranskalaisen aristokraattiperheen jälkeläinen. (Siis sellaisen perheen, jolla on oma Wikipedia-sivu: ”Perhe de Maigret on ranskalainen aristokraattisuku, jonka juuret ovat Bourgognessa ja jonka jäsenet on jäljitetty vuoteen 1367 asti.”).

Yritin jäljittää pariisitarta ostamalla heti täällä oleskelumme aluksi kirjan How to Be Parisian Wherever You Are, jonka de Maigret on kirjoittanut kolmen ystävänsä (Sophie Mas, Audrey Diwan, Anne Berest) kanssa.

Kirjan perusteella vaikuttaa siltä, että nykypariisittaren tärkeimpiä ominaisuuksia on luonnollisen huoleton sensuellius – jonkinlainen luontainen charmi, joka tulee siitä, että hän tietää, mitä haluaa. Pariisitar on kärkäs väittämään ja hyvä tietämään, hiukan arvoituksellinen, loputtoman ristiriitainen ja aina valmis spontaaniin seikkailuun. Hän luottaa mummonsa ruokaohjeisiin ja perittyihin kauneudenhoitovinkkeihin, haluaa näyttää ”naitavalta” mutta olla vapaa vaihtamaan miestä milloin tahansa. (Pariisitar ei yleensä ole naimisissa, vaikka olisi ollut puolisonsa kanssa pitkäänkin. Kirjassa on muun muassa luku ”Kuinka saat hänet luulemaan, että sinulla on rakastaja” ja siinä vinkki: ”Tallenna siskosi numero nimellä Paul H.” Tyydyn toteamaan, että kirjan tyylivinkit ovat miesvinkkejä kiinnostavampia.)

Kirja nimeää joitakin varmoja pariisittaria menneisyydestä: Simonet Veil, de Beauvoir ja Signoret sekä kaupunkiin muualta muuttaneet Romy Schneider, Marie Antoinette, Josephine Baker ja Jane Birkin. Se korostaa, että pariisittareksi ei synnytä vaan tullaan, mutta toisaalta koko homma vaikuttaa perustuvan juuri sukujen naisilta perittyihin salaisuuksiin: pariisittarelle on äiti opettanut, että hampaat on pestävä kerran viikossa ruokasoodalla, että iän ei koskaan pitäisi olla tekosyy mennä nukkumaan aikaisin, että on otettava kaikki irti siitä, mitä luonto on antanut…

Enemmän kuin ihminen pariisitar on asenne. Hän polttaa tupakkaa jos nauttii siitä, hän syö vaikka raakaa lihaa jos haluaa. Ennen kaikkea: hän on tyytyväinen itseensä. Näin ainakin de Maigret kavereineen vakuuttaa. Siksi on koomista, että heidänkin kirjansa neuvoo ”oikeanlaiseen pariisittaruuteen”. Pariisitar tuskin lukee ohjekirjoja.

Pariisittaruus voi olla asenne, mutta silti siihen liittyy monia asiayhteydestään irrotettuja myyttejä, kuten upeat hiukset. Googlaamalla ”Parisian hair” tai ”French hair” saa tukun hakutuloksia, joissa kaikissa askaroidaan saman kysymyksen parissa: miten saada hiuksistaan huolettoman laittamattoman rennon sotkuiset mutta superihanat, sellaiset kuin pariisittarella? Joku onnellinen amerikkalainen on jo keksinyt, miten tämä helppo pariisilaistukka taiotaan oikeanlaisella pesemisellä ja letityksellä ja suolasuihkeella ja ties millä ainesosilla.

Totta on, että Pariisissa näkee huomattavan paljon naisia, joilla on pitkät hiukset auki tai nutturalla mutta yhtä kaikki huolettomasti; viimeisen päälle aseteltuja kampauksia näkyy harvoin. Heidän hiuksensa näyttävät kivoilta, vapailta, rennoilta. Mutta oikeasti lookissa on kyse jostakin syvemmästä kuin siitä, millainen hiuslaatu meillä on, kuinka pitkät kutrit tai onko kiharaa ja miten tukkaa on aamulla laitettu. Kyse on siitä, miten itseämme katsomme. Pidämmekö kauniina vai rumana? Sillä pariisitar pitää itseään kauniina. Se on hyvä sanoma.

Toki googlailu paljastaa pariisittarien salaisuuksia: pese hiuksia mahdollisimman vähän (maksimissaan kolmesti viikossa), mene nukkumaan märällä tukalla (jotta saat luonnollisesti muotoillun kuontalon seuraavaksi päiväksi), älä koskaan käytä hiustenkuivaajaa. Suomalainen sanoo tähän: ei onnistu suomalaisella tukalla. Mutta ei se ole totta. Jos pariisittaret erottaa kontekstistaan, heidän hiuksensa ovat usein ihan samanlaisia kuin suomalaistenkin. Paksuja ja ohuita, suoria ja kiharia, tylsän värisiä ja hehkuvia.

Katsokaapa Vogue Parisin päätoimittaja Emmanuelle Altia, hänen hiuksiaan vaikka tässä Garance Dorén haastattelussa (jossa muuten on ranskantaitoisille kiinnostavaa asiaa tyylistä). Katseesta riippuen hänellä on joko täydellinen pariisitartukka tai taviksen saunatuore pehko.

Kyse on kauneusihanteesta. Ja ehkä myös naisihanteesta. Siitä, saako nainen olla itseensä tyytyväinen.

Kun viimeksi asuin Pariisissa kahdeksan vuotta sitten, en värjännyt hiuksiani koko vuonna. Se oli ennenkuulumatonta ja tarkoitti punertavan värirajan valumista vähitellen hartioita kohti. Pariisissa se tuntui hyvältä idealta: olin kiinnittänyt huomioita siihen, että kypärävärjäämistä ei täällä harrasteta, eli hiuksista ei pyritäkään tekemään erottuvan väristä kiiltävää kypärää kalpean naaman ympärille. Suomalaisten hiusvärimieltymykset alkoivat vaikuttaa kummallisilta. Ymmärsin, että mitä idemmäksi Euroopassa mennään, sitä tiukemmin naiset värjäävät hiuksiaan. Joskus myöhemmin tein juttua aiheesta Huiliin ja haastattelin ekokampaajaa, joka huomautti, että suomalaisten värjäysmieltymykset muistuttavat venäläisnaisten mieltymyksiä. Jo Ruotsissa värjätään paljon lähemmäs omaa hiusväriä.

Kahdeksan vuotta sitten Suomeen palattuani palasin värjäämiseen, vaikka se ei tuntunut enää omalta. Koin rehellistä ympäristön painetta, kun katselin maannaisteni hiuksia, sileänvärisiä ja rikkumattomia. Tuntui epäsiistiltä olla värjäämättä.

How to Be Parisian vakuuttaa varmana tietona, että se väri, jonka luonto on meille suonut, on meille paras väri. Suomalaiset protestoivat tällaisia argumentteja puhumalla ”rotanruskeasta” ja ”hiirenharmaasta”. Mutta jos ihailemme pariisilaista tukkaa, meidän on syytä ihailla juuri rotanruskeaa ja hiirenharmaata. Ne ovat nimittäin täydellisiä värejä meille pohjoisen ihmisille.

Lopetin hiusten värjäämisen kokonaan viitisen vuotta sitten. Äkkiä se alkoi tuntua Suomessakin mahdolliselta. (Ehkä kyse on trendeistä.) Vähän myöhemmin aloin pohtia, millaisia hiustuotteita ihan oikeasti tarvitsen. Miksi olen käyttänyt hoitoainetta ja hiuslakkaa aika pienestä lapsesta lähtien? En tiedä. En käytä enää. Kokeilin myös pestä hiuksia pelkällä vedellä (hmmm) ja vaihdoin kokeilun jälkeen shampoopalaan.

En ole koskaan saanut niin paljon kehuja hiuksistani kuin silloin, kun pesin värjäämätöntä tukkaa shampoopalalla. Se jätti hiukset kuohkeiksi ja vähän lähmäisiksi. Kuka on sanonut, että sähköisen silkkinen, tasaiseksi värjätty ja kuiva tukka, joka sitten on erillisillä muotoiluaineilla laitettu, on se oikea, kaunein ja paras? Pariisitar sanoo, että tukka on parhaimmillaan yksi tai kaksi päivää pesun jälkeen – silloin siinä on täsmälleen oikeanlainen paino hyvävolyymiselle nutturalle. Eikä muotoiluaineita tarvita.

How to Be Parisian -kirja on muuten ilmestynyt myös suomeksi. Se on oikeasti aika pintapuolinen ja pikkuhauska, mutta jotakin kiehtovaa siinä on. Eteeriset kuvatkin.

Illalla hän osti koiran

Keskiviikkoiltana, sateen jälkeen, kun kukkakaupat jo vetävät ulkohyllyjään sisälle, nainen seisoo eläinkaupassa Quai de la Mégisseriellä. Hänellä on väljä vaalea neulepaita ja vastapestyt tummat hiukset. Jalassa valkoiset tennarit ja suussa tuntematon kieli.

Eläinkaupan siniset markiisit mainostavat koiria, kissoja, kilpikonnia ja lintuja 66 vuoden kokemuksella. Sen myyjillä on pitkät valkoiset takit kuin lääkäreillä.

Nainen ei ole ainoa asiakas. Kaikkina aikoina täällä parveilee turisteja ja ranskalaisia isiä lastensa kanssa. He hymyilevät ja ojentelevat kännyköitään, lapset isien harteilla kiljuen innosta, sillä kaupalla on yksi ehdoton vetonaula.

Koiranpennut.

Chihuahuat, siperianhuskyt, Jack Russelin terrierit, ranskanbuldoggit, joista useimmat ovat syntyneet Unkarissa.

Ne asuvat hyvin pienissä pleksikopeissa, joissa on pohjalla puusoiroa, nurkassa vesikuppi ja lattialla yksi tai kaksi pallomaista lelua. Ne nukkuvat toisiinsa nojaten ja haukkuvat ja hyppivät sen minkä mahtuvat; ne yrittävät saada kontaktia viereisten koppien koiriin, ja niille koputteleviin ihmisiin. Turisti tunkee sormeaan pleksilasin pienestä raosta koirien nuoltavaksi huolimatta koskemisen kieltävästä kyltistä. Pennut imevät sitä kuin nänniä.

Pleksikopeissa on pienet laput, joissa lukee se mikä täällä riittää:

Chihuahua
hinta: 850 euroa
sukupuoli: narttu
syntynyt 13.10.15 Unkarissa
id-numero
näyttää chihuahualta
ei sukutaulua
keskimääräinen elinikä: 14 vuotta
koko aikuisena: 15–22 cm
paino aikuisena: 1–3,5 kg
keskimääräiset ylläpitokustannukset vuodessa (ilman terveyskuluja): 500 e

Vaaleaneuleinen nainen on iskenyt silmänsä kleinspitzeihin, joita on kahvilapöydän kokoisessa kopissa neljä. Hän ilmoittaa myyjälle tahtovansa niistä yhden, osoittaa oranssikarvaista koiraa.

Quai de la Mégisseriellä jurnuttavat autot, bussit ja moottoripyörät, niiden ääni kantautuu sisälle kauppaan. On sateenjälkeinen raikkaus, pariisilaiset palaavat töistä kotiin, he ostavat matkoillaan leipää ja juustoa, mekkoja ja koiria.

1250 euroa, lukee kopin pienessä lapussa, ja siinä kerrotusta syntymäpäivästä ilmenee myös että naisen valitsema koira juhlii tänään puolivuotisiaan. Huomaako hän sen?

Hän on saattanut harkita ostosta pitkään tai sitten ei; ehkä hän on kotirouva joka tunsi itsensä keskiviikkoiltana miestä odottaessaan tylsistyneeksi. Jokin hänessä näyttää siltä, hänen kyllästyneessä ilmeessään joka ei ota kontaktia kehenkään, hänen asussaan joka on niin harkitun rento.

Ehkä hän on kävellyt kaupan ohi ja päättänyt ostaa koiran.

Hän kumartuu kleinspitzien kopin puoleen ja ryhtyy vimmalla hakkaamaan nyrkillään pleksiä. Pennut hyppivät ja haukkuvat. Näyttää siltä, että hän hakee oikeanlaista reaktiota. Kun pentu reagoi liian laimeasti tai muuten väärin, hän heilauttaa kädellään liikkeen, joka tuntuu sanovan: ei sinua. Hän siirtyy seuraavaan pentuun, hakkaa pleksiä taas ja vetää sormiaan kopin poikki nähdäkseen, millaisella valppaudella niitä seurataan.

Kun valkotakkinen myyjä sitten palaa avaimineen, nainen sanoo: tuo valkoinen. ”Valitsitte aluksi tuon toisen”, myyjä sanoo ja osoittaa oranssia koiraa mutta nainen on tiukkana: tuo valkoinen. ”No, eipä sillä väliä ole”, huokaa myyjä ja avaa liukuvan pleksin.

Jostakin syystä minusta on huomattavaa, että kumpikaan ei hymyile.

Pennut vaikuttavat hämmentyneiltä avautuneesta ovesta. Ne jähmettyvät paikoilleen. Myyjä kahmaisee ainoan valkoisen pennun kouraansa ja ojentaa sen suoraan uudelle omistajalle.

Tämä ryhtyy heti rapsuttamaan ja suukottamaan sen pehmeän näköistä turkkia.

”Laitan vielä passin ja muut paperit valmiiksi”, myyjä sanoo vaikka nainen näyttää siltä ettei jaksaisi odottaa enää hetkeäkään.

Tuore koiranomistaja kulkee ympäri kauppaa pörröinen valkoinen pentu sylissään, kumartuu sen kanssa pleksikopeissa pomppivien lajitovereiden eteen ja saa aikaan valtavan haukkukonsertin. Hän asettaa pennun kassan viereen pöydälle ja komentaa kiivaasti vieraalla kielellä. Koira heiluttaa häntää. Se vaikuttaa hiukan uneliaalta. Millainen sen ensimmäinen puoli vuotta on ollut? Ymmärtääkö se, miten sen elämä nyt muuttuu?

Alle kymmenen minuutin kuluttua siitä kun koira on annettu hänelle syliin nainen astuu ulos Quai de la Mégisserielle. Hänellä on uusi musta olkalaukku, jossa on uusi valkoinen koira. Vain eläimen pää pilkistää laukusta ulos. Toisessa kädessä roikkuvan muovipussin läpi näkyy paketti pissa-alustoja.

On keskiviikkoilta, Seinen ranta. Nainen vaaleassa neuleessa ja vastapestyssä tukassa kävelee koira kassissaan kohti Châtelet’n metroa eikä kukaan enää tiedä että muutama minuutti aiemmin hänestä on tullut koiranomistaja.

Nainen pysähtyy välillä kukkakaupan eteen ja antaa koiran haistaa ulkona vielä olevia kasveja. Pentu haukkaa yhdestä palasen.

Sitten tiemme eroavat. Minä käännyn sillalle kohti Citén saarta. Nainen koira kassissaan laskeutuu metroon. En näe, mihin suuntaan he lähtevät.

Laatuvaatteita Pariisista

Pienten pariisilaisten vaatekauppojen näyteikkunat näyttävät kyllä houkuttelevilta, mutta menepä sisälle kauppaan. Etsipä kauniisti laskeutuvaa, hyvin tehtyä ja laadukasta paitaa hiukan juhlavaan tilaisuuteen.

Yritin viime viikolla todetakseni, että ei se niin helppoa ole valtavan tarjonnan keskelläkään.

Moni kiva putiikki lähikadullamme Rue de Charonnella keräilee rekeilleen eri merkkien kiinnostavimpia, toinen toistaan kauniimpia vaatteita. Ihania flamingopaitoja, unelmankeveitä höyhenpaitoja, klassisia kauluspaitoja.

Mutta vilkaisu pesulappuun osoittaa, että näiden kivojen paitojen (hintaluokassa 50–90 euroa) materiaali on lähes aina polyesteri (tai parhaassa tapauksessa viskoosi) ja ne on tehty Kiinassa. Pieni tai isompi merkki, Kiinassa ne on tehty. Vain huivit ovat oikeaa silkkiä.

Silkkipaitaa saa mennä hakemaan vielä kalliimpaan liikkeeseen, ja siitä saa helposti maksaa + 150 euroa. Se ei minulle nyt sopinut.

wCobaGDg05B3vAv-F6aYgd4_y-6RfEALu-xV3_Y_QeykK_DwKPPWduvAsKcVEvkqducnDw=s190

Ostosreissu sai minut pysymään kannassani: toimivin ratkaisu edullisia laatuvaatteita Pariisista etsivälle on kirpputori. Ei ehkä kuulosta kovin originellilta, mutta kyllä se vähän on.

Pariisilaiskirpputorit erottaa nimittäin suomalaisista vastineistaan se, että niillä liikkuu vaatteita kaikista hintaluokista.

Tarjolla on totta kai paljon alkujaankin halpaa pikamuotia, mutta tässä kaupungissa on myös suuri porukka ihmisiä, jotka ostavat arkisesti oikeasti laadukkaita ja kalliita vaatteita, myös huippumuotitaloista, ja jotka yhtälailla kuin halvempien vaatteiden käyttäjät kyllästyvät omiinsa. He laittavat ne kiertoon. Näin ollen myös tosi kalliita merkkejä ja erinomaisen laadukkaita vaatteita näkyy kirpputoreilla aika usein (kuukausi sitten bongasin erinomaisessa kunnossa olleen Burberryn trenssin).

Kirpputoreissa on tietysti Pariisissakin se vaikeus, että sieltä ei oikein voi tehdä täsmälöytöjä. Siksi olen ottanut tavaksi selailla kolmen lähimmän Emmauksen (1, 2, 3) rekkejä tasaiseen tahtiin, sillä ne osuvat matkojeni varrelle. Se on mielenkiintoista paitsi löytöjen tekemisen mielessä myös laatutarkkailua ja materiaalien hiplaamista harrastavalle.

(Käyn myös säännöllisesti pariisilaisilla ulkokirpputoreilla, joita nousee viikonloppuisin katujen varsille. Tätä listaa seuraamalla tietää, minne kannattaa seuraavana viikonloppuna suunnistaa.)

X1Wuj-PTvhY6v9hH2CNFFQLc7LgVC6tHIK63OpsKdaCIuym88s1-z7T_JhsU6v6LChtLpg=s190

Tapanani on käydä rekiltä läpi kaikki yhtään mielenkiintoisen väriset ja näköiset vaatteet. Hiplailen, tarkistan merkin ja materiaalin. Bongailen erityisesti merkkejä, jotka tiedän uutena kalliiksi, ja ihanalta tuntuvia materiaaleja, jotka useimmiten paljastuvat silkiksi tai villaksi. Vaikka ensi katsomalta ei ehkä siltä näytä, niitä on rekeillä melko paljon.

Olen tehnyt muutamia huomioita.

Kalliista merkeistä esimerkiksi Majen ja Sandron secondhand-paidat ovat kirpputorilla lähes poikkeuksetta huonokuntoisia. Päättelen tästä, että lähtölaatukaan ei ole ihan sitä, mitä tuon hintaisilta vaatteilta voisi toivoa.

Sen sijaan kirjoitan tätäkin tekstiä päälläni Majestic Filatures’n puuvilla-kashmir-poolo, joka oli oivakuntoinen löytö 6,50 eurolla.

Tavarataloketju Monoprix’n vaatteita on kirpputoreilla tarjolla hurjan paljon, ja ne näyttävät usein käyttämättömiltä. Joko ne ovat sitä tai sitten Monoprix tarjoaa huippulaatua edulliseen hintaan.

Pariisilaisessa Emmauksessa vaatteiden hinnat ovat kirpputoriksi melko kalliit. Parilla eurolla ei saa juuri mitään. Hyväkuntoinen NoaNoan silkkimekko maksoi viime viikolla 35 euroa, Eramin nahka-avokkaat 12,50 euroa. (Hyvä: tämä estää kevytmielisiä hupiostoksia.) Vaatteita ei kuitenkaan tunnuta hinnoiteltavan ensisijaisesti laadun perusteella. Hyvä silkkipaita voi olla yhtä kallis kuin nätti polyesterpaita, ja H&M voi olla saman hintainen kuin Antoine & Lili. Sopii laatuhaukalle.

_ZnvcEoKkJHeBmLsf-7NjZgONkhkETOOctHmJk_Eg9AN33_ytpACo8h7wuN_VE08jqP4RQ=s190

Juhlavahkon paidan etsintä päättyi hyvin, kun kaikki Rue de Charonnen suloiset vaateliikkeet kierrettyäni päätin käydä vielä vakiopaikassani, Boulevard Beaumarchais’n Emmauksessa.

Siellä rekillä roikkui konjakinvärinen paita, josta oli pesulappu leikattu pois mutta joka tunnusta ja välkkeestä päätellen oli paksua silkkiä. Merkki oli Caroll, hinta 12,50 euroa, kunto uutta vastaava.

Sen laitan huomenna päälle Miikan kirjan julkkareihin.

18.–24.4. vietetään Vaatevallankumousviikkoa. Idea: pue vaatteesi nurin päin, ota selfie ja kysy vaatemerkiltäsi #whomademyclothes. Tämän postauksen kuvat ovat Vaatevallankumousviikon materiaalia.

Edit 14.5. Maria vinkkasi kommenteissa BIS Boutique Solidairesta (7 Boulevard du Temple). Kiitos! Se paljastui mahtavaksi paikaksi laatuvaatteiden etsijälle. Hinnat kohtuullisempia kuin tuntemissani Emmauksissa, ja bonuksena jännittäviä tyyliniekkoja asiakaskunnassa. Suosittelen!

Sellainen on pariisitar

IMG_4705

Maailman tyylikkäimmät naiset. Olen kuullut monta kertaa, että he ovat Pariisissa. Oli mennyt yhdeksän päivää täällä ja olin ostanut huulipunan, kun japanilainen nainen pysäytti minut trendikkään kaupan kulmalla, kysyi saavatko he (mukana oli mies ja kamera) ottaa kuvan, he kuvaavat japanilaiseen Fudge-lehteen.

Hämmennyin, ajattelin hämänneeni jostakin kulmasta (he suhtautuivat minuun kuin olisin tyylikäs pariisitar), olin kirkkaanpunaisissa huulissa ensimmäistä päivää, epävarmana mutta onnellisena, kirpputoritrenssissä. Tietenkin annoin luvan kuvata – eihän tällaisia sattumuksia tule vastaan kuin jonakin kummallistunnelmaisena päivänä Pariisissa – ja he kuvasivat, kysyivät mistä mikäkin vaatteeni on peräisin, pyysivät kirjoittamaan vaatebrändejä paperille. Se tuntui absurdilta.

Ajattelin kuvaa jonka vieressä lukisi tärkeimmät ominaisuuteni: Trenssi Luhta (vintage), Farkut Nudie, Kengät Wonders, paita 2or+ByYat. En tiedä ilmestyikö se koskaan.

***

Pariisissa jotkut ihmisistä ovat kuin taideteoksia. Juuri nyt istun kahvilan terassilla 11. kaupunginosassa ja kun katsahdan ympärilleni, näen pienen naisen joka on konservatiivisesti pukeutunut mutta kultakenkäinen; tuon toisen joka työntää pitsimekossa lastenrattaita; tuon kolmannen jonka mummomokkasiinien sisältä nousee nilkkaan tatuoitu vihreä köynnös, joka jatkaa matkaansa revittyjen farkkujen lahkeesta sisään.

Vaatteita on kaikkialla. Reittini ovat täynnä vaatekauppoja joiden näyteikkunat ovat pastellisia ja herkkiä, kuviotakkisia ja istuvamekkoisia, ja vielä kuukausi sitten ne kaikki kirkuivat alennusmyyntejä. Monta kertaa löysin itseni pohtimasta mahdollista ostettavaa. Kuviollinen paita? Kirkasvärinen paita? Ranskassa valmistetut kengät? Tarpeista en tiedä, mutta ne piristäisivät… (Tämä ostamisen ja piristymisen oletettu suhde, en ymmärrä sitä.)

En ole ostanut täällä oloni aikana juuri mitään (= hattu, vyö ja huivi), mutta viimeisen viikon aikana olen antanut itselleni kahdesti periksi: olen ostanut kaksi kirpputorivaatetta, t-paidan ja poolopaidan, joista ensimmäinen oli todennäköisesti kahden euron hintainen virhe. Tänään löysin Emmauksesta Euroopassa valmistetun puuvilla-kashmirpoolon, joka tuntui ihanalta päällä; tulin iloiseksi; kotona googlaus paljasti, että merkki on ilmeisen laatuorientoitunut ja hintavakin (minä maksoin 6,50 e). Tulin iloisemmaksi. Miksi alkuperäishinta vaikuttaa ilooni?

Ostoksista huolimatta on edelleen todettava, että minulla on tarpeeksi vaatteita, oli ennen kahta uutta paitaakin.

***

Tarpeeksi = 47 kappaletta. Laskin eräänä päivänä kaiken, mitä minulla on mukanani Pariisissa (ulkovaatteet ja urheiluvaatteet ovat luvussa mukana). Ostamieni paitojen vuoksi summa nousee 49:ään, ja se on enemmän kuin tarpeeksi vaikka mahtuu mainiosti matkalaukkuun.

Vaatteista seitsemän on tarkoitettu kotihengailuun tai yövaatteiksi. Pidin lukua ensin isona, mutta oikeastaan yö ja kotihengailu vievät aika ison osan vuorokaudesta. On lopulta aika yllättävää, että selviän niinkin vähäisellä määrällä! Kotivaatteiden kuningatar on toissa vuonna Uffilta löytämäni Marimekon villamekko vuodelta x: pitkät hihat, korkea avattava kaulus, pitkä helma. Se pelastaa kylmältä yöllä ja päivällä, sitä ei oikeastaan tarvitse pestä, sen voi vetäistä yövaatteiden päälle lähtiessään boulangerieen hakemaan tuoretta leipää.

Vain yksi Pariisiin tuomani vaate on sellainen, jota olen käyttänyt niin vähän, että se olisi joutanut jäämään kotiin (Nanson musta hame, joka klassisuudestaan huolimatta ei löydä paikkaansa asujeni osana). Silkkimekko ja silkkitoppi ovat toistaiseksi makailleet käyttämättöminä, mutta se on talven syytä. Korolliset avokkaat uhkaavat olla turhuus myös, mutta tämä jää nähtäväksi. Otin ne mukaan testimielessä. Pari vuotta sitten yritin muuttua korkokulkijaksi. Seurauksena oli kauniita ja laadukkaita korkokenkiä, jotka kuitenkin ovat viettäneet aikaa kaapissa paljon enemmän kuin jalassani.

Ei minusta tullut leijailevaa korkokenkähenkilöä enkä oikein usko että Pariisi muuttaa asiaa. Haluan kävellä pitkiä matkoja (varsinkin täällä haluan!), haluan päästä juoksemaan tarvittaessa pakoon, en ole tottunut korkoihin enkä oikeastaan halua lisää pituuttakaan. Mitä tehdä vähäkäyttöisille laatukorkokengille?

***

Maailman tyylikkäimmät naiset eivät usko heitä, jotka väittävät tietävänsä, mikä kullekin sopii tai mitä kenenkin kuuluisi pukea päälleen. Sen asenteen haluaisin oppia. Ei naisen ole pakko käyttää korkokenkiä vaikka mikä tyyliguru niin sanoisi. Ei tarvitse olla valkoista kauluspaitaa eikä helmikoruja. Tyylikkäät ovat heitä, jotka laittavat kummalliset kultakengät koska haluavat, heitä jotka antavat tukkansa harmaantua koska se harmaantuu, heitä jotka pukeutuvat väriin vaikka ovat yli seitsemänkymppisiä. Heitä jotka tekevät mitä haluavat!

Tyylikkäät ovat myös niitä naisia jotka hitaasti vaappuvat vanhoilla kotikulmillamme kymmenennessä kaupunginosassa, värikkäissä Saharan eteläpuolisissa vaatteissaan, kiiltävissä sandaaleissaan, päähän käärittynä jotakin turbaanintapaista. Heidän askeleensa, hidas ja tilava.

Ja ne nuoret naiset jotka fuusioivat edellisiä, huulet punaisiksi maalattuina matkustavat turbaaneissaan metrossa, kapeissa hameissa ja koroissa ja loputtomissa rannekilluttimissa. Voisin tuijottaa heitä kauan.

Tyylikkäitä ovat ne jotka ovat itsensä näköisiä eivätkä toisten, jotka ostavat ihmeellisen pulskan nudenvärisen karvatakin koska rakastavat sitä (tällainen karvatakkinainen meni juuri ohitseni kolmen pienen lapsen kanssa). Ehkä pariisittarien tyylikkyys on itsevarmuudessa. He voivat huoletta pukea mitä huvittaa ja japanilaiset muotitoimittajat pysäyttävät heidät ihastuneina: ”Saanko ottaa kuvan?”

Kaikesta huolimatta emme tapa toisiamme

Memepasmal

On mennyt melkein kolme kuukautta (tästä). Olen lopettanut terrorismiuutisten lukemisen. Äkkiä ne tulvivat yli, kiristävät, kauhistavat; näen taas uhkia joka puolella, pelko on nostanut päätään. Sellaista on, aina välillä, juuri nyt. Uutisia, joita en lue, on paljon, edelleen joka päivä: uusia uhkauksia, uusia pidätettyjä, uusia löydettyjä, paljastuksia tutkinnasta. Eräänä päivänä viime viikolla julkisuuteen tuli Sonia, nimi ja ääni muutettuna, nuori nainen jonka ansiosta torstaiksi 19. marraskuuta suunnitellut iskut Defensen kauppakeskukseen, poliisiasemalle ja päiväkotiin pystyttiin estämään.

Hänen elämänsä tästä eteenpäin? Hänen on mentävä maan alle, suostuttava jatkuvaan poliisivartiointiin, ehkä vaihdettava nimensä. ”Minut on eristetty muusta maailmasta ja elän tapetuksi tulemisen pelossa”, Sonia sanoo medialle. Loppuuko uhka hänen kohdallaan joskus, laantuuko se? Millaisessa tilanteessa poliisivartiossa ollut ihminen uskaltaa jättää vartijansa?

Se on kierre: mitä enemmän meillä on turvavälineitä, turvatoimia ja turvamiehiä, sitä tiukemmin olemme sidoksissa heihin. Emme uskalla päästää irti, sillä tietty turvan taso muuttuu normiksi. Totumme näkemään poliiseja ja sotilaita pitkäpiippuisine aseineen kadulla. Totumme siihen, että joku vartioi. Jos kehitysmaassa kuljemme koko ajan ilmastoidulla autolla tutun kuljettajan kyydissä, meidän on vaikea uskaltautua puskataksiin, minun on. Ja silloin syntyy harha siitä, että puskataksi on vaarallinen, että kadulla kulkeminen on vaarallista, että elämä ilman poliisivalvontaa on.

Onko se?

***

Japanilaisarkkitehti Tomohiro Hata on suunnitellut puulla sisustetun talon, jonka yläkerta on parvimainen mutta vailla minkäänlaista kaidetta. Se avautuu alakerran korkeaan tilaan saumattoman ja minimalistisen näköisesti mutta herättää kysymyksen, miten perheen pienet lapset pysyvät kotonaan hengissä. Hehän voivat astua ohi ja tipahtaa kerroksesta toiseen, kesken leikin. Se on vaarallista. Niin me olemme oppineet.

Asukkaat, näin kertoo Designboom-sivusto, kuitenkin uskovat, että jos kaikki mahdolliset vaaranpaikat poistetaan ympäristöstä, ihmiset eivät enää osaa toimia pienimmänkään riskin kohdatessaan.

Kaiteetonta taloa voi pitää hölmönä ideana mutta kysymys siitä, kuinka suuri turvallisuudentunne meille tekee hyvää, on tärkeä. Ja sekin, mikä lopulta tekee ympäristön turvalliseksi.

Pariisissa kävelijä ylittää usein siltoja, joissa on nykystandardein mitattuna liian matalat kaiteet, ja seuraa joenpenkkoja, joissa kaiteita ei ole lainkaan. Hän näkee jatkuvasti koiria, jotka kulkevat vapaina, vaikka vieressä virtaa vilkas autotie, ja kulkee portaita, joissa on ihan väärät mittasuhteet turvalliseen askellukseen, kaiken ikäisille. Pariisin puistossa lapset tasapainoilevat korkeilla kivillä ja huitovat kepillä lampeen. Monet kiipeilytelineetkin näyttävät hurjilta surmanloukuilta. Tämä kaikki on täällä normaalia, Suomessa vaarallista.

On pakko suostua siihen, että elämä on riski. Voimme pudota kaiteesta huolimatta tai jopa sen takia, voimme kuolla kotona vaikka se olisi pehmustettu. Terroristit voivat hyökätä tähän kahvilaan vaikka ovella olisi poliisi. Charlie Hebdon päätoimittaja Charbilla oli jatkuva poliisivalvonta jo tammikuussa 2015, kun hänet murhattiin. Poliisi sai iskussa myös surmansa, hän odotti ampujia väärällä ovella.

***

Muutama ilta sitten istuessamme aperitiivilla läheisessä bistrossa ihmettelin, miten tämän kokoinen kaupunki ylipäätään voi lainkaan toimia ilman täyttä kaaosta. (Sekin bistro on vilkkaassa, kolmen kahvilan värittämässä risteyksessä. Hyvä kohde hyökkäykselle, ellei pääministeri asuisi siitä lähtevällä kadulla – sen takia yhden kahvilan edessä seisoo aina sinipukuinen santarmi aseineen.)

Ihmisiä on ydin-Pariisissa, vain 105 neliökilometrin alueella, 2,2 miljoonaa. Lisäksi täällä on vuoden aikana 47 miljoonaa turistia ja läpikulkijaa, sellaisia kuin minä. (Vertailun vuoksi: Helsinkiä on 185 neliökilometriä, asukkaita 600 000, yöpymisiä majoitusliikkeissä 3,2 miljoonaa vuodessa.) Kuitenkaan täällä ei koko ajan joku tapa toisia. 20 vuodessa (1994–2013) Pariisissa murhattiin vain 3137 ihmistä, ja heistäkin useimmat mittausjakson alkupuolella. Tasaisestikin jaettuna tämä tarkoittaisi vain noin 156 ihmistä vuodessa.

Kun katson ulos, näen kaupungin, joka on kaunis, täynnä ihmisen tekemiä häkellyttävän hienoja yksityiskohtia. Mitä tahansa voi tapahtua, mutta tosiasiassa me elämme ihmettä: tavattoman vähän tapahtuu mitään pahaa verrattuna siihen, kuinka paljon meitä täällä on.

Tuo pipopäinen tumma mies, joka kulkee katuharjan kanssa, saa mennä rauhassa; tuo vaaleatukkainen kynähametyttö yhtälailla. Lokki saa lentää rauhassa, pulu nokkia maasta löytämiään aarteita. Me saamme istua tässä kahvilassa rauhassa: minä ja nuo kolme espressoa juovaa ihmistä, joista yhdellä on nahkainen turkki; nuo kaksi tummapartaista miestä, jotka selaavat pientä kännykänruutua. Viereinen nainen pyytää minua vahtimaan taaperoaan sillä välin kun käy itse vessassa, toinen jättää tietokoneensa pöydälle mennessään tupakalle. Nainen kulkee ohi vauva kantoliinassa, mies pyöräilee reppu etukorissaan, ja tuossa tulee koko joukko ihmisiä kaupunkipyörillä – –

Aurinko värittää kuvioita taloihin, ikkunat ovat auki, autot ja skootterit ajavat enimmäkseen sulassa sovussa, kiharatukkainen tyttö potkulaudallaan on päässyt koulusta lounaalle, hän odottaa äitiään suojatien reunalla ja yli päästyään potkuttelee kovaa kotiportille. Puoliltapäivin Pariisi on aina täynnä lapsia, elossa. Se on ihme.

Mitäs mä sanoin ja muita viisauksia – terrorin vuosipäivä

Eräänä iltana noin kuukausi sitten istuimme siemailemassa olutta Place du Tertrellä, kun eräs aukion lukuisista karikatyyripiirtäjistä lähestyi. ”Teillä on mielenkiintoiset kasvot, haluaisin mieluusti piirtää teidät”, hän sanoi puolisolle.

Jäimme miettimään, mitä hän tarkoitti. Herkullista nenää? Houkuttelevia ryppyjä otsassa? Tarpeeksi isoa tukkaa? Olisiko puolisosta erityisen helppo tehdä karikatyyri? Entä minusta?

Emme ottaneet tarjousta vastaan, emme saa koskaan tietää.

***

Tasan vuosi sitten terroristit ampuivat kahdeksan Charlie Hebdo -satiirilehden toimituksen jäsentä kuoliaaksi kahden kilometrin päässä paikasta, jossa nyt istun kirjoittamassa. Samassa rytäkässä he ampuivat neljä muuta ihmistä.

Eilen me istuimme 800 metrin päässä ampumapaikasta, elokuvateatterin päivänäytöksessä, katsomassa dokumenttia L’Humour à mort (”tappavaa huumoria”), joka kertoo Charliesta ja sen tekijöistä – siitä, mikä edelsi terrori-iskua ja siitä, mitä seurasi.

Elokuvan toinen tekijä Daniel Leconte teki Charliesta dokumentin jo vuonna 2007. Osa uudenkin leffan materiaalista on hänen arkistostaan: mukana on ammuttujen piirtäjien Charbin, Cabun ja Tignousin haastatteluja.

Myös Suomessa julistettiin vuosi sitten Je suis Charlie. Hyvin kuuluivat kuitenkin myös äänet, jotka heti tuoreeltaan kommentoivat lehdentekijöiden kaivaneen verta nenästään piirroksillaan (esim. antropologi Sami Laaksonen Kulttuurivihkoissa). Ei pyhää saa pilkata, sanottiin, ja että Charlie Hebdon kuvat ovat vain yksi osoitus Ranskan kolonialistisesta asenteesta kaikkia muita kohtaan. Vähän tuli mieleen se kuuluisa ”mitäs mä sanoin”, viisaus josta on aina yhtä vähän hyötyä.

En tiedä, kuinka laajasti kritisoijat tunsivat Charlien piirroksia (minä en ainakaan tuntenut ennen terrori-iskua, vaikka olin asunutkin Ranskassa), mutta oikeastaan sillä ei ole väliäkään.

Dokumentti nimittäin muistuttaa, miten hullun vaikutelman kritiikki siinä kohtaa antoi: se tuntui sanovan, että joitakin kysymyksiä ei vain pitäisi kysyä eikä joitakin piirroksia julkaista, sillä se saattaa suututtaa ihmisiä, jotka sitten (puolioikeutetusti, ehkä jopa automaattisesti) ryhtyvät ampumaan.

Toki on tärkeää pohtia sitä, miten globalisoituneessa maailmassa kunnioitamme toisia ja miten opimme ymmärtämään erilaisia kulttuureja ja uskonnollisia käsityksiä. Mutta kun tätä pohdintaa harjoitetaan silloin, kun ihmisiä on juuri tapettu vääränlaisten piirrosten vuoksi ihan oikeassa elämässä, paikka ja aika ovat mahdollisimman vääriä. Olkoon Ranska kuinka kolonialistinen hyvänsä ja Charlie Hebdon piirrokset kuinka onnettomia tahansa, oikeusvaltion on puolustettava ihmisten oikeutta elää rauhassa ja puhuttava kaikenlaista kuolemantuomiota ja oman käden oikeutta vastaan. Aina.

Emmehän me kai haluaisi elää vahtien jatkuvasti, että emme vain suututa terroristeja? (Vai elämmekö jo niin?)

Charlie ei suostunut, eikä suostu.

***

Charlie Hebdo julkaisi vuonna 2006 tanskalaisen Jyllands-Postenin kohutut Muhammed-pilapiirrokset. Saman numeron kannessa oli Cabun piirtämä Muhammed, joka silmänsä peittäneenä itkee: ”On rankkaa olla idioottien rakastama.”

Tietyt muslimiyhteisöt Ranskassa haastoivat tuolloin lehden oikeuteen. Se sai vapauttavan tuomion, ja myös valtiovalta asettui sananvapauden nimissä Charlien puolelle.

Charlie Hebdoa päätoimittanut Charb muistutti dokumentissa, että piirroksista ei tarvitse tykätä ja että niistä on lupa ärsyyntyä. Silti, hän sanoi, ei tarvitse julistaa sotaa ketään vastaan, saati eliminoida ketään: vastalauseet voi esittää omilla piirroksilla ja kannanotoilla.

Kynä ja kynä ovat paljon tasaveroisempi taistelupari kuin kynä ja ase.

Charb ei dokumentissa naureskellut ylimielisesti uskonnolle tai uskovaisuudelle. Hän ei vaikuttanut militantilta ateistilta; pikemminkin hänen asenteensa tuntui kysyvältä. Minusta useimmat Charlien piirroksetkaan eivät naureskele uskonnolle halveksivasti. Sellainen on aina tylsää ja halpaa huumoria. Parhaat kuvat pilkkaavat väkivaltaa ja nauravat ekstremisteille. Ne ovat kysymyksiä: Tämänkö me hyväksymme? Charlien kuvat ovat usein myös täsmälleen samanmielisiä monien, monien uskonnollisten johtajien lausumien ja lehtikirjoitusten kanssa: ne kritisoivat sitä, että uskonto on valjastettu väkivallan keppihevoseksi.

Dokumentissa piirrostensa takia ammutut ihmiset muistuttavat haudan takaa, että meidän on voitava puhua maailman tapahtumista ja ihmisten tekemisistä. Jos kaikesta maailmalla nyt tapahtuvasta puhuu mainitsematta uskontoa, kyse on valehtelusta. On saatava kritisoida sitä, mitä tapahtuu, on saatava ihmetellä sitä, on saatava kysyä – myös silloin, kun kritiikki osuu huonosti ja kysymykset ovat tyhmiä. Huonojakin kuvia on saatava piirtää, huonojakin tekstejä kirjoittaa.

Filosofi Elisabeth Badinter muistuttaa dokumentissa, että kaikkien niiden, joilla on julkinen ääni, on kannettava osansa puhumisen riskistä. Muuten barbaarit ovat voittaneet.

***

Jos karikatyristi olisi piirtänyt meidät sinä iltana Place du Tertrellä, olisimme todennäköisesti nähneet itsestämme jotakin, mistä emme kovin suuresti pidä. Minulla olisi ehkä ollut valtava nenä, teeskentelevä tukka, vain viiva ylähuulen paikalla ja eteenpäin työntynyt leuka. Piirtäjä olisi korostanut piirteitä, jotka kuitenkin ovat olemassa, totta. Olisinko suuttunut?

Jos olisin, mitä se olisi kertonut minusta?

***

Vatikaani suuttui, uutisoi tämän päivän Hesarikin. Reaktio liittyy eilen ilmestyneen Charlie Hebdon kanteen, jossa veriseen kaapuun pukeutunut partamies jumalan kaikkinäkevä silmä päänsä yläpuolella kantaa kalashnikovia. Vieressä on teksti: ”Vuosi myöhemmin tappaja on yhä pakosalla”.

Hyvä Vatikaani, tottahan se on! Jumalan nimissä tappavat terroristit mellastavat yhä, vaikka iskujakin he ovat matkan varrella ottaneet. Miksi tätä asiaa ei saa sanoa ääneen? Minusta kyseessä on pilakuva väkivaltaisesta ekstremististä.

Se, mitä oikeasti tapahtuu, on paljon pelottavampaa kuin siitä piirretyt kuvat tai kirjoitetut tekstit, ja paljon loukkaavampaa.

L’Humour à mort -dokumentissa Charb ihmetteli uskovaisia, jotka ajattelevat jumalansa loukkaantuvan jonkun kuolevaisen piirroksista. Eikö kerro vähäisestä uskosta se, että jumalan puolesta pitää olla huolissaan? Ajattelen samaan tapaan: luulisi jumalan kestävän luotujensa naurun! Voi, kuinka toivon sellaista Jumalaa!

Suuttumisreaktioista tulee etsimättä mieleen suomalainen sananlasku ”se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa”. Jos näin on, Charlie Hebdon ja muiden pilapiirtäjien tehtävä on tärkeämpi kuin arvaammekaan.