Vaatelainaamon jäsenyys säästi rahaa

Ensimmäinen pidempi vaatelainaamokauteni – puoli vuotta ja vähän koronapidennystä päälle – päättyi lokakuun alussa. Kokemus oli mainio, vaikka en heti jatkanutkaan jäsenyyttä.

Mitä sain?

Tyydytystä vaihtelunhaluuni. Muutaman viikon välein sain aina kaksi uutta vaatetta. Ostoshalut olivat tästä syystä minimaaliset, ja rahaa säästyi. Käytin Vaaterekin jäsenyyteen 170 euroa (+ yhteen juhlamekon varausmaksuun 10 euroa), ja sen lisäksi olen näiden kahdeksan kuukauden aikana ostanut vaatteita ja kenkiä 271,50 eurolla, siis noin 34 eurolla kuussa. Kaikkiaan vaatteisiin on tänä vuonna mennyt 451,50 euroa, mikä on minulle tavallista vähemmän.

Realismia vaatetarpeisiini. Huomasin, millaisia vaatteita tulen käyttäneeksi. Monet lainaamistani olivat kolmen viikon laina-aikana kovassa käytössä. Esimerkiksi villakankaisia ihanan kauniita housuja en kuitenkaan käyttänyt kertaakaan, vaikka ajattelin niiden täydentävän vaatekaappiani juuri passelilla tavalla. Asuntomme on tosi lämmin, joten kotona ei voi pukeutua villaan, ja tässä elämäntilanteessa, jossa kaikenlaista sotkua on lapsen ansiosta aika tavalla, vaikeasti pestäviä vaatteita ei vaan tee mieli käyttää. Sellaisia on varmasti turha nyt ostaakaan.

Mahdollisuuden kokeilla. Kokeilin lainavaatteissa sellaisia värejä ja kuvioita, joita en olisi muuten kokeillut. Huomasin, että viihdyn esimerkiksi kirkkaassa laventelinvioletissa. Päädyin ostamaan yhden vaatteen, josta olin lainaviikkoina kovasti pitänyt mutta jota en koskaan olisi ostanut ennen lainaamista (siinä on kuvioita!).  

Vähemmän vaatepaniikkia. Äkillisen vaatetarpeen (juhlat! kuvaus!) vuoksi ei tarvinnut rynnätä kauppaan. Riitti, kun raivasi aikaa yhteisellä vaatekaapilla käymiseen. Ihanaa.

Kivan yhteisön. Vaaterekissä on tosi kiva henki. Lainaamon Emmi ja Veera muistavat asiakkaiden nimet, kysyvät kuulumiset ja toimivat makutuomareina tarvittaessa. Asiakkaat juttelivat keskenään, tietenkin – meillähän oli yhteinen vaatekaappi!

Suomalaiset vaatteet. Sain pukeutua non-stoppina vaatteisiin, jotka on lähellä ja huolella tehty ja joita on paljon rakastettu. Ne tuntuivat merkityksellisiltä. Löysin myös uuden suosikkimerkin, kun huomasin viikosta toiseen lainaavani Aarre Labelin vaatteita.

Miksi sitten en jatkanut jäsenyyttä?

Sijainti ei ollut minulle optimaalinen. Vaatelainaamo Vaaterekki on keskustassa ja monelle juuri passelilla paikalla, mutta ei mitenkään omien matkojeni varrella. Sinne piti siis tehdä asiaa erikseen, varsinkin nyt, kun liikkuminen on koronan takia muutenkin vähäistä.

Pesuhommat stressasivat. Vaatteet palautetaan tietenkin pestyinä, joten pesu ja kuivatus piti muistaa hoitaa hyvissä ajoin. Minua stressasi joka kerta: mitä, jos vaatteeseen onkin tullut tahra, jota en ole huomannut ja joka ei lähde pois? (Siinä tapauksessa vaate olisi pitänyt lunastaa. En joutunut lunastamaan mitään.) Päädyin pesemään vaatelainaamon vaatteita yksittäin, koska pelkäsin, että niille olisi muuten tapahtunut jotain. Tämä oli kokemuksen tylsin puoli.

Kaipasin minimalismia. Valikoima on Vaaterekissä hyvä mutta tarjolla on paljon monenlaista printtiä ja suhteessa huomattava määrä tunikoita/lyhyitä mekkoja. Koska itse olen vaatteissa useimmiten minimalismin ystävä ja lisäksi pitkäselkäinen, tämä rajoitti omaa valinnanvaraani. Olisin mieluusti kokeillut esimerkiksi Tauko-merkin Pier-pooloa tai Muka van Pihla-pooloa, himoitsemiani perusvaatteita siis, mutta näitä ei koskaan omilla käynneilläni ollut rekillä. Minulla olisi siis ainakin juuri tässä elämäntilanteessa käyttöä sellaisille perusvaatteille, joita vaatelainaamossa ei ole suuria määriä. 

Silti.

Plussat voittavat miinukset moninkertaisesti. Hiukan harmittaa, etten juuri nyt ole Vaaterekin jäsen. Sitten, kun maailmassa taas järjestetään juhlia ja kaltaiseni freelancer liikuskelee arjessa ahkerammin pois työhuoneeltaan, saatan hyvin palata yhteisen vaatekaapin äärelle. Tuntuisi kotoisalta.

Paljonko lapsen vaatteisiin menee rahaa

Väitän, että leikki-ikäisen voi vaatettaa vaikka ilmaiseksi, jos ei ole todella tarkka estetiikasta ja asuu väkirikkailla kulmilla. Korjaustaitokin auttaa. Olen itse saanut paikallisesta Buy Nothing -ryhmästä lapselle pikkuvikaisia merkkihousuja, t-paitoja ja ulkoilupuvun, ja muutakin olisin varmasti saanut, jos olisin pyytänyt. Tässä tulee helposti lähinnä runsaudenpula: ihmisillä on kaapeissaan paljon omille lapsille pieneksi käynyttä vaatetta, jossa on reikä tai tahra. He tuskailevat, mitä sen kanssa tekisi. (Moni on toki valmis antamaan ihan ehjääkin vaatetta ilmaiseksi lastenvaaterumban minimoimiseksi.)

Minä en ole yrittänyt saada koko vaatekaapillista ilmaiseksi, mutta hankin lapselle vaatteet käytettyinä. Ensisijaisesti teen näin ympäristö- ja ihmisoikeussyistä mutta myös siksi, että perheemme on pienituloinen. Kovin paljon rahaa ei ole laittaa haalareihin ja kenkiin, jotka jäävät pieniksi hetkessä. Kalliisiin virheostoksiin ei varsinkaan ole varaa. Käytettyjen vaatteiden hyviin puoliin kuuluu se, että ne on testattu valmiiksi.

Käytettynä ostaminen vaatii aikaa, varsinkin jos on kuten minä: tarkka laadusta ja estetiikasta. En halua mitä tahansa. Haluan lapselle pienen mutta toimivan vaatevaraston. Sen pitäisi sisältää kauniita, kestäviä ja käytännöllisiä vaatteita mutta samalla sellaisia, joita lapsi rakastaa. Tämä ei ole ihan helppo yhdistelmä. (Lapseni käyttäisi vaikka joka päivä naapurustosta saatua, jo parhaat päivänsä nähnyttä Batman-paitaa, joka tietenkään ei ole oma suosikkini: se ei hengi omia arvojani, ei harkitsevaa epäkaupallista kotia, rauhallista kasvatusta, laadukasta koulutusta eikä mitään muutakaan sellaista, mitä varmaan yritän lapseni vaatteilla viestiä. Ihan oikein minulle!)

Olen omien vaatekulujeni ohella laskenut tänä vuonna, paljonko olen käyttänyt lapsen vaatteisiin. On vasta syyskuu, mutta kolmevuotiaan vaatteet tälle vuodelle alkaa olla hankittu. Rahaa on kulunut noin 450 euroa. Tähän summaan sisältyy vaatteita koossa 104 ja koko vaatekerta koossa 110 sekä joitakin isompia yksilöitä. Lisäksi siihen sisältyy kenkiä koissa 28–30. Vaatteet ovat yhtä sukkapakettia lukuun ottamatta käytettyinä hankittuja.

Mitä kaikkea siis?

Ulkovaatteet:
– 3 haalaria, 72 e
– 2 kurahousut, 10 e
– 1 välikausihousut, 6 e
– 2 välikausi-/toppatakkia, 28 e
– 1 sade-/välikausitakki, 9 e
– 12 kengät, tossut tai kumpparit, 117 e
– 2 hanskat, 11 e

Sisävaatteet:
– 1 merinovillatakki, 34 e
– 1 juhlavaatesetti (housut, takki, liivi), 20 e
– 11 paitaa, 24 e
– 1 huppari 18 e
– 3 housut, 22 e
– 1 collegeasu, 12 e
– 3 yöhousut, 3 e
– 1 kylpytakki, 10 e

Alusvaatteet ja sukat:
– 2 pakettia sukkia (toinen uusi), 14 e
– 7 harjoitusalushousut, 40 e

Olen tyytyväinen siitä, että turhia vaatteita en ole juuri ostanut, vaikka lukumääräisesti vähemmilläkin olisimme varmasti pärjänneet. Jotkin paidat ja kengät ovat käyneet turhan pian pieniksi, mutta tämä ei suuresti sureta, kun niihin ei ole upotettu valtavia summia. Juhlavaatesetti on menossa pieneksi ja jäi käyttämättä, koska kevään juhlat peruuntuivat tunnetusta syystä. Lapsi ei ole vuoteen käyttänyt vaippoja, mutta hiukan imua sisältäviä harjoitusalushousuja käytimme pitkään öisin. Ne olivat hyviä, mutta ilmankin olisi pärjätty.

Muutaman itselleni sopivan säästöperiaatteen olen keksinyt. Ostan villapuvut tosi isokokoisina, koska niistä voi helposti kääriä hihat ja lahkeet. Niinpä nytkin on villapuku olemassa viime vuodelta. Myös hupparit ja villatakit sopii pitkäselkäiselle lapselle ostaa isossa koossa. Niinpä maltoin tänä vuonna ostaa suomalaismerkin kalliin hupparin, joka on eettisesti valmistettu, ja merinovillatakin, joka jo edellisessä koossa osoittautui loistavaksi.

Elättelen toivoa, että lapsen pituuskasvu vähitellen hiukan laantuu ja pärjäilemme samalla vaatesetillä pidempään. Sen myötä yritän myös edelleen karsia vaatekaapin sisältöä. Jää nähtäväksi, toimiiko lapsella periaate ”vähemmän ja laadukkaampaa”, kuten toivoisin, vai kannattaisiko mieluummin haalia enemmän, edullista ja monenkirjavaa (lisää Batmania?). Tavoitteena olisi tietysti vähentää vaatteisiin käyttämääni metatyöaikaa.

Jos käytetyt vaatteet lapselle kiinnostavat, tsekkaa:
:: Helsingissä Little Copenhagen (laadukas second hand -osasto)
:: Helsingissä Kumpulan helmi, ent. Vekarakirppis (monenkuntoista ja -hintaista lastenvaatetta, myös merkki-)
:: Emmy (käytettyjen vaatteiden nettikauppa, jossa kirppiksiin verrattuna korkeahkot hinnat mutta laadukasta tavaraa ja helppo ostaa kerralla isompi setti)
:: Epäkelpokirppis viallisille vaatteille (Facebook-ryhmä, josta voi löytää tai kysellä pikkuvikaista ilmaiseksi tai pikkurahalla)

Suhteeni vaaleanpunaiseen

Calm_Summer_1

Tein nettivärianalyysin. Kyllä. En tiedä, menetänkö uskottavuuteni, kun tunnustan tämän. (Enkä sitäkään, miksi ihmeessä ajattelen, että minulla aikaisemmin olisi ollut ”uskottavuutta” tai että värianalyysi olisi jotenkin epäuskottava asia.)

Yhtä kaikki olen tosi kiehtoutunut aiheesta. Olen askaroinut värien parissa mielessäni kauan, etsinyt vesiväreillä lemppareita ja kokeillut kasvojeni eteen satunnaisia kangastilkkuja kiintoisissa väreissä. En ole koskaan ollut värien kanssa kovin hyvä. Minun on ollut vaikea löytää omia värejäni, sellaisia missä viihdyn tai mitkä saavat oloni tuntumaan mukavalta. Osaan lähinnä ihailla ystävieni hienoja värivalintoja.

Kun olin teini, ystäväporukassani 70-luku oli huudossa. Suuri osa vaatteistani oli äidin vanhoja. Niissä oli paljon oranssia, ruskeaa ja kirkasta vihreää. Hennasin superpitkän tukkani. Se oli ainoa oikea tyyli.

Kun menin naimisiin 23-vuotiaana, olin vielä kiinni teiniajan väreissä, vaikka jokin niissä jo tökki. Muistan miettineeni häiden teemavärejä (apua!) ja kukkien värejä. Oli syksy, ajattelin että kuuluisi ottaa värit pihlajanmarjoista ja kullanvärisistä pelloista. Tukkani oli yhä punainen. Mutta viime hetkessä päädyin vaaleanpunaisiin liljoihin. (Kirjoittaessani tätä alan epäillä: oliko minulla tosiaan vaaleanpunaisia liljoja? Tajuan, että 15 vuoden takainen hääkimppu on paennut mielestäni, muuttunut hämäräksi muistoksi, joka saattaa olla vale-.) Oranssi tuntui väärältä vaikka se olisi sopinut värjättyyn tukkaan, mutta vaaleanpunainenkin – vaikka se tuntui sopivan ihooni paremmin – oli vieras. Se oli konservatiivinen.

Suhteeni vaaleanpunaiseen on edelleen sama. Pidän siitä ja vihaan sitä. Mutta nettivärianalyysi paljasti sen, mitä olin arvellutkin: monet vaaleanpunaiset sävyt sopivat värimaailmaani. Olen kuulemma Calm Summer, viileä kesä. Nyt en onneksi ole enää ainoastaan vaaleanpunaisen armoilla, sillä sävykartta läväytti eteeni myös ihania, sammutettuja värejä, joista intuitiivisesti pidän paljon mutta joita en ole juuri lainkaan käyttänyt.

Aikuisiällä olen ostanut ensin mustia ja sitten tummansinisiä vaatteita, kaiken varalta. Ei voi mennä pieleen, tai sitten ainakin menee pieleen samalla tavalla kuin kaikilla muillakin. Lopulta olen tylsistynyt. Ja tietenkin näyttänyt vuosikausia väsyneeltä myös silloin, kun en ole ollut.

Laitoin heti tulokset saatuani (ne tulivat kahdessa päivässä!) päälleni ainoan vaaleanpunaisen t-paitani ja tunsin kirkastuvani, konservatiivisista konnotaatioista viis. Pääni alkoi raksuttaa. Muistin monia menneitä vaatteita, jotka ovat tuntuneet erityisen hyviltä (kuten tämä), ja kas: ne ovat suoraan saamastani värikartasta. Nyt haaveilen tietenkin kirkkaammasta, tyylikkäämmästä tulevaisuudesta juuri minulle sopivissa väreissä. Kiittelen itseäni vaatelainaamon jäsenyydestä, koska mikäpä olisi parempi mahdollisuus kokeilla päälleen uudenvärisiä vaatteita sovituskopin ulkopuolella. Nettianalyysin tulos on tietenkin testattava huolellisesti ennen yhtään varsinaista vaateostosta (katsotaan, miten pokka pitää tässä asiassa).

Värianalyysi paljasti myös, mitkä värit sopivat minulle kaikkein huonoiten: oranssi, ruskea ja musta. Teini-ikä todella on takana.

Koukussa parsimiseen

polvi

Polarn O. Pyretin leggingsit saivat polviinsa palat vanhoista farkuista.

Ajattelen vaatteita ja kirjoitan niistä, kirjaakin. En ole mikään muotiguru enkä ole koskaan jaksanut kiinnostua trendeistä kovin syvällisesti. En ole sellainen ihminen, jota sanottaisiin pukeutujaksi, saati hyväksi sellaiseksi.

Vaatteet kiehtovat minua ehkä siksi, että ne ovat esteettisiä niin monessa mielessä: ne näyttävät joltain, tuntuvat joltain, ehkä tuoksuvatkin. Ne koskettavat meitä hyvin konkreettisesti, koska joka tapauksessa on pukeuduttava joka päivä, olimmepa ”hyviä pukeutujia” tai emme. Lisäksi: vaatteet kantavat ihmeellisellä tavalla muistoja.

Muistan, mitä minulla oli päälläni ensimmäisellä kävelyllä puolisoni kanssa 20 vuotta sitten. Oli Benettonin ruohonvihreä narutoppi ja sen päällä paloautonpunainen v-aukkoinen trikoopaita. Jalassa khakinväriset lyhyet shortsit ja urheilumalliset sandaalit. Muistan, miltä tämä vaatekerta tuntui päälläni. Emme vielä seurustelleet, minä ja hän, mutta jotain jostakin kutkutuksesta kertoo se, että muistan asuni tuolta ensikävelyltä niin tarkkaan.

Vaatteiden silittely ja pohtiminen rauhoittaa minua, niin kuin se maadoittaisi. Siksi kaipaan sitä nytkin, kun maailma ympärillä on mullistunut ja arki muuttunut vähän vinoksi. Enää en keskity ostamiseen, vaan kaivelen usein iltaisin vaatekaappejani ja lapsen vaatelipastoa. Pyrin hellimään niitä vaatekappaleita, jotka jo omistan. Parsin paljon. Yritän kääntää ajatuksiani vaatteista, pukeutumisesta, kauneudesta vähän toisenlaisiksi. Arvostavammiksi, erilaisiksi, virkeiksi.

Aloin keräillä lapselle seuraavan koon vaatteita. Kirpputoreilla ei nyt voi käydä, mutta löysin kilpailevan menetelmän. Kysyin paikallisessa Buy Nothing -ryhmässä, pyöriikö jollakulla kaapissa yksivärisiä 110-senttisiä housuja, joissa on pikkuvikaa – vaikkapa polvi puhki. Olen oppinut, että tämänkokoiset housut eivät muutenkaan voi olla sekä käytettyjä että ehjiä, ne ovat toisensa pois sulkevia määreitä. Iltapuhteina harjoittelen mielelläni toimivia ja kauniita korjaustapoja. (Toistaiseksi lapsi on vieläpä rakastanut paikattuja housujaan.)

Olen viikon kuluessa hakenut naapurustosta kymmenet housut, mikä on yllin kyllin meidän käyttöön. Hinta: nolla euroa. Terapiavaikutus: suuri. Olen nauttinut iltahetkistä housuja paikatessani. Olen tunnustellut pestyä puuvillaa ja miettinyt, millaisissa leikeissä puhjenneita polvia on kulutettu. Olen ajatellut niitä perheitä, joilta olen housuja hakenut. Lapsi kyseli edellisten käyttäjien nimiä. Se onkin tärkeä kysymys!

Vaatteet ovat tarinoita. Lohdullista on se, että rumat ja epämukavatkin vaatteet ovat. Tänään aion paikata jälleen yhdet leggingsit.

Kuukausi vaatelainaamoa

Vaatelainaamo

Liityin Vaatelainaamo Vaaterekin jäseneksi kuukausi sitten. Kotonani on sittemmin käynyt kuusi vaatetta. Yksi niistä on päälläni tälläkin hetkellä. Kuudesta neljä on ollut todellisia lemppareita ja käyttiksiä, kaksi kävin viikon jälkeen vaihtamassa parempiin.

Toistaiseksi olen hommasta aika innoissani.

Olen käynyt lainaamossa nyt kolmesti. Siellä on aina kiva tunnelma. Jäsenet saattavat kysellä toistensa mielipiteitä vaatteista tai toimia toistensa makutuomareina. Ihan toisenlaista kuin kirppiksellä tai vaatekaupassa!

Valikoima on Vaaterekissä hyvä, ainakin minun kokoiselleni hoikalle ja pitkälle, mutta olen nähnyt sovittelemassa myös ihan erimallisia ihmisiä. Monet vaatteet toimivat monen kokoisille. Toisaalta on turha odotella löytävänsä jotain, mitä edellisellä kerralla näki rekillä. Suositut vaatteet ovat paljon lainassa.

Joka kerta olen hiukan haeskellut sitä, mitä lopulta haluan lainata. Haluaisin päätyä myös yllätyksiin – sellaisiin vaatteisiin, joita olisi korkea kynnys ostaa omaksi. Tällä hetkellä päällä on Aarre-merkin pitkä mekko, joka on vihreän sävyinen, kuten suuri osa muistakin lainaamistani vaatteista. Tämä kuuluu niihin vaatteisiin, joita en valitsisi ostoskoriini, mutta silti voisin hyvin asua tässä kolme lainaviikkoani.

Etsin eniten ihan tavallisia arkivaatteita. Yhden Uhanan juhlamekon lainasin, mutta en sitten päässytkään juhliin, joten se jäi käyttämättä. Mekkoja kyllä löytyy rekeiltä paljon, ja tietyksi päivämääräksi voi myös varata vaatteen kympin lisämaksusta.

Viime viikolla vein Vaaterekkiin mennessäni yhdet Muka van housut omasta kaapistani. Ne olivat minulla jääneet liian vähälle käytölle ja arvelin, että niille olisi enemmän kysyntää yhteisessä kaapissa. Sain siitä hyvästä yhden lisäkuukauden lainaamojäsenyyteeni. Hyvä diili.

Vaatelainaamon jäsenyys on jo nyt muuttanut suhdettani ostamiseen. Kirppiksillä voin todeta, että en tarvitse mitään uutta, lainaamo hoitaa sen puolen. Silti olen ostanut muutamia sellaisia vaatteita (käytettyinä toki), joita lainaamosta ei saa: uimapuvun (vanha oli huono ja kittana, joten tämä tuli tarpeeseen) ja bikinit (heräteostoksena uimapuvun myyjältä, huono idea ja menivät heti kiertoon), kevyttoppatakin vuoriksi kuoritakkiin (aivan loistava, nyt mulla on lämmin!), ballerinat juhlakengiksi (ihanat Ranskassa valmistetut Repetot!) ja t-paidan heräteostoksena (turha, vaikka maksoikin vain 50 senttiä).

Yhteensä vaatekuluja on tullut tänä vuonna 232,80 euroa. Vaaterekin jäsenyys maksoi puoleksi vuodeksi 170 euroa ja lisäksi maksoin juhlavaatteen lainauksesta kympin lisämaksun. Muut vaate- ja kenkäostokseni ovat maksaneet tänä vuonna 52,80 euroa. Kallis hinta kahdelle kuukaudelle, mutta toivoakseni se tasaantuu paljon kesää kohti, koska lainaus ei maksa mitään lisää ennen syyskuuta.

Vaihtoehtoja juustovoileivälle

Kyllä: juustovoileivät ovat superhelppo välipala, iltapala tai aamupala. Tukeva, nopea, monesti herkullinenkin. Meille ei kotiin osteta juustoa nykyään kuin poikkeustapauksissa, joten olen etsiskellyt vaihtoehtoja. Seuraavat löydöt toimivat minulle – jaan ne siltä varalta, että joku muukin kaipaa kipeästi vaihtoehtoja. Ja lisää hyvyyksiä saa ehdottaa!

Aamupalaksi

  • Mysli kauramaidolla. Ylivoimainen suosikkini, johon en kyllästy. Herkullista (kun löytää hyvän myslin) ja pitää hyvin nälkää. Voi tukevoittaa esimerkiksi banaanisiivuilla.
  • Hilloleivät. Joka viikonloppu meillä syödään näitä, koska ne ovat niin hyviä! Eivät tosin pidä kovin hyvin nälkää. Voisi ehkä tukevoittaa maapähkinävoilla?
  • Puuro. Banaania ja pähkinöitä joukkoon, niin tälläkin pötkii pitkälle. Kyllästymistä voi välttää lisukkeilla ja vaihtelemalla kasvimaitoja. (Itse kyllä keitän usein veteen.)

Välipalaksi

  • Porkkana. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta yksi ainoa porkkana tasapainottaa nälkätilaa ihmeen paljon. En ymmärrä, miksi. Johtuuko se siitä, että porkkana pureskellaan hitaasti?
  • Banaani. Nopeaa energiaa.
  • Rusinat, pähkinät, taatelit. Tosin näitä on vaikea syödä sopivasti.
  • Yosa-kauravälipala. Kaikki vegaanivälipalat eivät todellakaan ole yhtä hyviä, mutta tästä tykkään. Oma suosikkini on persikka-passion-versio.
  • Hummusleipä. Myös punajuuri-saksanpähkinätahna toimii. (Ja muutkin tahnat toki, kunhan niitä olisi kotona valmiina!)

Iltapalaksi

  • Maapähkinävoi-banaanileivät. Jossain vaiheessa söin näitä niin paljon, että ei ole vähään aikaan tehnyt mieli. Mutta herkullisia, helppoja ja ruokaisia ovat!
  • Avokadoleivät. Muista suola ja pippuri!
  • Hedelmäsalaatti. Satokauden herkuista, tietty.
  • Soija-viherpippurileikkeellä päällystetyt ruisleivät ja kauramaitokaakao. Tämä on mun syntisen tuntuinen suosikki. Miksi soija-viherpippurileike on niin penteleen pienissä paketeissa?
  • Misokeitto, sipulikeitto, vihanneskeitto… Mahdollisuudet ovat monet. Jostain syystä kevytkin suolainen kuuma asia tasaa hyvin iltanälkää.
  • Puuro. Olen intoutunut keittelemään joinakin iltoina kattilallisen riisipuuroa koko porukalle (koska lapsi rakastaa sitä). Minusta sekä soija- että kauramaito sopivat tarkoitukseen hyvin.

Huomaan, että olen hiukan (tosin vain hiukan) edistynyt viiden vuoden takaisesta tilanteesta haluamaani suuntaan. Silloin kirjoitin olevani aamuvegaani. Toivottavasti tämä kertoo jotakin positiivista mukavuudenhaluisen ihmisen kyvystä tehdä elämäntapamuutoksia!

Annetaan

Myytiin auto. Stressasi. Se ei ollut arvokas auto mutta silti iso kauppa verrattuna useimpiin muihin käytetyn tavaran kauppoihin. Sellaisessa hommassa joutuu tilille omien tekosiensa kanssa: joutuu paljastamaan, miten autoa on pitänyt ja mitä sen kanssa mokaillut. Kun kyse on useampien satojen eurojen tuotteesta, ostajaa kyllä kiinnostavat kaikki yksityiskohdat, nekin joita en haluaisi paljastaa.

Joitakin aikoja sitten myin laadukkaan villapeiton, joka mielestäni oli oikein hyvässä kunnossa, olihan sitä käytetty vain vähän. Viedessäni sen kunnolliseen päivänvaloon vain hiukan ennen ostajan saapumista huomasin kuitenkin, että siinä oli joitakin kellertäviä tahroja. Hinkkasin niitä paniikissa. Lähetin ostajalle viestin. Tunsin itseni huijariksi, vaikka ostaja ei lopulta vaikuttanut olevan haaleista tahroista millänsäkään. Pitikö hän minua likaisena tyyppinä?

Tiedostan, että oma tavara tuntuu itselle arvokkaammalta kuin toiselle. Omat tahrat eivät ällötä niin kuin toisten eikä reikä vaatteessa tunnu niin vakavalta, kun tietää, mistä se on peräisin. Omaan tavaraan liittyy tunnearvoa, käyttöarvoa ja muistoarvoa. Käyttöarvo parhaassa tapauksessa siirtyy uudelle omistajalle, muut arvot eivät. Ei ostaja halua maksaa mokasta, jonka minä olen omistajana tehnyt, eikä siitä, että takki on palvellut minua oikein hyvin läpi vaikeiden elämäntilanteiden. Se on ymmärrettävää.

Paras keino, jonka keksin tämän yhtälön ratkaisemiseksi, on ilmaiseksi antaminen. Siitä tulee yleensä molemmille osapuolille hyvä mieli, vaikka tuotteessa olisi jokin pieni moitekin (ja puhun nyt kunnollisesta tavarasta enkä mistään roskiskamasta, joka siis kuuluu roskikseen). Jos antaa suoraan, ilman hyväntekeväisyysjärjestön välikättä, näkee myös, että tuote menee käyttöön – asia, joka tuntuu monelle (etenkin naiselle) olevan tärkeä. Tietenkin on se mahdollisuus, että joku sitten diilaa annetun tavaran eteenpäin, mutta mitä sitten. Kovassa on leipä sillä alalla. (Hyväntekeväisyysjärjestölle tai kauppojen vaatekeräyksiin pikkuvikaista taas ei kannata lahjoittaa, kuten tämän viikon MOT jälleen muistuttaa. Viallisetkin vaatteet laivataan keräyksistä muihin maihin, mahdollisesti jäteongelmaksi Afrikkaan asti.)

Autoa emme antaneet ilmaiseksi, mutta aika monta muuta tuotetta aion vastedes antaa. Olen huono ja stressaava myyjä – pienten asioiden myymiseen saattaa mennä minulta paljon sellaista aikaa, jonka haluaisin käyttää toisin. Luotan siihen, että antaminen jotenkin saa palkintonsa. Kuka tietää: ehkä universumi joskus antaa takaisin jollakin mielikuvituksellisella tavalla.

Siirsin vaatekaappini Vuorikadulle

Tässä keväällä on tiedossa muutamat juhlat. Juhlin harvoin, ainakaan kovin hienosti, eikä vaatekaapissani ole juhlavaatteita lukuun ottamatta hiukan liian lyhyeksi käynyttä mustahkoa silkkimekkoa. Tiedän kyllä mistä haaveilen: tästä Elizabeth Suzannin mekosta ja siihen sopivasta vyöstä, mutta niiden tilaaminen Suomeen nostaisi hinnan yli 400 euroon – ja lisäksi pitäisi luottaa postiin ja siihen, että vaate oikeasti on täydellinen. Tämä yhdistelmä ei tunnu mahdolliselta.

Olen joskus tehnyt jutun vaatelainaamo Vaaterekistä, joten se pulpahti tuskailujeni keskellä mieleeni. En ole ollut jäsen, koska totuuden nimessä freelancer-arkeni ei vaadi kovin hienoja tai vaihtelevia vaatteita. Nyt päätin kuitenkin hoitaa juhlavaatehuoleni yhteisellä vaatekaapilla. Sieltä löytyisi varmasti mekko ja toinenkin kevään juhliin – ja lisäksi tavallisuudesta poikkeavia arkivaatteita!

Tänään maksoin puolen vuoden jäsenyydestä 170 euroa ja sain mukaani Lillen ihanan paitapuseron ja Aarrekidin merinoneuleen kolmeksi viikoksi. Karsin välittömästi kotivaatekaappini, koska suunnitelmissa on käyttää lainavaatteita ahkerasti. Kolmen viikon kuluttua palautan nämä ja haen kaappiini kaksi uutta kaveria.

Toiveenani on, että Vaaterekin jäsenyys säästäisi minut vaateostoksilta puoleksi vuodeksi. Sukille ja alusvaatteillekaan ei pitäisi olla nyt tarvetta. Lisäksi haaveilen siitä, että vähän uudenlaisten vaatteiden käyttäminen opettaisi minulle, millaisista vaatteista nykyään tykkään, ja paljastaisi ehkä, mikä minulle parhaiten sopii. Lainaamisen kynnys on nimittäin paljon matalampi kuin ostamisen, joten ei ole aina pakko päätyä niihin kaiksta varmimmilta vaikuttaviin vaihtoehtoihin – siis minun tapauksessani turvallisiin väreihin (katson teitä, musta ja tummansininen) ja kuviottomiin vaatteisiin.

Näihin vaatteisiin meillä ei ole varaa

Onhan näitä nähty, ajattelin kun huomasin pari kuukautta sitten Stacey Dooleyn dokumentin Totuus halpamuodista Yle Areenassa. Katsoin sen vasta tällä viikolla.

Sen jälkeen ajattelin, että paljon enemmän on muututtava, paljon pikemmin.

Dooley matkustaa dokumentissa Indonesiaan, yhteen vaatetuotannon keskuksista, jossa valmistetaan meilläkin tunnettujen ketjuliikkeiden vaatteita (vuonna 2017 Suomeen tuotiin Indonesiasta vaatteita 21 miljoonan euron arvosta, kertovat Tullin ulkomaankauppatilastot).

Hän perehtyy siellä Citarumjoen tilanteeseen. Noin 25 miljoonaa ihmistä tarvitsee päivittäin tästä joesta saatavaa vettä juotavakseen, kasteluvedekseen ja sähköntuotantoon. Ihmiset siis käyttävät jokivettä pestäkseen tiskejään ja vaatteitaan, käydäkseen suihkussa ja kastellakseen viljelyksiään.

Ja mitä tapahtuu.

Citarumiin kaadetaan päivittäin 20 000 tonnia roskaa ja 340 000 tonnia jätevettä, jotka tulevat pääosin joen rannoilla sijaitsevista paristatuhannesta tekstiilitehtaasta. Dooleyn dokumentissa näkyy aivan konkreettisesti, miten musta jätevesi virtaa jokeen ja miten ihottumista kärsivät ihmiset sitten pesevät siinä vaatteitaan ja astioitaan. Vesi näyttää kiehuvan, koska siitä puuttuu happea: eläimet ja kasvit ovat kuolleet kemikaalien tieltä. Joessa kelluu kuolleita rottia. Kaikkialla haisee.

Tutkija kertoo, että Citarumissa on hirveitä määriä raskasmetalleja, joille altistuminen aiheuttaa muun muassa aivovaurioita ja älykkyysosamäärän laskua.

Ongelma on yleisesti tiedossa mutta sille on vaikea tehdä mitään. Aktivistit kyllä yrittävät: he muuraavat betonilla umpeen jätevesiputkia (ja saavat sen vuoksi tappouhkauksia). Mutta vaatefirmat haluavat ostaa mallistojensa tuotannon niin halvalla kuin mahdollista. Monet niistä eivät edes tiedä, millaisissa oloissa vaatteet oikeasti tehdään ja minne tuotannosta aiheutuvat jätevedet dumpataan – tai ainakaan ketjuliikkeiden edustajat eivät halua vastata kysymyksiin asiasta.

Entäs me kuluttajat? Haluammeko ostaa vaatteita, jotka tuhoavat maapallon ja miljoonien ihmisten elinolosuhteet? Tuskin.

Dokumentti on nähtävissä vielä 12 päivää. Se kannattaa katsoa. Yhden ihmisen askeleet ovat lyhyitä, mutta joukkona voimme kyllä muuttaa kulutustottumuksiamme – sillä nyt on pakko. Tekstiiliteollisuus on Dooleyn dokkarin ja muidenkin lähteiden mukaan maailman toiseksi saastuttavin teollisuudenala.

Paperiliittymän paluu

Meille tulee paperi-Hesari. Niin ei ollut vielä pari vuotta sitten. Olimme jo täysin tottuneita digilehden käyttäjiä ja iloitsimme siitä, että nurkkiin ei kerry pinokaupalla paperiroskaa.

Sitten syntyi lapsi. Hän kasvoi vauvasta taaperoksi. Aamiaishetket kännykkää tuijottaen alkoivat tuntua jollain perustavalla tavalla vanhemmuuden vastaisilta. Mitä lapsi oppisi siitä, että hänen vanhempansa olisivat aamusta alkaen uppoutuneet kännykkään, vaikka sitten uutisiin tai johonkin erityisen sivistävään pitkään artikkeliin?

Lasten lukeminen lisääntyy tutkitusti, kun he näkevät vanhempiensa lukevan. Kännykkälukeminenkin on tietysti lukemista, mutta miltä se näyttää lapselle? Mitä jää oppimatta, jos lapsi ei koskaan näe kotona fyysistä sanomalehteä?

Emme halunneet ottaa riskiä. Tilasimme paperia kotiin.

Paperilehti muutti lehdenlukutapojani. On sanottava: paremmiksi. Lueksin myös sellaista, mistä en välttämättä ole valmiiksi kovin kiinnostunut, kun taas digilehdestä avasin vain itseäni kiinnostavimmat artikkelit. Sivistyin vähemmän. Paperilla kiinnitän huomiota kuviin ja otsikoihin toisella tavalla kuin ruudussa ja huomaan myös, että ne ovat minusta paperilehdessä paljon kiinnostavampia ja informatiivisempia. Digin klikkiotsikot olivat jo ehtineet nostaa verenpainettani niin, että epäilin koko Hesarin laadun romahtaneen. Paperilehti paljasti, että se ei ole totta.

Kaksivuotias lapseni haluaa nykyään aamuisin oman lehden. Hän katselee äidin ja isän lehdenlukua, osoittelee kuvista kiinnostavia asioita ja kysyy: ”Mitä tossa lukee?” Hän tietää, että lukeminen on rauhaa vaativa hetki, jota pitää kunnioittaa (vaikkei toki aina toteuta tätä toivetta). En tiedä, miten sama olisi saavutettu digilehden voimin.

Vähän naurettavaltahan tämä entisaikaistaminen tuntuu, mutta rehellisyyden nimissä olen itsekin nauttinut vähän vähemmän digitaalisesta arjesta.

Silti vähän mietityttää. Seuraavaksi rupean varmaan puhumaan televisiouutisten puolesta. Ystävä nimittäin huomautti, että hän oli jo lapsena varsin tietoinen yhteiskunnallisista asioista siksi, että niistä kerrottiin kodin paraatipaikalla joka päivä kello 20.30. Tajusin, että itsekin osasin lapsena nimetä senaikaisen hallituksen kaikki ministerit paremmin kuin nykyään, kiitos televisiouutisten. Pitääkö niihinkin oikeasti palata valveutuneen kansalaisen kasvattamiseksi?

P.S. Aiheeseen liittyen kirjoitin Lapsemme-lehteen jutun otsikolla Miksi taapero haluaa lukea saman kirjan sata kertaa?