Yksi vaate moneen tilanteeseen

Leija1Työvaate, urheiluvaate, vapaa-ajan vaate, vaellusvaate, äitiysvaate, imetysvaate, juhlavaate.

Tiedättehän. Vaatteita pitää olla erilaisia eri tilanteeseen, ja tuntuu että näitä kategorioita tulee aina vaan lisää. Ajatelkaapa vaikka imetysvaatteita. Ei kai 80-luvulla kenelläkään ollut vielä mitään luukkupaitoja? Perusvaatteilla mentiin sekin elämänvaihe. Jotenkin se onnistui. (Ovatko äidit nykyään häveliäämpiä?)

Erityisvaatteissa on ehdottomasti oma järkensä ja kätevyytensä. Silti toivoisin, että mahdollisimman moni vaate olisi monikäyttöinen ja sopisi hyvin elämän eri tilanteisiin. Ettei tarvitsisi hankkia niin paljon vaatteita eikä olla koko ajan vaihtamassa.

Kuten tästä voi päätellä, en ole luonteeltani mitenkään vaihtelunhaluinen trendihaukka. Pikemminkin olen hidas kaikessa. Kun löydän itseäni kutkuttavan jutun (vaatteen, kaupungin, ruoan, elokuvaohjaajan, kirjailijan), olen mieluusti sen seurassa paljon, tarkastelen sitä eri näkökulmista, perehdyn siihen.

***

Tähän filosofiaan sopii loistavasti Leija-mekko, jonka sain kaksi kuukautta sitten Kude Designilta. Lupasin testata, miten se oikeasti toimii käytössä, ja raportoida rehellisen kokemukseni tänne blogiin. (Tämä on siis yhteistyöpostaus siinä mielessä, että mekko ei maksanut minulle mitään.)

Taustalla oli tuskailuni siitä, että monen pienen suomalaismerkin vaatteita on korkea kynnys ostaa, kun niitä myydään ehkä pelkästään netissä, jossa tarjolla on aina vain rajallinen määrä tietoa eikä koskaan hiplailumahdollisuutta. Näin on tavallisesti Kude-vaatteidenkin kohdalla. Leija-mekko maksaa merkin omassa nettikaupassa 119 euroa.

***

Nyt seuraa kuitenkin testituloksia. Takana on viitisentoista käyttökertaa, sillä Leija on juuri toivomani kaltainen monikäyttövaate. En nyt ehkä juoksulenkille sitä laittaisi, mutta kyllä se synttärit, kaupunkikävelyt, työreissut ja sohvarötväykset hoitaa. Se on aina kaunis, aina siisti.

Leija, kuten Kude-merkin muutkin vaatteet, on suunniteltu suomalaisen naisen mitoitusta ajatellen eikä millekään kuvitteelliselle ihmevartalolle. Mekko on bambuviskoosia, ja se on suunniteltu Espoossa ja leikattu ja ommeltu Kiteellä. Siinä on venepääntie ja lepakkohihat, jotka kapenevat rannetta kohti. Hameosa on kynämäinen ja mukailee käyttäjän muotoja.

Minä olen 180 senttiä pitkä, hoikka ja pitkäselkäinen, ja toimitusjohtaja Outi osasi heti suositella minulle M-kokoista mekkoa. Se on juuri passeli. Siis: vaikka tämäkin malli on suunniteltu ajatellen erityisesti kurvikkaita 160-senttisiä, se sopii näköjään myös pitkälle ja vähemmän kurvikkaalle.

***

Mekon monipuolisuus on joutunut tiukkaan testiin, koska sen käyttöaikana mahani on kasvanut. 30. raskausviikolla Leija palvelee vielä moitteetta: ei siis tarvetta erityiselle äitiysmekolle (ah!). Kynämäisen hameosan saa hauskasti vedettyä mahan päälle, ja pituutta riittää silti. Kontrasti väljään yläosaan myös peittää ja loiventaa vähän mahaa. Halutessaan hameosan voi kerätä lantiolle ja käyttää mekkoa housujen kanssa.

Leija-mekon hihat ovat melko lyhyet. Minä olen lyhytkätinen, ja ne osuvat täydessä mitassaan ranteeseeni. Malli on sellainen, että hihoja tekee joka tapauksessa mieli vetää hiukan ylöspäin, jolloin ne ovat minulle käsivarrenmyötäiset. Olin pelännyt, että hihat rupeavat nopeasti löpöttämään (rrrrakastan kapeita hihoja!) mutta niin ei ole ainakaan toistaiseksi käynyt.

Leija sopii hyvin arkeen – se on päällä todella mukava eikä sitä tarvitse työpäivän jälkeen vaihtaa pois – mutta myös puolijuhlaviin juhliin. Se on klassinen mutta leikkaukseltaan kiinnostava.

Sitä ei myöskään tarvitse pestä jatkuvasti. Tunnustan, etten ole pessyt omaani vielä lainkaan. Lepakkohihojen ansiosta kangas ei osu kainaloihin eikä siihen siis tartu hienhajua kovin helposti.

Mekon kangasta olen tarkkaillut kriittisellä silmällä. Bambuviskoosi, jossa on neljä prosenttia lycraa, on ihanan tuntuista: pehmeää, paksuhkoa ja hyvin laskeutuvaa. Ahkeran käyttäjän on silti todettava, että mahan päällä on kohta, josta kangas vaikuttaa vaimeasti pörhistyneeltä. Ulokemahan uloin kohta onkin aika tiiviissä kulutuksessa: se osuu kaikkialle koko ajan (takkiin, läppäriin, sylissä olevaan lautaseen tai kirjaan) ja sitä tulee hiplattua keskimääräistä enemmän. Lisäksi kangas venyy siitä muuta mekkoa enemmän. Muualta kangas on edelleen priimakunnossa, eikä tuo pörheyskään kovin kohtalokkaalta vaikuta (jatkan testiä!).

Venepääntie on tässä mallissa aika pieni, joten rintsikoiden olkaimet eivät sieltä kovin helposti pilkistele. Hyvä juttu! Se ei myöskään valu kummallisesti, kuten leveät venepääntiet joskus, ja tuo näin ryhtiä malliin. Mekko pysyy veistoksellisena koko päivän. Tästä tykkään!

***

Lisää tällaisia vaatteita, jotka palvelevat monessa elämäntilanteessa ja monen kokoisia ihmisiä! Kude Designin nettisivuilla Leija on puettu minua kurvikkaamman naisen ylle. Se näyttää hänelläkin upealta. Itse toivon ja uskon, että tämä mekko palvelee minua vielä pitkään vartaloni palattua normaalimittoihin.

Jos jotain toivoisin, niin väri- ja kuosivaihtoehtoja, joita välillä on Kude-kaupassa ollutkin. Kuulemma on vain niin, että monet asiakkaat ovat yhtä varman päälle -tyyppejä kuin minä: ihastelevat kyllä värejä mutta päätyvät lopulta ostamaan mustan. Voi meitä!

Leija2

Jos mielit hiplata Kude Designin vaatteita livenä ja olet pääkaupunkiseudulla, merkillä on pop up -liike Tapanilassa huhtikuun ajan. Jos taas mekko kiinnostaa mutta et pääse sovittamaan, tässä M-koon mitat (ahkerahkon käytön jälkeen, ilman pesua):

  • pääntien leveys 25 cm
  • hihan kapein kohta 10 cm
  • vartalon kapein kohta (sauma paita- ja hameosan välillä) 46 cm
  • mekon koko pituus 103 cm; tästä yläosa 53 cm ja hameosa 50 cm.
Mainokset

Nainen tienaa 1,5 euroa

kierrätystä

Tyhjinä hetkinä löydän itseni usein Facebookista kaupunginosani kierrätyspalstalta. Selailen sitä huvikseni. Joskus myyn jotain itsekin.

Palstalla pyörivistä yli 10 000 ihmisestä varmaankin 90 prosenttia on yhdellä tavalla kaltaisiani. He ovat naisia. Monet heistä myyvät pitkää listaa kamoja parilla eurolla kappale.

Kaikki hommaa kokeilleet tietävät, että tuotteiden myyntikuntoon laittamisessa ja kuvaamisessa sekä etenkin lisätietojen tarjoamisessa ja tapaamisesta sopimisessa vierähtää yllättävän kauan. Tuntipalkka jää onnettomaksi. Silti teemme sitä.

Minua askarruttaa, miksi melkein kaikki kierrättäjät ovat naisia – myös ne, jotka kauppaavat miesten vaatteita? Vastikään kaupunginosan kierrätysryhmässä oli sellainen poikkeustapaus kuin mies, joka tarjosi lastenvaatteita. Mutta hän toimi toisin kuin useimmat naiset. Tuotteita oli kaksi settiä – ei irtomyyntiä – ja molempien hinta oli nolla euroa. Kuulosti virtaviivaiselta ja herätti toisen kysymyksen: miksi monet naiset ajattelevat jo kertaalleen maksetuista housuista saatavia paria euroa merkittävänä tulona mutta miehet usein eivät? Vai sumplaammeko Facebook-palstoilla jostakin muusta syystä?

Tarkistaessani HSY:n jäteoppaasta taas kerran jonkin roskan oikeaa loppusijoituspaikkaa mietin, onko kierrätys muutenkin naisten hommaa. Kuinka moni yksin asuva mies kierrättää tarkasti kaiken (ja kuinka moni yksin asuva nainen)? Jos pitäisi lyödä vetoa, arvelisin että pullot ja lehdet kierrätetään Suomessa aika hyvin sukupuolesta riippumatta, mutta kaiken muun kierrätyksen arvaisin olevan naisten harteilla. Mitenköhän oikeasti on?

Tekisi mieleni päätellä, että vielä 2010-luvullakin naiset katsovat mitä pienimpiä yksityiskohtia – tyhjenneen viilipurkin oikeaa loppusijoituspaikkaa ja vauvan hiukan nukkaisen bodyn jälleenmyyntiarvoa – kun taas miehet keskittyvät isompiin kokonaisuuksiin. Tämä on tietenkin yleistys, enkä varsinkaan usko että se on myötäsyntyistä. Mutta jotakin on kasvatuksessamme, joka saa naisista esille tämän ”tuostakin voisi vain puolen tunnin työllä saada puolitoista euroa” -asenteen helpommin kuin miehissä. Se vaivaa minua.

Kiinnitän toistuvasti huomiota siihen, että vaatekierrätyksestä puhuttaessa naiset tuskailevat kirpputoripöytien varailun, kamojen säilömisen ja ees taas roudailun kanssa, koska eivät malta laittaa kaikkia vaatteitaan ilmaiseksi kiertoon. Vaikka niille ei ole enää omaa käyttöä ja vaikka niihin kulutettu raha on jo mennyt. Toimin näin itsekin, mutta en ymmärrä logiikkaa.

Aika harva meistä tuntuu ajattelevan, että laitanpa tämän laatutavaran nyt Kierrätyskeskukseen tai muuhun hyvään tarkoitukseen, jotta kierrättävä taho voi sitten saada siitä vähän voittoa omaksi hyödykseen (koska, toisin kuin suuri osa muista vaatteista, se ostetaan aika varmasti). Moni laittaa kierrätyspusseihin ainoastaan puoliepätoivoisia tai lähes arvottomia vaatteita ja näkee hulluna vaivaa saadakseen jonkin kympin omaan taskuunsa niistä ”paremmista”. Samaan aikaan hän laittaa erikseen rahaa hyväntekeväisyyteen.

Ja todellakin: itsekin olen kierrättäjänainen. Kun perheessämme tulee aika myydä tai ostaa, minä laadin aina ilmoitukset ja hoidan sumplimiset. Keskustelimme asiasta puolison kanssa ja totesimme, että näin tapahtuu, koska minä ”pidän siitä hommasta enemmän”.

Mutta ei se ihan täsmälleen niinkään ole. En todellakaan rakasta sumplia Facebook-kirppiksellä av:ita ja yv:itä, mutta jotenkin se vaan tuntuu tarpeelliselta silti – kun taas puoliso kippaisi kaiken suoraan kierrätyslootaan. Saan toki jonkinlaista tyydytystä saadessani tavaran eteenpäin ja kuullessani, että se tulee uudessa kodissa käyttöön. Mutta onko se hommaan käytetyn ajan arvoista vai osallistunko tässä nyt johonkin harha-ajatteluun, joka estää sukupuoleni edustajilta todella tärkeät asiat elämässä? (Ja sitten taas: arvottaako tällainen ajatus kierrätyspuuhat jotenkin huonommiksi harrastuksiksi kuin jotkin toiset puuhat?)

Entä jos vaan roudaisin kaiken kotoa poistuvan Kierrätyskeskukseen, miettimättä asiaa sen pidemmälle? Totuus on, että se ei aiheuttaisi perheellemme taloudellisia menetyksiä, jos lasken omalle työlleni lainkaan hintaa. Tekisikö se elämästäni tylsempää, helpompaa, vähemmän tai enemmän tyydyttävää?

Hypnoottinen dokumentti kangastehtaalta

Suomessa säädettiin sata vuotta sitten kahdeksantuntisesta työpäivästä lailla. 52 vuotta sitten tuli laki, joka mahdollisti vapaat lauantait.

Noina aikoina suurin osa suomalaisten käyttämistä vaatteista tehtiin kotimaassa (joskin esim. puuvillaa tuotiin Amerikasta).

Vaatteiden ompeleminen tuskin oli suuresti rikastuttavaa työtä, mutta sitä koskivat samat lait kuin muitakin töitä. Kun 1950-luvulla valmisvaatteet alkoivat vallata suomalaisten kaappeja, niiden ostajien ei tarvinnut murehtia vaatteiden tekijöiden ihmisoikeuksista. Ehkä läheisessä vaatetehtaassa oli työssä naapuri tai sukulainen.

Kävin viikonloppuna katsomassa intialaisen Rahul Jainin dokumentin Machines (traileri), joka vielä pyörii joitakin kertoja viikossa Finnkinon teattereissa.

Siitä ei ole helppo kirjoittaa.

Oikeastaan tekisi mieli olla hiljaa, ja kuitenkin sekin tuntuu väärältä.

Eihän se yllättävä ollut, tietenkään. Leffa kertoo Intian Gujaratissa sijaitsevasta tehtaasta, jossa värjätään kankaita, joita me täällä Euroopassakin vaatteissamme käytämme. Aika paljon se vain näyttää, mitä tehtaassa tapahtuu. Machines on aisteihin käyvä elokuva ja sellaisenaan erilainen kuin useimmat tietodokumentit.

***

Elokuva oli hieno ja kaunis, mutta viimeistään vartin kohdalla teki mieli kävellä ulos teatterista. Ääni oli korviahuumaava, kankaiden kiito koneissa psykedeelinen. Eikä mukana tietenkään edes ollut kuumuutta, joka näkyi vain hikipisaroina työntekijöiden vartalolla, eikä kaikkialla leijuvaa ammoniakin hajua, josta ohjaaja tässä Varietyn haastattelussa kertoo.

Jainin ohjaus ei moralisoi: tehtaan olot olivat varmasti täysin lailliset, ja sen johtajatkin voisivat katsoa kuvauksen nikottelematta. Kuitenkin oli helppo havaita, että työntekijät, joista moni oli selvästi alaikäinen, kahlasivat tehtaalla värjäyskemikaaleissa ja käsittelivät niitä paljain käsin, nukkuivat kangaspölyssä, nukahtelivat koneiden ääreen ja kantoivat isoja taakkoja hankalissa asennoissa.

Yksi työntekijöistä kertoi dokumentin loppupuolella tienaavansa kolme dollaria 12 tunnin työstä, ja koska tämä ei riitä mihinkään, hän teki perään toisen työvuoron. Tehtaan johtajan mielestä palkat olivat nykyään liian korkeat ja työntekijät sen vuoksi laiskoja.

Mihin minä näkökantoineni asetun?

***

On hienoa olla ylpeä suomalaisesta tasa-arvosta, työntekijöiden oikeuksista ja toimivasta yhteiskunnasta.

Mutta.

Machines muistutti siitä, että kulutuksemme pyörii yhä ja ehkä entistäkin enemmän sen varassa, että kaikille ei makseta lähellekään oikeudenmukaisesti, että kaikki työntekijät eivät voi järjestäytyä, että kaikkien ihmisten työturvallisuudesta ja perusihmisoikeuksista ei huolehdita.

Ja siitäkin, että esimerkiksi juuri vaatteidemme tekeminen vaatii yhä edelleen valtavan määrän ihmistyövoimaa valvomaan koneita, oikomaan kankaita, kantamaan pakkoja, sekoittamaan värejä, ompelemaan… Suomen kaltaisessa automatisoituneessa yhteiskunnassa elävän on vähän vaikea kuvitella, miten paljon ihmisiä tarvitaan kaiken tekemiseen siellä jossakin; miten vähän koneita on ja miten alkeellisia ne lopulta ovat. Suomessa kankaan syöttämisen kaltaiset täysin monotoniset tehdastyöt alkavat kaiketi olla erittäin harvinaisia.

Onko meillä siis oikeasti ylpeyden aihetta? Onko tasa-arvossamme ja hienossa yhteiskuntajärjestyksessämme kyse lopulta vain siitä, että olemme siirtäneet räikeimmät epäoikeudenmukaisuudet pois silmistämme?

Tiedetään, että vaatealalla ongelmien syvyyttä lisää se, että intialaisia kangastyöläisiä vastassa ovat valtavat monikansalliset yhtiöt, jotka ostavat materiaalinsa sieltä, mistä sen halvimmalla saa. Käytännössä vaihtoehtona on koko maailma.

Työntekijät kertovat dokumentissa, että jos tehtaalla ruvetaan järjestäytymään, pomo tapetaan. Tehtaanjohtajat kertovat avoimesti, että maksavat niin alhaista palkkaa kuin mahdollista, koska maaseudulta tulevilla työläisillä ei ole varaa valita. He haluavat töihin juuri epätoivoisimmat, jotta saavat itse pidettyä tehtaan kilpailukykyisenä. Intian kokoisessa maassa sellaisia ihmisiä riittää.

Jos järjestäytyminen onnistuisikin ja työntekijät saisivat läpi toiveensa kahdeksan tunnin työpäivästä, mitä tapahtuisi heidän töilleen? Todennäköisesti ostajayritykset siirtyisivät ostamaan niistä maista, joissa tilanne yhä on huonompi.

Miten löytää klassikko, kun sitä ei saa kaupasta?

Yritäpä etsiä kirjakaupasta kaksi vuotta sitten ilmestynyttä teosta. Ei onnistu.

Kirjakaupoista on nykyään vaikea löytää yli vuoden vanhoja teoksia ja oikeastaan useimpia uusiakin. Pienempien kustantamojen uutuuksia on turha yrittääkään metsästää, niitä ei hyllyissä ole ollut aikoihin. Mutta kun kirjakaupat nykyään ovat omistussuhteiltaan kytköksissä isoihin kustantamoihin (Otava ja Suomalainen ovat samaa kimppaa, Tammi ja WSOY taas Akateemisen tallissa), kauppojen hyllyille on tullut lisää aukkoja.

Arkijärjen Jenni kertoi taannoin blogissaan, että hänen vastikään Tammelta ilmestynyttä Tavarataidot-kirjaansa ei löydy Suomalaisen hyllyistä, koska ketjun omistavalla Otavalla on samasta aihepiiristä omakin kirja, Mira Ahjoniemen Loistava järjestys. Tämä on kirja-alan ihmeellistä mustasukkaisuutta, jota on yleisön ja lukijan ominaisuudessa vaikea ymmärtää. Itse kuvittelisin, että lukeminen aiheuttaisi lisää lukemista ja hyvä valikoima palvelisi koko alaa. Koko kirjakauppakäynti muuttuu turhaksi, jos todennäköistä on, että kiinnostavaa ja monipuolista inspiraatiota itseä kiinnostavasta aiheesta ei kuitenkaan löydy.

Hulluinta on se, että tämän kehityksen seurauksena useimmat kirjat muuttuvat jo noin vuoden ikäisenä ongelmajätteeksi. Olen kuullut monilta kirjailijoilta surullisia tarinoita tuoreehkojen teosten makuloinnista. Ensin kirjailija siis kirjoittaa teosta ehkä vuosia, sitten kustantamo mankeloi siitä monen hengen voimin viimeistellyn paketin, ja pienen hetken kaupoissa oltuaan koko työ pannaan tuhoamiskoneeseen.

Tiina Raevaara kirjoitti kirjojen lyhyen elinkaaren ongelmasta viime kuussa Suomen Kuvalehden blogissaan ja huomautti, että kirjoja ei kirjoiteta vain julkaisuvuottaan varten ja että ajatukset harvoin vanhenevat:

”Ne [kirjat] ovat osa ihmiskunnan kollektiivista sivistystä, tai oikeastaan pikemminkin sen ydin (—). Keväällä 2017 kirjallisuuden pitää koostua muustakin kuin kevään 2017 uutuuskirjoista.”

Juuri niin!

***

Koska kirjojen lisäksi ajattelen paljon vaatteita, en voinut olla huomioimatta myös Raevaaran toista toteamusta:

”Tavaratalon vaatevalikoima ei ehkä ole keskustelua, mutta kirjallisuusosaston pitäisi ehdottomasti olla.”

Ettäkö vaatevalikoima ei ole keskustelua? Äänettömämpää kuin kirjallisuus se toki on, mutta samalla tavalla tavaratalon vaateosasto kertoo jotakin meistä ja ajastamme kuin sen kirjahyllykin.

Raevaara toteaa, että Yhdysvalloissa uudelleen hitiksi noussutta George Orwellin Vuonna 1984 -kirjaa ei löydy Prisman hyllystä, vaikka yhä suurempi osa kirjamyynnistä tapahtuu päivittäistavarakaupoissa.

En ihmettele. Valikoima on muutenkin erittäin rajoitettu, suurinta osaa uutukaisistakaan ei Prismasta saa.

Mutta entäpä vaatepuolella sitten? Kävimme viime viikolla puolison kanssa muutamissa vaatekaupoissa tarkoituksenamme ostaa hänelle poolopaita. Siis miesten poolo, ihan perus. Ei suuria vaatimuksia.

Sellaista ei hyllyistä löytynyt. Ei poolokaulusta ylipäätään, siis. Ei ilmeisesti ole muodissa nyt. Silti väittäisin, että poolopaita on jonkinlainen klassikko. Sitä pitäisi olla tarjolla aina, hyvälaatuisena ja kestävänä, kaikenlaisille vartaloille ja ikäluokille.

***

Minun väitteeni: Kirjoille ja vaatteille on käynyt samalla tavalla. Niistä on tullut pikamuotia, nopeaa ahmittavaa, ostettavaa ja pois heitettävää. Ainutlaatuisilla ajatuksilla, hyvin valituilla materiaaleilla, klassikkoasemalla ja työn kaikkinaisella laadulla tuntuu olevan yhä vähemmän merkitystä – ainakin, jos katsotaan kauppojen valikoimia.

Tavallisen tavaratalon kirja- ja vaateosastot viestivät meille samaa asiaa: Osta vaan jotain. Ei niin väliä mitä. Paita on paita, kirja on kirja. Laitettiin vähän tätä muotihörhelöä tähän, eks oo kiva, voit heittää ensi kuussa pois kun tulee uusi muoti. Ei tämä nyt niin laadukaskaan ole mutta mitä sen väliä. Kunhan ostat, on aika sopuhintainen.

Ikävä kyllä samaa tarjoavat usein myös vaatteisiin tai kirjoihin erikoistuneet (ketju)liikkeet.

Niin kirjoissa kuin vaatteissa klassikoita, poikkeuksellisia uutuuksia ja varmaa laatua on vaikea löytää yhtään mistään. Pitää tietää, mitä etsii. On oltava varsin perehtynyt aihepiiriin.

Olen aiemmin kirjoittanut suomalaisten vaatteiden ostovaikeuksista, mutta sama on ongelma pienten kustantamojen helmien kanssa. Suuresta osasta suurten kustantamojen uutuuksiakaan emme tiedä mitään, sillä niitä ei mainosteta. Lainkaan. Eikä monia niistä ole tietenkään kirjakaupoissakaan.

***

Olen painokkaasti samaa mieltä Tiina Raevaaran kanssa: kirjallisuusosaston pitäisi ehdottomasti olla keskustelua. Mutta niin pitäisi myös vaateosaston. Ei kuluttajan voi olettaa löytävän sellaista, mitä ei myydä (paitsi netissä) eikä pidetä esillä (paitsi kustantajan tai vaatemerkin mahdollisesti pdf-muotoisessa nettikatalogissa, josta se pitää osata etsiä, lataamisen jälkeen tietenkin).

Jos haluamme eettisempiä vaatteita, oikeasti, niitä on myytävä siellä missä kansa tekee ostoksensa. Jos haluamme, että ihmiset ymmärtävät vaatteiden laadusta, materiaaleista ja tuotantotavoista nykyistä enemmän ja tekee siis parempia ja ympäristöystävällisempiä valintoja, kaupat on jollain keinolla saatava arvostamaan näitä asioita. Niiden on valikoimilla kannustettava ostamaan laatua mieluummin kuin kertakäyttöisiä pikavoittoja.

Tietysti jää kysymys: Eivätkö kaupat muutu, koska kuluttaja ei halua? Vai eikö kuluttaja tiedä, miten muuttua, kun kaupan linja on mikä on?

Tätä miettii Tiina Raevaarakin. Hän siteeraa WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkusta, jonka mukaan Vuonna 1984 -romaanista ei ole otettu uusintapainosta, koska kaupat eivät ole sitä kyselleet. Raevaaran päätelmä:

”Kustantamo ei kustanna, koska kaupat eivät ole kyselleet. Kaupat eivät tilaa, koska takeita ostohalukkuudesta ei ole. Lukijat eivät osta, koska kirjaa ei ole myynnissä.”

On se jännä, että meidän kuluttajina ajatellaan haluavan lähinnä epäihmisarvoisesti tuotettuja, rättilaatua olevia vaatteita ja muutaman kuukauden sisällä ilmestyneitä sarjakirjoja, joiden tekijä on valmiiksi kaikille tuttu. Miten ihmeessä onnistuisimme vaatimaan jotakin muuta? Jotakin ihanaa, inspiroivaa, arvostuksen tunteita herättävää?

Tavoitteena kotimainen vaatekaappi

Turhauttaako teitä muita se, miten vaikeaa on rakentaa laadukasta, kotimaista puvustoa? Itse törmään tähän ongelmaan säännöllisesti. Haluaisin suosia hyvää suomalaista suunnittelua, mutta se on toisinaan kohtuuttoman vaativaa.

Esimerkki. Olen yrittänyt aika kauan ostaa Muka van Pihla-pooloa. Kerran, kaksi vuotta sitten (!), menin jo Yrjönkadun Nudgeen, joka tietääkseni on ainoa paikka Helsingissä, joka niitä myy. En nimittäin halua ostaa netistä 125 euron vaatetta, jos vähänkin olen epävarma sen sopivuudesta. Nettikaupoissa ei juuri koskaan ole kovin monipuolisia kuvia tuotteista eri käyttötilanteissa, ei pitkiä selityksiä eikä välillä edes kunnollisia mittoja (esim. minä olen pitkä ja pitkäselkäinen, mikä asettaa vaatteelle tiettyjä ehtoja).

No, Nudgessa ei sitten ollutkaan sinä päivänä niitä pooloja, vaikka nettikaupassa oli ollut. Että se siitä.

Sen jälkeen en ole sattunut mihinkään, missä ihailemani poolon voisi nähdä livenä. Kerran kävin Tampereellakin SuperMukava-kaupassa, mutta oli kesä eikä niitä sitten ollut.

Niin kului kaksi vuotta. Ostin erään toisen poolon, joka ei ollut kotimainen eikä yhtä kekseliäs kuin Pihla mutta varsin hyvä sekin (ja sitä pystyi sovittamaan). Silti vähän harmittaa.

Nyt tarvitsisin villamekon, kun entiset kaksi ovat ärsyttävästi kestotahraantuneet samaan aikaan (tietenkin!) ja on talvi. Muka van neuletakki on tehnyt minuun vaikutuksen laadukkuudellaan, joten yksi vaihtoehto olisi saman merkin Eini-mekko. Se maksaa 230 euroa. En missään nimessä aio ostaa sitä niillä tiedoilla, jotka netistä löydän: ei riitä, että se näyttää hauskalta vakavan ja pienikokoisen näköisellä mallilla, kun hän seisoo luonnottoman suorassa.

Sen sijaan ajattelin yrittää omalta osaltani ratkoa tätä ongelmaa ja auttaa toivottavasti samalla muitakin.

***

Aion testata kotimaassa valmistettuja tai vähintäänkin suunniteltuja vaatteita, jotka edelleen ovat myynnissä, ja kertoa tuloksista blogissa – pitkällisesti ja perusteellisesi. Minua kiinnostaa, mitä vaatteet sanoisivat, jos osaisivat puhua. Sen ne nyt ainakin varmaan kertoisivat, miten ne toimivat käytössä ja miksi juuri minun tai sinun kannattaisi ystävystyä niiden kanssa.

Vaate ei ole kuva, onneksi. Sillä on monenlaisia ominaisuuksia, ja hyvän suunnittelun tunnistaa siitä, että kaikki yksityiskohdat puhuttelevat. Jostain syystä niitä on yleensä kuitenkin vaikea selvittää.

Inspiroidun vaatteissa siitä, miten ne palvelevat ihmistä ja sopivat päälle, millaisia tunnetiloja ne luovat, millaisiin kulttuurisiin seikkoihin ne yhdistyvät, miten ne elävät ja kestävät. Me kaikki kuitenkin käytämme vaatteita joka päivä. Joka päivä teemme vaatevalintoja, halusimme tai emme. Uskon, että helppous on yksi iso kriteeri valinnoissamme. Emme jaksa nähdä kohtuutonta vaivaa ostaaksemme vaatteita emmekä selvittääksemme niiden ominaisuuksia. Vaatteen pitää olla helppo myös päällä.

Siksi vaatteesta pitää ehdottomasti kertoa muutakin kuin että siinä on ihana kuosi tai söpö leikkaus. Vasta sitten ne muodostuvat oikeasti kiinnostaviksi, tarinoiksi. Arvokkaiksi.

Aion yrittää.

***

Ensimmäinen vaate on jo testissä. Se on Kude Oy:n musta Leija-mekko, jonka yritys ystävällisesti tarjosi minulle käyttöön. Mekko on jo muutamassa päivässä paljastunut varsin monikäyttöiseksi vaatekappaleeksi. Tarkempi katsaus seuraa, kun saan siitä vähän lisää kokemusta.

Runoja shoppailun tilalle

img_4701

Olen ennenkin kirjoittanut, etten usko vaatteiden ostolakkoon aiheeseen liittyvien pulmien ratkaisijana. Toki vaikkapa vuoden ostolakko varmasti paljastaa yhtä ja toista omasta ostokäyttäytymisestä ja voi siten olla hyödyllinen, mutta olen arvellut, että tarpeet sen myötä vain kasautuvat. Vuoden kuluttua kaikki alusvaatteet ja sukat ovat kulahtaneita, on pikainen tarve uusille farkuille ja niin edelleen. (Ja tämä on vaarallista miksi? En tiedä.)

Enemmän olen kaivannut ideaa, jonka vastikään löysin Worn values -blogista. Nimittäin shoppailulakkoa, tai ikkunaostosten lopettamista. Se on vähemmän ehdoton ja joustavampi mutta osuu ongelman ytimeen.

Siis: tarpeeseen saa ostaa. Jos sukat menevät rikki, saa ostaa uudet. Jos tarvitsee takin, sen voi ostaa. Shoppailulakon ideana on lopettaa se, mitä ainakin minä teen yhä, vaikka en useimmiten ostakaan mitään: kaupoissa kiertely, nettikauppojen klikkailu. Ajanvieteshoppailu. Se, että käytän paljon aikaani kuluttamisen ajattelemiseen ja alistan ajatukseni markkinoiden määräämiin muotteihin.

Ongelmaa ei tietenkään ole, jos nauttii kaupoissa kiertelystä ja haluaa käyttää siihen aikaansa. Mutta jos on kuin minä ja vain klikkailee kauppoja tylsyyksissään, tottumuksesta (ja ehkä vähän toivoo löytävänsä ostettavaa kunnes saa klikattua itsensä pois sieltä sivulta ja huoattua, että huh, pääsinpäs ostamatta), shoppailulakosta voi olla iloa.

Voisinko vapauttaa itseni seuraamasta, mitä minulle juuri nyt myytäisiin superhyvään hintaan? Vapautua kehittelemästä tarpeita ja keskittyä mieluummin vaikka huoltamaan sitä, mitä jo omistan? Louisa kirjoittaa asiasta hyvin.

***

En ole ihan varma, mitä shoppailun lopettaminen käytännössä tarkoittaisi. Ainakin tietyn epätäydellisyyden hyväksymistä. Kaikki vaatteet eivät nimittäin voi koko ajan olla täydellisiä, ellei niiden uusimiseen käytä paljon aikaa (ja silloinkin se taitaa olla epätodennäköistä). Todettava kyllä on, että ainakaan minun vaatteeni eivät nytkään ole täydellisiä. Näen puutteet, koska tiedän, mitä kaupoissa olisi tarjolla. Pränikämpiä. Kauniimpia. Muodikkaampia. Pirteämpiä.

Tarve on tietysti oma kysymyksensä. Shoppailulakko pakottaisi miettimään, mitä tarve minulle tarkoittaa. Jos aluspaitani ovat hiutuneita ja melkein läpinäkyviä mutta kuitenkin toimivat tarkoituksessaan muiden vaatteiden alla, tarvitsenko (omasta mielestäni!) uusia?

Tällaisia päätöksiä joudun tekemään. Mutta on rehellisyyden nimissä todettava, että teen niitä jo nyt. Säästän mieluusti siellä, missä voin, ja koen velvollisuutta käyttää erityisesti kierrätyskelvottomat vaatteet mahdollisimman loppuun.

On kuitenkin myös sellaisia haluja/tarpeita kuin kuviollinen paita. Minulla ei ole kuviollista paitaa. Haluaisin sellaisen. Mutta tarve? Tosiasiassa pärjään kyllä hyvin ilmankin. Minulla on monta yksiväristä paitaa (miten ihanaa! Minulla tosiaan on monta yksiväristä paitaa!). Ja jos avaan suosikkinettikauppani sivut selaillakseni vaihtoehtoja, todennäköisin lopputulos on, että en löydä täydellistä kuviollista paitaa vaan keksin joitakin muita vaatteita, joita nyt vaan olisi kiva ostaa. Koska… Niin, miksi? Siksi ehkä, että minkä tahansa löytämisestä saa hetkellistä iloa.

Tosiasiassa haluaisin kuitenkin löytää elämässäni ihan toisenlaisia asioita kuin kauniita mekkoja ja luksuöösin näköisiä paitoja.

Jos ajattelen asiaa hetkenkään, ne mekot ovat minulle aivan sama, kunhan joskus saan nähdä kukan nupullaan, putoavan lehden, pilven liikkeen tai vaikuttavan taulun – tai lukea ihmeellisen runon, nähdä nuorallakävelijän. Voidaan väittää, että nämä asiat eivät ole keskenään vaihtoehtoisia, mutta kyllä ne vähän ovat.

”Sillä missä on sinun aarteesi, siellä on myös sinun sydämesi” on minusta Matteukselta (Matt. 6:21) varsin pätevä oivallus. Energiani on juuri siellä, mihin sitä käytän.

***

Vuosi 2017 on alkamassa. Ajattelen varovasti vaateshoppailulakon mahdollisuutta. Ryhtyisinkö? Jos vaikka jokaisena tylsänä hetkenä lukisin runon? Aika ihana ajatus, oikeastaan.

Tummansininen lierihattu ja muita puettavia tarinoita

img_1257

Vuosi sitten marraskuussa ostin hatun. Se on tummansininen lierihattu, italialaista villaa. Se löytyi vintagekaupasta Pariisin viidennestä kaupunginosasta.

Tuo hattu on nyt eteiseni seinällä Helsingin-kodissa. Se pääsee käyttöön aika harvoin, koska Helsinki, varsinkaan sen perheystävällinen lähiö (tai kuten kauniimmin sanotaan, esikaupunki), ei oikein ole hattualuetta. Kun on kylmä, ihmiset vetävät villapipot syvälle päähän ja laittavat jalkaansa goretex-kengät. Kun on kylmä, ymmärrän kyllä miksi, vaikka mieluummin haluaisin olla hatussa ja siroissa nahkakengissä kulkeva, itsensä kauniiksi tunteva henkilö. Kun taas on lämpimämpi, ihmiset pukeutuvat sellaisiin materiaaleihin kuin softshell (minulle ei tähän päivään mennessä ole kovin hyvin selvinnyt, mitä se on). Pukeudu siinä sitten eleganttiin lierihattuun! (Ehkä pitäisi.)

Käyttökerroista viis, tuo hattu edustaa minulle elämää. Sitä, että se jatkuu järkytysten, traumojen, masennuksen ja kuoleman jälkeen. Muistan täsmällisen päivän sen ostolle: se oli 18.11., viisi päivää terrori-iskujen jälkeen. Edellisenä iltana olimme uskaltautuneet ensimmäistä kertaa illalla ulos, konserttiin, ja sen päivän vietimme tuona mieleen painuneena iltana konsertoineiden, Suomesta tulleiden bändiläisten kanssa. Muistan, millaisia vaatteita kukakin vintagekaupassa kokeili. Tunnelmassa oli häivähdys kepeyttä.

Joinakin hetkinä aika hidastuu. Se matelee ja ryömii, se painuu merkkeinä mieleen. Toisista ajoista en muista mitään.

Vaatteet ovat ankkureita. Tummansininen villahattu muistuttaa viikosta terrorin jälkeen, niistä peloista ja siitä nopeasti heränneestä toivosta, siitä miten elämä puskee läpi asioiden joista ei ensin ajattele selviävänsä.

Läpi talven pukeudun syksyllä kuolleen isoäitini villakangastakkiin. Se on upeasti leikattu, hienon värinen ja superlämmin. Ajattelen häntä joka kerta, ajattelen sitä mitä hän sanoisi, jos nyt näkisi minut; selostan hänelle elämäni tapahtumia ja yritän kuvitella, miten hän kommentoisi. Nyt päälläni olevista vaatteistakin muistan hyvin, mistä olen ne aikanaan hankkinut: pellavapaita Kierrätyskeskuksen ilmaislaarista, sen alla oleva villasilkkipaita tuore ostos Stockmannilta synttäreiden kunniaksi; hame ajat sitten bongattu kälyn kirppiskuormasta ja sukkahousut ostettu jonakin joulunaikana söpöstä vaateliikkeestä Fredalla, koska ne olivat ties mitä luomua ja tosi pehmeät (ja ovathan ne!).

Pukeudun joka päivä tarinoihin, luulen että kaikki pukeutuvat. Sekin, joka sanoo ettei ihmeemmin ajattele pukeutumista, ettei ole siitä kiinnostunut. Hänkin laittaa päälleen jotkin vaatteet ja valitsee ne jollakin perusteella, olipa se vaikka että ”ei purista”. Tällaiset perusteet ja merkitykset kiehtovat minua, ne sykähdyttävät paljon enemmän kuin mikään muotikuva tai mainoslehdykän ihanan näköinen kashmirneule, joka takeettomasti lupailee kynttilänvaloisia ja materiantäyteisiä koti-iltoja.

Luemme tarinoita myös siitä, miten kanssaihmisemme pukeutuvat (kuvan naisen pukeutumisesta olen keksinyt jo monta). Olohuoneeni pöydällä lepää tosi paksu kirja: Sheila Hetin, Heidi Julavitsin ja Leanne Shaptonin Women in Clothes. Se on kuin raamatullinen juuri noita tarinoita. Kuvia naisten vaatekokoelmista, kertomuksia vaatteiden tarinoista, pohdintaa vaatevalinnoista, oman tyylin historiasta. Se on kiehtova kirja, johon kuuluu kiinnostava nettiprojekti kysymyksineen.

Mitä vastaisit kysymykseen: Milloin tunnet itsesi kaikista viehättävimmäksi? Tai: Mikä on käänteentekevin keskustelu, jonka olet koskaan käynyt muodista tai tyylistä? Entä: Miten äitisi vartalo ja tyyli on vaikuttanut omaasi?