Aihearkisto: lehtijutut

Käytän lapseni vaatettamiseen holtittomasti aikaa

Posted on by

Tällä viikolla ilmestyneessä Imagessa on esseeni, jossa pohdin lastenvaatenormeja. Paljastan siinä, että minulta menee yhden lapsen vaatteissa pitämiseen arviolta puoli tuntia päivässä. Se on paljon, niin paljon että tekisi mieli perua puheeni (koska nolottaa). 

En kellota lastenvaatehommiin käyttämääni aikaa. Silti arvio ei ole tuulesta temmattu. Esseetä kirjoittaessani seurailin kuukauden ajan, mitä kaikkea tein lapsen vaatteiden eteen, ja jouduin toteamaan, että teen aika paljon. Tähän tietenkin vaikuttavat omat arvoni ja resurssini. Ostan kaiken, minkä ikinä löydän, käytettynä, korjaan paljon ja pyrin hoitamaan pieneksi jääneet ja kulahtaneet vaatteet asiallisesti eteenpäin (en siis siirrä juuri mitään vinteille ja kellareihin tai muihin välivarastoihin). Olen aika varma, että (paljon) helpompaa ja huomattavasti nopeampaa olisi ostaa kaikki tarpeellinen uutena pari kertaa vuodessa. Mutta se ei minulle sovi.

Mitä sitten tein yhden kuukauden aikana?

:: Siirsin syrjään liian pieniä vaatteita, kuvasin joitakin ja etsin niille sijoituspaikkoja kaveripiiristä ja naapurustosta. Hoidin ne uusille omistajilleen. 

:: Hain naapurista kassillisen heille pieneksi jääneitä ja meille vielä isoja vaatteita. Valitsin lapselle käyttöön tulevat. Laitoin muutamat kuminauhakuolleet tai muuten kulahtaneet roskiin (pähkäiltyäni aikani, voiko niin tehdä ja olisiko jokin järkevämpi kierrätystapa olemassa). Kierrätin lopun kassillisen seuraaville halukkaille Buy Nothing -ryhmän kautta. Sovin niiden hakemisesta.

:: Korjasin polvet neljistä housuista, yksistä kahdesti. Osaan käytin nopeaa liimapaikkaa, toisiin aikaavievempää sashiko-kirjontaa. 

:: Etsin uusia, kestävämpiä ja/tai järkevämpiä paikkausmenetelmiä netistä.

:: Lyhensin muutamista polvireikäisistä housuista sortsit, minkä ansiosta sortsiostoksia ei tälle kuumalle kesälle tarvinnut tehdä lainkaan. (Aikaa meni myös ompelukoneen kanssa tappeluun.)

:: Etsin sopivia vaatteita tulevalle kaudelle Facebook-ryhmistä ja Torista (tähän meni paljon aikaa). Ostin juhlavaatteet kesähäihin ja muutamia muita tarpeellisia vaatteita, noudin ne tai sovin postituksesta. 

:: Avauduin ystävälle juhlakenkäpuutteesta ja sain lainaksi passelit kengät sinne kesähäihin. Sen jälkeen ostin Facebook-ryhmästä toiset, joita arvelin helteellä kevyemmiksi. Olivathan ne, mutta lisäksi ne olivat niin leveät, että eivät pysyneet jalassa. Käytimme lainakenkiä.

:: Ostin sandaalit uusina marketista sen jälkeen, kun olin todennut Torista huolella etsimieni ja ostamieni sandaalien olevan auttamatta liian suuret tälle kesälle (oikeastaan pitäisi ehkä sanoa, että sandaalit osti puoliso – aloite asian nopeaksi korjaamiseksi tuli häneltä).

:: Esipuhdistin lukuisia vaatteita sappisaippualla ja pyykkäsin normaaliin tahtiin useamman kerran viikossa.

Laskin, että neljävuotias lapseni on elämänsä aikana käyttänyt jo yli kymmentä kokoa vaatteita. Puljausta on siis todella riittänyt. Nyt kasvutahti vaikuttaa vähän hidastuneen ja niinpä lastenvaatetyökin vähenee. Esseen kirjoittaminen herätteli minut myös seuraamaan kriittisesti omaa ajankäyttöäni. Toki minä pidän vaatepuljauksesta ja teen sitä mielelläni, mutta rajansa kaikella. 

Päätin varjella vastaisuudessa entistäkin pienempää vaatekaapillista mahdollisimman hyvälaatuisia pukineita – ihan vain siksi, että huoltaminen ja korjaaminen on elämään merkitystä tuovaa käsittelytyötä ihan toisella tavalla kuin (edes käytetyn vaatteen) ostaminen. Toistaiseksi näyttää siltä, että tämä syksy sujuu lastenvaatetyön osalta vähän vähemmillä tunneilla.

P:S. Imagen voi tietty ostaa itselleen (kannustan!) mutta myös lukea Helmet-kortilla pääkaupunkiseudun kirjastojen eMagz-palvelussa. Se on mun suosikkijuttu nykyään!

Advertisement

1200 euron viikko

Posted on by

Seuraa rahapuhetta, sillä koen velvollisuudekseni välillä raottaa freelancerin tulonmuodostusta. Palkkioasiat herättävät kollegoiden kesken aina keskustelua, ja monesti ostajat ovat niistä yhtälailla ymmällään.

Laskutin viime viikon töistäni 1200 euroa. Se ei tarkoita palkkaa, vaan maksan tästä summasta 24,1 prosenttia pakollista yrittäjäeläkevakuutusta (YEL), työhuoneeni vuokran, työvälineeni ja niiden päivityksen ja huollon, kirjanpitoni, lomani ja terveydenhuoltoni. Verotettavaa tuloa jää noin puolet laskutettavasta summasta, viime viikolla siis 600 euroa.

Mitä tein? Viikko oli poikkeuksellisen työntäyteinen, ja jouduin jopa kieltäytymään kolmesta juttukeikasta, jotka olisivat tuoneet tuhat euroa lisälaskutettavaa. En yksinkertaisesti olisi ehtinyt tehdä niitä. Tein nytkin töitä täydet työpäivät ja lisäksi kolmena iltana. Yritän välttää iltatöitä, mutta viime viikolla se ei ollut mahdollista, koska deadlineja lähestyvät jutut eivät työajan puitteissa asettuneet. Joka viikko en jaksaisi tällaista työmäärää.

Kirjoitin kaksi isohkoa henkilöjuttua. Toisen olin haastatellut etukäteen ja haastattelunauhankin jo purkanut, toisen haastattelun purkamisineen tein viime viikon aikana. Haastatteluun meni pari tuntia, matkat päälle, ja haastattelunauhan purkamiseen reilu pari tuntia (kysymykset olin suunnitellut valmiiksi). Lisäksi kirjoitin jutut, pyysin kommentteja tilaajilta ja tarkistutin jutut haastateltavilla (toisen jutun viilailu jäi tälle viikolle). Väleissä vastailin sähköposteihin. Perjantain päätteeksi kävin vielä yhdellä lisäjuttukeikalla, jonka olin jossain välissä viikolla suunnitellut. Valmistauduin myös maanantain töihin, koska tiedossa oli pari haastattelua heti aamusta.

Yhteensä tein töitä kolmelle toimeksiantajalle. Yhtään myyntiä en ehtinyt tehdä, mikä todennäköisesti kostautuu lähiviikkoina.

Viikko oli poikkeuksellinen sikäli, että päällekkäin oli kaksi henkilöjuttua, jotka kuormittavat ajattelua paljon. Niitä on kiva välillä tehdä – näidenkin juttujen tähden sain keskustella pitkään kahden todella mielenkiintoisen ihmisen kanssa – mutta mieluusti eri viikoilla. Nyt flunssa oli sotkenut suunnitelmia; jouduin pari viikkoa sitten olemaan koronatestikaranteenissa muutaman päivän ja perumaan haastattelun (henkilöjuttuja varten ihmisiä on aika tylsä haastatella puhelimitse tai videoitse, vaikka sekin on koettu).

Jos tienaisin joka viikko samalla tavalla kuin viime viikolla, verotettava tuloni olisi 2400 euroa kuussa. Tosiasiassa tulojen määrä riippuu monesta tekijästä. Pienemmistä ja siksi usein vähemmän vaativista jutuista tienaa suhteessa paremmin. Henkilöjutut taas vaativat ympärilleen ilmaa, jotta en toimittajana tee väkivaltaa haastateltavan ajatuksille. On ehdittävä ajatella. Siksi varaan niille työpäiviä mieluummin hiukan yläkanttiin vaikka palkkio jää siten suhteellisesti pieneksi. Viimeviikkoinen viisi päivää kahdelle isolle jutulle oli minulle minimi. Olen tehnyt toimittajan hommia parikymmentä vuotta ja tiedän, että tämän nopeammaksi en tule. En osaa ajatella pikavauhtia.

Freelancerin todellisuutta on sekin, että aina ei ole isoja eikä pieniä juttuja viikolle aikataulutettavaksi. Kiireiset viikot kostautuvat, jos myyntiä ei ehdi tehdä eikä vakituisilta asiakkailta tule sopivasti tilauksia. Silloin viikkotulo tietysti putoaa, joskus nollaan asti.

Suomen freelance-journalistit ry, johon minäkin kuulun, julkaisee vuosittain palkkiosuosituksia. Jos haluaisin päästä palkkasuhteisen toimittajan mediaaniansioon 3774 euroa kuussa, minun pitäisi laskuttaa päivän työstä reilu 500 euroa ja viikosta reilu 2500. Se on hyvä tavoite. Käytännössä lehdissä on yleensä tarkat palkkiotaulukot, jotka ovat aika kaukana suosituksista. Tai sitten pitäisi osata ajatella tuplanopeudella.

Köyhyys on mutkikas juttu

Posted on by

Köyhyydestä kertovia juttuja seuraavat yleensä aina kommentit, joissa kerrotaan 1) miksi jutussa esitelty köyhyydestä kärsivä henkilö ei ole köyhä tai miksi hänen ei pitäisi tuntea itseään sellaiseksi ja 2) mitä jutussa haastatellun henkilön olisi pitänyt tai pitäisi yhä tehdä toisin välttääkseen köyhyyden.

Köyhyyttä kokeva joutuu tilanteeseen, jossa toiset helposti katsovat oikeudekseen ojentaa, neuvoa, ohjata, valmentaa ja kepittää häntä. Vain siksi, että hänellä syystä tai toisesta on liian vähän rahaa. Selvää näille kommentaattoreille on se, että köyhä ei saa käydä leffassa, tupakoida, matkustaa, syödä sipsejä tai pitää koiraa. Joskus vaikuttaa siltäkin, että nämä ihmiset kuvittelevat köyhyyden aiheutuvan tällaisista pikkuasioista (joihin he itse eivät tietenkään suin surminkaan ole syyllistyneet!).

Ikävä kyllä köyhyys on rakenteellinen ongelma. Tämä unohtuu yleensä kommenteista kokonaan. Tupakointi ei aiheuta köyhyyttä, eikä koira tai mikropitsan syöntikään. Tilanne yksi (joka voi olla monen tilanteen summa) aiheuttaa köyhyyden, mutta sitä seuraavat tilanteet kaksi ja kolme tyypillisesti lisäävät sitä (ja sen myötä muutakin huonovointisuutta). Monesti mitkään näistä tilanteista eivät ole niistä kärsivän ihmisen omia syitä.

Tein keväällä jutun Martin-Éric Racinesta, joka ilmoittautui, kun etsin köyhyyttä kokevista ihmisistä koostuvassa Facebook-ryhmässä toimeentulotukea saavaa haastateltavaa. Hän oli löytö, koska osasi konkretisoida köyhyyden syitä niin, että asiaa tuntemattomankin kuvittelisi ymmärtävän.

Siis seuraavasti: Ensin hän jäi työttömäksi (koska maailmanlaajuinen lama). Sitten tuli mahdottomaksi maksaa työssäkäyntiaikana otettuja velkoja (koska töitä ei ammattitaidosta ja kovasta yrityksestä huolimatta löytynyt). Koska velkojen uudelleenjärjestely oli mahdotonta, seurauksena oli maksuhäiriömerkintä. Tämän seurauksena puolestaan on lähes mahdotonta saada asuntoa, mistä syystä pitää asua liian kalliisti siellä, missä ylipäätään voi. Asumistuki ei muutenkaan kata asumisen menoja Helsingissä, mikä ajaa ihmisiä vakituisesti toimeentulotuelle. Näin rahatilanne huononee entisestään. Ammatillisia verkostoja ole varaa pitää yllä ja työn löytäminen vaikeutuu. Lisäksi moniin töihin tarvitaan Suomessa tukku lupakortteja, joita ei ole toimeentulotuella varaa hankkia. Keikkatyöt taas viivästyttävät tukien maksua niin, että vähävarainen ihminen voi niitä vastaanottamalla jäädä vaikkapa kuukaudeksi tai pariksi ilman mitään rahaa, mikä on tietenkin ihan mahdoton skenaario. Köyhyys siis lisää köyhyyttä. (Silti tätäkin juttua seuraa kommenttiketju, jossa kerrotaan, mitä haastateltavan olisi pitänyt tehdä toisin.)

Olen tosi iloinen, että tämä juttuni sai marraskuun lopussa Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen verkoston EAPN-Finin Kunnioittavasti köyhyydestä -journalistikilpailussa toisen kunniamaininnan. Raadin jäsen Eeva-Maria Grekula perusteli sitä seuraavasti:

Juttu nostaa kunnioittavasti ja asiallisella kielellä esiin köyhyyttä kokeneen ihmisen tilanteen, mutta liittää sen yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Se tuo esiin köyhyyden rakenteelliset syyt ja kuvaa sen yleisempiä vaikutuksia. Ihminen näytetään aktiivisena. Hän ei ole suostunut uhriksi.

Kilvan voitti Jani Kaaron blogikirjoitus Paraneeko köyhyys rahalla? Seuran sivuilla. Hän perustelee siinä tutkimuksin, että köyhän ongelma ratkeaisi yksinkertaisesti: antamalla tälle rahaa. Ensimmäisen kunniamaininnan sai Anu Silfverbergin Long Play -sivuääni Onko työttömiä olemassa?, jossa hän pohtii käyttämämme kielen ja yhteiskunnallisen ilmapiirin yhteyttä. Nekin kannattaa lukea!

Miten kirjoittaa toisin ajattelevasta

Posted on by

Kirjoitin torstaina ilmestyneeseen Kirkko & kaupunkiin artikkelin konservatiivikristityistä. Minua kiinnosti, miten ihmisestä tulee naispappeuden vastustaja, ja millaiset tekijät pitävät jäsenet mukana konservatiivisissa yhteisöissä. Mikä niissä toimii liimana? Juttua varten haastattelin kahta pari–kolmekymppistä, jotka molemmat vaikuttavat naispappeuteen ja homoseksuaalisuuden harjoittamiseen kielteisesti suhtautuvissa järjestöissä.

Juttu on luettavissa täällä.

Koko jutunteon prosessi oli tekijälleen opettavainen. Se oli kuuntelemisen harjoittelua. Halusin kertoa, mitä haastateltavat sanoivat, en kaiuttaa toimittajan äänellä sitä, mikä minusta on oikein. Jos jotakin, niin haluaisin oppia hyväksi kysyjäksi ja vastausten kuuntelijaksi. Se on minusta paljon tietämistä vaikeampaa.

Joskus tuntuu, että toimittajana pitäisi olla pitäisi olla oikeudenjakaja. Siitä aiheutuu sellainen seikka, että esimerkiksi konservatiivikristityille tai muille epätrendikkäästi ajatteleville ei usein haluta antaa edes ääntä; katsotaan, että pelkästään se jarruttaa ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa. Ei oikein tiedetä, miten heitä käsiteltäisiin.

Minusta minun tehtäväni toimittajana on kuitenkin yrittää ymmärtää erilaisia näkökulmia. Koko juttuidea lähti siitä, että halusin itse päästä paremmin kärryille siitä, miksi joku nuori kaupunkilainen löytää itsensä hyvin tiukasta uskonnollisesta liikkeestä.

En tietenkään saanut yhden jutun myötä kuin ohuen käsityksen asiasta. Toivon, että se ohut käsitys kuitenkin välittyy myös lukijoille. Pyrin Louis Theroux’n tekniikkaan, jossa hän etsii mielenkiintoisia haastateltavia ja kertoo heidän tarinansa pyrkimättä puhumaan päälle, langettamatta omaa tuomiotaan. Kysymällä vain. Theroux on haastatellut esimerkiksi pornotähtiä, fundamentalistikristittyjä ja vankilaan joutuneita.

Konservatiivijutussa haastateltavat puhuvat omalla äänellään. Molemmat ovat fiksuja ja mahtavia ihmisiä, mutta joskus heidän äänensä sanovat asioita, jotka minun on pitkien keskustelujen jälkeenkin vaikea ymmärtää. Mutta eikö lopulta juuri se ole ihan normaalia elämää? Aikamoinen tylsä harha on sekin, että joskus tulisimme kaikki samanmielisiksi.

Youtubea maailmantuskaan

Posted on by

Saara pohti blogissaan kamalaa maailmantilannetta ja siitä seuravaa ahdistusta, joka pakottaa usein vain kääntämään katseen pois. Jättämään uutiset lukematta ja kommenttipalstat katsomatta. Koska ei pysty.

Tunnistan.

Pariisin terrori-iskujen jälkeen kirjoitin siitä, miksi taide auttaa kamaluuksista seuraavaan pahaan oloon. Mutta joskus taidekin on liikaa. Ihan liian vahvaa siis.

Toiminta auttaa kaikista varmimmin, mutta siihen on vaikeinta ja työläintä tarttua. Yleensä en oikein tiedä, miten toimia. Pelkään asioiden ja ihmisten todellisesta kohtaamisesta aiheutuvaa riittämättömyyden tunnetta.

Silloin käännyn sen puoleen, mitä monesti kutsutaan hömpäksi. Mutta huomaan olevani senkin kanssa hiukan takajaloillani. Esimerkiksi sisustuslehdet, joista ennen olen nauttinut, maistuvat minusta nykyään aika happamilta. Ne näyttäytyvät minulle tuotekatalogeina ja tietynlaisen ihanne-elämäntavan airueina, jonakin sellaisena joka ei yhtään inspiroi tai katkaise ajatuksia.

En tiedä, näenkö ihan vinosti, mutta sisustuslehdissä esitellyt asukkaat tuntuvat useimmiten olevan sitä laatua, joka yhtenään kutsuu ihmisiä kotiinsa syömään, harrastaa ruoanlaittoa, nauttii kaikesta valkoisesta ja on valmis roudaamaan oikeanlaisia tavaroita vaikka maailman ääristä. He vaikuttavat aina erinomaisen hyvin toimeentulevilta. Vai kirjoitetaanko jutut vain aina samoja asioita korostaen?

Jotenkin tämä kaikki kyllästyttää minua, se ei tunnu ihanalta vaan jotenkin rajoittavalta ainoastaan. Vaikka sisustamisessa sinänsä ei ole mitään vikaa, eikä niissä ihmisissä tietenkään. Silti minua kiinnostaisi sellainenkin koti, jossa televisio laitetaan ikkunan eteen ja jossa ei remontoida ”oman näköistä”. Kiinnostaisi asukkaiden filosofia sellaisen takana.

Olen toki löytänyt joitakin uusia rentoutumiskeinoja. Katselen aika usein Jamie Oliverin videoita. En pysty katsomaan hänen esiintymistään hymyilemättä, en edes tällaista ihan perus ”kuinka pilkot sipulin” -videota, saati ruoanlaittoa.

Lisäksi katselen kaikenlaisia diy- ja life hack -juttuja. Vaikka tämä menee nyt ihan vinkkailun puolelle, jaan silti pari viimeaikojen parasta.

Jos sinultakin on joskus lentänyt puuteri/poskipuna/luomiväri roskiin sen jälkeen, kun se on pudonnut lattialle ja hajonnut pieniksi siruiksi, katso tämä video. Siinä kerrotaan, miten puuteri korjataan. Tästä innostuneena olen jopa muuttanut tavallisen poskipunani voidemaiseksi hajottamalla sen ja sekoittamalla karitevoihin. Tuloksena on huomattavan edullinen voidemainen poskipuna.

Järjestelyjutut ovat myös aina jollain ihmeellisellä tavalla rentouttavia. Ehkä niissä ratkotut ongelmat ovat ihmiselle sopivankokoisia. Tämä video tarjoaa kätevän keinon paripeiton pussilakanan vaihtamiseen yksin. Tai no. En ole kyllä kokeillut. Mutta se näyttää nerokkaalta!

Pakkausvideot (siis sellaiset, joissa pakataan jollain tavoin superkätevästi) ovat myös yksi heikkouteni, vaikka en ole juuri tainnut noudattaa niiden vinkkejä. Erityisesti miehille suunnatut versiot ovat kiehtovia. Esimerkiksi tämä. Ja tietysti tämä yhden yön pakkausvinkki, joka toimii siinä tapauksessa, että pärjäät reissussa t-paidalla ja vaihtoalusvaatteilla. Ehkä.

Hyvä kirjailija ei koreile

Posted on by

IMG_5056

Otsikon väite leijui ilmassa taannoisessa kahvipöytäkeskustelussa. Se käsitteli Laura Lindstedtiä (jonka uusinta teosta kukaan keskustelijoista ei ymmärtääkseni ollut lukenut, mutta kas, tässäpä kirjailija josta voi keskustella ulkokirjallisesti!). Minulle muistutettiin, että vasemmistolaisen Finlandia-puheen lisäksi Lindstedtillä on kontollaan toinenkin synti. Se oli yhdelle keskustelijoista ollut se viimeinen niitti jättää kirjailijan teokset ostamatta.

Olin unohtanut, mutta tosiaan: Lindstedt vaihtaa mekon jokaiseen haastatteluun.

Tämä tiedetään, koska toimittaja Antti Majander kertoi sen Helsingin Sanomien Finlandia-voittoa seuranneen lehtijutun aluksi.

Jäin miettimään, miksi kirjailijan mekonvaihtoväli on niin iso asia. Niinpä palasin Hesarin juttuun. Se tosiaan alkaa mekkoasioilla kuin ne olisivat jutun tärkein anti.

Teoksen tiedottaja Hannele Jyrkkä perustelee jutussa mekkojen vaihtoa sillä, että Lindstedt on suunnitellut kaiken etukäteen. Toimittaja ei tyydy tähän, vaan esittää lähinnä sarkastiseksi lukemani kommentin: ”Näin pätevän huomaavaista voittajaa kaunokirjallisuuden Finlandialla ei ole aikaisemmin ollut!” Tällä lausumalla Majander asettelee lähtökohdat kaikelle juttua seuranneelle keskustelulle, myös meidän kahvipöydässämme monta kuukautta myöhemmin käydylle.

Minun tuttavapiirissäni ei ole kovinkaan epätavallista valita uniikki asu tärkeisiin tilanteisiin. Kokeneelle kirjallisuustoimittajalle (jonka sukupuoli tekisi tässä mieli mainita) ilmeisesti oli yllättävää, että palkittu kirjailija pohtii vaatetuksen kaltaista seikkaa.

Vai oliko yllätys se, että kirjailija huolehtii julkisuuskuvastaan? Vai halusiko Majander puhua mekoista jostakin muusta syystä?

***

Muistan toisenkin Hesarin jutun, Jouni K. Kemppaisen artikkelin Kari Hotakaisesta onnettomuuden jälkeen. Sen alussa kerrotaan kirjailijan työhuoneesta.

Kirjailija Hotakaisen työhuone on ikkunaton koppero, jonka lattialla rahisee kenkien alla hiekka ja puolikarkea sepeli.

Missä ovat Helena Karihtalan suosittelemat kodikkuutta luovat yksityiskohdat, kuten arvokas matkamuisto, tuoreet kukat, matto tai tyylikäs valaisin?

Olenko ihan väärässä, kun kuulen tässäkin hiukan lämmintä sarkasmia – en Hotakaista vaan sisustussuunnittelija Karihtalan näkemyksiä kohtaan? Koska oikea, rehellinen suomalaiskirjailijahan todella kirjoittaa vaikka ikkunattomassa kopissa. Hän ei välitä tuoreista kukista! Ja Kemppainen summaakin:

”Se on toki myönnettävä, että elämme kovassa maailmassa, jossa vain tulokset ratkaisevat, ja niitä on tässä työhuoneessa kieltämättä syntynyt.” (Tästä tuntuu puuttuvan vain humoristinen loppukaneetti: Kova äijä.)

Hotakaisen työhuoneen kohdalla tulokset ratkaisevat mutta Lindstedtin mekkojen kohdalla eivät?

***

Kirjailijuus on julkinen ammatti. On helppo ymmärtää, että jatkuvan julkisen palautteen ja kommentoinnin sietäminen voi vaatia roolihahmon ottamista. Moni kirjailija vaikuttaa etäännyttäneen kirjailijaminänsä arkiminästään.

Hotakainen on julkisuudessa se vähän lumpsu suomalainen mies, jolla on kuiva huumori ja joka ei juuri kauneudesta perusta. Se hyväksytään, siitä pidetään. Sofi Oksanen on näyttävä gootti, vähän niin kuin sarjakuvahahmo. Siihen on totuttu. Molemmat pukeutuvat vaatteisiin, toinen ehkä harkitun sattumanvaraisiin (kuten hahmon tyyliin kuuluu) ja toinen taas erittäin tarkasti valittuihin (kuten hahmon tyyliin kuuluu).

Joka haastatteluun mekkoa vaihtava, suorapuheinen naiskirjailijahahmo on kuitenkin monelle liikaa. Johtuuko se siitä tylsästä tosiasiasta, että mekon vaihtamista – juuri mekon, ei housujen! – pidetään naisellisena, iloisena tai jopa kevytkenkäisenä ominaisuutena? Ja kuitenkaan ei tarvitse mennä kuin muutamia vuosikymmeniä taaksepäin ja kaupunkilaisnaisen vaatevarustukseen kuului ilman muuta sellaisia osia kuin kävelypuku, arkipuku ja aamutakki, eri vuorokaudenajoille eri vaatteet siis.

Jostakin syystä kauneus, eleganssi, tyylikkyys ja itsestä huolehtiminen eivät oikein sovi yhteen suomalaisen kirjailijakuvan kanssa. Jos Lindstedtistä kuulemiani kommentteja on uskominen, mekkoasia saattaa jopa vähentää kirjailijan teosmyyntiä.

Kaikki saavat tietysti valita, mitä ostavat ja mistä kiinnostuvat. Monista tähän tapaukseen liittyvistä kommenteista tulee kuitenkin läheisesti mieleen jokin entisajan maailma, jossa lisääntymisikäinen, ulkonäöstään välittävä, uraansa suunnitteleva ja mielipiteitä omaava nainen oli sovittua järjestystä pahiten uhkaava olento.

Toivottavasti tulkitsen kaiken väärin.

Työn arvo

Posted on by

Monien töiden tekemisen olemusta on vaikea selittää heille, jotka tekevät työkseen muuta. Niin myös tekstien.

Kaikki suomalaiset ovat joskus kirjoittaneet koulussa aineita ja muistavat, millaista se saattoi olla: nopeasti aamupalapöydässä roiskaistiin tietty määrä sanoja peräkkäin, ja siinä se oli, valmis teksti.

Helppoa! Kaikkihan me osaamme kirjoittaa.

Mutta ammattikirjoittamisen pitäisi olla jotakin ihan muuta kuin vain merkkien peräkkäin panemisen taitoa.

Hyvä teksti on taidokas illuusio. Se tuntuu syntyneen hetkessä, pakottomasti, mutta tarjoaa silti jotakin aivan uutta tai kiteyttää jotakin vanhaa.

Lukuun ottamatta todellisia onnenkantamoisia, sellainen teksti – todella hyvä teksti – ei kuitenkaan koskaan synny hetkessä, tunnissa, kahdessa tai edes kolmessa. Se vaatii useimmiten päiväkausien ajattelun. Kirjoittaminenkin vie monta tuntia.

Ajattelen tätä asiaa aina, kun myyn omaa työtäni. Usein on niin, että itse kirjoittamisesta ollaan valmiita maksamaan, mutta ajattelusta ei. Oletetaan ilmeisesti, että hyvä teksti tipahtaa kirjoittajalle taivaasta.

Vaihtoehtona tällöin olisi tietysti tehdä huonompi teksti nopeasti. Se olisi kapitalismin hengen mukaista: toimisin sen mukaan, että tietystä työstä ollaan valmiita maksamaan tietty summa rahaa. Toteaisin, että tämä summa on työn arvo.

Mutta kun se on minusta väärin. Tekstin arvoa ei mitata tililleni napsahtavina euroina.

***

Olen kirjoittanut ammatikseni yli kymmenen vuotta ja suoltanut maailmaan paljon tekstiä, hyvää ja huonompaa.

Silti ajattelen, että sisältö sisällön vuoksi on turhaa. Liian nopeasti tai löysällä ajatuksella tehty teksti ei paranna maailmaa yhtään. Sellaisia kirjoitetaan liikaa.

Toivoisin, että tulevaisuudessa oltaisiin valmiit maksamaan enemmän ajattelusta. Olisi tilaa tehdä työ kunnolla, niin että sillä olisi mahdollisuus liikuttaa ihmisiä. Panostettaisiin vielä enemmän syvyyteen ja mielenkiintoisuuteen. Ei pelättäisi pituutta eikä hitautta.

Nykymaailmassa ammattikirjoittajan on useimmiten kirjoitettava tietty merkkimäärä tietyn konseptin mukaan tiettyyn, huolella kohderyhmättyyn lehteen. Se on varmaan ihan hieno liiketoimintalogiikka (ja nopeuttaa kirjoittamistakin), mutta se on kyllä myös hyvin tylsää. Jos joka viikko tai kuukausi tai kvartaali luen lehdestä niin huolella konseptoidut jutut että ne kuulostavat joka kerta ihan samoilta, on aika suuri vaara että lopetan lukemisen tyystin.

***

Ajatellaanpa seuraavaa: Kotiin tulee putkimies. Onko parempi, että hän tekee työnsä hemmetin hyvin ja laskuttaa enemmän vai että hän tekee työnsä hiukan sinne päin, mutta on halpa?

Tai hammaslääkäri. Riittääkö, että hän tekee työnsä melko hyvin? Kätilö? Tarjoilija?

Minusta työn arvo on siinä, että saa tehdä jotakin hyvin ja parantaa siten maailmaa jonkin pienen kulman verran. Tällöin työllä tuntuu olevan merkitystä, mikä taas tuo onnellisuutta sekä sen tekijälle että sen vaikutuspiirissä oleville.

Työn arvo ei ole siinä rahassa, jonka joku siitä ansaitsee.

Paras paikka kirjoittaa

Posted on by

Kirjailija Jukka Laajarinne pohti blogissaan toukokuussa kirjallisuuden tiloja: kirjoittamisen ja lukemisen paikkoja.

Tätä kirjoittaessani olen mökillä, jonka lämpimät sisätilat koostuvat kahdesta pienestä huoneesta. Toisessa niistä puolisoni kirjoittaa. Koska on aurinkoinen päivä, minä istun läppärin kanssa kuistilla. Muuten olisin siinä toisessa huoneessa, jonne onneksi on erillinen sisäänkäynti. Kirjoitushuoneeseen ei nimittäin ole meneminen eikä siellä ole käyminen. Se on keskittymisen tilaa, siellä punotaan pitkiä ajatuksia. Niitä ei saa häiritä. Kahden kirjoittajan elämässä tällaisilla asioilla on suuri arvo.

Kuvittelin aina, että kirjoittamistyön voi viedä mukanaan mihin tahansa. Olen kuitenkin oppinut, että se vaatii rutiineja. Mitä pidempi teksti on työn alla, sitä tiukempia rutiineja kaivataan. En voi ruveta missä tahansa ja millaisessa tilanteessa tahansa kirjoittamaan, vaikka voin ehkä kyllä kirjoitella.

Laajarinne kirjoittaa, ettei hän pysty kirjoittamaan kodin yleisissä tiloissa, vaikka ketään ei olisi kotonakaan: ”muut ovat olohuoneessa läsnä silloinkin kun eivät ole paikalla”. Kuvaus on osuva.

Erityinen työhuone vetää minuakin keskittyneeseen kirjoitustyöhön eri tavoin kuin koti. Sekin vaatii kuitenkin rutiinin: sen, että menen sinne joka aamu tai edes useimmiten. Silloin työ etenee parhaiten ja voin jatkaa siitä, mihin jäin. Minulla on tunne, että työhuone olisi parhaimmillaan, jos sen ikkunasta näkyisi ihmisiä liikkeessä. Toivottavasti saan joskus kokeilla.

Luovimmillani en kuitenkaan ole työhuoneessa enkä varsinkaan toimistoympäristössä. Ajatustyöni tapahtuu liikkeessä. Pidempi kirjoittaminen vaatii usein askelia ja tuijottelua ikkunasta ulos.

Minulle paikan – siis näkökulman – vaihtaminen aina välillä on kirjoittamistyön laadun ylläpidon kannalta hyvin tärkeää, mutta yhdessä paikassa on pysyttävä tarpeeksi pitkään. Muutaman päivän tai viikonkaan reissu ei toimi, vaikka voikin herättää hyviä ajatuksia.

Olen kirjoittanut eniten asuessani vuoden Pariisissa (kirjoitin kahviloissa) ja puoli vuotta Beninissä (kirjoitin sängyllä, hyttysverkon sisällä tai kotona muovipöydän ääressä). Kirjoitin paljon myös sinä kesänä, jonka vietin vaarini kanssa hänen rakentamassaan rintamamiestalossa Etelä-Pohjanmaalla. Vaari oli melkein kuuro, joten emme puhuneet paljon. Hän istui keinutuolissa, minä kokkasin, kuokin ja kirjoitin.

Jo paikanvaihtoväline on usein hyvä kirjoituspaikka. Juna on suosikkini – välitila ja vaihtuvat maisemat! Ehdoton vaatimus on tosin vierustoverittomuus. Siksi auto ja lentokone toimivat huonosti.

Pieniä paikanvaihtoja voi tehdä kotikaupungissakin. Pitkän lehtiartikkelin ensimmäinen versio syntyy minulta usein parhaiten kahvilassa, jossa on ihmisiä mutta jossa kukaan ei ole kiinnostunut minusta.

Kahvilointiinkin tarvitsen rutiinia, tai ainakin valmiita päätöksiä. Minun on ehdottomasti päätettävä jo edellisenä päivänä, minne seuraavana suuntaan. Asiaa ei voi ryhtyä aamulla arpomaan. Se vie aikaa ja ajatuksia tärkeämmältä.

Kuuntelin taannoin onnellisuusfilosofi Frank Martelan haastattelua, jossa hän totesi, että ihmisellä on tahdonvoimaa vain tietty määrä. Sen kaiken voi kuluttaa vaikka kauppareissulla supermarketissa (”en osta tuota, tuon taas tarvitsen…”). Rutiinihavaintojeni valossa tämä kuulosti loogiselta. Haluaisin kuluttaa oman (vähäisen) tahdonvoimani mieluummin siihen, että saan tehtyä päivän aikana itselleni tärkeitä asioita. Kirjoituspäivänä on välteltävä supermarketteja ja ravintoloita.

P.S. The Guardianissa on kiehtova sarja kirjoittajien ja muiden taiteilijoiden huoneista.

Yhteinen vaatekaappi

Posted on by

Visioin joitakin aikoja sitten juhlavaaterinkiä. En ole toteuttanut ideaa, mutta sen sijaan liityin viime tiistaina vaatelainaamo Vaaterekin jäseneksi.

Vaaterekki on auki Made in Kalliossa joka tiistai. Se on kuin monen ihmisen yhteinen vaatekaappi. Vaatteita saa lainata kaksi kerrallaan aina kahdeksi viikoksi koko jäsenyytensä ajan. Kuukauden jäsenyys maksaa 40 euroa, puolen vuoden 110 euroa. Suosikkivaatetta saa kuulemma myös varata omaan spesiaalitilanteeseensa, ettei jää h-hetkellä nuolemaan näppejään.

Kun olin ensimmäisen kerran selannut rekkien vaatteet läpi, ajattelin, että mietin vielä; liityn sitten ensi kerralla. Mikään ei ollut ihan just oman näköistä ja (hyvin kasuaaleihin) tarpeisiini sopivaa. Vaaterekin Veera kuitenkin kannusti kokeilemaan hiukankin kivan oloisia vaatteita. Ne voisivat kuulemma yllättää.

Nappasin yhtä ja toista sovituskoppiin mukaan, ja totesin Veeran olleen oikeassa.

Lähdin vaatelainaamosta kahden vaatteen kanssa. Valitsin Muka van Kerttu-kauluspaidan ja MEM Ekodesignin kierrätysmatskuista tehdyt slim-pantsit. Kumpaakaan en olisi ostanut kaupasta, mutta juuri se on minusta mainiota. Vaatelainaamon avulla voi kokeilla jotain itselleen hiukan erikoista. Kerttu-paidasta tuli päivässä ehdoton suosikki.

Yhden toiveen haluaisin kuitenkin suomalaisille vaatesuunnittelijoille esittää: voisitteko ystävällisesti käyttää jotain muutakin neutraalia väriä kuin mustaa? Musta on hieno, mutta erityisesti keväällä ja kesällä ihminen tarvitsee jotain muutakin. Enkä nyt tarkoita korallia tai kirkkaanvihreää (heleitä ja kirkuvia värejä on myös tarjolla), vaan esim. kaunista beigeä, erilaisia sinisiä ja vaaleita harmaita.

En tiedä, tuleeko minusta Vaaterekin kantis – siis kaipaanko edes kahden viikon välein vaihtelua – mutta idea on loistava. Tuntuu, että aika on nyt kypsempi vaatteiden ja tavaroiden jakamispalveluille kuin muutama vuosi sitten, jolloin edellinen ja jo lopetettu Vaatelainaamo aloitti Helsingissä. Jos kävisin joka päivä asiallista pukeutumista vaativissa töissä, hyödyntäisin vaatelainaamoa ehdottomasti. Ja jos asuisin Kalliossa, en ehkä tarvitsisi kummoista vaatekaappia kotona ollenkaan! Tervetuloa, tulevaisuus.

P.S. Kirjoitin Vaaterekistä ja Veerasta myös pienen jutun, joka on luettavissa täällä.

Villi meininki

Posted on by

Rakastan porkkanoita. Siksi rakastan nyt myös vuohenputkea. Kun nuoren vuohenputken varren katkaisee, se tuoksuu lempparijuurekseltani selvästi, ja siltä se myös maistuu. Hennosti mutta voimakkaasti.

Joskus juttua tehdessä käy huonosti, tai siis hyvin, siten että innostuu tarpeettomankin paljon. Ei vain haastateltavista, vaan aiheesta.

Villiyrtit ovat ihan hyvä innostuksen kohde juuri nyt. Niitä on pihat ja ojanvieret kukkuroillaan. Ne ovat pieniä ja suloisia ja kuulemma parhaimmillaan.

En ole aiemmin tuntenut kuin nokkosen, ketunleivän ja voikukan. Asiantuntevalla opastuksella sain laajennettua repertuaariani vuohenputkeen, nuoreen maitohorsmaan ja peltokanankaaliin. Ainoastaan tuosta jälkimmäisestä en ole oikein päässyt kärryille, vaikka sen pitäisi olla Suomen luonnon aatelia. Keräämäni yksilöt maistuivat raakoina kitkeriltä.

Aion jatkaa aiheeseen perehtymistä. Horta, siis ne villit, puskee maasta joka tapauksessa, jopa silloin, kun yritämme kovalla vaivalla estää niiden eloa. Se on ilmaista, sitä saa läheltä ja se on ravintoainepitoisuuksiltaan ihan eri lukemilla viljeltyjen vihannesten kanssa.

Jo lapsena kaikenlainen rikkaruohojen kitkeminen tuntui minusta epämääräisen pahalta. Ettäkö yhdet saavat elää ja toisten täytyy kuolla? Hortoilu korjaa tämän vääryyden. Vihdoinkin!