Miten kirjoittaa toisin ajattelevasta

Kirjoitin torstaina ilmestyneeseen Kirkko & kaupunkiin artikkelin konservatiivikristityistä. Minua kiinnosti, miten ihmisestä tulee naispappeuden vastustaja, ja millaiset tekijät pitävät jäsenet mukana konservatiivisissa yhteisöissä. Mikä niissä toimii liimana? Juttua varten haastattelin kahta pari–kolmekymppistä, jotka molemmat vaikuttavat naispappeuteen ja homoseksuaalisuuden harjoittamiseen kielteisesti suhtautuvissa järjestöissä.

Juttu on luettavissa täällä.

Koko jutunteon prosessi oli tekijälleen opettavainen. Se oli kuuntelemisen harjoittelua. Halusin kertoa, mitä haastateltavat sanoivat, en kaiuttaa toimittajan äänellä sitä, mikä minusta on oikein. Jos jotakin, niin haluaisin oppia hyväksi kysyjäksi ja vastausten kuuntelijaksi. Se on minusta paljon tietämistä vaikeampaa.

Joskus tuntuu, että toimittajana pitäisi olla pitäisi olla oikeudenjakaja. Siitä aiheutuu sellainen seikka, että esimerkiksi konservatiivikristityille tai muille epätrendikkäästi ajatteleville ei usein haluta antaa edes ääntä; katsotaan, että pelkästään se jarruttaa ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa. Ei oikein tiedetä, miten heitä käsiteltäisiin.

Minusta minun tehtäväni toimittajana on kuitenkin yrittää ymmärtää erilaisia näkökulmia. Koko juttuidea lähti siitä, että halusin itse päästä paremmin kärryille siitä, miksi joku nuori kaupunkilainen löytää itsensä hyvin tiukasta uskonnollisesta liikkeestä.

En tietenkään saanut yhden jutun myötä kuin ohuen käsityksen asiasta. Toivon, että se ohut käsitys kuitenkin välittyy myös lukijoille. Pyrin Louis Theroux’n tekniikkaan, jossa hän etsii mielenkiintoisia haastateltavia ja kertoo heidän tarinansa pyrkimättä puhumaan päälle, langettamatta omaa tuomiotaan. Kysymällä vain. Theroux on haastatellut esimerkiksi pornotähtiä, fundamentalistikristittyjä ja vankilaan joutuneita.

Konservatiivijutussa haastateltavat puhuvat omalla äänellään. Molemmat ovat fiksuja ja mahtavia ihmisiä, mutta joskus heidän äänensä sanovat asioita, jotka minun on pitkien keskustelujen jälkeenkin vaikea ymmärtää. Mutta eikö lopulta juuri se ole ihan normaalia elämää? Aikamoinen tylsä harha on sekin, että joskus tulisimme kaikki samanmielisiksi.

Youtubea maailmantuskaan

Saara pohti blogissaan kamalaa maailmantilannetta ja siitä seuravaa ahdistusta, joka pakottaa usein vain kääntämään katseen pois. Jättämään uutiset lukematta ja kommenttipalstat katsomatta. Koska ei pysty.

Tunnistan.

Pariisin terrori-iskujen jälkeen kirjoitin siitä, miksi taide auttaa kamaluuksista seuraavaan pahaan oloon. Mutta joskus taidekin on liikaa. Ihan liian vahvaa siis.

Toiminta auttaa kaikista varmimmin, mutta siihen on vaikeinta ja työläintä tarttua. Yleensä en oikein tiedä, miten toimia. Pelkään asioiden ja ihmisten todellisesta kohtaamisesta aiheutuvaa riittämättömyyden tunnetta.

Silloin käännyn sen puoleen, mitä monesti kutsutaan hömpäksi. Mutta huomaan olevani senkin kanssa hiukan takajaloillani. Esimerkiksi sisustuslehdet, joista ennen olen nauttinut, maistuvat minusta nykyään aika happamilta. Ne näyttäytyvät minulle tuotekatalogeina ja tietynlaisen ihanne-elämäntavan airueina, jonakin sellaisena joka ei yhtään inspiroi tai katkaise ajatuksia.

En tiedä, näenkö ihan vinosti, mutta sisustuslehdissä esitellyt asukkaat tuntuvat useimmiten olevan sitä laatua, joka yhtenään kutsuu ihmisiä kotiinsa syömään, harrastaa ruoanlaittoa, nauttii kaikesta valkoisesta ja on valmis roudaamaan oikeanlaisia tavaroita vaikka maailman ääristä. He vaikuttavat aina erinomaisen hyvin toimeentulevilta. Vai kirjoitetaanko jutut vain aina samoja asioita korostaen?

Jotenkin tämä kaikki kyllästyttää minua, se ei tunnu ihanalta vaan jotenkin rajoittavalta ainoastaan. Vaikka sisustamisessa sinänsä ei ole mitään vikaa, eikä niissä ihmisissä tietenkään. Silti minua kiinnostaisi sellainenkin koti, jossa televisio laitetaan ikkunan eteen ja jossa ei remontoida ”oman näköistä”. Kiinnostaisi asukkaiden filosofia sellaisen takana.

Olen toki löytänyt joitakin uusia rentoutumiskeinoja. Katselen aika usein Jamie Oliverin videoita. En pysty katsomaan hänen esiintymistään hymyilemättä, en edes tällaista ihan perus ”kuinka pilkot sipulin” -videota, saati ruoanlaittoa.

Lisäksi katselen kaikenlaisia diy- ja life hack -juttuja. Vaikka tämä menee nyt ihan vinkkailun puolelle, jaan silti pari viimeaikojen parasta.

Jos sinultakin on joskus lentänyt puuteri/poskipuna/luomiväri roskiin sen jälkeen, kun se on pudonnut lattialle ja hajonnut pieniksi siruiksi, katso tämä video. Siinä kerrotaan, miten puuteri korjataan. Tästä innostuneena olen jopa muuttanut tavallisen poskipunani voidemaiseksi hajottamalla sen ja sekoittamalla karitevoihin. Tuloksena on huomattavan edullinen voidemainen poskipuna.

Järjestelyjutut ovat myös aina jollain ihmeellisellä tavalla rentouttavia. Ehkä niissä ratkotut ongelmat ovat ihmiselle sopivankokoisia. Tämä video tarjoaa kätevän keinon paripeiton pussilakanan vaihtamiseen yksin. Tai no. En ole kyllä kokeillut. Mutta se näyttää nerokkaalta!

Pakkausvideot (siis sellaiset, joissa pakataan jollain tavoin superkätevästi) ovat myös yksi heikkouteni, vaikka en ole juuri tainnut noudattaa niiden vinkkejä. Erityisesti miehille suunnatut versiot ovat kiehtovia. Esimerkiksi tämä. Ja tietysti tämä yhden yön pakkausvinkki, joka toimii siinä tapauksessa, että pärjäät reissussa t-paidalla ja vaihtoalusvaatteilla. Ehkä.

Hyvä kirjailija ei koreile

IMG_5056

Otsikon väite leijui ilmassa taannoisessa kahvipöytäkeskustelussa. Se käsitteli Laura Lindstedtiä (jonka uusinta teosta kukaan keskustelijoista ei ymmärtääkseni ollut lukenut, mutta kas, tässäpä kirjailija josta voi keskustella ulkokirjallisesti!). Minulle muistutettiin, että vasemmistolaisen Finlandia-puheen lisäksi Lindstedtillä on kontollaan toinenkin synti. Se oli yhdelle keskustelijoista ollut se viimeinen niitti jättää kirjailijan teokset ostamatta.

Olin unohtanut, mutta tosiaan: Lindstedt vaihtaa mekon jokaiseen haastatteluun.

Tämä tiedetään, koska toimittaja Antti Majander kertoi sen Helsingin Sanomien Finlandia-voittoa seuranneen lehtijutun aluksi.

Jäin miettimään, miksi kirjailijan mekonvaihtoväli on niin iso asia. Niinpä palasin Hesarin juttuun. Se tosiaan alkaa mekkoasioilla kuin ne olisivat jutun tärkein anti.

Teoksen tiedottaja Hannele Jyrkkä perustelee jutussa mekkojen vaihtoa sillä, että Lindstedt on suunnitellut kaiken etukäteen. Toimittaja ei tyydy tähän, vaan esittää lähinnä sarkastiseksi lukemani kommentin: ”Näin pätevän huomaavaista voittajaa kaunokirjallisuuden Finlandialla ei ole aikaisemmin ollut!” Tällä lausumalla Majander asettelee lähtökohdat kaikelle juttua seuranneelle keskustelulle, myös meidän kahvipöydässämme monta kuukautta myöhemmin käydylle.

Minun tuttavapiirissäni ei ole kovinkaan epätavallista valita uniikki asu tärkeisiin tilanteisiin. Kokeneelle kirjallisuustoimittajalle (jonka sukupuoli tekisi tässä mieli mainita) ilmeisesti oli yllättävää, että palkittu kirjailija pohtii vaatetuksen kaltaista seikkaa.

Vai oliko yllätys se, että kirjailija huolehtii julkisuuskuvastaan? Vai halusiko Majander puhua mekoista jostakin muusta syystä?

***

Muistan toisenkin Hesarin jutun, Jouni K. Kemppaisen artikkelin Kari Hotakaisesta onnettomuuden jälkeen. Sen alussa kerrotaan kirjailijan työhuoneesta.

Kirjailija Hotakaisen työhuone on ikkunaton koppero, jonka lattialla rahisee kenkien alla hiekka ja puolikarkea sepeli.

Missä ovat Helena Karihtalan suosittelemat kodikkuutta luovat yksityiskohdat, kuten arvokas matkamuisto, tuoreet kukat, matto tai tyylikäs valaisin?

Olenko ihan väärässä, kun kuulen tässäkin hiukan lämmintä sarkasmia – en Hotakaista vaan sisustussuunnittelija Karihtalan näkemyksiä kohtaan? Koska oikea, rehellinen suomalaiskirjailijahan todella kirjoittaa vaikka ikkunattomassa kopissa. Hän ei välitä tuoreista kukista! Ja Kemppainen summaakin:

”Se on toki myönnettävä, että elämme kovassa maailmassa, jossa vain tulokset ratkaisevat, ja niitä on tässä työhuoneessa kieltämättä syntynyt.” (Tästä tuntuu puuttuvan vain humoristinen loppukaneetti: Kova äijä.)

Hotakaisen työhuoneen kohdalla tulokset ratkaisevat mutta Lindstedtin mekkojen kohdalla eivät?

***

Kirjailijuus on julkinen ammatti. On helppo ymmärtää, että jatkuvan julkisen palautteen ja kommentoinnin sietäminen voi vaatia roolihahmon ottamista. Moni kirjailija vaikuttaa etäännyttäneen kirjailijaminänsä arkiminästään.

Hotakainen on julkisuudessa se vähän lumpsu suomalainen mies, jolla on kuiva huumori ja joka ei juuri kauneudesta perusta. Se hyväksytään, siitä pidetään. Sofi Oksanen on näyttävä gootti, vähän niin kuin sarjakuvahahmo. Siihen on totuttu. Molemmat pukeutuvat vaatteisiin, toinen ehkä harkitun sattumanvaraisiin (kuten hahmon tyyliin kuuluu) ja toinen taas erittäin tarkasti valittuihin (kuten hahmon tyyliin kuuluu).

Joka haastatteluun mekkoa vaihtava, suorapuheinen naiskirjailijahahmo on kuitenkin monelle liikaa. Johtuuko se siitä tylsästä tosiasiasta, että mekon vaihtamista – juuri mekon, ei housujen! – pidetään naisellisena, iloisena tai jopa kevytkenkäisenä ominaisuutena? Ja kuitenkaan ei tarvitse mennä kuin muutamia vuosikymmeniä taaksepäin ja kaupunkilaisnaisen vaatevarustukseen kuului ilman muuta sellaisia osia kuin kävelypuku, arkipuku ja aamutakki, eri vuorokaudenajoille eri vaatteet siis.

Jostakin syystä kauneus, eleganssi, tyylikkyys ja itsestä huolehtiminen eivät oikein sovi yhteen suomalaisen kirjailijakuvan kanssa. Jos Lindstedtistä kuulemiani kommentteja on uskominen, mekkoasia saattaa jopa vähentää kirjailijan teosmyyntiä.

Kaikki saavat tietysti valita, mitä ostavat ja mistä kiinnostuvat. Monista tähän tapaukseen liittyvistä kommenteista tulee kuitenkin läheisesti mieleen jokin entisajan maailma, jossa lisääntymisikäinen, ulkonäöstään välittävä, uraansa suunnitteleva ja mielipiteitä omaava nainen oli sovittua järjestystä pahiten uhkaava olento.

Toivottavasti tulkitsen kaiken väärin.

Työn arvo

Monien töiden tekemisen olemusta on vaikea selittää heille, jotka tekevät työkseen muuta. Niin myös tekstien.

Kaikki suomalaiset ovat joskus kirjoittaneet koulussa aineita ja muistavat, millaista se saattoi olla: nopeasti aamupalapöydässä roiskaistiin tietty määrä sanoja peräkkäin, ja siinä se oli, valmis teksti.

Helppoa! Kaikkihan me osaamme kirjoittaa.

Mutta ammattikirjoittamisen pitäisi olla jotakin ihan muuta kuin vain merkkien peräkkäin panemisen taitoa.

Hyvä teksti on taidokas illuusio. Se tuntuu syntyneen hetkessä, pakottomasti, mutta tarjoaa silti jotakin aivan uutta tai kiteyttää jotakin vanhaa.

Lukuun ottamatta todellisia onnenkantamoisia, sellainen teksti – todella hyvä teksti – ei kuitenkaan koskaan synny hetkessä, tunnissa, kahdessa tai edes kolmessa. Se vaatii useimmiten päiväkausien ajattelun. Kirjoittaminenkin vie monta tuntia.

Ajattelen tätä asiaa aina, kun myyn omaa työtäni. Usein on niin, että itse kirjoittamisesta ollaan valmiita maksamaan, mutta ajattelusta ei. Oletetaan ilmeisesti, että hyvä teksti tipahtaa kirjoittajalle taivaasta.

Vaihtoehtona tällöin olisi tietysti tehdä huonompi teksti nopeasti. Se olisi kapitalismin hengen mukaista: toimisin sen mukaan, että tietystä työstä ollaan valmiita maksamaan tietty summa rahaa. Toteaisin, että tämä summa on työn arvo.

Mutta kun se on minusta väärin. Tekstin arvoa ei mitata tililleni napsahtavina euroina.

***

Olen kirjoittanut ammatikseni yli kymmenen vuotta ja suoltanut maailmaan paljon tekstiä, hyvää ja huonompaa.

Silti ajattelen, että sisältö sisällön vuoksi on turhaa. Liian nopeasti tai löysällä ajatuksella tehty teksti ei paranna maailmaa yhtään. Sellaisia kirjoitetaan liikaa.

Toivoisin, että tulevaisuudessa oltaisiin valmiit maksamaan enemmän ajattelusta. Olisi tilaa tehdä työ kunnolla, niin että sillä olisi mahdollisuus liikuttaa ihmisiä. Panostettaisiin vielä enemmän syvyyteen ja mielenkiintoisuuteen. Ei pelättäisi pituutta eikä hitautta.

Nykymaailmassa ammattikirjoittajan on useimmiten kirjoitettava tietty merkkimäärä tietyn konseptin mukaan tiettyyn, huolella kohderyhmättyyn lehteen. Se on varmaan ihan hieno liiketoimintalogiikka (ja nopeuttaa kirjoittamistakin), mutta se on kyllä myös hyvin tylsää. Jos joka viikko tai kuukausi tai kvartaali luen lehdestä niin huolella konseptoidut jutut että ne kuulostavat joka kerta ihan samoilta, on aika suuri vaara että lopetan lukemisen tyystin.

***

Ajatellaanpa seuraavaa: Kotiin tulee putkimies. Onko parempi, että hän tekee työnsä hemmetin hyvin ja laskuttaa enemmän vai että hän tekee työnsä hiukan sinne päin, mutta on halpa?

Tai hammaslääkäri. Riittääkö, että hän tekee työnsä melko hyvin? Kätilö? Tarjoilija?

Minusta työn arvo on siinä, että saa tehdä jotakin hyvin ja parantaa siten maailmaa jonkin pienen kulman verran. Tällöin työllä tuntuu olevan merkitystä, mikä taas tuo onnellisuutta sekä sen tekijälle että sen vaikutuspiirissä oleville.

Työn arvo ei ole siinä rahassa, jonka joku siitä ansaitsee.

Paras paikka kirjoittaa

Kirjailija Jukka Laajarinne pohti blogissaan toukokuussa kirjallisuuden tiloja: kirjoittamisen ja lukemisen paikkoja.

Tätä kirjoittaessani olen mökillä, jonka lämpimät sisätilat koostuvat kahdesta pienestä huoneesta. Toisessa niistä puolisoni kirjoittaa. Koska on aurinkoinen päivä, minä istun läppärin kanssa kuistilla. Muuten olisin siinä toisessa huoneessa, jonne onneksi on erillinen sisäänkäynti. Kirjoitushuoneeseen ei nimittäin ole meneminen eikä siellä ole käyminen. Se on keskittymisen tilaa, siellä punotaan pitkiä ajatuksia. Niitä ei saa häiritä. Kahden kirjoittajan elämässä tällaisilla asioilla on suuri arvo.

Kuvittelin aina, että kirjoittamistyön voi viedä mukanaan mihin tahansa. Olen kuitenkin oppinut, että se vaatii rutiineja. Mitä pidempi teksti on työn alla, sitä tiukempia rutiineja kaivataan. En voi ruveta missä tahansa ja millaisessa tilanteessa tahansa kirjoittamaan, vaikka voin ehkä kyllä kirjoitella.

Laajarinne kirjoittaa, ettei hän pysty kirjoittamaan kodin yleisissä tiloissa, vaikka ketään ei olisi kotonakaan: ”muut ovat olohuoneessa läsnä silloinkin kun eivät ole paikalla”. Kuvaus on osuva.

Erityinen työhuone vetää minuakin keskittyneeseen kirjoitustyöhön eri tavoin kuin koti. Sekin vaatii kuitenkin rutiinin: sen, että menen sinne joka aamu tai edes useimmiten. Silloin työ etenee parhaiten ja voin jatkaa siitä, mihin jäin. Minulla on tunne, että työhuone olisi parhaimmillaan, jos sen ikkunasta näkyisi ihmisiä liikkeessä. Toivottavasti saan joskus kokeilla.

Luovimmillani en kuitenkaan ole työhuoneessa enkä varsinkaan toimistoympäristössä. Ajatustyöni tapahtuu liikkeessä. Pidempi kirjoittaminen vaatii usein askelia ja tuijottelua ikkunasta ulos.

Minulle paikan – siis näkökulman – vaihtaminen aina välillä on kirjoittamistyön laadun ylläpidon kannalta hyvin tärkeää, mutta yhdessä paikassa on pysyttävä tarpeeksi pitkään. Muutaman päivän tai viikonkaan reissu ei toimi, vaikka voikin herättää hyviä ajatuksia.

Olen kirjoittanut eniten asuessani vuoden Pariisissa (kirjoitin kahviloissa) ja puoli vuotta Beninissä (kirjoitin sängyllä, hyttysverkon sisällä tai kotona muovipöydän ääressä). Kirjoitin paljon myös sinä kesänä, jonka vietin vaarini kanssa hänen rakentamassaan rintamamiestalossa Etelä-Pohjanmaalla. Vaari oli melkein kuuro, joten emme puhuneet paljon. Hän istui keinutuolissa, minä kokkasin, kuokin ja kirjoitin.

Jo paikanvaihtoväline on usein hyvä kirjoituspaikka. Juna on suosikkini – välitila ja vaihtuvat maisemat! Ehdoton vaatimus on tosin vierustoverittomuus. Siksi auto ja lentokone toimivat huonosti.

Pieniä paikanvaihtoja voi tehdä kotikaupungissakin. Pitkän lehtiartikkelin ensimmäinen versio syntyy minulta usein parhaiten kahvilassa, jossa on ihmisiä mutta jossa kukaan ei ole kiinnostunut minusta.

Kahvilointiinkin tarvitsen rutiinia, tai ainakin valmiita päätöksiä. Minun on ehdottomasti päätettävä jo edellisenä päivänä, minne seuraavana suuntaan. Asiaa ei voi ryhtyä aamulla arpomaan. Se vie aikaa ja ajatuksia tärkeämmältä.

Kuuntelin taannoin onnellisuusfilosofi Frank Martelan haastattelua, jossa hän totesi, että ihmisellä on tahdonvoimaa vain tietty määrä. Sen kaiken voi kuluttaa vaikka kauppareissulla supermarketissa (”en osta tuota, tuon taas tarvitsen…”). Rutiinihavaintojeni valossa tämä kuulosti loogiselta. Haluaisin kuluttaa oman (vähäisen) tahdonvoimani mieluummin siihen, että saan tehtyä päivän aikana itselleni tärkeitä asioita. Kirjoituspäivänä on välteltävä supermarketteja ja ravintoloita.

P.S. The Guardianissa on kiehtova sarja kirjoittajien ja muiden taiteilijoiden huoneista.

Yhteinen vaatekaappi

Visioin joitakin aikoja sitten juhlavaaterinkiä. En ole toteuttanut ideaa, mutta sen sijaan liityin viime tiistaina vaatelainaamo Vaaterekin jäseneksi.

Vaaterekki on auki Made in Kalliossa joka tiistai. Se on kuin monen ihmisen yhteinen vaatekaappi. Vaatteita saa lainata kaksi kerrallaan aina kahdeksi viikoksi koko jäsenyytensä ajan. Kuukauden jäsenyys maksaa 40 euroa, puolen vuoden 110 euroa. Suosikkivaatetta saa kuulemma myös varata omaan spesiaalitilanteeseensa, ettei jää h-hetkellä nuolemaan näppejään.

Kun olin ensimmäisen kerran selannut rekkien vaatteet läpi, ajattelin, että mietin vielä; liityn sitten ensi kerralla. Mikään ei ollut ihan just oman näköistä ja (hyvin kasuaaleihin) tarpeisiini sopivaa. Vaaterekin Veera kuitenkin kannusti kokeilemaan hiukankin kivan oloisia vaatteita. Ne voisivat kuulemma yllättää.

Nappasin yhtä ja toista sovituskoppiin mukaan, ja totesin Veeran olleen oikeassa.

Lähdin vaatelainaamosta kahden vaatteen kanssa. Valitsin Muka van Kerttu-kauluspaidan ja MEM Ekodesignin kierrätysmatskuista tehdyt slim-pantsit. Kumpaakaan en olisi ostanut kaupasta, mutta juuri se on minusta mainiota. Vaatelainaamon avulla voi kokeilla jotain itselleen hiukan erikoista. Kerttu-paidasta tuli päivässä ehdoton suosikki.

Yhden toiveen haluaisin kuitenkin suomalaisille vaatesuunnittelijoille esittää: voisitteko ystävällisesti käyttää jotain muutakin neutraalia väriä kuin mustaa? Musta on hieno, mutta erityisesti keväällä ja kesällä ihminen tarvitsee jotain muutakin. Enkä nyt tarkoita korallia tai kirkkaanvihreää (heleitä ja kirkuvia värejä on myös tarjolla), vaan esim. kaunista beigeä, erilaisia sinisiä ja vaaleita harmaita.

En tiedä, tuleeko minusta Vaaterekin kantis – siis kaipaanko edes kahden viikon välein vaihtelua – mutta idea on loistava. Tuntuu, että aika on nyt kypsempi vaatteiden ja tavaroiden jakamispalveluille kuin muutama vuosi sitten, jolloin edellinen ja jo lopetettu Vaatelainaamo aloitti Helsingissä. Jos kävisin joka päivä asiallista pukeutumista vaativissa töissä, hyödyntäisin vaatelainaamoa ehdottomasti. Ja jos asuisin Kalliossa, en ehkä tarvitsisi kummoista vaatekaappia kotona ollenkaan! Tervetuloa, tulevaisuus.

P.S. Kirjoitin Vaaterekistä ja Veerasta myös pienen jutun, joka on luettavissa täällä.

Villi meininki

Rakastan porkkanoita. Siksi rakastan nyt myös vuohenputkea. Kun nuoren vuohenputken varren katkaisee, se tuoksuu lempparijuurekseltani selvästi, ja siltä se myös maistuu. Hennosti mutta voimakkaasti.

Joskus juttua tehdessä käy huonosti, tai siis hyvin, siten että innostuu tarpeettomankin paljon. Ei vain haastateltavista, vaan aiheesta.

Villiyrtit ovat ihan hyvä innostuksen kohde juuri nyt. Niitä on pihat ja ojanvieret kukkuroillaan. Ne ovat pieniä ja suloisia ja kuulemma parhaimmillaan.

En ole aiemmin tuntenut kuin nokkosen, ketunleivän ja voikukan. Asiantuntevalla opastuksella sain laajennettua repertuaariani vuohenputkeen, nuoreen maitohorsmaan ja peltokanankaaliin. Ainoastaan tuosta jälkimmäisestä en ole oikein päässyt kärryille, vaikka sen pitäisi olla Suomen luonnon aatelia. Keräämäni yksilöt maistuivat raakoina kitkeriltä.

Aion jatkaa aiheeseen perehtymistä. Horta, siis ne villit, puskee maasta joka tapauksessa, jopa silloin, kun yritämme kovalla vaivalla estää niiden eloa. Se on ilmaista, sitä saa läheltä ja se on ravintoainepitoisuuksiltaan ihan eri lukemilla viljeltyjen vihannesten kanssa.

Jo lapsena kaikenlainen rikkaruohojen kitkeminen tuntui minusta epämääräisen pahalta. Ettäkö yhdet saavat elää ja toisten täytyy kuolla? Hortoilu korjaa tämän vääryyden. Vihdoinkin!