Pukeudutko heimosi mukaan?

hissilla%cc%88to%cc%88ihin

Tällaisissa vaatteissa lähden talvella haastattelukeikalle.

To Universe, With Love -blogissa Archana pohti, pitäisikö ihmisen pukeutua oman heimonsa tavoin, vaikka se ei vastaisi omaa tyyliä. Tarkemmin: pitäisikö Amerikkaan muuttaneen intialaisen vaalia pukeutumisperintöään, vaikka hän ei kokisi sitä enää estetiikaltaan omakseen. Archana kertoi, että hänen intialainen perheensä on painostanut häntä pukeutumaan sariin, erityisesti kotikonnuilla Intiassa, vaikka hän itse ei koe oloaan kotoisaksi siinä.

”I don’t think I need to dress a certain way to belong to the location or to own up to my heritage”, hän kirjoittaa.

Postaus kirvoitti aiheesta monipolvisen keskustelun, jossa moni emigroitunut kertoi pukeutuvansa ylpeästi oman heimonsa asuihin tai koruihin – ja määritteli samalla ”oman heimonsa” nimenomaan kansallisuuden kautta.

En oikein tiedä, mikä olisi suomalainen asu. Tuskin kansallispuku kuitenkaan. Onko lännessä tyypillisempää identifioitua asun kautta omaan ammattiryhmään tai työpaikkaan kuin tiettyyn kansaan tai heimoon? (Ja onko työyhteisö eurooppalaisille lähinnä oman heimon ajatusta?)

***

Luin vastikään Mira Karjalaisen, Charlotta Niemistön ja Jeff Hearnin mielenkiintoisen tutkimusartikkelin ”Tietotyöalan voittajan tyyli” (tässä teoksessa), jossa analysoidaan konsultointiorganisaatioiden työntekijöiden ulkonäköä. Siinä siteerataan tutkimusta, jonka mukaan työntekijöistä on tullut organisaatioiden ihmiskalustoa: heidän tulee sopia yrityksen estetiikkaan yhtä hyvin kuin sisustuksen ja markkinointimateriaalien. Ennen näin oli lähinnä palvelualalla, mutta nykyään myös korkeasti koulutettujen tietotyöläisten on osoitettava ammattilaisuuttaan oikeanlaisella estetiikalla.

Hätkähdyttävää oli esimerkiksi seuraava. Tutkimus oli toteutettu viidessä maassa (Australiassa, Suomessa, Ruotsissa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa), ja tutkijat löysivät suuria yhtäläisyyksiä asiantuntijoiden tyylissä maasta riippumatta. Ei siis pukeuduta niinkään kansan tai perheen tavan mukaan vaan ammattikunnan ylikansallisiin heimovaatteisiin.

Asiantuntijan oikea tyyli oli jossakin muodikkuuden ja konservatiivisuuden välillä. Naisilla asianmukaisen meikin (hillitty, hoidetut kynnet), kampauksen (hillitty hiusväri ja leikkaus), korujen (samankaltaiset korvikset kaikilla) ja asun (jakkupuku ja korkeat korot) lisäksi tärkeää oli hyvävointiselta ja virkeältä näyttäminen (oikeasta asiaintilasta riippumatta).

Toimittajat uskoakseni identifioituvat tyylillisesti erityisesti oman erikoisalansa mukaan: muotitoimittajilla on omat niksinsä huoliteltuun lookiin (kuten tämä Uudessa Muusassa paljastettu), mutta selkeästi yhteiskunnallisesti suuntautuneet toimittajat – etenkin miehet (ja ehkä vain miehet?) – näyttävät usein hiukan boheemeilta. Parta ja pitkä tai huolittelematon tukka eivät ole harvinaisia. Pikkutakki ei ole mitään Hugo Bossin puolikiiltävää slim-mallia, vaan vähintäänkin mattapintainen.

***

En tiedä, kumpi on ensin, tyyli vai ammatti. Hakeutuvatko tietyn tyyliset ihmiset tietynlaiseen työhön, vai adaptoidummeko me vahvasti omaan työympäristöömme tai heimoomme? Pohdin asiaa myös aiemmassa Uskottava asu -postauksessani. Karjalaisen, Niemistön ja Hearnin artikkeli ainakin toteaa, että kokenutkin työntekijä voi tarvita tietynlaista ulkonäköä tunteakseen itsensä päteväksi työssään.

Samasta ilmiöstä kertoo minusta myös Archanan pohdinta perusteista oman heimon pukeutumistyylin noudattamiselle: Tavallaan haluaisi kuulua ja olla osa ja panna siis päälleen sitä mitä odotetaan ja mikä on normatiivista. Siten osoittaisi ehkä kohteliaisuuttakin perheelleen. Samalla on vahva tarve olla oma yksilönsä omine esteettisine mieltymyksineen ja tulla hyväksytyksi sellaisenaan.

***

Mietin, millaiset asiat eri ammattikuntien ja työpaikkojen tyyleihin vaikuttavat. Haluammeko miellyttää, ja ketä? Onko alalle kouluttavan opinahjon tyylillä, esimiehen tyylillä tai asiakkaiden tyylillä merkitystä? Saako jonkinlainen pukeutuja hyvää tai huonoa huomiota töissä? Joutuvatko ihmiset keskimäärin sopeuttamaan omaa tyyliään työyhteisöön sopivaksi – ja pukeutuvatko vaikkapa pankkitoimihenkilöt vapaa-ajallaankin keskenään yhtenevästi? Kerro kokemuksesi, se kiinnostaa!

Mainokset

Eksotiikkaa suomalaisittain

suomalaisuus

Ihan tavallisetkin tarinat ovat Ranskassa kasvaneille eksoottisia. Ranskassa kun ei leikitä päiväkodissa hiekkalaatikolla tai syödä hernekeittoa ja paisteta lättyjä. Saati panna uimahallissa avainrengasta nilkkaan ja lämmitetä saunaa – –

Näin kirjoittaa toimittaja Helena Liikanen-Renger viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan Maman finlandaise. Poskisuukkoja ja perhe-elämää Ranskassa (Atena).* Kertoessaan omaelämäkerrallisesti kaksikulttuurisen perheensä asettumisesta Etelä-Ranskaan Liikanen-Renger onnistuu sanoittamaan jotakin, mitä usein on vaikea sanoittaa edes kysyttäessä: kulttuurieroja.

Suomalainen latelee yleensä, että suomalaista kulttuuria ovat sauna, sisu ja joulupukki. Järvet ja metsät. Mökkeily. Mutta todellisuudessa taitaa olla niin, että se kulttuuri on enemmänkin siinä, miten noihin asioihin täällä suhtaudutaan.

Saunassa on tietyt käytössäännöt, joita on vaikea listata ulkomaalaiselle mutta joiden rikkomisen kyllä huomaa. Olisi suorastaan loukkaavaa käydä saunassa vaikkapa ranskalaisille ihan tavallista, kiivasta ja konflikteja välttelemätöntä keskustelua; eikö saunassa kuulukin pikemmin hymistä hyväksyvästi? Ollaan hiljaa tai jutellaan mukavia tai vakavia, siis. Ei tätä koskaan kukaan ole opettanut, mutta jotenkin näin vain toimitaan.

Sisukaan ei varmasti ole mikään suomalainen erityispiirre mutta se on, miten me liitämme sen kansalliseen narratiiviimme, suohon, kuokkaan ja Jussiin ja pienen Suomen taloudelliseen nousuun. Tarinoita pienestä mutta sitkeästä tekijämiehestä riittää Suomessa joka sormelle, ja niitä kunnioitetaan. Ehkäpä tähän liittyen yleinen asevelvollisuuskin on huomattavan hyväksytty ja arvostettu asia, vaikka se yleensä herättää ulkomaalaisissa lähinnä hämmentynyttä naureskelua. Sitä on vaikea selittää.

Liikanen-Renger kirjoittaa paljon ranskalaisen ja suomalaisen kasvatuksen eroista ja arjen sattumuksista Etelä-Ranskassa, mutta kirjan kiinnostavin anti liittyy minusta perheen sisäisiin kulttuurieroihin. Niistä kirjoittaessaan Liikanen-Renger paljastaa sellaisia suomalaisia itsestäänselvyyksiä, joista on monesti vähän vaikea saada kiinni. Erityisesti koskettavat pohdinnat siitä, millaista on kasvattaa lasta itselle vieraassa kulttuurissa.

Tietenkin kaikki vanhemmat ovat eläneet erilaisen lapsuuden kuin lapsensa, mutta kun ympäröivä kulttuuri on kieltä myöten täysin toinen, ero korostuu. Millaista on osata ympäristön kieltä huonommin kuin oma lapsi? Miten tasapainoilla sen kanssa, että kulttuuriero on todellinen paitsi itsen ja ympäristön välillä, myös itsen ja oman lapsen välillä?

Lapsi ei tule koskaan imemään ympäristöstään niitä ihanteita, toiveita ja ennakkoluuloja jotka automaattisesti liitämme suomalaisuuteen. Äiti ei toisaalta tule koskaan täysin ymmärtämään, mitä vaikkapa jokin laulu merkitsee ranskalaisessa ympäristössä kasvaneelle. (Miten itse erittelisit Suvivirren merkityksen jollekin asiaa täysin tuntemattomalle?) Tämä voi olla mahtavan hyvä asia, mutta se yhtä kaikki erottaa äidin ja lasten kulttuurin toisistaan.

Tässä ollaan minusta äärettömän mielenkiintoisten asioiden äärellä ja myös sellaisten, joista Suomessa puhutaan aika vähän. Täällä on toistaiseksi niin vähän monikulttuurisia perheitä, että syvällinen ymmärrys siitä, mitä kulttuurien erot tarkoittavat, jää monesti puolitiehen. Ja kuitenkin tulkitsemme toisia kuitenkin hyvin vahvasti omasta kulttuurisesta kehyksestämme käsin, ikään kuin se olisi jollakin globaalilla mittarilla se paras ja oikea.

Omalle, Ranskassa kasvaneelle puolisolleni monet suomalaisten suomalaisuuteen liittämät ihannoinnin kohteet tuntuvat kummallisilta. Hänen pohdintansa siivittämänä mietin itsekin, mitä jää esimerkiksi jääkiekosta, jos sen ympäriltä poistetaan suomalaisuutta kannatteleva hype? Miksi suomalaiset rakastavat muovipussissa säilöttävää einesleipää? Miksi naistenlehden kahvikonetestin voittaa kone, josta tulee pahimman makuista kahvia mutta joka on helpoin puhdistettava?

Jos tällaiset asiat kiinnostavat, Helena Liikanen-Renger’n kirja on hyvää luettavaa: se herättää ajatuksia mutta on kevyt lukea. Esi- ja jälkimakua aiheesta saa hänen blogistaan ja nykyään myös oivista Helsingin Sanomien kolumneistaan.

*Tässä postauksessa käsitelty kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.

Uskottava asu

img_0864

Kotiliesi maaliskuulta 1955 opettaa, että kapean hameen kanssa sopii väljähkö, tavallista pitempi pikkutakki.

Kun olin parikymppinen kesätoimittaja, saatoin pukeutua töihin spagettiolkaimiseen toppiin. Oli kuuma, selvä se, mutta enää en tekisi niin. Se tuntuisi epäsopivalta, epäuskottavalta, epävarmalta, epäkunnioittavalta.

Toisin kuin kollegani tuolloin (kiitos heille!), saattaisin jopa katsoa parikymppistä, spagettiolkaimiin pukeutunutta kesätoimittajaa vähän alta kulmain. Vaikka hän olisi valinnut vaatteensa itse, ehkäpä oikein hyvin perustein.

Miksi?

***

Eräänä iltana keskustelimme naisporukassa uskottavasta työpukeutumisesta. Vanhusten parissa työtä tekevä muusikko sanoi, että on vähitellen muuttanut pukeutumistaan vähemmän konservatiiviseksi ja enemmän omaa tyyliään vastaavaksi. Hänestä tuntui valheelliselta pukeutua toisten oletettujen odotusten mukaan.

Jäimme pohtimaan, tekikö hän fiksusti. Pitäisikö meidän muokata omaa tyyliämme työpaikan mukaan sellaisessakin työssä, jossa työvälineenä on oma persoona ja mitään virallista pukeutumiskoodia ei ole? Onko edes oikein tehdä oletuksia siitä, millaista pukeutumista esimerkiksi vanhukset odottavat?

Opettajatehtävissä toimiva muusikko sanoi, että kuoroa johtaessaan hän valitsee sellaiset vaatteet, joissa kestää olla katseltavana. Muuten hän sanoi olevansa työssään oma itsensä vaatteita myöten, miettimättä asiaa sen suuremmin.

Silti moni opettaja taitaa pohtia pukeutumistaan aika paljonkin. Ainakin tietyn ikäiset oppilaat ovat luullakseni aika kärkkäitä kommentoimaan asun yksityiskohtia. Eräs (miespuolinen) ystävä muistaa yhä vuosikymmenten takaisen naisopettajansa, jonka jalkakarvat tunkivat sukkahousuista läpi. (Huh! En välttämättä haluaisi tietää, että teini-ikäinen poika kiinnittää tällaiseen asiaan negatiivista huomiota.)

***

Lenkkareita ja farkkuja käyttävä mies voi saada ylennyksen, vastaavasti pukeutunut nainen ei koskaan, huomauttaa Caitlin Moran kirjassaan Naisena olemisen taito (Schildts & Söderströms 2012, suom. Sari Luhtanen). Hän on havainnut, että naiselle puhutaan eri sävyyn hyvin pitkälti asusta riippuen: tietynlaisessa puvussa nainen voi saada osakseen huorittelua, toisenlaisessa sama ihminen taas asiantuntija-arvostusta.

”— naiselle jokainen asu on toivontäyteinen loitsu, joka lausutaan vaikuttamaan siihen, millainen päivästä tulee. Se on yritys ennustaa oma kohtalo, sama kun katsoisi omaa horoskooppiaan”, Moran väittää.

Samaan aikaan vallalla on outo kaksinaismoralismi, jonka mukaan vaatteiden miettiminen ja pukeutumisesta puhuminen on pinnallista höpötystä. Etenkin Suomessa vaatepuheita pidetään helposti toisarvoisena pintaliitona. Onhan niin, että jos suomalaista naista kommentoidaan sanomalla, että ”hän se ei vaatteilla koreile”, kyseessä on hyvin todennäköisesti kohteliaisuus.

Tällöin jätetään minusta huomiotta se seikka, että pukeutumisessa kyse ei useimmiten ole koreilusta. Kaikkihan me pukeudumme. Jokainen meistä valitsee vaatteet joka ikinen päivä, olivatpa perusteet sitten koreilevat tai eivät. Se, mitä panemme päällemme, kertoo aina jostakin: meistä itsestämme, työpaikastamme, päivän ohjelmasta, arvostuksistamme, rahatilanteestamme… Nämä valinnat ovat aina myös poliittisia: mukaudummeko tiettyihin luokka- tai sukupuoliodotuksiin ja millaista kulutustapaa valinnoillamme suosimme.

Se on loputtoman mielenkiintoista!

***

Freelancetyössäni pukeudun useimmiten rennosti, usein farkkuihin, enkä meikkaa joka päivä. Nautin skarpimmasta pukeutumisesta, mutta useimmiten viitseliäisyyteni riittää siihen vain, jos tiedossa on tapaamisia päivän aikana. Joskus teen töitä yövaatteissa (mutta tätä yritän välttää syistä, joita olisi oikeastaan mielenkiintoista pohtia).

Vedän päälleni toisen kahdesta bleiseristäni, jos olen menossa tekemään asiantuntijahaastattelua. Se tuntuu kohottavan asun kuin asun ja antaa minulle itsevarmuutta.

Jos taas olen menossa haastattelemaan jotakuta köyhyyskokemuksestaan, jätän taatusti bleiserin kotiin. Pyrin neutraaliuteen, olemaan viestimättä liikaa mitään, vaikka juuri sillä tavalla tietenkin viestin paljonkin. Minulla ei esimerkiksi ole yhtään vaatetta, jossa näkyisi edes pienellä jokin logo tai merkki. Uskoisin, että tämä on aika vahvaa luokkaviestintää.

***

Parikymppisenä ajattelin, että spagettiolkaiminen toppi ei kanna viestiä. Ajattelin, että se on neutraali yläosa. 15 vuotta myöhemmin huomaan vähän kauhuksenikin ajattelevani, että nuorten tyttöjen heidän omasta mielestään neutraali pukeutuminen lipsahtaa helposti seksikkään puolelle väärissä tilanteissa. Se taas –

Niin. En todellakaan aio puhua naisten pukeutumisrajoitteiden puolesta. Mutta sen puolesta voisin puhua, että opettelisimme keskustelemaan enemmän vaatteiden merkityksistä. Miksi itse kukin valitsee juuri sen vaatteen, minkä valitsee? Mitä me haluamme tämänpäiväisellä asullamme sanoa? Siitäkin voisi keskustella ihan avoimesti, onko vaatetuksella jotakin tekemistä ammattitaidon kanssa.

Bloggaaja Garance Doré kertoo kirjassaan Love Style Life (Simon & Schuster 2015), kuinka ”jokainen” ranskalainen äiti puhuu tyttärensä kanssa tyyliasioista ja opettaa jo varhain, millaiset vaatteet juuri hänen vartalolleen sopivat: ”The secret is to own your imperfections.” Niitä sitten käytetään läpi loppuelämän, ja tällä on Dorén mukaan tekemistä French chicin käsitteen kanssa. ”We find what works, and we’re not afraid to say no to everything else.”

Vaatteiden merkityksiä on kuitenkin yllättävän vaikea sanoittaa, jos siihen ei ole tottunut. Yritän silti. Tätä kirjoittaessani olen pukeutunut mukaviin laatufarkkuihin, löperöihin sukkiksiin ja Nanson mustaan, väljään paitaan. Oli tiedossa, että päivä on rento, ei tarvitse erityisesti etsiä inspiraatiota eikä ruokkia luovuutta. Silloin neutraali ja mukava asu palvelee hyvin. Siinä voi hoitaa asioita ja nukkua päiväunet. Se näyttää siedettävältä ihmisten ilmoillakin, tarvittaessa jopa skarpilta.

Jos tiedossa olisi ollut mitään vaativampaa, en varmasti olisi valinnut näitä vaatteita. Ne eivät erityisesti herätä tunteita, itsessäni sen kummemmin kuin muissakaan. Jos jossakin asussa voi sulautua seinään, se on varmasti juuri tämä farkkujen ja mustan paidan yhdistelmä. Mutta joskus tekee hyvää olla huomaamaton.

Miten kirjoittaa toisin ajattelevasta

Kirjoitin torstaina ilmestyneeseen Kirkko & kaupunkiin artikkelin konservatiivikristityistä. Minua kiinnosti, miten ihmisestä tulee naispappeuden vastustaja, ja millaiset tekijät pitävät jäsenet mukana konservatiivisissa yhteisöissä. Mikä niissä toimii liimana? Juttua varten haastattelin kahta pari–kolmekymppistä, jotka molemmat vaikuttavat naispappeuteen ja homoseksuaalisuuden harjoittamiseen kielteisesti suhtautuvissa järjestöissä.

Juttu on luettavissa täällä.

Koko jutunteon prosessi oli tekijälleen opettavainen. Se oli kuuntelemisen harjoittelua. Halusin kertoa, mitä haastateltavat sanoivat, en kaiuttaa toimittajan äänellä sitä, mikä minusta on oikein. Jos jotakin, niin haluaisin oppia hyväksi kysyjäksi ja vastausten kuuntelijaksi. Se on minusta paljon tietämistä vaikeampaa.

Joskus tuntuu, että toimittajana pitäisi olla pitäisi olla oikeudenjakaja. Siitä aiheutuu sellainen seikka, että esimerkiksi konservatiivikristityille tai muille epätrendikkäästi ajatteleville ei usein haluta antaa edes ääntä; katsotaan, että pelkästään se jarruttaa ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa. Ei oikein tiedetä, miten heitä käsiteltäisiin.

Minusta minun tehtäväni toimittajana on kuitenkin yrittää ymmärtää erilaisia näkökulmia. Koko juttuidea lähti siitä, että halusin itse päästä paremmin kärryille siitä, miksi joku nuori kaupunkilainen löytää itsensä hyvin tiukasta uskonnollisesta liikkeestä.

En tietenkään saanut yhden jutun myötä kuin ohuen käsityksen asiasta. Toivon, että se ohut käsitys kuitenkin välittyy myös lukijoille. Pyrin Louis Theroux’n tekniikkaan, jossa hän etsii mielenkiintoisia haastateltavia ja kertoo heidän tarinansa pyrkimättä puhumaan päälle, langettamatta omaa tuomiotaan. Kysymällä vain. Theroux on haastatellut esimerkiksi pornotähtiä, fundamentalistikristittyjä ja vankilaan joutuneita.

Konservatiivijutussa haastateltavat puhuvat omalla äänellään. Molemmat ovat fiksuja ja mahtavia ihmisiä, mutta joskus heidän äänensä sanovat asioita, jotka minun on pitkien keskustelujen jälkeenkin vaikea ymmärtää. Mutta eikö lopulta juuri se ole ihan normaalia elämää? Aikamoinen tylsä harha on sekin, että joskus tulisimme kaikki samanmielisiksi.

Mikä on tärkeää

IMG_5445

Löysin kirppiskassistani puna-valkoraitaisen kesäpaidan 90-luvulta. Katselin sitä aikani. Laitoin sen päälleni. Se oli hyvä – ehkei ihan täydellinen mutta hyvä. Jo valmiiksi ostettu. (Olin ajatellut vähän uuden kesäpaidan ostoa.) Väläyksenomainen ajatus: Minulla on jo kaikki. En tarvitse mitään lisää. Elän maailmassa jossa minulla voi 34-vuotiaana olla kaikki tavara mitä keksin tarvita.

Iltakävelyllä puolison kanssa kiersimme järven ja törmäsimme roskalavaan. Siellä oli tuoleja, pöytiä ja iskemättömiä villasukkia. Lisäksi oli vanha Finnairin matkustamolaukku, jossa luki ”tehty istuimen alle”. Se oli täynnä kasetteja. Puoliso kantoi sen kotiin.

Emme tarvitse mitään lisää, emme lentolaukkua emmekä vuosikymmeniä vanhoja kasetteja varsinkaan. Mutta löytämisen iloa tarvitsemme! Kauniin polun huomaamista järven varrella, roskalavaa täynnä hylättyä tavaraa, musiikkia jota joku on joskus rakastanut, vanhan kasettimankan rohinaa. Tarinoita jotka häilyvät vanhan ja hylätyn yllä, vuosikymmeniä tallatuilla poluilla. Ne ovat tunteikkaita, vereviä, niistä tulee vahva olemassaolon tuntu.

Mutta tavarat itsessään? Voin punnita ja plarata niitä loputtomiin, voin ostaa niitä lisää, voin lahjoittaa paremman tavaran etsimiselle aikaani, mutta – – onko se tärkeää?

Osaisinpa pyrkiä parempaan yhtä kiivaasti muidenkin asioiden kohdalla. Jospa pyrkisin olemaan parempi ajattelija, parempi maailmankansalainen, jospa mieluummin opettelisin huomioimaan paremmin maapallon, jolla elän… Oikeasti tarvitsisin tavaran sijaan lisää inhimillisyyttä, sitä että uskaltaisin katsoa toista ihmistä läheltä, tuomitsematta.

Ajatusleikkini on seuraava. Jos en koskaan enää ostaisi mitään muuta kuin välttämättömästi tarpeellisen, kääntyisikö mieleni tärkeämpiin asioihin? Keksisinkö sellaisia ratkaisuja inhimillisiin kysymyksiin, joita nyt en osaa kuvitellakaan? Sillä onhan niin, että tavaran haluaminen vaatii pitkällisiä toimia: pitää tehdä tietty määrä töitä ansaitakseen rahan sitä varten, pitää löytää juuri oikeanlainen tavara, huoltaa sitä. Kirjailija Henry David Thoreau kirjoitti 1800-luvun puolivälissä, että kävely on junaa nopeampi liikkumistapa, sillä siinä vaiheessa kun junaan havitteleva ryhtyy töihin ansaitakseen junalipun hinnan, kävelijä pääsee jo liikkeelle. Junat ovat 170 vuodessa nopeutuneet mutta periaate ei ole vanhentunut.

Tavaranvähennysjutuissa, näissä nykyään joka paikasta tunkevissa konmarihommissa, on usein sellainen uskonnosta muistuttava sivusävy, että kaikki muuttui paremmaksi kun luovuin seitsemästäkymmenestä prosentista omaisuuttani. Se kuulostaa lehdissä sellaiselta kepeältä heitolta johon on helppo todeta että joo niin varmaan, hurahdit heittämään kaikki muistosi pois ja nyt tunnet hetkellistä vapautta, kyllä myöhemmin kaduttaa, tiedä se, hölmö! Mutta en usko että useinkaan on kyse tavaran hävittämisestä vaan juuri siitä, että ihminen ymmärtää haluavansa keskittyä johonkin muuhun kuin ympäröivään tai kaivattuun tavaraan, pysähtyy miettimään mitä elämä oikein on, mikä siinä on tärkeää. Mikä minulle on arvokasta.

Sillä yltäkylläisyyden maailmassa kaikki on jatkuvassa vaarassa menettää arvonsa: ihminen, eläin, tavara, työ. Mitään niistä ei enää sanota lahjaksi, tai siunaukseksi, tai kohdella sen mukaisesti. Ne ovat puitteita, hyödykkeitä, taustaa jollekin elämälle jonka merkityksestä emme enää ole varmoja. Kaikki puhe siunauksista ja lahjoista kuulostaa uskonnolliselta, ideologiselta, jollakin tavoin naiivilta.

Ja silti meidän täällä nyt elävien pitäisi päättää, mihin me käytämme välttämättömyystavaran hankkimisesta vapautuneen ajan, sen jonka eteen ovat edelliset sukupolvet tehneet työtä (”jotta lapsillamme olisi helpompaa”, sanovat monet). Meillä on varaa kysyä, mikä on tärkeää. Jos meillä on varaa, eikö meillä tavallaan ole myös velvollisuus – –

Pahinta olisi tulla penseäksi.

Hyvä kirjailija ei koreile

IMG_5056

Otsikon väite leijui ilmassa taannoisessa kahvipöytäkeskustelussa. Se käsitteli Laura Lindstedtiä (jonka uusinta teosta kukaan keskustelijoista ei ymmärtääkseni ollut lukenut, mutta kas, tässäpä kirjailija josta voi keskustella ulkokirjallisesti!). Minulle muistutettiin, että vasemmistolaisen Finlandia-puheen lisäksi Lindstedtillä on kontollaan toinenkin synti. Se oli yhdelle keskustelijoista ollut se viimeinen niitti jättää kirjailijan teokset ostamatta.

Olin unohtanut, mutta tosiaan: Lindstedt vaihtaa mekon jokaiseen haastatteluun.

Tämä tiedetään, koska toimittaja Antti Majander kertoi sen Helsingin Sanomien Finlandia-voittoa seuranneen lehtijutun aluksi.

Jäin miettimään, miksi kirjailijan mekonvaihtoväli on niin iso asia. Niinpä palasin Hesarin juttuun. Se tosiaan alkaa mekkoasioilla kuin ne olisivat jutun tärkein anti.

Teoksen tiedottaja Hannele Jyrkkä perustelee jutussa mekkojen vaihtoa sillä, että Lindstedt on suunnitellut kaiken etukäteen. Toimittaja ei tyydy tähän, vaan esittää lähinnä sarkastiseksi lukemani kommentin: ”Näin pätevän huomaavaista voittajaa kaunokirjallisuuden Finlandialla ei ole aikaisemmin ollut!” Tällä lausumalla Majander asettelee lähtökohdat kaikelle juttua seuranneelle keskustelulle, myös meidän kahvipöydässämme monta kuukautta myöhemmin käydylle.

Minun tuttavapiirissäni ei ole kovinkaan epätavallista valita uniikki asu tärkeisiin tilanteisiin. Kokeneelle kirjallisuustoimittajalle (jonka sukupuoli tekisi tässä mieli mainita) ilmeisesti oli yllättävää, että palkittu kirjailija pohtii vaatetuksen kaltaista seikkaa.

Vai oliko yllätys se, että kirjailija huolehtii julkisuuskuvastaan? Vai halusiko Majander puhua mekoista jostakin muusta syystä?

***

Muistan toisenkin Hesarin jutun, Jouni K. Kemppaisen artikkelin Kari Hotakaisesta onnettomuuden jälkeen. Sen alussa kerrotaan kirjailijan työhuoneesta.

Kirjailija Hotakaisen työhuone on ikkunaton koppero, jonka lattialla rahisee kenkien alla hiekka ja puolikarkea sepeli.

Missä ovat Helena Karihtalan suosittelemat kodikkuutta luovat yksityiskohdat, kuten arvokas matkamuisto, tuoreet kukat, matto tai tyylikäs valaisin?

Olenko ihan väärässä, kun kuulen tässäkin hiukan lämmintä sarkasmia – en Hotakaista vaan sisustussuunnittelija Karihtalan näkemyksiä kohtaan? Koska oikea, rehellinen suomalaiskirjailijahan todella kirjoittaa vaikka ikkunattomassa kopissa. Hän ei välitä tuoreista kukista! Ja Kemppainen summaakin:

”Se on toki myönnettävä, että elämme kovassa maailmassa, jossa vain tulokset ratkaisevat, ja niitä on tässä työhuoneessa kieltämättä syntynyt.” (Tästä tuntuu puuttuvan vain humoristinen loppukaneetti: Kova äijä.)

Hotakaisen työhuoneen kohdalla tulokset ratkaisevat mutta Lindstedtin mekkojen kohdalla eivät?

***

Kirjailijuus on julkinen ammatti. On helppo ymmärtää, että jatkuvan julkisen palautteen ja kommentoinnin sietäminen voi vaatia roolihahmon ottamista. Moni kirjailija vaikuttaa etäännyttäneen kirjailijaminänsä arkiminästään.

Hotakainen on julkisuudessa se vähän lumpsu suomalainen mies, jolla on kuiva huumori ja joka ei juuri kauneudesta perusta. Se hyväksytään, siitä pidetään. Sofi Oksanen on näyttävä gootti, vähän niin kuin sarjakuvahahmo. Siihen on totuttu. Molemmat pukeutuvat vaatteisiin, toinen ehkä harkitun sattumanvaraisiin (kuten hahmon tyyliin kuuluu) ja toinen taas erittäin tarkasti valittuihin (kuten hahmon tyyliin kuuluu).

Joka haastatteluun mekkoa vaihtava, suorapuheinen naiskirjailijahahmo on kuitenkin monelle liikaa. Johtuuko se siitä tylsästä tosiasiasta, että mekon vaihtamista – juuri mekon, ei housujen! – pidetään naisellisena, iloisena tai jopa kevytkenkäisenä ominaisuutena? Ja kuitenkaan ei tarvitse mennä kuin muutamia vuosikymmeniä taaksepäin ja kaupunkilaisnaisen vaatevarustukseen kuului ilman muuta sellaisia osia kuin kävelypuku, arkipuku ja aamutakki, eri vuorokaudenajoille eri vaatteet siis.

Jostakin syystä kauneus, eleganssi, tyylikkyys ja itsestä huolehtiminen eivät oikein sovi yhteen suomalaisen kirjailijakuvan kanssa. Jos Lindstedtistä kuulemiani kommentteja on uskominen, mekkoasia saattaa jopa vähentää kirjailijan teosmyyntiä.

Kaikki saavat tietysti valita, mitä ostavat ja mistä kiinnostuvat. Monista tähän tapaukseen liittyvistä kommenteista tulee kuitenkin läheisesti mieleen jokin entisajan maailma, jossa lisääntymisikäinen, ulkonäöstään välittävä, uraansa suunnitteleva ja mielipiteitä omaava nainen oli sovittua järjestystä pahiten uhkaava olento.

Toivottavasti tulkitsen kaiken väärin.

Kun kaikki on hetken liikaa

IMG_4619

Eilen yritimme käydä katakombeissa. Jono näytti torstai-iltapäivänä niin kohtuulliselta, että rohkenimme asettua siihen. Edessämme seisoi ryhmä Machine Head -bändin roudareita tai faneja, näyttäviä mustapukuisia pitkätukkia.

Aurinko, kirkas, kuuma. Heijastava asfaltti. Hiki villakangastakin sisällä. Mateleva jono. Toiselta puolelta sisään pääsi iso amerikkalaisryhmä.

Ehkä kymmenen minuuttia seisoimme, tai viisitoista. Sitten Miikalle tuli niin huono olo, että lähdimme kävelemään kohti varjoa. Äkillinen muutos suunnitelmiin: ei katakombeja tänään.

Aurinko, kirkas, kuuma. Minuakin uhkaili päänsärky. Olemme huonoja jonottajia, mutta kyse ei ole vain siitä. Tämä tapaus on elämässämme varsin tavallinen.

Kyse on siitä, että suunnitelmat muuttuvat usein, koska meille hyvävointisuus on tärkeämpi asia kuin katakombit, tai museo, tai oikeastaan mikään etukäteen suunniteltu elämys. Tämä on elämänkokemuksemme sanelemaa: jos jommallekummalle iskee yltiöpäinen ahdistus, tai päänsärky, tai jos minä pyörryn, koko päivä ja ehkä muutama seuraavakin menee pilalle. Ei esimerkiksi pysty tekemään työtä.

Olemme tässä samanlaisia, puoliso ja minä.

***

Lapsena kuulin usein sellaisia vakuutteluja, että kunhan kasvan aikuiseksi, kestän paremmin maailmaa: ääniä, valoja, kuumaa, toisten jatkuvaa puhetta, nälkää.

Kävi ihan toisin. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä huonommin kestän. Jos ennen koin monissa tilanteissa vain voimakasta epämukavuutta, nykyään kroppani pistää vastaan toden teolla.

Aloin pyörtyillä varhaisteininä. Ensimmäisen kerran taju meni alajärveläisessä kangaskaupassa, kun valitsimme äidin kanssa verhoja. Sitten oli vuosien tauko, kunnes pyörtyilystä tuli aina vaan yleisempää: lentokoneissa, verta luovuttamassa, kuumeessa. Joskus muutenkin. Riskitekijöitä ovat syömättömyys, kuumuus ja paineenvaihtelu.

Joitakin vuosia sitten alkoivat migreenit ja pienemmät päänsäryt. Niitä aiheuttavat ainakin kuumuus, vilkkuvat valot, melu, alkoholi, monet sosiaaliset tilanteet ja epäsäännöllinen syöminen – mitä enemmän näistä tekijöistä yhdessä, sitä todennäköisemmin pääni on niin kipeä, että joudun makaamaan tuntikausia pimeässä, viileässä huoneessa paikallani. Minusta ei ole seuraa, en pysty nauttimaan mistään.

Pyörtyily ja päänsärkyalttius määrittävät elämääni. Ne aiheuttavat minulle vaikeuksia monta päivää ilmetessään. Kun päänsärky kerran alkaa, se ei yleensä poistu saman vuorokauden aikana.

Silti ajattelen, että oireillani on jokin viesti, jota minun tulee kuunnella – että pelkkä lääke ei ole ratkaisu. Uskon, ne kertovat jotakin syvällistä minusta. Tosiasia nimittäin on sekin, että kaipaan hyvin vähän virikkeitä ja hyvin rajatusti seuraa. Olen usein kehoni kanssa samaa mieltä: tämä on liikaa.

***

Viime vuosien aikana on puhuttu paljon erityisherkkyydestä – käsite, jonka tieteellinen perusta on käsittääkseni hatara mutta jolla tuntuu yhtä kaikki olevan kaikupohjaa. En tiedä, mistä minun kohdallani on kysymys, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin ymmärrän, että minun on huomioitava aistiherkkyyteni, siis itseni.

Se on usein sosiaalisesti vaikeaa. Sellaisen ihmisen, jolle melu, kirkkaat valot, ihmismassat tai kuumuus eivät aiheuta täydellistä kompin sekaantumista, on usein vaikea käsittää, miksi joku toinen ottaa ne jatkuvasti huomioon.

Minulle hymyillään vinosti, kun haluan valita drinkkipaikan, jossa on mahdollisimman vähän ihmisiä. Minulle loukkaannutaan, kun en halua osallistua ravintolapäivälliselle tai lähteä konserttiin. Minulle sanotaan, että joo joo, eihän kukaan tykkää tukalasta kuumuudesta, kovasta melusta tai nälästä, mutta ei niitä pidä ottaa niin vakavasti.

***

Jotkut sanovat: mutta maailma on tällainen, on paras tottua siihen. Miksi minusta on masentava ajatus, että joutuisin koko elämäni totuttelemaan satunnaisin perustein rakennettuun maailmaan, joka toisilta ei vaadi totuttautumista juuri lainkaan? Olen totutellut 34 vuotta, eikä se ole auttanut.

Sitä paitsi, jos se lohduttaa, totuttelen kyllä edelleen koko ajan. Ei ole harvinaista päätyä vierailulle paikkaan, jossa on televisio koko ajan päällä, joskus radion kanssa samaan aikaan, tai kahvilaan, jossa musiikin ja puheensorinan sekoitus muodostaa sietämättömän hälyn. Ostoskeskukset ovat aina täynnä ihan liian kirkkaita valoja, ja kaduilla tulee vastaan pyöräilijöitä, joiden valo vilkkuu (varma migreeni). Juuri nyt asun suurkaupungissa, joka on täynnä virikkeitä kaikille aisteille.

Arki vaatii minulta tasapainoilua. Teen parhaani, mutta ihan tavalliset tilanteet ovat usein piinallisia.

Toisaalta olen valinnut työskentelyn yksin. Se on pelastukseni. Ja: Luojan kiitos minulla on puoliso, joka ymmärtää, näkee pyörtymisen läheisyyden katseestani.

***

Eilen, jätettyämme katakombijonon taaksemme, menimme istumaan viileälle, tyhjälle terassille. Koimme lopputuloksen onnistuneeksi: olimme lähteneet jonosta tarpeeksi aikaisin. Ei ollut seurannut hengenahdistusta eikä oksentelua katakombeissa, ei vuorokausien mittaista päänsärkyä, vaan sen sijaan hyvän keskustelun täyttämä hetki viihtyisässä katukuppilassa. Oikein hyvä retki.

Onni oli, että meillä ei ollut ketään seuranamme. Seuralaiset pitävät usein suunnitelmasta perääntymistä petturuutena tai oikutteluna. Se on ymmärrettävää. Monille suunnitelman toteutuminen on ainoa mahdollinen onnistunut lopputulos. Siksi en käy koskaan museoissa kenenkään muun kuin puolison kanssa. Nekin ovat sellaisia paikkoja, joihin voin mennä vain siinä tapauksessa, että jono ei ole pitkä ja että paikka ei ole tupaten täynnä. Saatan joutua poistumaan muutaman salin jälkeen, sillä voimakkaita taidekokemuksia tulvii silmiini liikaa.

***

Joskus toivon rohkeasti, että maailma suhtautuisi kaltaisiini erityisherkän, aistiherkän, introvertin tai vaikean sijaan normaaleina ihmisinä. Että olisi ihan ok pyytää kahvilassa musiikkia vaikenemaan, vieraisilla televisiota kiinni, että voisi kieltäytyä konsertista tai monen ihmisen päivällisestä vailla loukkaantumista ja kulmakarvojen kohottelua.

Että pyrkimykseni pysyä tolpillani ei olisi muille ihmisille ongelma.

Se helpottaisi.