Parempi työrytmi

Teen tällä hetkellä töitä aamupäivät. Kaksivuotias on kotona, ja lounaan jälkeen alkaa minun vanhemmuusvuoroni. Iltapäivä on videoita, majoja, duploja ja hiekkakakkuja.

Olen huomannut, että saan yllättävän paljon tehtyä, kun tiedän ajan olevan hyvin rajallinen. Ei ole kerta kaikkiaan mahdollisuutta harhautua somen syövereihin tai katsomaan jotakin tuiki tärkeää videota. Ainakin kompaktien juttujen tekemiseen kolmen neljän tunnin työrupeama sopii todella hyvin.

Haaveksin ottavani epidemia-ajasta opiksi siinä, että osaisin vastaisuudessakin jakaa aikaani paremmin erityyppisiin tehtäviin. Kolme neljä tuntia töitä, sitten lounasta ja vaikkapa liikuntaa, sitten vielä pari tuntia töitä. Se olisi hyvä rytmi, paljon tehokkaampi ja tyydyttävämpi kuin se, että pyörii koko päivän työhuoneella, välillä epätoivoväsyneenä ja ajatukset jumissa.

Tällaisen nopean ajatuksen kirjaaminen tuntuu tärkeältä tänään, kun korona-aikaa on kohta kaksi täyttä arkiviikkoa takana. Jospa kuitenkin oppisin tästä ihmeellisestä poikkeustilasta jotain.

Vaihtoehtoja juustovoileivälle

Kyllä: juustovoileivät ovat superhelppo välipala, iltapala tai aamupala. Tukeva, nopea, monesti herkullinenkin. Meille ei kotiin osteta juustoa nykyään kuin poikkeustapauksissa, joten olen etsiskellyt vaihtoehtoja. Seuraavat löydöt toimivat minulle – jaan ne siltä varalta, että joku muukin kaipaa kipeästi vaihtoehtoja. Ja lisää hyvyyksiä saa ehdottaa!

Aamupalaksi

  • Mysli kauramaidolla. Ylivoimainen suosikkini, johon en kyllästy. Herkullista (kun löytää hyvän myslin) ja pitää hyvin nälkää. Voi tukevoittaa esimerkiksi banaanisiivuilla.
  • Hilloleivät. Joka viikonloppu meillä syödään näitä, koska ne ovat niin hyviä! Eivät tosin pidä kovin hyvin nälkää. Voisi ehkä tukevoittaa maapähkinävoilla?
  • Puuro. Banaania ja pähkinöitä joukkoon, niin tälläkin pötkii pitkälle. Kyllästymistä voi välttää lisukkeilla ja vaihtelemalla kasvimaitoja. (Itse kyllä keitän usein veteen.)

Välipalaksi

  • Porkkana. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta yksi ainoa porkkana tasapainottaa nälkätilaa ihmeen paljon. En ymmärrä, miksi. Johtuuko se siitä, että porkkana pureskellaan hitaasti?
  • Banaani. Nopeaa energiaa.
  • Rusinat, pähkinät, taatelit. Tosin näitä on vaikea syödä sopivasti.
  • Yosa-kauravälipala. Kaikki vegaanivälipalat eivät todellakaan ole yhtä hyviä, mutta tästä tykkään. Oma suosikkini on persikka-passion-versio.
  • Hummusleipä. Myös punajuuri-saksanpähkinätahna toimii. (Ja muutkin tahnat toki, kunhan niitä olisi kotona valmiina!)

Iltapalaksi

  • Maapähkinävoi-banaanileivät. Jossain vaiheessa söin näitä niin paljon, että ei ole vähään aikaan tehnyt mieli. Mutta herkullisia, helppoja ja ruokaisia ovat!
  • Avokadoleivät. Muista suola ja pippuri!
  • Hedelmäsalaatti. Satokauden herkuista, tietty.
  • Soija-viherpippurileikkeellä päällystetyt ruisleivät ja kauramaitokaakao. Tämä on mun syntisen tuntuinen suosikki. Miksi soija-viherpippurileike on niin penteleen pienissä paketeissa?
  • Misokeitto, sipulikeitto, vihanneskeitto… Mahdollisuudet ovat monet. Jostain syystä kevytkin suolainen kuuma asia tasaa hyvin iltanälkää.
  • Puuro. Olen intoutunut keittelemään joinakin iltoina kattilallisen riisipuuroa koko porukalle (koska lapsi rakastaa sitä). Minusta sekä soija- että kauramaito sopivat tarkoitukseen hyvin.

Huomaan, että olen hiukan (tosin vain hiukan) edistynyt viiden vuoden takaisesta tilanteesta haluamaani suuntaan. Silloin kirjoitin olevani aamuvegaani. Toivottavasti tämä kertoo jotakin positiivista mukavuudenhaluisen ihmisen kyvystä tehdä elämäntapamuutoksia!

Paperiliittymän paluu

Meille tulee paperi-Hesari. Niin ei ollut vielä pari vuotta sitten. Olimme jo täysin tottuneita digilehden käyttäjiä ja iloitsimme siitä, että nurkkiin ei kerry pinokaupalla paperiroskaa.

Sitten syntyi lapsi. Hän kasvoi vauvasta taaperoksi. Aamiaishetket kännykkää tuijottaen alkoivat tuntua jollain perustavalla tavalla vanhemmuuden vastaisilta. Mitä lapsi oppisi siitä, että hänen vanhempansa olisivat aamusta alkaen uppoutuneet kännykkään, vaikka sitten uutisiin tai johonkin erityisen sivistävään pitkään artikkeliin?

Lasten lukeminen lisääntyy tutkitusti, kun he näkevät vanhempiensa lukevan. Kännykkälukeminenkin on tietysti lukemista, mutta miltä se näyttää lapselle? Mitä jää oppimatta, jos lapsi ei koskaan näe kotona fyysistä sanomalehteä?

Emme halunneet ottaa riskiä. Tilasimme paperia kotiin.

Paperilehti muutti lehdenlukutapojani. On sanottava: paremmiksi. Lueksin myös sellaista, mistä en välttämättä ole valmiiksi kovin kiinnostunut, kun taas digilehdestä avasin vain itseäni kiinnostavimmat artikkelit. Sivistyin vähemmän. Paperilla kiinnitän huomiota kuviin ja otsikoihin toisella tavalla kuin ruudussa ja huomaan myös, että ne ovat minusta paperilehdessä paljon kiinnostavampia ja informatiivisempia. Digin klikkiotsikot olivat jo ehtineet nostaa verenpainettani niin, että epäilin koko Hesarin laadun romahtaneen. Paperilehti paljasti, että se ei ole totta.

Kaksivuotias lapseni haluaa nykyään aamuisin oman lehden. Hän katselee äidin ja isän lehdenlukua, osoittelee kuvista kiinnostavia asioita ja kysyy: ”Mitä tossa lukee?” Hän tietää, että lukeminen on rauhaa vaativa hetki, jota pitää kunnioittaa (vaikkei toki aina toteuta tätä toivetta). En tiedä, miten sama olisi saavutettu digilehden voimin.

Vähän naurettavaltahan tämä entisaikaistaminen tuntuu, mutta rehellisyyden nimissä olen itsekin nauttinut vähän vähemmän digitaalisesta arjesta.

Silti vähän mietityttää. Seuraavaksi rupean varmaan puhumaan televisiouutisten puolesta. Ystävä nimittäin huomautti, että hän oli jo lapsena varsin tietoinen yhteiskunnallisista asioista siksi, että niistä kerrottiin kodin paraatipaikalla joka päivä kello 20.30. Tajusin, että itsekin osasin lapsena nimetä senaikaisen hallituksen kaikki ministerit paremmin kuin nykyään, kiitos televisiouutisten. Pitääkö niihinkin oikeasti palata valveutuneen kansalaisen kasvattamiseksi?

P.S. Aiheeseen liittyen kirjoitin Lapsemme-lehteen jutun otsikolla Miksi taapero haluaa lukea saman kirjan sata kertaa? 

Outoa kulutusta, kiitos

Innostun selittämättömästi jutuista, jotka haastavat jonkin vallitsevan tavan toimia, etenkin kun se liittyy kuluttamiseen.

Muutama päivä sitten Haagaan perustettiin Suomen ensimmäinen Buy Nothing -ryhmä. Se on kansainväliseen liikkeeseen kuuluva paikallinen Facebook-ryhmä, jossa tarkoituksena on lahjoittaa ja pyytää tavaraa, aikaa, palveluksia tai mitä nyt keksiikin. Raha tai muu korvaus ei vaihda omistajaa, ajatuksena on vain kiitollisuuden viljeleminen. Minusta se on ihanaa. Vain ajatus siitä, että voisimme jakaa, antaa ja ottaa vastaan tarvitsemaamme hyvällä mielellä ja ilman rahaa – ah! Se tuntuu sopivasti olevan vastoin kaikkea totuttua ja haastavan ajattelua. Erityisen vaikealta tuntuisi ottaa vastaan jotakin oikeasti arvokasta, vaikkapa apua sellaisessa hommassa josta ei itse selviä. Voisikohan sitä tuollaisessa ryhmässä harjoitella?

Tänään törmäsin somefeedissäni tähän Virve Fredmanin jo alkukesästä ilmestyneeseen juttuun siitä, miten hän käytti kahdeksan kuukautta pääosin vain kahta mekkoa. Lopputulema oli, että hän koki valintansa vapauttavaksi eikä kyllästynyt lainkaan.

Ryhdyin heti miettimään, mitkä vaatteet valitsisin, jos käyttäisin vain kahta vaatekertaani. Tämä Kude Designin musta mekko olisi aika ilmeinen valinta, se sopisi nimittäin melkein mihin tahansa tilaisuuteen (ja on edelleen priimakunnossa). Kaksivuotiaan kanssa touhuava tarvitsisi kyllä hiukan kahta mekkoa enemmän valinnanvaraa garderoobiin, sillä vaatteet likaantuvat milloin mistäkin yllättävästä keissistä johtuen aika usein. Silti huvittaisi kokeilla jotakin tällaista yksinkertaistusta, ihan vain huvin vuoksi. Miten se muuttaisi ajattelua?

Somessa törmäsin tässä kesällä myös Arvokkaaseen maailmaan, joka on Pipsa Valkeilan sympaattinen instatili kolmehenkisestä perheestä, joka pyrkii olemaan kuluttamatta turhaan ja ostamatta mitään. Siinäkin hauskinta on minusta ajattelun haastaminen. Perheessä on vähän omaa lastani nuorempi lapsi, ja mietin Pipsan tiliä seurattuani muun muassa sitä, olisiko minusta hankkimaan kaikki taaperon vaatteet ilmaislähteistä, ja jos (tai ehkä kun!) ei, miksi ei. Olisiko syy tyyliä enemmän sosiaalisessa odotuksenmukaisuudessa?

Harmittomia puheenaiheita

reissu”Sellainen on vain koululaisilla ja rikkailla”, vastattiin nuorelle miehelle, joka ensimmäisessä työpaikassaan kysyi pomolta, milloin on hiihtoloma.

Keskiluokkaisissa kekkereissä lomat ja matkat ovat kuitenkin yleinen small talkin aihe. ”Onks mitään reissuja tulossa” on neutraaliksi naamioitu keskustelunaloitus, joka voidaan esittää yleisessä tilanteessa ja jonka ei kai ole tarkoitus asettaa ketään vaikeaan asemaan. Siinä on kuitenkin vahva sisäisoletus: se, että jokainen voi reissata, että jokaisella on joskus lomaa, että jokaisella on rahaa ja terveydellinen mahdollisuus. Ja tietysti itsestään selvää on, että kaikki ovat kiinnostuneita matkailusta!

Se on rikkaan kysymys, jonka hän ajattelee voivansa esittää koska kokee ympäristönsä melko samanlaiseksi kuin on itse.

Kuitenkin: Samoissa kekkereissä voi helposti olla esimerkiksi johtotason tehtävissä olevia ja prekaareja pätkätyöläisiä. He ovat ehkä molemmat keskiluokkaa mutta tulotasoltaan ja -varmuudeltaan ihan eri asemissa.

Eron huomaa vasta tällaisista harmittomista small talk -aiheista. Silloin asiaan kiinnittää yleensä huomiota ainakin se prekaari. Hän saattaa kiemurrella vähintäänkin sisäisesti.

Kiusalliseen kysymykseen voi aina vastata, että eipä ole reissuja tulossa, mutta silti jo kysymys tekee olon hiukan epämukavaksi. Se olettaa paljon. Se hyppää yli elämän kaikki perustasot (ruoka, koti, terveys, vaatteet, kulkuväline) ja siirtyy viilaamisen puolelle, sille jossa tärkeintä on ”rentoutua” (matkustamalla).

Entä jos vaihtaisi vastausmoodin täysin? Sanoisi totuuden.
”Mä mietin tässä juuri että onko mulla varaa ostaa lääkkeet tässä kuussa.”
”Mulla ei ole vakituisia töitä eikä siis myöskään koskaan lomaa.”
”Mitä sä tarkoitat reissuilla? Meinaan kyllä käydä ensi viikolla keskustassa.”

Harmiton vastaus harmittomaan kysymykseen, you know.

Ainakin kiemurtelija vaihtuisi.

Pukeudutko heimosi mukaan?

hissilla%cc%88to%cc%88ihin

Tällaisissa vaatteissa lähden talvella haastattelukeikalle.

To Universe, With Love -blogissa Archana pohti, pitäisikö ihmisen pukeutua oman heimonsa tavoin, vaikka se ei vastaisi omaa tyyliä. Tarkemmin: pitäisikö Amerikkaan muuttaneen intialaisen vaalia pukeutumisperintöään, vaikka hän ei kokisi sitä enää estetiikaltaan omakseen. Archana kertoi, että hänen intialainen perheensä on painostanut häntä pukeutumaan sariin, erityisesti kotikonnuilla Intiassa, vaikka hän itse ei koe oloaan kotoisaksi siinä.

”I don’t think I need to dress a certain way to belong to the location or to own up to my heritage”, hän kirjoittaa.

Postaus kirvoitti aiheesta monipolvisen keskustelun, jossa moni emigroitunut kertoi pukeutuvansa ylpeästi oman heimonsa asuihin tai koruihin – ja määritteli samalla ”oman heimonsa” nimenomaan kansallisuuden kautta.

En oikein tiedä, mikä olisi suomalainen asu. Tuskin kansallispuku kuitenkaan. Onko lännessä tyypillisempää identifioitua asun kautta omaan ammattiryhmään tai työpaikkaan kuin tiettyyn kansaan tai heimoon? (Ja onko työyhteisö eurooppalaisille lähinnä oman heimon ajatusta?)

***

Luin vastikään Mira Karjalaisen, Charlotta Niemistön ja Jeff Hearnin mielenkiintoisen tutkimusartikkelin ”Tietotyöalan voittajan tyyli” (tässä teoksessa), jossa analysoidaan konsultointiorganisaatioiden työntekijöiden ulkonäköä. Siinä siteerataan tutkimusta, jonka mukaan työntekijöistä on tullut organisaatioiden ihmiskalustoa: heidän tulee sopia yrityksen estetiikkaan yhtä hyvin kuin sisustuksen ja markkinointimateriaalien. Ennen näin oli lähinnä palvelualalla, mutta nykyään myös korkeasti koulutettujen tietotyöläisten on osoitettava ammattilaisuuttaan oikeanlaisella estetiikalla.

Hätkähdyttävää oli esimerkiksi seuraava. Tutkimus oli toteutettu viidessä maassa (Australiassa, Suomessa, Ruotsissa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa), ja tutkijat löysivät suuria yhtäläisyyksiä asiantuntijoiden tyylissä maasta riippumatta. Ei siis pukeuduta niinkään kansan tai perheen tavan mukaan vaan ammattikunnan ylikansallisiin heimovaatteisiin.

Asiantuntijan oikea tyyli oli jossakin muodikkuuden ja konservatiivisuuden välillä. Naisilla asianmukaisen meikin (hillitty, hoidetut kynnet), kampauksen (hillitty hiusväri ja leikkaus), korujen (samankaltaiset korvikset kaikilla) ja asun (jakkupuku ja korkeat korot) lisäksi tärkeää oli hyvävointiselta ja virkeältä näyttäminen (oikeasta asiaintilasta riippumatta).

Toimittajat uskoakseni identifioituvat tyylillisesti erityisesti oman erikoisalansa mukaan: muotitoimittajilla on omat niksinsä huoliteltuun lookiin (kuten tämä Uudessa Muusassa paljastettu), mutta selkeästi yhteiskunnallisesti suuntautuneet toimittajat – etenkin miehet (ja ehkä vain miehet?) – näyttävät usein hiukan boheemeilta. Parta ja pitkä tai huolittelematon tukka eivät ole harvinaisia. Pikkutakki ei ole mitään Hugo Bossin puolikiiltävää slim-mallia, vaan vähintäänkin mattapintainen.

***

En tiedä, kumpi on ensin, tyyli vai ammatti. Hakeutuvatko tietyn tyyliset ihmiset tietynlaiseen työhön, vai adaptoidummeko me vahvasti omaan työympäristöömme tai heimoomme? Pohdin asiaa myös aiemmassa Uskottava asu -postauksessani. Karjalaisen, Niemistön ja Hearnin artikkeli ainakin toteaa, että kokenutkin työntekijä voi tarvita tietynlaista ulkonäköä tunteakseen itsensä päteväksi työssään.

Samasta ilmiöstä kertoo minusta myös Archanan pohdinta perusteista oman heimon pukeutumistyylin noudattamiselle: Tavallaan haluaisi kuulua ja olla osa ja panna siis päälleen sitä mitä odotetaan ja mikä on normatiivista. Siten osoittaisi ehkä kohteliaisuuttakin perheelleen. Samalla on vahva tarve olla oma yksilönsä omine esteettisine mieltymyksineen ja tulla hyväksytyksi sellaisenaan.

***

Mietin, millaiset asiat eri ammattikuntien ja työpaikkojen tyyleihin vaikuttavat. Haluammeko miellyttää, ja ketä? Onko alalle kouluttavan opinahjon tyylillä, esimiehen tyylillä tai asiakkaiden tyylillä merkitystä? Saako jonkinlainen pukeutuja hyvää tai huonoa huomiota töissä? Joutuvatko ihmiset keskimäärin sopeuttamaan omaa tyyliään työyhteisöön sopivaksi – ja pukeutuvatko vaikkapa pankkitoimihenkilöt vapaa-ajallaankin keskenään yhtenevästi? Kerro kokemuksesi, se kiinnostaa!

Eksotiikkaa suomalaisittain

suomalaisuus

Ihan tavallisetkin tarinat ovat Ranskassa kasvaneille eksoottisia. Ranskassa kun ei leikitä päiväkodissa hiekkalaatikolla tai syödä hernekeittoa ja paisteta lättyjä. Saati panna uimahallissa avainrengasta nilkkaan ja lämmitetä saunaa – –

Näin kirjoittaa toimittaja Helena Liikanen-Renger viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan Maman finlandaise. Poskisuukkoja ja perhe-elämää Ranskassa (Atena).* Kertoessaan omaelämäkerrallisesti kaksikulttuurisen perheensä asettumisesta Etelä-Ranskaan Liikanen-Renger onnistuu sanoittamaan jotakin, mitä usein on vaikea sanoittaa edes kysyttäessä: kulttuurieroja.

Suomalainen latelee yleensä, että suomalaista kulttuuria ovat sauna, sisu ja joulupukki. Järvet ja metsät. Mökkeily. Mutta todellisuudessa taitaa olla niin, että se kulttuuri on enemmänkin siinä, miten noihin asioihin täällä suhtaudutaan.

Saunassa on tietyt käytössäännöt, joita on vaikea listata ulkomaalaiselle mutta joiden rikkomisen kyllä huomaa. Olisi suorastaan loukkaavaa käydä saunassa vaikkapa ranskalaisille ihan tavallista, kiivasta ja konflikteja välttelemätöntä keskustelua; eikö saunassa kuulukin pikemmin hymistä hyväksyvästi? Ollaan hiljaa tai jutellaan mukavia tai vakavia, siis. Ei tätä koskaan kukaan ole opettanut, mutta jotenkin näin vain toimitaan.

Sisukaan ei varmasti ole mikään suomalainen erityispiirre mutta se on, miten me liitämme sen kansalliseen narratiiviimme, suohon, kuokkaan ja Jussiin ja pienen Suomen taloudelliseen nousuun. Tarinoita pienestä mutta sitkeästä tekijämiehestä riittää Suomessa joka sormelle, ja niitä kunnioitetaan. Ehkäpä tähän liittyen yleinen asevelvollisuuskin on huomattavan hyväksytty ja arvostettu asia, vaikka se yleensä herättää ulkomaalaisissa lähinnä hämmentynyttä naureskelua. Sitä on vaikea selittää.

Liikanen-Renger kirjoittaa paljon ranskalaisen ja suomalaisen kasvatuksen eroista ja arjen sattumuksista Etelä-Ranskassa, mutta kirjan kiinnostavin anti liittyy minusta perheen sisäisiin kulttuurieroihin. Niistä kirjoittaessaan Liikanen-Renger paljastaa sellaisia suomalaisia itsestäänselvyyksiä, joista on monesti vähän vaikea saada kiinni. Erityisesti koskettavat pohdinnat siitä, millaista on kasvattaa lasta itselle vieraassa kulttuurissa.

Tietenkin kaikki vanhemmat ovat eläneet erilaisen lapsuuden kuin lapsensa, mutta kun ympäröivä kulttuuri on kieltä myöten täysin toinen, ero korostuu. Millaista on osata ympäristön kieltä huonommin kuin oma lapsi? Miten tasapainoilla sen kanssa, että kulttuuriero on todellinen paitsi itsen ja ympäristön välillä, myös itsen ja oman lapsen välillä?

Lapsi ei tule koskaan imemään ympäristöstään niitä ihanteita, toiveita ja ennakkoluuloja jotka automaattisesti liitämme suomalaisuuteen. Äiti ei toisaalta tule koskaan täysin ymmärtämään, mitä vaikkapa jokin laulu merkitsee ranskalaisessa ympäristössä kasvaneelle. (Miten itse erittelisit Suvivirren merkityksen jollekin asiaa täysin tuntemattomalle?) Tämä voi olla mahtavan hyvä asia, mutta se yhtä kaikki erottaa äidin ja lasten kulttuurin toisistaan.

Tässä ollaan minusta äärettömän mielenkiintoisten asioiden äärellä ja myös sellaisten, joista Suomessa puhutaan aika vähän. Täällä on toistaiseksi niin vähän monikulttuurisia perheitä, että syvällinen ymmärrys siitä, mitä kulttuurien erot tarkoittavat, jää monesti puolitiehen. Ja kuitenkin tulkitsemme toisia kuitenkin hyvin vahvasti omasta kulttuurisesta kehyksestämme käsin, ikään kuin se olisi jollakin globaalilla mittarilla se paras ja oikea.

Omalle, Ranskassa kasvaneelle puolisolleni monet suomalaisten suomalaisuuteen liittämät ihannoinnin kohteet tuntuvat kummallisilta. Hänen pohdintansa siivittämänä mietin itsekin, mitä jää esimerkiksi jääkiekosta, jos sen ympäriltä poistetaan suomalaisuutta kannatteleva hype? Miksi suomalaiset rakastavat muovipussissa säilöttävää einesleipää? Miksi naistenlehden kahvikonetestin voittaa kone, josta tulee pahimman makuista kahvia mutta joka on helpoin puhdistettava?

Jos tällaiset asiat kiinnostavat, Helena Liikanen-Renger’n kirja on hyvää luettavaa: se herättää ajatuksia mutta on kevyt lukea. Esi- ja jälkimakua aiheesta saa hänen blogistaan ja nykyään myös oivista Helsingin Sanomien kolumneistaan.

*Tässä postauksessa käsitelty kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.