Aihearkisto: normit

Lastenvaatetyö vähenee vähentämällä

Posted on by

Kirjoitin reilu puoli vuotta sitten Imageen esseen lastenvaatteista. Tunnustin siinä, miten paljon käytän aikaa yhden lapsen vaatettamiseen: arvioni oli puoli tuntia päivässä. Kuulostaa paljolta – on paljon – mutta sellaista se on, kun korjaa paljon, ostaa kaiken käytettynä ja joutuu käyttämään siitä syystä vaatteiden etsiskelyyn viljalti aikaa.

Niin, onko se tosiaan sellaista? Rupesin kyseenalaistamaan toimintaani tosissani vasta esseen valmistuttua. Onko kierrätettyä ostavan todella pakko käyttää tällaisia määriä aikaa lastenvaatteiden parissa? Esikoiseni elämäntapa toki vaikuttaa korjaustarpeeseen – hänen housunsa repeävät polvesta yleensä jo matkalla bussipysäkille. Mutta silti: ehkä kuitenkin voisin päästä vähemmällä. Ehkä kuitenkin puolessa tunnissa päivässä on mukana valintaa, harrastelua. Eikä se tietenkään haittaa. Mutta siihen voi vaikuttaa, jos haluaa. Myönsin, että taidan haluta.

Esseessä tulen siihen lopputulokseen, että alan ostaa lapsilleni vaatteita paljon entistä vähemmän. Kerron, että niissä vähissä aion panostaa laatuun, vaikka ostankin käytettyä. Olen noudattanut tätä periaatetta – ja kas, vaatepuljauksen parissa viettämäni aika on vähentynyt. En ole laskenut, kuinka paljon, ja totuuden nimissä tsekkailen kyllä Torin tarjonnan tietyillä hakusanoilla edelleen useita kertoja viikossa, välillä jopa päivittäin. Mutta keskittymiseni aihepiiriin on vähentynyt, vaikka lapsia on tullut yksi lisää. Tämä johtuu pääosin siitä, että tajusin todellisten tarpeiden olevan lastenkin kohdalla määrällisesti vähäisempiä kuin automaattisesti ajattelin.

Kuopus, vielä vauva, sai paljon vaatetarjouksia tuttavapiiristä (jos joku ei tiennyt, pikamuoti- ja muutkin vauvanvaatteet valtaavat kohta kaiken elintilan maapallolta), mutta pyrin ottamaan vastaan vain maltillisesti. Silti pieniä vaatteita (50–62) oli liikaa. Emme käyttäneet läheskään kaikkia. Vähän isommassa koossa (68–74) olen toivonut lahjaksi tai ostanut vauvalle muutaman itselleni mieleisen vaatteen. Esikoinen taas on tullut kokoon, jossa kaikki ei mene heti pieneksi. 116–122-kokoiset vaatteet, joita hänellä on maltillinen valikoima, ovat olleet käytössä jo pitkään ja menevät vielä hyvän tovin. 

Vaatetarpeisiimme vaikuttaa keskeisesti se, että meillä on kuivaava pesukone. Se pyörii melkein päivittäin. Olen todennut, että vaatteita ei oikeasti tarvita kovin paljon, vaikka esikoisen vaatteet menevät yleensä päivän päätteeksi suoraan pyykkiin. Kun kuopus ei edes ole osoittautunut pulauttelijaksi, hänelle riittäisi hyvin ihan vain pari vaatekertaa niin kauan, kun hän ei syö säännöllisesti muuta kuin maitoa.

Jos joku kysyisi, sanoisin, että neljävuotiaalle erittäin liikkuvaiselle ja kiipeileväiselle lapselle riittää meidän pyykkäystahdillamme viisi paitaa ja viidet housut. Sukkia ja kalsareita pitää olla vähän enemmän, koska niitä hukkuu ja menee likaiseksi herkemmin. Tärkeintä näyttää olevan, että vaatteet ovat sellaisia, mitä lapsi todella haluaa laittaa päälleen. Päiväkotiin on hyvä olla parit varasetit.

Alle puolivuotiaalle vauvalle, joka ei pulauttele kovasti mutta jolle kyllä käy kakkaräjähdyksiä, riittäisi totuuden nimissä kolme vaatekertaa. Niissäkin mieleisyys – käytännössä siis vanhemman maku – on kannattavaa huomioida, koska jos vaatteet ovat pukijan mielestä kivoja, vaihtelunhalua on vähemmän. Hoitolaukkuun varaisin tässäkin tapauksessa ylimääräisen setin.

Advertisement

Kahden illan juttu eli mekko joka oli hetken minun

Posted on by

Veljen piti mennä naimisiin viime vuonna. Ostin jäsenyyden vaatelainaamoon, koska uumoilin juhlavaatekriisiä. Tuli korona, häät lykkääntyivät. Vaatelainaamosta oli muuta iloa.

Tänä kesänä veli ja hänen ihana vaimonsa viimein saivat toisensa. Minulla oli juhlia varten varattuna vaate, johon en ollut ihan tyytyväinen mutta joka kuitenkin asusteli vaatekaapissani: pitkähihainen, oudon joustava ja minulle vähän liian sähkönsininen mekko, talvinen mutta muuten tarpeeksi käypä. Viimeisellä viikolla ennen juhlia sääennusteet alkoivat hälyttää: luvattiin 30 lämpöastetta. Tajusin, että pitkähihainen keinokuitumekko ei minun hellekestävyydelläni (= onneton) tule kyseeseen. Selasin hetken paniikissa käytettyjen ja uusienkin vaatteiden kauppoja, mutta ongelma oli sama kuin aina ennenkin: ne myyvät harvoin mitään minua sykähdyttävää ja juhlavaatekelpoista. Vastaan ei tullut mitään, mitä olisin himoinnut.

Niinpä väsäsin ilmoituksen paikalliseen Buy Nothing -ryhmäämme. Siellä idea on lahjoittaa, jakaa, pyytää ja lainata, ilman vastapalveluksia, ihan vain auttamisen ilosta. Olisikohan kenelläkään naapurilla sopivaa mekkoa, helteeseen sopivaa mutta kuitenkin aikuismaista? Suhtauduin epäilevästi siihen, että löytäisin mitään. 

Mutta kas. Hyviä tarjouksia tuli useita. Yksi muutaman talon päässä asuva ryhmäläinen liitti vastaukseensa muutaman kuvan, joista ensimmäisessä oli täydellisen kaunis tummansininen mekko, pitsiyläosa ja hulmuava alaosa. Muitakin vaihtoehtoja hänellä oli. Samana iltana minulla oli kotona kokeiltavana kolme hänen mekkoaan, joista perheelle pidetyn muotinäytöksen seurauksena valikoitui juuri se tummansininen. Ongelma ratkaistu!

Juhlin kerrankin erittäin asutyytyväisenä. Mekko ei ehkä ollut villeimpien luonnonkuitu-unelmieni mukainen mutta se sopi minulle mainiosti. En ole koskaan saanut mistään asusta yhtä paljon kehuja. Hetken pohdin, miten houkuttelisin naapurin myymään mekon minulle, mutta lopulta totesin, että tämä oli täydellistä juuri näin: sain hienon mekon häihin (ja seuraavan päivän konfirmaatioon) mutta en joutuisi säilyttelemään enkä valitsemaan sitä aina tästä eteenpäin. Just passeli kahden illan juttu. 

Olen siis juhlinut post-korona mutta en edelleenkään omista kesäistä juhlamekkoa. Iloitsen seuraavasta: Voin joskus tulevaisuudessa sellaisen ihmeen löytäessäni yhä ostaa itselleni sen täydellisen luonnonkuituisen luomuksen, joka sopii kaikkiin tilanteisiin ja joka on just ihan minä.

Millainen vaate on helpointa ostaa?

Posted on by

Osta vain käytettyä. Osta eettisesti tuotettua. Osta suomalaista. Älä osta turhaa, karsi vaatekaapin sisältö, käytä vain lempivaatteita. Osta vastuullisuusmerkittyä tai lopeta ostaminen kokonaan. Käytä vanhaa, tee itse, ole kunnollinen!

Tällaisia vinkkejä vilisee haastatteluissa ja lehtijutuissa, kun puhutaan pukeutumisesta ja vaateteollisuuden ongelmista. Eikä siinä mitään. Monella asiantuntijalla on perusteltuja ja hyviä vinkkejä asiaan, ja tietenkin näitä näkökohtia on syytä jokaisen miettiä. Niistä on syytä myös pauhata.

Silti olen tälle puheenparrelle hiukan allerginen. Se tulee korostaneeksi yksilön vastuuta omista kulutusvalinnoista, vaikka paljon isompi ja globaalisti merkittävämpi vaikutus on rakenteella, joka niitä valintoja mahdollistaa. Siis politiikalla. Se puoli taas unohtuu kovin usein. Kuluttajat voivat toki vaikuttaa politiikkaan, ja on jo oman arvokkuuden tunteen takia tärkeää tehdä valintoja, joista itse voi olla ylpeä. Mutta vaateteollisuuden tila ei ole yksittäisten kuluttajien syytä eikä ratkea sillä, että minä ostan vain käytettyä tai parsin lapseni housunpolvia. 

Olen vaatekysymyksiin aika perehtynyt ihminen, ja minustakin on vaikea tehdä eettisesti ja kaikilla muilla tavoilla kestäviä vaatevalintoja. Tilanne viime viikonlopulta: Olimme päiväretkellä Tammisaaressa. Pian nelivuotias lapseni nautiskeli leikeistä Suomen yhdessä kivoimmista leikkipuistoista, kun äkkiä kiipeilytelineestä kuului: äiti, tuli pissa housuun! Meillä ei ollut matkassa varahousuja, koska tällaista ei yleensä tapahdu (virhe!). Pissamärissä housuissakaan ei kuitenkaan tehnyt mieli jatkaa päivää. Niinpä puoliso marssi läheiseen Lindexiin, joka onnekkaasti oli auki vielä vartin. Sieltä löytyi kuivat housut ja kalsarit, 19,90 euroa, made in Bangladesh & India.

Ei ole arvojeni mukaista ostaa lapselle käyttämättömiä vaatteita, varsinkaan kaupasta, jonka vastuullisuusperiaatteet eivät vakuuta ja jonka tuotanto-oloista en tiedä. Mutta se oli yllättävässä tilanteessa ylivoimaisesti helpoin vaihtoehto – ainoa vaatekauppa, jonka olimme kävelyllämme keskustassa nähneet. Loppiksia olisi tammisaarelaisilla pihoilla kylttien perusteella ollut, mutta niissä seikkailu ei siinä hetkessä ollut mahdollista. Lindexit, H&M:t, GinaTricotit ja Cubukset taas ovat nopeita ja kaikkialla. Prismassa käymme joka viikko. En ihmettele, että niistä ostetaan vaatteita. Se on helppoudessaan aivan ylittämätöntä. Aivan toista on etsiä erityisen vastuullisia kauppoja ja sitten vielä päästä selvyyteen siitä, onko niiden laatu hinnan väärti. Kirpputorien sijainnitkin pitää erikseen selvittää, eivätkä ne yleensä palvele äkillisiä tarpeita. Tällainen selvitystyö vaatii resursseja (usein ainakin rahaa, riittävää terveyttä ja aikaa) sekä harrastuneisuutta. Kaikki ihmiset eivät halua harrastaa vaateostoksia, ja se heille suotakoon. 

Entäpä, jos Tammisaaren kokoisen paikan keskustassa olisi pikamuotiketjun sijaan laadukas lastenvaatekirppis, samoin aukioloajoin kuin Lindex? Entä jos kirppikset olisivat yhtä tunnettuja ketjuja kuin pikamuotiketjut? Jos kaikki kaupat myisivät yleisesti omia vaatteitaan myös secondhandina? Entä jos secondhand olisi jopa se default-ostos?

Entä jos se helpoimmin löytyvä peruskauppa myisi vain vaatteita, joiden kaikenlaiseen vastuullisuuteen voisi kuluttaja luottaa? Ne olisivat varmasti kalliimpia kuin Lindexillä, mutta eivät välttämättä kovin paljon, jos kauppa kerran olisi se peruskauppa, joka löytyy jokaisesta keskikokoisesta kaupungista ja jota kaikki käyttävät, koska se on niin superhelppoa.

Nämä olisivat sellaisia rakenteellisia muutoksia, joita minä kaipaan ja joita maailma tarvitsee. Niin kauan kun vaatevalinnoissa luotetaan yksilöiden loputtomaan tiedonpenkomiskykyyn ja eettiseen ajatteluun, ollaan globaalin oikeudenmukaisuuden ja rajallisten luonnonvarojen hyödyntämisen kanssa väkisinkin hataralla pohjalla. Meidän pitää opetella tunnistamaan vaatepolitiikka ja puhumaan siitä. Eetti ry näyttää onneksi hyvää esimerkkiä.

Voiko parsittu vaate olla uskottava?

Posted on by

Facebookin Parsi ja paikkaa! –ryhmässä käytiin eilen mielenkiintoista keskustelua siitä, milloin koittaa aika, että parsituissa vaatteissa kulkeminen on sosiaalisesti hyväksyttävää. Moni osallistuja korosti, että se on jo sitä, että kukaan ei katso kieroon vaikka olisikin paikatut vaatteet. Keskustelijat olivat tietysti kaltaisiani: niitä, jotka ilolla paikkailevat omia ja lähipiirinsä vaatteita ja kuuluvat aihepiiriä ruotivaan ryhmäänkin.

En minäkään usko, että paikattuja vaatteita laajasti halveksuttaisiin tai että niistä saisi suoraa negatiivista kommenttia juuri missään yhteydessä. Niihin saatetaan suhtautua periaatteessa hyvinkin positiivisesti. Silti vaatteiden korjaaminen tai parsittujen pukineiden käyttäminen ei minusta ole normi. Vaatteet ovat niin halpoja ja niitä tuotetaan maailmaan niin paljon, että on aivan tavallista ja suht helppoakin ostaa uusi vaate silloin, kun vanha on mennyt rikki. Nopeasti tuotetut vaatteet ovat myös usein laadultaan niin huonoja, että paikkaaminen tuntuu osaavastakin turhauttavalta. Korjaus, vaikka kuinka pienikin, vaatii aina ajatustyötä ja usein myös manuaalista työtä. Harvalla on helppo luottopaikka, jonne revenneen tai hiutuneen vaatteen voisi viedä ehostettavaksi.

Lopputulos: hienot visible mending -parsinnat, kirjoen korjatut t-paidat ja farkkupaikoin koristellut lapsen polvet eivät ole valtavirtaa. Ne ovat innokkaiden korjaajien harrastelua. Voin olla ylpeä tekemästäni hienosta korjauksesta, mutta tunnen silti helposti alemmuutta, jos päädyn iskemättömiin vaatteisiin pukeutuneiden seuraan korjatuissa ja paljon rakastetuissa vaatteissa. Tämä on normin voima. Normi ei nimittäin synny siten, että ääneen lausuttaisiin jokin toimintatapa huonoksi, vaan siten, että tietty toimintatapa on tehty muita helpommaksi, että sitä valtavirtaisesti noudatetaan ja että se näin normalisoidaan.

Vaatteissa iso merkitys on sillä, miltä ne tuntuvat – päällä ja sosiaalisesti. Parsi ja paikkaa! -ryhmän keskustelussa joku kertoi menneensä ison ranskalaisyrityksen vieraaksi ja havainneensa, että siellä kaikki pukeutuivat Armanin pukuihin. Omat hyvälaatuiset vaatteet alkoivat siinä kohtaa tuntua nukkavieruilta. Tämä on ihan tyypillistä. Vieraassa ympäristössä, esimerkiksi ulkomailla, itselle tuntemattomassa sosiaaliluokassa tai uuden alan työpaikassa on tavallista vaikeampi aavistaa pukeutumisen normia. Sitä ei useinkaan lausuta ääneen tai edes tiedosteta. Paikalle päästyään useimmat huomaavat sen kyllä, ja monesti se näyttäytyy juuri epämukavana kokemuksena siitä, että omat vaatteet ovat jollakin selittämättömällä tavalla väärät.

Parsittujen ja paikattujen vaatteiden normistuminen vaatisi minusta sitä, että alalle syntyisi yhä enemmän yrityksiä, joilta näitä palveluita saisi ostaa. On selvää, että kaikki eivät koskaan tule paikkaamaan yhtään omaa tai lapsensa vaatetta, eikä kaikkien tietenkään tarvitsekaan. Moni sen sijaan olisi valmis maksamaan siitä, että omat kenties kalliit vaatteet joku korjaisi, ja vielä hyvällä ja luotettavalla maulla. Kun vain tietäisi, kenelle viedä! Oikiat Designin Vaatelaastari on hyvä esimerkki tuotteesta, joka on jo nostanut korjaamisen helppoutta ja profiilia. Viimeksi yritys teki sen painamalla kirjailija Miki Liukkosen tekstiä paikkoihinsa, mikä yhdistää paikkaamisen hauskalla ja konkreettisella tavalla sivistykseen. Tätä lisää!

Itse ihailen Instagramissa skotlantilaista Collingwood-Norrisia, joka korjaa näkyvästi mutta tyylikkäästi neulevaatteita ja myös opettaa korjaustekniikoita. Collingwood-Norrisin korjaukset ovat hyvä esimerkki sen tyylisestä vaatepaikkauksesta, jota voi kantaa ylpeänä kuin taideteosta. Luulen oikeastaan, että korkean hinnan maksaminen palvelusta vaikuttaa vaatteen kantajan sisäiseen tunteeseen, niin hassua kuin se onkin: maksettu ja harkittu parsinta ei tunnu ainakaan köyhäilyltä, vaan vakavasti otettavalta sijoitukselta paremman maailman puolesta. Sitähän se onkin.

Variaatiota iltakirjoihin

Posted on by

Oletko jo miettinyt tämän illan iltakirjoja? kysyn kolmevuotiaalta iltapesulla. Hän tekee useimmiten spontaanin valinnan.

Eilen valinta osui Mauri Kunnaksen kirjaan Joulupukki (1981). Se on hauska, 26 kielelle käännetty ja yli 1,5 miljoonaa myynyt kertomus jouluun valmistautumisesta. Korvatunturi on joulupukin ja hänen joukkojensa yksinoikeutettua aluetta, tontut ovat kaikki miespuolisia mutta kyllähän siellä muoreja ja puolisoita on, ruoanlaitto- ja parsintapuuhissa. Tontut rentoutuvat joulun päätteeksi saunomalla (mitä naiset tekevät, en tiedä, mutta varmaan laittavat ruokia sillä välin). Lappalainen henkilö mainitaan ja kuvataan, neljäntuulenhattu on ja punainen nenä.

Lapsi tykkää Mauri Kunnaksen kuvituksesta, joka onkin kaikkine yksityiskohtineen hienoa. Itse mietin sitä, miten hyvin nämä kertomukset ovat kestäneet aikaa. Kuvat osuvat selvästi nykylapsenkin nauruhermoon, mutta kokonaisuuksien sanoisin kestäneen aikaa vaihtelevasti. Niiden ihmis- ja maailmankuva ei kaikilta osin ole ihan tätä päivää. Se on luonnollista.

Silti Mauri Kunnaksen tuotanto on se, joka on jokaisesta kirjakaupasta edelleen hyvin helposti saatavilla. Samoin helposti saatavilla on ainakin Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjoja sekä Timo Parvelan Ella-sarjaa. Ryhmä Hau -kirjoja löytyy etsimättä, samoin Disneytä. Vanhoja satuklassikkojakin aika hyvin.

Edellisiä vastaan minulla ei ole mitään, mutta olen vähän surullinen variaation vähyydestä. Lastenkirjoista ihan valtavan monet ilmestyvät vähin äänin ja menevät suurelta yleisöltä täysin ohi, koska niitä ei kirjakauppojen valikoimiin oteta eikä niitä näin ollen koskaan suositella sille, joka menee kyselemään ”jotain 4-vuotislahjaksi sopivaa” Suomalaisesta kirjakaupasta (joka on nykyään Suomen suunnilleen ainoa kirjakauppa ja kuitenkin yhden kustantamon, Otavan, omistama). Se on surullista nimenomaan siksi, että soisin lasten saavan maistaa mahdollisimman monipuolisesti kirjallisuutta jo pienenä. Elämysten takia, ja siksi, että he oppisivat nauttimaan monenlaisesta. Nyt tuntuu, että monet aikuisetkin luulevat, että suomalainen lastenkirjallisuus on lähinnä Kunnasta ja Tatua ja Patua. Onneksi kirjastot toimivat tässä vastakarvaan ja nostavat esille hyvin monenlaisia teoksia.

Vanhemmalta variointi vaatii vaivaa, sillä tietenkin lapset rakastavat tuttuja hahmoja. Ryhmä Haun kertomus voi olla ihan pälli, mutta kun siinä on tutut Rekku ja Kaja, niin jee. Kato äiti, Kajalla on tommonen lentokone! Uusia kirjoja pitää ainakin omalle lapselleni usein syöttää hieman. Ne pitää valita iltakirjahetkeen itse, ja niistä pitää vähän ylimääräisesti intoilla.

Huomaan, että taide-elämyksistä nauttiva lapseni kyllä saa hyvistä kirjoista kuten kiinnostavasta kuvataiteestakin paljon irti, kunhan pääsee niiden vaikutuspiiriin. Häntä on viime aikoina kiehtonut suuresti muun muassa Christian Robinsonin Another (2019, saatavilla ainakin Helmet-kirjastoista), joka käy suomenkielisellekin lapselle hyvin, sillä siinä ei ole tekstiä. En ole varma, mitä siinä tapahtuu, mutta ainakin siinä tavataan toisia, jotka muistuttavat itseä. Matkalla kirjaa käännellään. Molemmat tykkäsimme kovasti myös Malin Kivelän ja Linda Bondestamin Mainio herra Iloinen -kirjasta (2010, suom. Henriikka Tavi), joka kieli-ihauuksien lisäksi tutustuttaa tähtikuvioihin. Elina Komulaisen, Kristiina Haapalaisen ja Sami Vähä-Ahon Mekon matka (2020) jäi myös mieleen paitsi kaltaiselleni vaaterakastajalle, myös hänen lapselleen. Sen tarinassa jotakin selittämättömän lumoavaa ja ikiaikaista.

Ymmärrän, että vuosikymmeniä tai vuosisatoja sitten ilmestynyttä kirjallisuutta ei silotella tähän päivään sopivaksi, mutta huomaan miettiväni, miten toisin selvästi vanhentuneen maailmankuvan rinnalle mahdollisimman paljon hyvää, uutta ja raikasta ajattelua. Kirjallisuutta, joka liimautuu mieleen muunkin kuin tuttujen hahmojen voimalla, ja joka samalla haastaa sellaisia alitajuntaisia asenteita, joita itse olen lapsuuteni kirjoista imenyt.

Yksi lähde tuoreiden, laadukkaiden lasten- ja nuortenkirjojen etsimiseen on Suomen Nuorisokirjailijat ry, joka jakaa vuosittain tammikuussa Arvid Lydecken -palkinnon ansiokkaalle lastenkirjalle ja Topelius-palkinnon ansiokkaalle nuortenkirjalle. Ehdokkaat löytyvät täältä. Tänä vuonna minulla on oma lehmä ojassa sikäli, että puolisoni ja Anne Vaskon ihana Gorilla on listalla mukana. Esimerkiksi sitä ei Suomalaisen kirjakaupan hyllyissä ole näkynyt.

P.S. Viime kesänä, kun lapsi oli vasta täyttänyt kolme, tein listan senhetkisistä lastenkirjasuosikeista. Se löytyy täältä.

Normaalia kulutusta

Posted on by

Ennen joulua lapsi sanoo: Hei, meidän pihassa on kuusi, ei tarvitse ostaa omaa! Ystäväni antaa hänelle lastensa vanhoja leluja, hän huolehtii: Meillä on aika pieni koti. Kun mummu vie hänet Stockmannin Hesburgeriin, hän innostuu: Tätä ravintolaa ympäröi tosi iso kirppis! Hän kysyy minulta, onko hänen hammasharjansa ostettu kirpputorilta. Hän on kolme ja puoli.

Kulutus on sellainen asia, jota ei oikein voi olla jälkikasvulle opettamatta. Opettajana toimii se yksi ainoa ehkä toimiva opetusmenetelmä, eli esimerkki. Voihan se olla että meillä puhutaankin kuluttamisesta aika paljon, pohditaan mitä ostetaan ja mitä ei, mietitään mihin jokin tavara mahtuisi jos omistaisimme sen, mutta pääasiassa hänen ajatuksensa tulevat minulle yllätyksinä, joita ihmettelen enkä tiedä opettaneeni.

En tiedä mitä hän hiukan isompana ajattelee vanhempiensa kulutustottumuksista, tai ovatko ne siihen mennessä jollain olennaisella tavalla muuttuneet. Mutta juuri nyt käytetyn ostaminen, turhan välttäminen, tavaroiden laadusta huolehtiminen ja ahkera korjaaminen ovat lapselle ihan arkisia, neutraaleja asioita, joita kotona tapahtuu. Ne ovat normi. Olen siitä ehkä vähän ylpeä, mutta pääasiassa helpottunut. Hänen standardinsa ovat ulottuvillamme, toiveensa täytettävissämme, vielä.

Toistaiseksi huolehdin itse enemmän siitä että hän kulkee polvista paikatuissa housuissa, jonkun Onnin tai Toivon tai Alvarin vanhoissa. Mitä muut ajattelevat, huomaan kysyväni, mutta lapsi kysyy vain, kenen vanhat nämä housut ovat. Hän haluaa tietää edellisen käyttäjän nimen. Sitten hän kertoo sen kaikille.

P.S. Juuri kun olimme pohtineet, millaisista materiaaleista saisimme rakennettua hyvän majan, paikalliseen Buy Nothing -ryhmään ilmaantui elähtänyt patja. Lopputulos näkyy kuvassa.

Koska olen valkoinen

Posted on by

+ Kukaan ei koskaan, siis ikinä, kysele kotimaatani eikä kyseenalaista oikeuttani asua Suomessa.
+ Kukaan ei ole kiinnostunut siitä, missä maassa vanhempani ovat syntyneet eikä pidä sitä selittävänä tekijänä millekään minussa.
+ Minulle puhutaan aina ensin suomea.
+ Minua ei pidetä automaattisesti köyhänä.
+ Koulussa minua kannustettiin opiskelemaan pitkälle.
+ Mielipiteenilmaisujani, opettajan vastustamista ja ärsyttävää käytöstä ei koskaan liitetty ihonväriini.
+ Kun teininä hengailin kavereideni, tyttöjen ja poikien, kanssa keskustassa, meitä saatettiin pitää häiritsevinä mutta meitä ei kierretty kaukaa kaiken varalta.
+ Kun teininä menin työhaastatteluun, haastattelija ei yllättynyt ihonväristäni.
+ Jos kohtelen jotakuta kaltoin, siitä ei syytetä ihonväriäni eikä muita valkoisia ihmisiä.
+ Halutessani voin esittää perusteettomia syytöksiä ihmisestä, jonka ihonväri on toinen kuin minun, ja todennäköisesti minua uskotaan.
+ Minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä minusta esitettyjä perusteettomia syytöksiä.
+ Voin valita uuden asuinalueen miettimättä, miten minuun siellä suhtaudutaan.
+ Lapseni näkee lastenkirjoissa ja televisio-ohjelmissa jatkuvasti näköisiään ihmisiä, jotka ovat enemmistö. Hän oppii ajattelemaan, että hänen näköisensä ovat normaaleja.
+ Voin valita ammatin miettimättä, miten ulkonäköni vaikuttaa sen harjoittamiseen.
+ Voin mennä lääkäriin luottaen, että hoito ei ole huonompaa ihonvärini vuoksi tai että oireitani ei sen vuoksi uskota.
+ Voin suunnitella matkaa Venäjälle ja melkein mihin tahansa muuallekin pelkäämättä pahoinpitelyä. Väkivallan uhka ei ylipäänsä ole ensisijainen kriteeri matkakohteideni valinnassa.
+ Kun lapseni mekastaa ja riehuu julkisella paikalla, kukaan ei kiinnitä huomiota meidän ihonväriimme. Emme edusta ketään.
+ Minulta kysytään tietä, neuvoa, apua. Ihmisillä on matala kynnys rupatella minulle leikkipuistossa niitä näitä.
+ Saan vuokra-asunnon verrattain helposti. Naapureilla on korkea kynnys ryhtyä hankkimaan perheelleni häätöä.
+ Voin väittää, että toisenlainen kokemus maailmasta on väärä, yliherkkä tai liian vihainen, ja minua kompataan heti oikealta ja vasemmalta.
+ Voin sanoa, että jos edelliset esimerkit riippuvatkin ihonväristä, se on ”luonnollista”, eikä tätä monikaan pidä outona tai rasistisena.
+ Voin olla miettimättä ihonväriäni ja pohtia, milloin ja miten näistä rasismiasioista lapselleni puhuisin (kun ne ovat niin vaikeita!). Minulla on varaa etsiä mahdollisimman sopivaa hetkeä, jota ei välttämättä koskaan tule.

Tällaisia, hajanaisia, mietin näinä aikoina, kun yritän ymmärtää jotain alkeellista rakenteellisesta rasismista. Lista voisi olla vaikka kuinka pitkä.

Jos elämässäsi on vartti aikaa ja sama aihepiiri kiinnostaa, katso Nova Reidin Tedx Talk. Jos taas kaipaat hyvää podcastia etkä välttele näkökulmiesi laajentamista, suosittelen Layla Saadin The Good Ancestoria.

Miten lukeminen on vaikuttanut ajatteluusi?

Posted on by

Olen kysynyt otsikon kysymystä muutamilta tunnetuilta henkilöiltä viime aikoina, kun olen tehnyt Elisalle juttusarjaa ihmisten elämään vaikuttaneista kirjoista (Terhi Kokkosen kanssa keskustelimme pitkään ja kiinnostavia, hänen pohdintansa ovat täällä). Kysymys on monen mielestä kiinnostava mutta vaikea. Miten erottaa kirjojen ja lukemisen seuraukset ajattelun kehittymisestä muuten?

Mahdotontahan se onkin. Päätin kuitenkin kokeilla, miten itse vastaisin omiin kysymyksiini.

Lapsena luin paljon mutta en valtavasti, en kokonaisia kirjastollisia kuten jotkut kaverit. En ollut ahmijalukija enkä ole vieläkään. Kirjalla, sen kielellä ja sisällöllä on minulle väliä – jätän kirjoja surutta kesken, jos en koe niitä sillä hetkellä omikseni.

Lapsena yksi tärkeä kirjasarja oli Ann M. Martinin The Baby-sitters Club, lastenvahtikerho, jossa 12-vuotiaat tytöt perustivat lastenhoitoyrityksen. Yrittäjyys on kiinnostanut minua aina. Jo ihan pienenä myimme kukkia ja muuta sälää parhaan ystäväni kanssa tienposkessa, ja vähän vanhempana tein itsekin paljon lastenhoitokeikkaa sekä julkaisin lehteä, joka ilmestyi monta vuotta joka kuukausi (vuosikerta taisi maksaa 35 markkaa). Lastenvahtikerhokirjojen innoittamana kuvasimme kaveriporukalla myös videoelokuvan, jonka ohjaajana toimin. Nyt ajattelen, että kirjojen viestin on täytynyt olla voimaannuttava. Tytöt tekevät, toimivat, ratkovat!

Lukiossa minulla oli nuori äidinkielenopettaja, jonka innostuksen asiaansa aistin heti, kun hän vähän epävarmana astui ensi kertaa luokan eteen. Hän antoi tehtäväksi lukea Seitsemän veljestä ja pitää prosessista lukupäiväkirjaa. Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, kuinka paljon kirjat voivat antaa, jos niille suo aikaa ja ajatuksia vähän tavanomaista enemmän. Ymmärsin yllätyksekseni, että Seitsemän veljestä on hauska kirja – lukioikäisenä en ollut ajatellut, että klassikot voisivat naurattaa. Osa hupia tietenkin oli vanha kieli potrine ukkoineen. Mikä kuvailun voima!

Vähän myöhemmin luin Milan Kunderan Identiteetin, josta en enää muista paljoakaan mutta joka oli tärkeä minulle vuosikausia. Se paljasti kielen ja filosofian mahdollisuuksia, valotti humanistista ajattelua ja raotti verhoa, jonka taakse olen myöhemmin astunut kokonaan. Luulen, että Identiteetti oli jonkinlainen käänne. Pitäisi lukea se uudestaan.

Päädyin lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä yliopistolle. Opintojen myötä oli pakko lukea monta maailmankirjallisuuden klassikkoa. Onneksi! Erityisen antoisaa (vaikkakin työlästä) oli lukea vanhaa kirjallisuutta – antiikin tarinoita kahlaava tajuaa väkisinkin, että tietyt kaavat ja uskomukset ovat olleet olemassa hyvin kauan, samankaltaisissa muodoissa. Se on lohdullista. Ovidiuksen myyttikuvaus Metamorfooseja oli suosikkejani, ehkä tiiviytensä vuoksi.

Löysin näihin aikoihin Pirkko Saision trilogian, joka alkaa teoksesta Pienin yhteinen jaettava. Samastuin vahvasti hänen kokemukseensa siitä, että minä muuttuu häneksi, että ihminen katselee omaa elämäänsä ulkopuolelta, tekee itsestään henkilön. Ihailin myös hänen kieltään, sitä ekonomisuutta ja tarkkuutta, samoin kuin ihailin Eeva-Liisa Mannerin runojen rytmiä.

Niin moni kirjailija ja teos on vaikuttanut minuun salakavalasti kielensä kauneuden, luontevan rytmin tai jonkinlaisen selittämättömän tunnelman kautta, että sitä on mahdoton pukea sanoiksi. Heitä on mahdotonta jäljittää. Olin jo unohtaa Virginia Woolfin!

Osa kirjoista vaikuttaa vaikuttaa ajatuksiin ja arvoihin hyvin suoraan. Woolf menee myös siihen kategoriaan (niin, onhan naisella oltava oma huone). Merete Mazzarellan vanhempi tuotanto oli avartavaa; että niin näennäisesti pienestä voi edes kirjoittaa ja että sen kautta voi tavoittaa jotakin erittäin sanomisen arvoista, yhteiskunnan mikroliikkeitä. Susanna Alakosken sosioekonomiset teemat ja omakohtainen kirjoitustapa ovat olleet tajunnanräjäyttäviä, tärkeitä, ytimessä. Hän on auttanut ymmärtämään ihmistä. J. M. Coetzeen kaikkea elämää puolustava tuotanto on herättänyt eläinajatuksiani, Petina Gappahin novellit Zimbabwesta avanneet sellaista kulttuuria ja ajattelua, joka olisi ilman kaunokirjallisuutta jäänyt minulle ikuisesti vieraaksi. Niin, ja tietysti on Simone de Beauvoir, jota olen ihaillut ja lukenut myös historian ymmärtämisen vuoksi.

Miten lukemani kirjat ovat vaikuttaneet ajatteluuni? Huomaan itsekin, että kysymys on mahdoton. Kun kirjahanat avaa, alkaa vyöryä vaikutteita, ajatuksia, muistoja. Ymmärrän, että koko arvomaailmani on teksteille rakennettu, ja tämä pieni otos tuntuu heti epäoikeudenmukaiselta. Julkaisen sen silti. Se kertoo yhdenlaisen tarinan minusta, ja niin olkoon hyvä.

Kuinka ajatella hyvää

Posted on by

täpsy2

Paljonko teidän lapsilla on ruutuaikaa? Tämä kysymys tulee esille elämänpiirissäni aika usein, olenhan kolmevuotiaan äiti. Huomaan ruutuaikajutut netissä ja lehdissä, siitä puhuvat kaverit ja tuttavat. Olen ymmärtänyt tämän: siitä kuuluu olla huolissaan. Ja: tällaisista asioista huolehtiminen on hyvän keskiluokkaisen vanhemmuuden merkki.

Tunnustan. En ole kauhean huolissani. Tämä ei johdu siitä, ettei lapseni katsoisi ruutua. Hän katsoo, aika paljonkin. Se ei ole kuitenkaan tämän pohdinnan pointti.

Pointti on se, että tuntuu synnintunnustukselta sanoa, että en ole huolissani. Tämä ei päde vain ruutuaikaan vaan vanhemmuuteen yleensä.

Minun naispuolisena vanhempana, äitinä, kuuluisi nimittäin huolehtia, verrata ja tuskailla – ja nimenomaan asioita, jotka eivät liity perushuolenpitoon, rakkauteen ja turvallisuuteen. En usko vertailevani itseäni kovin paljon muihin vanhempiin tai suhtautuvani äitiyteeni ylikriittisesti, mutta koen silti painetta huolestua ruudusta. Siksipä otin asian esille (taas) yhtenä iltana puolison kanssa. Mietin, pitäisikö jotakin muuttaa: paremmat rajat, nätimpi elämä, enemmän mielikuvituksellista ihanaa vapaata leikkiä. Pitäisikö luopua ruudusta kokonaan ja boom, tulla paremmaksi vanhemmaksi?

Puoliso kuunteli ja sanoi sitten: ”Mä en ole tästä asiasta yhtään huolissani.” Tajusin, että niinpä, en oikeastaan minäkään. Minusta teemme niin kuin juuri nyt on kaikkien kannalta hyvä. Mutta omatunto kolkuttaa välillä, koska ympäristöni käskee olla huolissaan. Eikö puolison ympäristö käske? Kysyin. ”Ei me puhuta kavereiden kanssa lapsista kauhean ongelmalähtöisesti”, hän sanoi. Hän kertoi ystävänsä useammin kertovan hienoista kalareissuista poikansa kanssa.

Tässä on kaksi puolta. Sanotaan, että naiset tekevät perheiden metatyön. Joku voisi sanoa, että ruutuajasta huolehtiminen, ja huolehtiminen ylipäänsä, on metatyötä, jonka mies jättää naisen harteille. Meillä metatyötä tekee yhtälailla miespuolinen vanhempi, joten vastuunsiirtoargumentti ei tässä toimi.

Toinen puoli asiasta, minusta kiinnostavampi, on tuo ongelmalähtöisyys. Miksi niin monia vanhemmuuteen (vai äitiyteen?) liittyviä asioita lähestytään lähtökohtaisesti katastrofiajattelun kautta? Miksi naiset lähestyvät? Miksi sellainen on niin normaalia ja hyväksyttyä, ehkä jopa velvollisuus? Ruutuaika ei tietenkään ole ainoa asia, jossa tämä katastrofointi ja huolipuhe tulee esiin. Selvää on, että oikeita ja universaalisti päteviä vastauksia on hyvin harvoihin asioihin, joten lopulta kyse on paljolti omasta lähestymistavasta.

Oikeasti haluaisin ajatella kokonaisuuksia, isoja linjoja: perheen arvoja, keskinäistä rakkautta, kaikkien jaksamista. Haluaisin vetää omat rajani niiden perusteella. Haluaisin ajatella, että teemme parhaamme. Haluaisin ajatella hyvää: Sitä, että lapsi saa käpertyä isänsä jalkoihin katsomaan ohjelmaansa, sitä kun hän painautuu ihan lähelle, sitä kun hän toivoo toivoo toivoo että tänään voitaisiin mennä eläinmuseoon, esittelee uuden (kavereiden vanhan) pyöränsä kaikille maailman upeimpana aarteena ja kertoo kysyjille kesän parhaita juttuja olleen uimahallireissu Itikseen ja käynti Kansallismuseossa (kylpylä- ja mökkireissut sekä matka läpi Suomen ovat jo autuaasti unohtuneet).

Kysymys on siitä, mitä kohtaa kuvassa katsoo, ja mistä päättää sitten kertoa toisillekin.

Ketä varten pukeudumme?

Posted on by

Tänään päälläni:

  • Emmystä vastikään hankkimani, Samu-Jussi Kosken Marimekolle suunnittelema liehupaita värissä minttujätski
  • Kesällä naapurustosta ostetut Levi’s-farkut, joiden myötä opin, että kunnolla vyötärölle nousevia farkkumallejakin on olemassa (ah)
  • Lomalla Espoon Akseli-kirppikseltä löytämäni Adidas Gazellet. Olin hankkinut saman mallin kengät Torista vähän aikaisemmin, mutta jouduin myymään ne, kun koko olikin ollut ilmoituksessa pielessä. Nämä sen sijaan ovat hyväkuntoiset ja sopivat – ja maksoivat 6,50 euroa. Löytö!

Olen siis uusissa vaatteissa. Se tuntuu piristävältä. Erityisesti minttujätskin värinen paita aiheuttaa tänään levollisuuden tunteita. Väri on minulle uusi, mutta uskaltauduin kokeilemaan, kun värianalyysi kerran väitti sen minulle sopivan. Kannatti! (Paljastan tietenkin samalla tässä, että olen ostanut uutta värianalyysin tekemisen jälkeen, täsmälleen kuten uumoilinkin…)

Tänään tapaan ihmisiä, mutta monina päivinä en juurikaan. Usein vien lapsen päiväkotiin ja siirryn kirjoittamaan työhuoneelle. Voisin liikkua vaikka yöpuvussa ilman, että kukaan välttämättä huomaisi mitään. Paitsi tietysti minä itse.

Harjoittelen ottamaan pukeutumisen vakavasti (ja kyllä, harjoiteltavaa on). Empiirisesti on selvää, että vaatteet vaikuttavat useimpina päivinä omaan oloon. Ei niin, että aina pitäisi olla pukeutunut jotenkin hienosti, mutta vaatteilla on kätevää viestiä itselleen, että ottaa itsensä, mieltymyksensä ja aikeensa vakavasti. Kunnioittaa itseään, ehkä?

Tänään olen pukeutunut niin, että on helppo sienestää.
Tänään olen valmis puistoilemaan lapsen kanssa.
Tänään aion pitää itseäni hyvänä tyyppinä, joka osaa kirjoittaa.

Tällaisia lauseita voin puhella itselleni vaatteilla. Voin kehystää elämääni, ja, tavallaan, ojennella itselleni onnistumisen avaimia ihan vain pukeutumisvalinnoilla. Puistoon lähteminen on helpompaa, jos vaatteita ei tarvitse sitä varten vaihtaa, ja toisaalta puistossa viihtyy tosi paljon paremmin, jos ei koko ajan ole epämukavaa tai kylmä.

En tiedä, olenko yksin ajatellessani, että nämä tällaiset ajatukset ovat jotenkin – noh, turhia. Tai ehkäpä sellaisia, joita saa kyllä ajatella, mutta joista ei kannata tehdä tällaista tekstin kokoista numeroa. Turhamaisuus on sellainen naiselliseksi mielletty piirre, jota meidät on opetettu karttamaan. Kovin syvässä istuu se ajatus, että eihän nyt vaatteilla ole väliä. Tai ainakaan ei pitäisi olla! Siis mitä ihmettä? Vaatteilla, joita jokainen ihminen käyttää joka päivä ja jotka kaikki kanssaihmiset näkevät, ei saisi olla väliä?

Helposti ajatellaan, että kun ihminen pukeutuu jotenkin, hän pukeutuu aina toisia varten, ja sellainen on ristiriidassa oman yksilönvapauden kanssa. En tiedä, miksi niin kiihkeästi ajattelemme pukeutuvamme toisille. Itsehän me vaatteemme kannamme (ihollamme!), itsehän niiden merkityksen ymmärrämme paljon paremmin kuin kukaan muu. Toki me samalla viestimme vaatteilla, mutta aivan ensisijassa kuitenkin ehkä itsellemme.

Puhukaamme siis kauniisti.