Näihin vaatteisiin meillä ei ole varaa

Onhan näitä nähty, ajattelin kun huomasin pari kuukautta sitten Stacey Dooleyn dokumentin Totuus halpamuodista Yle Areenassa. Katsoin sen vasta tällä viikolla.

Sen jälkeen ajattelin, että paljon enemmän on muututtava, paljon pikemmin.

Dooley matkustaa dokumentissa Indonesiaan, yhteen vaatetuotannon keskuksista, jossa valmistetaan meilläkin tunnettujen ketjuliikkeiden vaatteita (vuonna 2017 Suomeen tuotiin Indonesiasta vaatteita 21 miljoonan euron arvosta, kertovat Tullin ulkomaankauppatilastot).

Hän perehtyy siellä Citarumjoen tilanteeseen. Noin 25 miljoonaa ihmistä tarvitsee päivittäin tästä joesta saatavaa vettä juotavakseen, kasteluvedekseen ja sähköntuotantoon. Ihmiset siis käyttävät jokivettä pestäkseen tiskejään ja vaatteitaan, käydäkseen suihkussa ja kastellakseen viljelyksiään.

Ja mitä tapahtuu.

Citarumiin kaadetaan päivittäin 20 000 tonnia roskaa ja 340 000 tonnia jätevettä, jotka tulevat pääosin joen rannoilla sijaitsevista paristatuhannesta tekstiilitehtaasta. Dooleyn dokumentissa näkyy aivan konkreettisesti, miten musta jätevesi virtaa jokeen ja miten ihottumista kärsivät ihmiset sitten pesevät siinä vaatteitaan ja astioitaan. Vesi näyttää kiehuvan, koska siitä puuttuu happea: eläimet ja kasvit ovat kuolleet kemikaalien tieltä. Joessa kelluu kuolleita rottia. Kaikkialla haisee.

Tutkija kertoo, että Citarumissa on hirveitä määriä raskasmetalleja, joille altistuminen aiheuttaa muun muassa aivovaurioita ja älykkyysosamäärän laskua.

Ongelma on yleisesti tiedossa mutta sille on vaikea tehdä mitään. Aktivistit kyllä yrittävät: he muuraavat betonilla umpeen jätevesiputkia (ja saavat sen vuoksi tappouhkauksia). Mutta vaatefirmat haluavat ostaa mallistojensa tuotannon niin halvalla kuin mahdollista. Monet niistä eivät edes tiedä, millaisissa oloissa vaatteet oikeasti tehdään ja minne tuotannosta aiheutuvat jätevedet dumpataan – tai ainakaan ketjuliikkeiden edustajat eivät halua vastata kysymyksiin asiasta.

Entäs me kuluttajat? Haluammeko ostaa vaatteita, jotka tuhoavat maapallon ja miljoonien ihmisten elinolosuhteet? Tuskin.

Dokumentti on nähtävissä vielä 12 päivää. Se kannattaa katsoa. Yhden ihmisen askeleet ovat lyhyitä, mutta joukkona voimme kyllä muuttaa kulutustottumuksiamme – sillä nyt on pakko. Tekstiiliteollisuus on Dooleyn dokkarin ja muidenkin lähteiden mukaan maailman toiseksi saastuttavin teollisuudenala.

Paperiliittymän paluu

Meille tulee paperi-Hesari. Niin ei ollut vielä pari vuotta sitten. Olimme jo täysin tottuneita digilehden käyttäjiä ja iloitsimme siitä, että nurkkiin ei kerry pinokaupalla paperiroskaa.

Sitten syntyi lapsi. Hän kasvoi vauvasta taaperoksi. Aamiaishetket kännykkää tuijottaen alkoivat tuntua jollain perustavalla tavalla vanhemmuuden vastaisilta. Mitä lapsi oppisi siitä, että hänen vanhempansa olisivat aamusta alkaen uppoutuneet kännykkään, vaikka sitten uutisiin tai johonkin erityisen sivistävään pitkään artikkeliin?

Lasten lukeminen lisääntyy tutkitusti, kun he näkevät vanhempiensa lukevan. Kännykkälukeminenkin on tietysti lukemista, mutta miltä se näyttää lapselle? Mitä jää oppimatta, jos lapsi ei koskaan näe kotona fyysistä sanomalehteä?

Emme halunneet ottaa riskiä. Tilasimme paperia kotiin.

Paperilehti muutti lehdenlukutapojani. On sanottava: paremmiksi. Lueksin myös sellaista, mistä en välttämättä ole valmiiksi kovin kiinnostunut, kun taas digilehdestä avasin vain itseäni kiinnostavimmat artikkelit. Sivistyin vähemmän. Paperilla kiinnitän huomiota kuviin ja otsikoihin toisella tavalla kuin ruudussa ja huomaan myös, että ne ovat minusta paperilehdessä paljon kiinnostavampia ja informatiivisempia. Digin klikkiotsikot olivat jo ehtineet nostaa verenpainettani niin, että epäilin koko Hesarin laadun romahtaneen. Paperilehti paljasti, että se ei ole totta.

Kaksivuotias lapseni haluaa nykyään aamuisin oman lehden. Hän katselee äidin ja isän lehdenlukua, osoittelee kuvista kiinnostavia asioita ja kysyy: ”Mitä tossa lukee?” Hän tietää, että lukeminen on rauhaa vaativa hetki, jota pitää kunnioittaa (vaikkei toki aina toteuta tätä toivetta). En tiedä, miten sama olisi saavutettu digilehden voimin.

Vähän naurettavaltahan tämä entisaikaistaminen tuntuu, mutta rehellisyyden nimissä olen itsekin nauttinut vähän vähemmän digitaalisesta arjesta.

Silti vähän mietityttää. Seuraavaksi rupean varmaan puhumaan televisiouutisten puolesta. Ystävä nimittäin huomautti, että hän oli jo lapsena varsin tietoinen yhteiskunnallisista asioista siksi, että niistä kerrottiin kodin paraatipaikalla joka päivä kello 20.30. Tajusin, että itsekin osasin lapsena nimetä senaikaisen hallituksen kaikki ministerit paremmin kuin nykyään, kiitos televisiouutisten. Pitääkö niihinkin oikeasti palata valveutuneen kansalaisen kasvattamiseksi?

P.S. Aiheeseen liittyen kirjoitin Lapsemme-lehteen jutun otsikolla Miksi taapero haluaa lukea saman kirjan sata kertaa? 

Mitä opin Facebook-ryhmän ylläpitäjänä

Eräänä syysiltana seitsemän vuotta sitten kävelimme naapurin Johannan kanssa kotiin joogasta. Meillä oli tapana sillä matkalla visioida naapurustoamme paremmaksi paikaksi elää. Oli kaikenlaisia lennokkaita suunnitelmia kahvilasta lähtien. Taisimme olla molemmat aika helposti innostuvaa sorttia.

Yksi suunnitelma oli nopeasti toteutettavissa: Facebook-ryhmä. Niihin aikoihin kaupunginosaryhmiä oli vielä vähän, mutta näimme sellaisen mahdollisuudet heti. Kyllähän paikallinen liiketoimintakin vilkastuisi, jos olisi paikka, missä ilmaiseksi ilmoittaa! Muistaakseni vielä samana iltana perustin Facebookiin ryhmän nimeltä Haagan ilmoitustaulu.

Tällä hetkellä ryhmässä on vajaat 9 700 jäsentä, ja uusia tulee joka päivä. Eilen klikkasin oman nimeni kohdalla nappia ”poista ylläpito-oikeus”. Totesin, että on aika käyttää aikaa johonkin muuhun. Olen nimittäin seitsemässä vuodessa oppinut, että Facebook-ryhmän ylläpito on ihan oma taiteenlajinsa, johon uppoaa reippaasti resursseja päivittäin.

Mitä sitten olen ylläpitovuosinani oppinut? Aika paljon. Voi olla, että miettisin kaksi kertaa, jos nyt pitäisi perustaa Facebookiin kaupunginosaryhmä.

Tällaisessa ryhmässä kohtaa suuri joukko hyvin erilaisia ihmisiä: eri ikäisiä, erilaisista taustoista ja sosiaaliluokista, erilaisilla puoluekannoilla ja arvostuksilla. Kaupunginosaryhmä on tosi kaukana kuplasta. Samalla kun tämä on mahtava asia ja juuri sitä, mitä halusinkin, se aiheuttaa myös paljon konflikteja, joihin sitten ylläpitäjänä pitää ottaa kantaa. Monesti ihmiset olettavat toisten olevan itsen kanssa aika samanlaisia ja kiihtyvät, kun näin ei ole (minäkin!). En ole ihan varma, onko some-aika lisännyt ihmisten kykyä ottaa vastaan erilaisia mielipiteitä. Joskus tuntuu, että on käynyt päinvastoin.

Jos nyt pitäisi valmentaa seitsemän vuoden takaista minua ylläpitohommiin, kertoisin seuraavat asiat:

  1. Kun ryhmä kasvaa muutamista tuhansista jäsenistä vähän isommaksi, ihmiset odottavat ylläpitäjän läsnäoloa. Halutaan siis, että joku kontrolloi ja siivoaa aikuisten ihmisten keskusteluja. Vastuuta keskustelun kulusta lykätään mieluusti auktoriteetille. Tämä on ollut minulle ehkä yllättävin asia ylläpitourallani. Olin lapsellisesti ajatellut, että riittää kun hyväksyy jäseniä ja poistaa silloin tällöin kaupunginosaan liittymättömiä aloituksia.
  2. Ryhmäläiset vaativat ylläpitäjiltä helposti radikaaleja toimia, kuten jonkun itseä ärsyttävän ihmisen poistamista ryhmästä. Pitäisi myös jaella varoituksia ja selvittää riitoja yksityisviesteillä. Ylläpitäjä mielletään siis jonkinlaiseksi jääkiekkotuomariksi. Hänen on päätettävä oma linjansa näiden vaatimusten suhteen.
  3. Tosiasia, jota ei voi paeta: ylläpitäjällä on valtaa. Hänen on tarkkaan mietittävä (ja jaettava toisten ylläpitäjien kanssa), millaisin pelisäännöin ryhmää vedetään. Millaiset asiat, huomautukset ja puheenaiheet ovat aidosti sellaisia, että ne kannattaa siivota pois, mielellään heti? Tässä asiassa on oltava looginen ja kohdeltava kaikkia yhdenvertaisuusperiaatteen mukaan. Se ei ole aina helppoa. Journalistin ohjeiden tuntemisesta on ollut itselleni hyötyä, ja olen yrittänyt toimia niiden mukaan esimerkiksi kuvien julkaisun kohdalla.
  4. Jotkut ihmiset tai asiat ärsyttävät ylläpitäjää henkilökohtaisesti, mutta se ei saisi vaikuttaa delete-sormen tai kommentoinnin herkkyyteen. Ylläpitäjän ei pidä provosoitua. On hyvä muistaa, että ne keskustelut nousevat ylimmäksi, joita käydään ahkerimmin, ja tämä vaikuttaa koko ryhmän ilmapiiriin. Ylläpitäjän ei kannata sitä ainakaan huonontaa.
  5. Joskus poistoja ehkä kannattaa perustella, mutta sitä on syytä harkita tarkkaan. Jos omat perustelut ovat vahvat ja nojaavat ryhmän sääntöihin, niistä jankkaaminen julkisesti ryhmässä ei johda muuhun kuin ärsyttävään ilmapiiriin ja ajan katoamiseen päivistä (kommentteja nimittäin tulee!). Toki omaa toimintaa on aina tarkasteltava kriittisesti.
  6. Kaupunginosaryhmässä monella on tarve puida paikallisia rikoksia, esim. pyörävarkauksia, tai joitakin muita epämiellyttäviksi koettuja tapahtumia (”näin epäilyttävän näköisen miehen meidän talon edessä”). Näissä on ylläpitäjän oltava erityisen hereillä. Keskustelut räjähtävät helposti arvauksiksi, syytöksiksi ja huhujen jakamiseksi ja sisältävät monesti jopa laittomuuksia (väkivaltauhkauksia, ihmisten kuvien tai henkilökohtaisten tietojen jakamista tms.). Yhteinen kauhistelu on suosittu ajanviete, ja vaikka se ehkä lisää yhteisöllisyyttä, se monesti tapahtuu jonkun toisen kustannuksella.
  7. Rasismia, väheksyntää ja henkilökohtaisia loukkauksia kohtaa isossa ryhmässä usein. Olen joutunut monta kertaa miettimään rajaa näiden suhteen. Paras linja on täydellinen nollatoleranssi, mutta sitä valvoakseen on ensin tarkasti selvitettävä itselleen, mikä on rasismia, mikä väheksyntää. Ne kuulostavat helpoilta asioilta erottaa mutta käytännössä tämä asia on ollut se, mikä on eniten vienyt aikaa minulta ylläpitäjänä.
  8. Ylläpito on monella tavalla mielenkiintoista. Siinä oppii uutta ihmisistä. Silti homma on sikäli epäkiitollista, että ylläpitäjä saa osakseen myös uhkailua ja vähintäänkin monenlaisia vuodatuksia yksityisviestein. Minulle on kerrottu esimerkiksi, että osoitteeni kyllä tiedetään. Tämä siitä huolimatta, että olen mielestäni ollut (joskus liiankin) varovainen ja harkitseva ylläpitäjä.

Miksi kirjoitan tästä aiheesta? Tarkoitus ei ole valittaa itse valitusta vapaaehtoishommasta vaan tuoda esille metatyö, joka siihen liittyy. Siitä on minusta puhuttu toistaiseksi aika vähän, vaikka Facebook-ryhmät ovat lisääntyneet ja kasvaneet. Kun perustamme ryhmiä, ylläpidämme niitä ja toisaalta esitämme ylläpitäjille vaatimuksia, muistakaamme siis: ylläpito ei koskaan ole vain sitä, miltä se näyttää.

Lapsellani ei ole kauppatakkia

IMG_1711Pidän arjen kannalta ihanana, että lapsen vaatevarasto on helppokäyttöinen. Siis: kaiken pitää mahtua paikoilleen helposti ja sopia yhteen niin, että yläosan ja alaosan voi valita melkein sokkona. Meillä tämä tarkoittaa kaksivuotiaan vaatteissa sitä, että housut ovat yksivärisiä (pääosin tummia) ja värimaailma on kaiken kaikkiaan rajattu. Tykkään sinisestä ja punaisesta, ja niitä onkin lapsosen vaatelaatikossa paljon. Oikeastaan kaikki on ostettu kierrätettynä. Kesätennarit ostettiin kenkäkaupasta, mitä lapsi jaksaa suurena ihmeenä muistella…

Vaikka ostan lähes pelkästään kierrätettyä, valitsen vain hyväkuntoisia ja luonnonkuituisia vaatteita – ja on minulla myös makuni. Lapsen laatikossa on pääosin yksiväristä ja raidallista, samanlaista simppeliä kuin omassanikin, lähinnä siksi että huomaan kuitenkin valitsevani vaatteista ne yksinkertaisemmat. (Kuviot ovat pääosin lahjaksi saatuja, ja lapsi tykkää niistä kyllä kovasti.) Pyrin pitämään vaatteet puhtaina ja ehjinä. Korjailen reikiä, jos vaatteella on meillä vielä tiedossa käyttöikää. Kohta-liian-pienet ja reikäiset leikkaan nenäliinoiksi tai heitän pois.

Ennen lapsen syntymää pohdin, minkä verran vaatteita on sopivasti. Esimerkiksi Ihana maatuska -blogia kirjoittavan Riinan perheessä pärjätään tosi vähällä (ja Riinan vaatepostaukset ovat aina inspiroivia). Hänen tapansa on ostaa tosi vähän ja tosi mieluista, mikä saattaa olla parempi metodi kuin omani. Perheeni isoin hankinta ennen lapsen syntymää oli kuivaava pesukone, joka säästää levittelemästä pyykkitelinettä pienessä asunnossa (ah!). Pyykkiä myös pestään meillä monena päivänä viikossa, joten sen puolesta vaatteita ei meilläkään tarvittaisi kovin paljon.

Meille melko sopiva määrä on noin seitsemän paitaa ja seitsemät housut ja päälle teeppareita, neuletakki ja huppari. Silti lapsellani on enemmän vaatteita kuin tämä. Syy lienee siinä, että käytettynä ostaminen on minulle tärkeää, ja ostan vaatetta kirppiksiltä silloin kun löydän juuri sopivaa ja ehkä lähitulevaisuudessa tarpeellista (en osta kovin isoja kokoja varastoon, mutta seuraavaa kokoa kyllä). Joskus käy niin, että ostetut eivät olekaan koskaan ihan sopivia ja silti niitä tulee roikotettua kaapissa. Toisinaan taas lapsen laatikkoon kerääntyy useampaa kokoa, kun joitakin suosikkeja tekee mieli käyttää vähän nafteinakin ja toisaalta valmiiksi ostettu isompi kokokin on jo hyvä. Jatkuvaa läpikäymistä kyllä tarvitaan, ettei vaatevarasto muutu kaaokseksi. Voin vain kuvitella tämän työn määrää, jos lapsia on useampi.

Suuri säästövinkkini koskee ulkovaatteita. Pidättäkää hengitystänne! Tässä se tulee: Yhdellä käyttötakilla per kausi pärjää, kun ostaa sopivan tyylisen sekä leikkeihin että kauppaan ja seuraavan koon takin jo varastoon. Näin ollen vähän liian ison takin voi heittää päälle, jos katastrofi iskee (tosin meillä ei ole vielä tarvinnut, kun käyttötakki on voitu pestä illalla ja se on ollut kuiva seuraavaksi aamuksi).

Okei, ehkä kaikki jo tiesivät tämän. Tuntuu kuitenkin, että moni haalii kalliita ulkovaatteitakin monta kaiken varalta. Tietysti perheillä on erilaiset tarpeet, ja joissakin tilanteissa varavaatteiden varavaatteet ovat varmasti järkevät, mutta meille on riittänyt tuo yksi takki per kausi.

Sama koskee ulkohousuja. Ja ei, lapseni ei ole mitenkään erityisen siistiä sorttia, vaan vilkas ja utelias kaksivuotias. Toistaiseksi tällä periaatteella on kuitenkin pärjätty. Meillä ei siis ole  sitä, mitä Facebookin myynti-ilmoituksissa kutsutaan kauppatakiksi. Termi on kyllä lystikäs!

Sopiva määrä vaatteita

Koska taannoin innostuin Virve Fredmanin kokeilusta pitää kahta samaa mekkoa kahdeksan kuukautta, päätin itsekin taas minimalisoida vaatekaappini vähäksi aikaa. Ajatus on, että kokeilen syyskuun loppuun saakka, helpottuuko arki käyttövaatteiden vähentämisestä.

Kahteen mekkoon en rupea, kun ei ole sopivia käsillä, mutta vaatekaapissani on nyt kolmet housut, kahdet leggingsit, neljä mekkoa, neljä lyhythihaista paitaa ja pari neuletta. Oikeastaan ihan riittävästi kaikkea. Jos olen pukeutunut työhuoneelle siistimmin, pyrin vaihtamaan vaatteet taaperon kanssa vietettyä iltaa varten. Pikkutyypin jäljiltä varsinkin paidat ovat aina jotenkin lähmäisiä.

Tekisi mieli sanoa, että tämä on pelastanut elämäni ja –

Mutta ei.

Tein muutoksen reilu viikko sitten, ja heti tuli tenkkapoo. Oli vähän siistimpää vaatetta vaatinut haastattelu. Kaapissa oli tämä musta mekko, joka olisi täyttänyt kriteerit loistavasti, mutta tietysti päivä sattui olemaan lämmin ja mekon kangas on paksuhkoa. Kroppani kestää kuumuutta poikkeuksellisen huonosti. Niinpä piti kaivaa silkkipaita varastosta, pellavahousut sentään löytyivät kaapista.

Toinenkin haastattelukeikka aiheutti ongelmia. Tilanne oli rento, mutta olin hommasta vähän epävarma, joten kaipasin ylleni jotain kohottavaa. Tajusin, että olin jättänyt luottopaitani – sen just nyt kaikista eniten minun näköiseni – pois valikoimista. Se piti palauttaa. (Se on muuten Riivarin tummansininen silkki-puuvillainen hihaton kauluspaita.)

Silti. Kun vähän olen sopeuttanut vaatekaapin sisältöä tarpeisiini, pidän mahdollisena, että pieni vaatevarasto on oikein toimiva. Omat aamuni olivat jälleen kerran menneet pitkälliseksi mietiskelyksi vaatehyllyjen äärellä, koska tunnen huonoa omaatuntoa, jos valitsen liian usein samat vaatteet isosta valikoimasta. Kyllähän vaatteita pitää käyttää, jos niitä on! Ratkaisuksi yritän siis nyt piilottaa osan.

Syyskuun lopussa aion punnita, jatkanko vielä kokeiluani ja jos, niin millaisella setillä vaatteita. Yritän muistaa raportoida siltä varalta, että kuulolla on kaltaisiani vaatepostausaddikteja.

Haluan lukea enemmän kirjoja

Yöpöydälläni lepää Jeanette Wintersonin Majakanvartija. Se on puoleksi luettu. Se on erinomainen kirja, mutta sellainen vähän ahdistavanlainen, jota pitää välillä vältellä. Kaikkina iltoina en jaksa lukea.

Olen opiskellut yliopistossa kirjallisuustiedettä. Siksi, kai, minulta toisinaan kysytään lukuvinkkejä. En osaa antaa. Ei minulla ole aavistustakaan, mistä joku toinen ihminen tykkäisi, ellen tarkkaan tunne hänen kirjamakuaan (ja ellei se muistuta omaani). Itse en pidä monistakaan kirjoista ja olen huono lukemaan sellaista, mistä en pidä. En ole sellainen himolukija kuin jotkut, jotka kahlaavat jatkuvasti mitä tahansa, kuinka paksua tahansa. Yksi luokkatoveri luki Tolstoita kuudennella luokalla. Ihailin häntä mutta minusta ei olisi ollut moiseen.

Silti sanoisin, että kirjojen lukeminen on parhaita asioita elämässä.

Suomalaiset lukevat kirjoja vähemmän kuin ennen. Tietokirjailija Kai Ekholm väitti juuri Hesarissa, että jos kirjojen suosio yhä vähenee, suomalaiset hukkaavat kulttuuriperintönsä. Hän huomautti, että verkossa vietämme lähes vuorokauden viikosta, ja sanoi: ”Jos kuvatut trendit jatkuvat, niiden päässä on kansakunta, joka on vaihtanut lukemisen ja oman kulttuurinsa verkon kaljakelluntaan.” Hänestä kirjallisuudessa on kyse muistin, kielen ja ymmärryksen siirymisestä. ”Kulttuuria on vaikea siirtää, jos sitä ei ole itse saanut.” Niinpä.

Löysin tänä kesänä pitkästä aikaa sellaisen flow’n, että oli ihana lukea teos toisensa jälkeen. Sain ystävältä hyviä suosituksia (hän tietää, millaisista kirjoista tykkään), ja niitä riitti pariksi kuukaudeksi. Sitten tuli stoppi. Etsin blogeista (muun muassa Siinalta) suosituksia luettavalle, mutta syystä, jota minun on vaikea eritellä, en kestä monia hyviksi kehuttuja kirjoja. Luen vähän mutta en pysty jatkamaan. Yleensä ärsytys on kielen tasolla. Ja kun vastaan tulee yksi tai kaksi kirjaa, jotka eivät vedä (minua), lukeminen loppuu kokonaan. Se kertonee siitä, että lukeminen ei ole (enää) kovin syvälle juurtunut tapa.

***

Somen veikkaillaan korvanneen lukemista. Onhan se lukemista myös, huutaa nyt joku, mutta kuulkaa. Ei se ole yhtään sama asia. Some ei koskaan pakota pitkiin ajatuksiin, koska sellaiset eivät tarjoa pikaista, koukuttavaa nautintoa. Kirjan käyttöliittymää ei liuta markkinointiguruja ole hionut käyttäjän dopamiinintuotanto mielessään.

Mikael Jungner reagoi Kai Ekholmin Vieraskynään twiittisarjalla, jossa hän totesi, että ”kirja on yllättävän kömpelö käyttöliittymä vuorovaikutukseen”. Vuorovaikutukseen ehkä kyllä, mutta parhaimmillaan kirjoissa on kyse ensisijaisesti jostain ihan muusta: vaikeammin selitettävästä, katharttisesta kokemuksesta. Samasta, ehkä, kuin muussakin taiteessa. Ne haastavat ajatuksia ja tunteita, vievät selittämättömän äärelle.

Kirjan arvoa ei vähennä se, että kaikki eivät nauti siitä, eikä maalauksen arvoa se, että värit saa puhtaampina esille vaikkapa talon seinässä.

Meille, jotka olemme oppineet kirjojen kanssa seurustelun, lukemattomuus on oma valinta, mutta entäpä heille, jotka eivät ole koskaan saaneet lukemiseen kosketusta?Minusta on surullista, jos uusi sukupolvi ei koskaan saa mahdollisuutta kokea kirjojen uppouttavaa ja koukuttavaa vaikutusta. Lukeminenkin, siis sellainen keskittyvä ja rauhallinen, pitää ihmiselle opettaa.

***

Toimittaja Jia Tolentino väitti juuri The Guardianin esseessään, että nykynainen rakastaa nopeaa salaattibaaria ja barre-tunteja ennen kaikkea siksi, että ne valmentavat häntä toimimaan paremmin ylitöitä ja ulkoista moitteettomuutta vaativassa, hektisessä kapitalismin maailmassa. Molemmat, salaattibaari ja barre, auttavat häntä suoriutumaan elämän pakollisuuksista, syömisestä ja liikkumisesta, mahdollisimman tehokkaasti. Hänen mukaansa ne pyrkivät peittämään sen tosiasian, että toimistotyöelämä hektisessä ympäristössä on ihmiselle huomattavan epäterveellistä. Ehkäpä somen tuhannet virikkeet tekevät saman, mitä tulee lukemiseen. Siellä voi kuvitella sivistyvänsä, lukevansa, tekevänsä.

Totta kai somessa on myös paljon hyvää. Ei sitä pidä demonisoida. Meidän pitäisi vaan osata käyttää sitä niin, että se ei vie kaikkea vapaa-aikaamme. Ja miettiä, mitä oikeasti haluamme.

Minä esimerkiksi olen Facebook-koukussa, vaikka en pidä koko palvelua erityisen kiinnostavana. Tätä tekstiä kirjoittaessani joudun koko ajan taistelemaan, etten klikkaisi itseäni vahingossa linjoille.

Tosiasiassa, oikeasti, haluan lukea kirjoja. Haluan kirjoittaa. Haluan löytää taas keskittymisen, jota ei häiritse some eikä meilin kilinä. Se on yllättävän vaikeaa, halustakin huolimatta. Se olisi ehkä mahdotonta, jos lapsena opittua tapaa lukea kirjoja ei olisi.

Paras tähän asti löytämäni keino harhautua netin äärettömyydestä on sopivat kirjat. Sellaiset, jotka vievät juuri minut mukanaan – sellaiset, joita en malta laskea käsistäni. Niitä tulee vastaan liian harvoin (lähinnä ehkä siksi, että en osaa etsiä).

Mitä jos lukisin sivun filosofiaa joka kerta kun meinaan mennä Facebookiin? Tai edes romaania? Kuinka nopeasti se tulisi luetuksi? Pitäisikö olla iso käsikirjasto vai käydä kirjastossa nykyistä useammin (ilman lasta)? Millaisia uusia tapoja pitäisi omaksua?

Tänä kesänä lukemistani edisti tällainen lista kirjoja. Suosittelen sellaisille, joiden elämään surun pohtiminen juuri nyt sopii ja jotka eivät kaihda hyvin vaikeiden asioiden käsittelyä kirjallisuudessa. (Lisäksi pitää tietysti olla samanlainen kirjamaku kuin minulla!)

  • Katriina Huttunen: Surun istukka (rakastin hänen kieltään, raakuuttaan ja armottomuuttaan yhtä paljon kuin ystäväni sanoi niitä inhoavansa)
  • Kang Han: Vegetaristi (oli minulle maaginen ja oudolla tavalla samastuttava kokemus)
  • Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti (nopealukuinen, kaunis, myönteinen)
  • Maggie Nelson: Sinelmiä (olisi oikeastaan vaatinut enemmän aikaa ja ajatusta)
  • Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää (kuvaa omakohtaisesti kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusvaihetta)

Seuraavaksi luen loppuun Majakanvartijan.

Outoa kulutusta, kiitos

Innostun selittämättömästi jutuista, jotka haastavat jonkin vallitsevan tavan toimia, etenkin kun se liittyy kuluttamiseen.

Muutama päivä sitten Haagaan perustettiin Suomen ensimmäinen Buy Nothing -ryhmä. Se on kansainväliseen liikkeeseen kuuluva paikallinen Facebook-ryhmä, jossa tarkoituksena on lahjoittaa ja pyytää tavaraa, aikaa, palveluksia tai mitä nyt keksiikin. Raha tai muu korvaus ei vaihda omistajaa, ajatuksena on vain kiitollisuuden viljeleminen. Minusta se on ihanaa. Vain ajatus siitä, että voisimme jakaa, antaa ja ottaa vastaan tarvitsemaamme hyvällä mielellä ja ilman rahaa – ah! Se tuntuu sopivasti olevan vastoin kaikkea totuttua ja haastavan ajattelua. Erityisen vaikealta tuntuisi ottaa vastaan jotakin oikeasti arvokasta, vaikkapa apua sellaisessa hommassa josta ei itse selviä. Voisikohan sitä tuollaisessa ryhmässä harjoitella?

Tänään törmäsin somefeedissäni tähän Virve Fredmanin jo alkukesästä ilmestyneeseen juttuun siitä, miten hän käytti kahdeksan kuukautta pääosin vain kahta mekkoa. Lopputulema oli, että hän koki valintansa vapauttavaksi eikä kyllästynyt lainkaan.

Ryhdyin heti miettimään, mitkä vaatteet valitsisin, jos käyttäisin vain kahta vaatekertaani. Tämä Kude Designin musta mekko olisi aika ilmeinen valinta, se sopisi nimittäin melkein mihin tahansa tilaisuuteen (ja on edelleen priimakunnossa). Kaksivuotiaan kanssa touhuava tarvitsisi kyllä hiukan kahta mekkoa enemmän valinnanvaraa garderoobiin, sillä vaatteet likaantuvat milloin mistäkin yllättävästä keissistä johtuen aika usein. Silti huvittaisi kokeilla jotakin tällaista yksinkertaistusta, ihan vain huvin vuoksi. Miten se muuttaisi ajattelua?

Somessa törmäsin tässä kesällä myös Arvokkaaseen maailmaan, joka on Pipsa Valkeilan sympaattinen instatili kolmehenkisestä perheestä, joka pyrkii olemaan kuluttamatta turhaan ja ostamatta mitään. Siinäkin hauskinta on minusta ajattelun haastaminen. Perheessä on vähän omaa lastani nuorempi lapsi, ja mietin Pipsan tiliä seurattuani muun muassa sitä, olisiko minusta hankkimaan kaikki taaperon vaatteet ilmaislähteistä, ja jos (tai ehkä kun!) ei, miksi ei. Olisiko syy tyyliä enemmän sosiaalisessa odotuksenmukaisuudessa?