Kirjoja kolmevuotiaalle

Luen lapselle joka ilta kirjan tai kirjoja. Nyt, kun hän on kolmevuotias, hommasta on tullut hauskempaa: hän jaksaa kuunnella pidempiä juttuja, ja monen hyvän kirjan äärellä syntyy mainioita keskusteluja.

Tällä hetkellä lasta kiinnostaa kovasti ihmiskeho, joten lainassa oleva tietokirja Ihmeellinen keho (Naray Yoon, Kristina Routh; suom. Katariina Kallio) valikoituu yhdeksi luettavaksi lähes joka ilta (paitsi silloin, kun maanittelen tarpeeksi valitsemaan jotain muuta). Siinä on kiinnostavia faktoja ihmiskehosta ja isoksi aukeava luurankosivu, lapsen ehdoton suosikki.

Olen alkanut varata lastenkirjoja kotikirjastoon, sillä myös lastenosaston hyllystä minun on vaikea löytää juuri kyseiseen hetkeen kaikista inspiroivimpaa luettavaa. Tai siis: olen myös lastenosastolla oma itseni, enkä kiehtoudu nopeasti. Monesti pienen kirjaston satunnaislöydöt tuntuvat tylsiltä. Tarvitsen taustoja, haluan tietää mitä luen, ja varaustoimintoa käyttäen luettavaan voi tutustua etukäteen. Ilokseni olen todennut, että myös englanninkielisiä lastenkirjoja löytyy Helmet-kirjastoista paljon (toivoisin tietysti käännöksiä).

Seuraavassa paljastan tämän hetken top5-kirjat, jos kysytään kolmevuotiaalta ja vähän myös minulta. Yleensä parhaat kirjat uppoavat meihin molempiin.

Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo (William Joyce, kuv. William Joyce ja Joe Bluhm, suom. Kaisa Kattelus) oli meillä lainassa viime syksynä, ja sitä muistellaan yhä usein. Lapsi, silloin vähän yli kaksivuotias, rakasti sitä heti. Ihana, maaginen tarina kirjoista ja tarinoiden voimasta. Hiukan kryptinen mutta kuitenkin lähestyttävä. Kirja perustuu Joycen palkittuun, vartin mittaiseen lyhytelokuvaan, jonka katsoimme perheen yhteisessä leffaillassa pääsiäisenä, ja lapsi kerta kaikkiaan hiljeni lumosta myös elokuvan äärellä. Se on sittemmin katsottu monta, monta kertaa.

Anthony Brownen kuvavoittoiset kirjat ovat olleet meillä suursuosikkeja siitä asti, kun lapsi oli ihan pieni, ja uskon, että niiden viehätys kestää pitkään. Kuvien maailma on kutkuttavan surrealistinen ja kommentoi kanonistisia taideteoksia, ja kirjojen teemat taas ovat isoja olematta alleviivaavia. Yhdessä kirjassa (Willy and the Cloud) simpanssi-Willyä seuraa pilvi, toisessa (Gorilla) Hannah-tyttö on aina yksin koska perheen ainoa aikuinen, isä, on poissaoleva. Mainio Ääniä puistossa on suomennettukin (suomentajana Sirke Happonen), eikä siinäkään kuvattu elämä vaikuta ihan yksinkertaiselta. Vanhemman masennusta, työttömyyttä ja ylisuojelevuutta ei piilotella. Näitä kirjoja lukiessa syntyy lähes poikkeuksetta erittäin hyviä keskusteluja monen tasoisista peloista, joita Browne kääntelee todella taidokkaasti sekä kuvissa että tekstissä.

Meidän piti lähteä on Sanna Pelliccionin aivan superupea tekstitön kirja pakolaisuudesta. Lapseni haluaa lukea sitä monta kertaa viikossa ja on nimennyt päähenkilön omalla nimellään. Tätäkin valtavan kaunista kirjaa olemme lukeneet jo ainakin vuoden, ja jokaisen aukeaman tulkintaan on tullut lisää lapsen kasvun myötä. Hän tietää jo, että joissakin paikossa on sota ja että siellä lentokoneet pudottavat pommeja eikä ihmisillä ole turvallista. Tämä käy ilmi kirjasta, kuten myös se, että pakolaisiksi lähtijät joutuvat kulkemaan pitkän ja vaarallisen tien uuteen kotipaikkaansa. Kuitenkin kirja on valoisa ja rauhallinen. Päähenkilölapsen perhe pysyy yhdessä, vanhasta maasta uuteen asti. Ystäviäkin löytyy kaikkialta. Aivan loistava kirja, jollaisia toivoisin olevan enemmän. Tekstittömyys avaa ihanasti tilaa lapsen omille tulkinnoille ja myös eri-ikäisille lukijoille.

Freight Train -kirjan löysin, kun etsiskelin lapselle sopivaa luettavaa #BlackLivesMatter-liikkeen hengessä. Aiemmat suosikit ovat täysin poikkeuksetta valkoihoisia. Korjausliikkeelle on tarvetta! Freight Trainissa ei esiinny ensimmäistäkään ihmistä mutta sen tekijä on Donald Crews, joka on musta amerikkalainen. Saatuani kirjan käsiini ajattelin sen olevan tarkoitettu lastani nuoremmille ihmisille, mutta olin väärässä. Kirjan vähätekstinen, värien sekoittumiseen perustuva maailma kiehtoo kolmevuotiastani loputtomasti. Juna on tietenkin myös aiheena täysin vastustamaton.

Perhekirja (Todd Parr, suom. Riitta Oittinen) löytyi listalta, joka esitteli perheiden monimuotoisuutta kommentoivia lastenkirjoja. Lainasimme sen vastikään, joten pitkää suosiota ei ole vielä takana, mutta tämä on luettu meillä jo monesti. Jälleen hyvä keskustelunavaajakirja. Lapseni päätyi toivomaan tämän kirjan luettuamme, että hänellä olisi kaksi isää. Seuraavassa lauseessa hän toivoi myös kahta äitiä.

Muuten: Tämä lista on hyvin paljastava sikäli, että kun en ole asiaa erityisesti ajatellut, tekijöiden sukupuoli ja ihonväri ovat erittäin vahvasti painottuneet tiettyyn suuntaan. Toimin siis kuten maailma: huonosti! Omaa kurssia pitää pikimmiten kääntää. Suosituksia otetaan vastaan. Etenkin sellaisia kirjoja, joissa päähenkilönä olisi musta lapsi, tarvitsen valikoimiin. Suosituksia löytyy amerikkalaisilta listoilta kiitettävästi mutta en ole vielä löytänyt kovin monta sellaista vaihtoehtoa, joita saisi Helmet-kirjastoista.

Rekisterin vaihto

Etsin sanoja.

Kirjoitettuani sanoja koko talven ja koko kevään tarvitsen uusia, voimakkaampia, syvempiä. Parempia sanoja, kauniimpia sanoja, sopivia sanoja.

Lapseni sanoo, että englanniksi auto on caaar. Hän sanoo, että persikka on kirpeää ja makeaa ja mehukasta, ja että hänen päässään tanssii Ryhmä Haun musiikki, ja että tarkemmin ottaen tämä tanssiminen tapahtuu aivoissa. Hänen kuvauksensa ovat huolella mietittyjä. Hän valikoi sanoja kauan.

Tarvitsen yhtä eksakteja kuvauksia. Ei jaarittelua eikä turhaa karsintaa, eikä enää yhtään mittaan kirjoittamista, otsikoksi puristamista. Ei sitä alitajuntaista tietoa, että tämän liuskan lopussa merkkejä on suunnilleen 3000 ja että jäljellä on sitten enää 500. Ei, sitä minä en tarvitse (nyt).

Kirjoitan muuta. Kirjoitan kirjaa jota rakastan ja pelkään, ja jota on lähestyttävä avoimesti ja tarkasti.

On oltava rohkea.

Päivällisellä sanon lapselle että veistä pitää kunnioittaa, että sillä ei saa huitoa minne tahansa eikä sitä saa panna suuhun. Veitsi voi tehdä vahinkoa. Mutta jos sitä käyttää oikein se pilkkoo asioita, ja se on hyödyllistä. Haluamme syödä pieniä suupaloja.

Ajattelen että tämä teksti on sellainen myös, veitsi. Sitä pitää kunnioittaa, tai –

Suhteeni vaaleanpunaiseen

Calm_Summer_1

Tein nettivärianalyysin. Kyllä. En tiedä, menetänkö uskottavuuteni, kun tunnustan tämän. (Enkä sitäkään, miksi ihmeessä ajattelen, että minulla aikaisemmin olisi ollut ”uskottavuutta” tai että värianalyysi olisi jotenkin epäuskottava asia.)

Yhtä kaikki olen tosi kiehtoutunut aiheesta. Olen askaroinut värien parissa mielessäni kauan, etsinyt vesiväreillä lemppareita ja kokeillut kasvojeni eteen satunnaisia kangastilkkuja kiintoisissa väreissä. En ole koskaan ollut värien kanssa kovin hyvä. Minun on ollut vaikea löytää omia värejäni, sellaisia missä viihdyn tai mitkä saavat oloni tuntumaan mukavalta. Osaan lähinnä ihailla ystävieni hienoja värivalintoja.

Kun olin teini, ystäväporukassani 70-luku oli huudossa. Suuri osa vaatteistani oli äidin vanhoja. Niissä oli paljon oranssia, ruskeaa ja kirkasta vihreää. Hennasin superpitkän tukkani. Se oli ainoa oikea tyyli.

Kun menin naimisiin 23-vuotiaana, olin vielä kiinni teiniajan väreissä, vaikka jokin niissä jo tökki. Muistan miettineeni häiden teemavärejä (apua!) ja kukkien värejä. Oli syksy, ajattelin että kuuluisi ottaa värit pihlajanmarjoista ja kullanvärisistä pelloista. Tukkani oli yhä punainen. Mutta viime hetkessä päädyin vaaleanpunaisiin liljoihin. (Kirjoittaessani tätä alan epäillä: oliko minulla tosiaan vaaleanpunaisia liljoja? Tajuan, että 15 vuoden takainen hääkimppu on paennut mielestäni, muuttunut hämäräksi muistoksi, joka saattaa olla vale-.) Oranssi tuntui väärältä vaikka se olisi sopinut värjättyyn tukkaan, mutta vaaleanpunainenkin – vaikka se tuntui sopivan ihooni paremmin – oli vieras. Se oli konservatiivinen.

Suhteeni vaaleanpunaiseen on edelleen sama. Pidän siitä ja vihaan sitä. Mutta nettivärianalyysi paljasti sen, mitä olin arvellutkin: monet vaaleanpunaiset sävyt sopivat värimaailmaani. Olen kuulemma Calm Summer, viileä kesä. Nyt en onneksi ole enää ainoastaan vaaleanpunaisen armoilla, sillä sävykartta läväytti eteeni myös ihania, sammutettuja värejä, joista intuitiivisesti pidän paljon mutta joita en ole juuri lainkaan käyttänyt.

Aikuisiällä olen ostanut ensin mustia ja sitten tummansinisiä vaatteita, kaiken varalta. Ei voi mennä pieleen, tai sitten ainakin menee pieleen samalla tavalla kuin kaikilla muillakin. Lopulta olen tylsistynyt. Ja tietenkin näyttänyt vuosikausia väsyneeltä myös silloin, kun en ole ollut.

Laitoin heti tulokset saatuani (ne tulivat kahdessa päivässä!) päälleni ainoan vaaleanpunaisen t-paitani ja tunsin kirkastuvani, konservatiivisista konnotaatioista viis. Pääni alkoi raksuttaa. Muistin monia menneitä vaatteita, jotka ovat tuntuneet erityisen hyviltä (kuten tämä), ja kas: ne ovat suoraan saamastani värikartasta. Nyt haaveilen tietenkin kirkkaammasta, tyylikkäämmästä tulevaisuudesta juuri minulle sopivissa väreissä. Kiittelen itseäni vaatelainaamon jäsenyydestä, koska mikäpä olisi parempi mahdollisuus kokeilla päälleen uudenvärisiä vaatteita sovituskopin ulkopuolella. Nettianalyysin tulos on tietenkin testattava huolellisesti ennen yhtään varsinaista vaateostosta (katsotaan, miten pokka pitää tässä asiassa).

Värianalyysi paljasti myös, mitkä värit sopivat minulle kaikkein huonoiten: oranssi, ruskea ja musta. Teini-ikä todella on takana.

Koukussa parsimiseen

polvi

Polarn O. Pyretin leggingsit saivat polviinsa palat vanhoista farkuista.

Ajattelen vaatteita ja kirjoitan niistä, kirjaakin. En ole mikään muotiguru enkä ole koskaan jaksanut kiinnostua trendeistä kovin syvällisesti. En ole sellainen ihminen, jota sanottaisiin pukeutujaksi, saati hyväksi sellaiseksi.

Vaatteet kiehtovat minua ehkä siksi, että ne ovat esteettisiä niin monessa mielessä: ne näyttävät joltain, tuntuvat joltain, ehkä tuoksuvatkin. Ne koskettavat meitä hyvin konkreettisesti, koska joka tapauksessa on pukeuduttava joka päivä, olimmepa ”hyviä pukeutujia” tai emme. Lisäksi: vaatteet kantavat ihmeellisellä tavalla muistoja.

Muistan, mitä minulla oli päälläni ensimmäisellä kävelyllä puolisoni kanssa 20 vuotta sitten. Oli Benettonin ruohonvihreä narutoppi ja sen päällä paloautonpunainen v-aukkoinen trikoopaita. Jalassa khakinväriset lyhyet shortsit ja urheilumalliset sandaalit. Muistan, miltä tämä vaatekerta tuntui päälläni. Emme vielä seurustelleet, minä ja hän, mutta jotain jostakin kutkutuksesta kertoo se, että muistan asuni tuolta ensikävelyltä niin tarkkaan.

Vaatteiden silittely ja pohtiminen rauhoittaa minua, niin kuin se maadoittaisi. Siksi kaipaan sitä nytkin, kun maailma ympärillä on mullistunut ja arki muuttunut vähän vinoksi. Enää en keskity ostamiseen, vaan kaivelen usein iltaisin vaatekaappejani ja lapsen vaatelipastoa. Pyrin hellimään niitä vaatekappaleita, jotka jo omistan. Parsin paljon. Yritän kääntää ajatuksiani vaatteista, pukeutumisesta, kauneudesta vähän toisenlaisiksi. Arvostavammiksi, erilaisiksi, virkeiksi.

Aloin keräillä lapselle seuraavan koon vaatteita. Kirpputoreilla ei nyt voi käydä, mutta löysin kilpailevan menetelmän. Kysyin paikallisessa Buy Nothing -ryhmässä, pyöriikö jollakulla kaapissa yksivärisiä 110-senttisiä housuja, joissa on pikkuvikaa – vaikkapa polvi puhki. Olen oppinut, että tämänkokoiset housut eivät muutenkaan voi olla sekä käytettyjä että ehjiä, ne ovat toisensa pois sulkevia määreitä. Iltapuhteina harjoittelen mielelläni toimivia ja kauniita korjaustapoja. (Toistaiseksi lapsi on vieläpä rakastanut paikattuja housujaan.)

Olen viikon kuluessa hakenut naapurustosta kymmenet housut, mikä on yllin kyllin meidän käyttöön. Hinta: nolla euroa. Terapiavaikutus: suuri. Olen nauttinut iltahetkistä housuja paikatessani. Olen tunnustellut pestyä puuvillaa ja miettinyt, millaisissa leikeissä puhjenneita polvia on kulutettu. Olen ajatellut niitä perheitä, joilta olen housuja hakenut. Lapsi kyseli edellisten käyttäjien nimiä. Se onkin tärkeä kysymys!

Vaatteet ovat tarinoita. Lohdullista on se, että rumat ja epämukavatkin vaatteet ovat. Tänään aion paikata jälleen yhdet leggingsit.

Parempi työrytmi

Teen tällä hetkellä töitä aamupäivät. Kaksivuotias on kotona, ja lounaan jälkeen alkaa minun vanhemmuusvuoroni. Iltapäivä on videoita, majoja, duploja ja hiekkakakkuja.

Olen huomannut, että saan yllättävän paljon tehtyä, kun tiedän ajan olevan hyvin rajallinen. Ei ole kerta kaikkiaan mahdollisuutta harhautua somen syövereihin tai katsomaan jotakin tuiki tärkeää videota. Ainakin kompaktien juttujen tekemiseen kolmen neljän tunnin työrupeama sopii todella hyvin.

Haaveksin ottavani epidemia-ajasta opiksi siinä, että osaisin vastaisuudessakin jakaa aikaani paremmin erityyppisiin tehtäviin. Kolme neljä tuntia töitä, sitten lounasta ja vaikkapa liikuntaa, sitten vielä pari tuntia töitä. Se olisi hyvä rytmi, paljon tehokkaampi ja tyydyttävämpi kuin se, että pyörii koko päivän työhuoneella, välillä epätoivoväsyneenä ja ajatukset jumissa.

Tällaisen nopean ajatuksen kirjaaminen tuntuu tärkeältä tänään, kun korona-aikaa on kohta kaksi täyttä arkiviikkoa takana. Jospa kuitenkin oppisin tästä ihmeellisestä poikkeustilasta jotain.

Vaatteita koronan aikaan

Aamulla punnitsin. Nimittäin vaatteita.

Pitäisikö laittaa heti kärkeen villahousut ja softshellit, vaikka tiedossa olisi ensin puolikas työpäivä?

Nämä(kin) ovat korona-ajan pohdintoja. Kaksivuotias on kotona, joten työt pitää hoitaa vuoroissa ja väleissä. Minä kirjoitan (tätäkin) työhuoneella kilometrin päässä kotoa. Siellä ei tarvita hienoa puvustoa, mutta jos kuitenkin…

Sen jo tiedän, että korona-aikaan tarvitaan ihan oma kapselivaatekaappinsa. Vaatteet pitää saada päälle nopeasti, koska puettavana on myös vastentahtoinen uhmaikäinen. Tärkeimmät varusteet juuri nyt ovat just ne villahousut ja softshellit, kuten myös kuoritakki ja sen alle sopiva kevytuntsikka. Lapsen kanssa on nimittäin oltava ulkona kaikki mahdollinen aika. Hän on ulkoilijasorttia ja energiaa on siinä määrin, että pienen kolmion seinät kaatuvat äkkiä (vanhempien) päälle. Ulkona ovat hiekkalaatikko, keinut, puistot, juoksureitit, pyöräilymahdollisuudet, kepit ja lätäköt. Ja kylmä, jos pitää seisoa pitkään paikallaan. Ehkä varhaiskasvattajat voisivat tässä tilanteessa paljastaa myös parhaat pukeutumisvinkkinsä?

Voisivat he toki pari muutakin vinkkiä paljastaa. Esimerkiksi sen, miten taaperon saa päiväunille, ja sen, miten parivuotiaan saa leikkimään edes hetken itsekseen. Kuulen myös mielelläni, miten uhmaikäisen saa ilman taistelua pytylle tai pukeisiin.

Noh. Toivotaan, että tässä ajassa on myös mahdollisuuksia. Takana on viikko erikoisuutta. Kenties rutiineja alkaa muodostua, ja kenties ne ovat hyviä. Pidän sitä mahdollisena.

Tänä aamuna lapsi kysyi hetken videoita katseltuaan: ”Äiti, miksi me ei tänäänkään mennä päiväkotiin?” Selitin. Sitten hän sanoi: ”Äiti, sulla on ihana mekko.”

Niin. En laittanut softshellejä, laitoin mekon. Yksi sellainen pitää olla koronakapselissakin.

Kuukausi vaatelainaamoa

Vaatelainaamo

Liityin Vaatelainaamo Vaaterekin jäseneksi kuukausi sitten. Kotonani on sittemmin käynyt kuusi vaatetta. Yksi niistä on päälläni tälläkin hetkellä. Kuudesta neljä on ollut todellisia lemppareita ja käyttiksiä, kaksi kävin viikon jälkeen vaihtamassa parempiin.

Toistaiseksi olen hommasta aika innoissani.

Olen käynyt lainaamossa nyt kolmesti. Siellä on aina kiva tunnelma. Jäsenet saattavat kysellä toistensa mielipiteitä vaatteista tai toimia toistensa makutuomareina. Ihan toisenlaista kuin kirppiksellä tai vaatekaupassa!

Valikoima on Vaaterekissä hyvä, ainakin minun kokoiselleni hoikalle ja pitkälle, mutta olen nähnyt sovittelemassa myös ihan erimallisia ihmisiä. Monet vaatteet toimivat monen kokoisille. Toisaalta on turha odotella löytävänsä jotain, mitä edellisellä kerralla näki rekillä. Suositut vaatteet ovat paljon lainassa.

Joka kerta olen hiukan haeskellut sitä, mitä lopulta haluan lainata. Haluaisin päätyä myös yllätyksiin – sellaisiin vaatteisiin, joita olisi korkea kynnys ostaa omaksi. Tällä hetkellä päällä on Aarre-merkin pitkä mekko, joka on vihreän sävyinen, kuten suuri osa muistakin lainaamistani vaatteista. Tämä kuuluu niihin vaatteisiin, joita en valitsisi ostoskoriini, mutta silti voisin hyvin asua tässä kolme lainaviikkoani.

Etsin eniten ihan tavallisia arkivaatteita. Yhden Uhanan juhlamekon lainasin, mutta en sitten päässytkään juhliin, joten se jäi käyttämättä. Mekkoja kyllä löytyy rekeiltä paljon, ja tietyksi päivämääräksi voi myös varata vaatteen kympin lisämaksusta.

Viime viikolla vein Vaaterekkiin mennessäni yhdet Muka van housut omasta kaapistani. Ne olivat minulla jääneet liian vähälle käytölle ja arvelin, että niille olisi enemmän kysyntää yhteisessä kaapissa. Sain siitä hyvästä yhden lisäkuukauden lainaamojäsenyyteeni. Hyvä diili.

Vaatelainaamon jäsenyys on jo nyt muuttanut suhdettani ostamiseen. Kirppiksillä voin todeta, että en tarvitse mitään uutta, lainaamo hoitaa sen puolen. Silti olen ostanut muutamia sellaisia vaatteita (käytettyinä toki), joita lainaamosta ei saa: uimapuvun (vanha oli huono ja kittana, joten tämä tuli tarpeeseen) ja bikinit (heräteostoksena uimapuvun myyjältä, huono idea ja menivät heti kiertoon), kevyttoppatakin vuoriksi kuoritakkiin (aivan loistava, nyt mulla on lämmin!), ballerinat juhlakengiksi (ihanat Ranskassa valmistetut Repetot!) ja t-paidan heräteostoksena (turha, vaikka maksoikin vain 50 senttiä).

Yhteensä vaatekuluja on tullut tänä vuonna 232,80 euroa. Vaaterekin jäsenyys maksoi puoleksi vuodeksi 170 euroa ja lisäksi maksoin juhlavaatteen lainauksesta kympin lisämaksun. Muut vaate- ja kenkäostokseni ovat maksaneet tänä vuonna 52,80 euroa. Kallis hinta kahdelle kuukaudelle, mutta toivoakseni se tasaantuu paljon kesää kohti, koska lainaus ei maksa mitään lisää ennen syyskuuta.

Vaihtoehtoja juustovoileivälle

Kyllä: juustovoileivät ovat superhelppo välipala, iltapala tai aamupala. Tukeva, nopea, monesti herkullinenkin. Meille ei kotiin osteta juustoa nykyään kuin poikkeustapauksissa, joten olen etsiskellyt vaihtoehtoja. Seuraavat löydöt toimivat minulle – jaan ne siltä varalta, että joku muukin kaipaa kipeästi vaihtoehtoja. Ja lisää hyvyyksiä saa ehdottaa!

Aamupalaksi

  • Mysli kauramaidolla. Ylivoimainen suosikkini, johon en kyllästy. Herkullista (kun löytää hyvän myslin) ja pitää hyvin nälkää. Voi tukevoittaa esimerkiksi banaanisiivuilla.
  • Hilloleivät. Joka viikonloppu meillä syödään näitä, koska ne ovat niin hyviä! Eivät tosin pidä kovin hyvin nälkää. Voisi ehkä tukevoittaa maapähkinävoilla?
  • Puuro. Banaania ja pähkinöitä joukkoon, niin tälläkin pötkii pitkälle. Kyllästymistä voi välttää lisukkeilla ja vaihtelemalla kasvimaitoja. (Itse kyllä keitän usein veteen.)

Välipalaksi

  • Porkkana. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta yksi ainoa porkkana tasapainottaa nälkätilaa ihmeen paljon. En ymmärrä, miksi. Johtuuko se siitä, että porkkana pureskellaan hitaasti?
  • Banaani. Nopeaa energiaa.
  • Rusinat, pähkinät, taatelit. Tosin näitä on vaikea syödä sopivasti.
  • Yosa-kauravälipala. Kaikki vegaanivälipalat eivät todellakaan ole yhtä hyviä, mutta tästä tykkään. Oma suosikkini on persikka-passion-versio.
  • Hummusleipä. Myös punajuuri-saksanpähkinätahna toimii. (Ja muutkin tahnat toki, kunhan niitä olisi kotona valmiina!)

Iltapalaksi

  • Maapähkinävoi-banaanileivät. Jossain vaiheessa söin näitä niin paljon, että ei ole vähään aikaan tehnyt mieli. Mutta herkullisia, helppoja ja ruokaisia ovat!
  • Avokadoleivät. Muista suola ja pippuri!
  • Hedelmäsalaatti. Satokauden herkuista, tietty.
  • Soija-viherpippurileikkeellä päällystetyt ruisleivät ja kauramaitokaakao. Tämä on mun syntisen tuntuinen suosikki. Miksi soija-viherpippurileike on niin penteleen pienissä paketeissa?
  • Misokeitto, sipulikeitto, vihanneskeitto… Mahdollisuudet ovat monet. Jostain syystä kevytkin suolainen kuuma asia tasaa hyvin iltanälkää.
  • Puuro. Olen intoutunut keittelemään joinakin iltoina kattilallisen riisipuuroa koko porukalle (koska lapsi rakastaa sitä). Minusta sekä soija- että kauramaito sopivat tarkoitukseen hyvin.

Huomaan, että olen hiukan (tosin vain hiukan) edistynyt viiden vuoden takaisesta tilanteesta haluamaani suuntaan. Silloin kirjoitin olevani aamuvegaani. Toivottavasti tämä kertoo jotakin positiivista mukavuudenhaluisen ihmisen kyvystä tehdä elämäntapamuutoksia!

Mikä kirjoissa kiinnostaa?

Olen jäänyt koukkuun äänikirjoihin. Kuuntelen työhuoneelle ja päiväkodille kävellessäni tietokirjoja, juuri nyt Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmaduunarin tilipäivää. Proosaa kuunnellessani koen menettäväni jotakin elämyksestä, kun keskittyminen ajottain harhautuu, mutta tietokirjat sopivat luureihin erinomaisesti. Vähän niin kuin hyvä podcast!

Muutama viikko sitten kuuntelin kuitenkin kaikenlaista oikein urakalla, koska tekeillä oli tämä kirjavinkkijuttu. Innostuin jopa dekkareista, jotka yleensä eivät ole lukulistallani. Heikki Valkaman Tulikukasta tuli päättymätön himo japanilaiseen ruokaan ja kulttuuriin.

Olen saanut yliopistokoulutuksen yleisestä kirjallisuustieteestä mutta kirjoittanut urani aikana harmillisen vähän kirjoista. Siksi onkin ollut tosi hauskaa päästä taas lukemisen (ja sen kuuntelun!) makuun myös työn merkeissä. Lokakuussa Kirjamessuilla pääsin jopa tapaamaan valtavan sympaattista ja charmanttia kirjailija David Nichollsia, josta Elisalle tekemäni juttu on täällä. Viime vuonna sain tehdä myös tosi kiinnostavan juttusarjan lasten lukemisesta Lapsemme-lehteen. Sarja löytyy täältä.

Kirjallisuustiedettä opiskelleelta kysellään välillä kirjavinkkejä. Olen huono antamaan täsmävinkkejä, kun kaikki riippuu kovasti kysyjän omasta kirjamausta. Mutta kirjoissa olisi niin paljon muutakin kaiveltavaa, ja niistä voisi kirjoittaa kovin monenlaista! Millaisia blogipostaussarjoja tai lehtijuttuja sinä aiheesta lukisit?

Annetaan

Myytiin auto. Stressasi. Se ei ollut arvokas auto mutta silti iso kauppa verrattuna useimpiin muihin käytetyn tavaran kauppoihin. Sellaisessa hommassa joutuu tilille omien tekosiensa kanssa: joutuu paljastamaan, miten autoa on pitänyt ja mitä sen kanssa mokaillut. Kun kyse on useampien satojen eurojen tuotteesta, ostajaa kyllä kiinnostavat kaikki yksityiskohdat, nekin joita en haluaisi paljastaa.

Joitakin aikoja sitten myin laadukkaan villapeiton, joka mielestäni oli oikein hyvässä kunnossa, olihan sitä käytetty vain vähän. Viedessäni sen kunnolliseen päivänvaloon vain hiukan ennen ostajan saapumista huomasin kuitenkin, että siinä oli joitakin kellertäviä tahroja. Hinkkasin niitä paniikissa. Lähetin ostajalle viestin. Tunsin itseni huijariksi, vaikka ostaja ei lopulta vaikuttanut olevan haaleista tahroista millänsäkään. Pitikö hän minua likaisena tyyppinä?

Tiedostan, että oma tavara tuntuu itselle arvokkaammalta kuin toiselle. Omat tahrat eivät ällötä niin kuin toisten eikä reikä vaatteessa tunnu niin vakavalta, kun tietää, mistä se on peräisin. Omaan tavaraan liittyy tunnearvoa, käyttöarvoa ja muistoarvoa. Käyttöarvo parhaassa tapauksessa siirtyy uudelle omistajalle, muut arvot eivät. Ei ostaja halua maksaa mokasta, jonka minä olen omistajana tehnyt, eikä siitä, että takki on palvellut minua oikein hyvin läpi vaikeiden elämäntilanteiden. Se on ymmärrettävää.

Paras keino, jonka keksin tämän yhtälön ratkaisemiseksi, on ilmaiseksi antaminen. Siitä tulee yleensä molemmille osapuolille hyvä mieli, vaikka tuotteessa olisi jokin pieni moitekin (ja puhun nyt kunnollisesta tavarasta enkä mistään roskiskamasta, joka siis kuuluu roskikseen). Jos antaa suoraan, ilman hyväntekeväisyysjärjestön välikättä, näkee myös, että tuote menee käyttöön – asia, joka tuntuu monelle (etenkin naiselle) olevan tärkeä. Tietenkin on se mahdollisuus, että joku sitten diilaa annetun tavaran eteenpäin, mutta mitä sitten. Kovassa on leipä sillä alalla. (Hyväntekeväisyysjärjestölle tai kauppojen vaatekeräyksiin pikkuvikaista taas ei kannata lahjoittaa, kuten tämän viikon MOT jälleen muistuttaa. Viallisetkin vaatteet laivataan keräyksistä muihin maihin, mahdollisesti jäteongelmaksi Afrikkaan asti.)

Autoa emme antaneet ilmaiseksi, mutta aika monta muuta tuotetta aion vastedes antaa. Olen huono ja stressaava myyjä – pienten asioiden myymiseen saattaa mennä minulta paljon sellaista aikaa, jonka haluaisin käyttää toisin. Luotan siihen, että antaminen jotenkin saa palkintonsa. Kuka tietää: ehkä universumi joskus antaa takaisin jollakin mielikuvituksellisella tavalla.