Erään kirjan synty

Kirjan julkaisseelta ihmiseltä kysytään usein, miten kauan kirjoittamiseen meni. Siihen on vaikea vastata. 

Viimeinen vuosi sijoittuu vuosiin 2015–2016. Sen idut ovat siis viiden kuuden vuoden takaisia, ja niin ovat jotkin tekstipätkistäkin. Silloin vain en vielä tiennyt, millainen kirja on syntymässä, tai oikeastaan edes, onko syntymässä kirjaa ensinkään. 

Vuonna 2018 osallistuin Imagen ja Gummeruksen järjestämään tietokirjailijakouluun, jossa saimme kuulla mielenkiintoisen luennon ammattikirjailijalta noin kerran kuussa. Koulussa ei käsitelty omia tekstejä mutta sinne haettiin sellaisella. Hain mukaan 15 sivulla sitä käsikirjoitusta, josta sittemmin kehittyi Viimeinen vuosi. Koulun kautta sain myös arvokkaan kontaktin kustantamoon ja paljon kannustusta käsikirjoituksen edistämiseen.

Jossakin kohtaa tietokirjailijakouluvuoden aikana minulle kirkastui, mikä on tulevan kirjani rakenne. Ajatukseni yhdistää vaatteet, isoäiti ja aika Pariisissa tuntui hiukan villiltä, mutta luotin siihen, että juuri tämä hybridi on se minkä haluan kirjoittaa. Yksi vuosi, tuo 2015–2016, yhdisti nämä teemat toisiinsa, joten siitä syntyi kertomukseni runko.

Kirjoitin käsikirjoitusta eteenpäin ja tutkin kiinnostavaa lähdekirjallisuutta muiden kirjoitustöiden ohella. Hitaasti. Olin pienen huonosti nukkuvan lapsen äiti enkä voinut edes kuvitella kirjoittelevani hommaa eteenpäin pöydän nurkalla, kun taapero nukkui rauhallisia päiväunia (tällaisia tarinoita olen kuullut ja lukenut naispuolisilta kirjailijoilta väsymiseen asti). Sellaista ei tapahtunut. Lapsi nukkui pääasiassa kantoliinassa ja vain siinä tapauksessa, että hytkyin taukoamatta.

Puolison kanssa jaoimme hoitovastuuta, mutta lopulta kuormittavan tilanteen ratkaisi vasta päiväkoti, joka antoi kunnollisen työrauhan. Yhtä tärkeää oli päästä välillä omille yöretkille kirjoittamaan. Niiden mahdollistumiseen tarvittiin myös lähiverkostoa, käytännössä äitiäni, joka auliisti otti lasta yöhoitoon. Vietin kaksi yötä isoäidin talossa ja kolme yötä ihanassa hiljaisuuden retriitissä Utön saarella. Silloin kirjoitin ajattelematta mitään muuta. Se oli ihanaa. 

Kaikki ei silti ollut ihanaa. Elämässä oli kirjoittamisen vuosina paljon raskasta. Välillä uuvuin täysin ja ilmoitin jo kustantamoon, että tästä ei ainakaan just nyt tule yhtään mitään. Kärsin tavallista syvemmästä masennuksesta, ja kaikenlainen työnteko oli pelottavan vaikeaa (hirveä tilanne freelancerille). Onneksi löytyi apua: hyvä lääke ja hyvä terapia. Toivuin niin, että pystyin joidenkin kuukausien kuluttua palaamaan käsikirjoituksen pariin. 

Koko kirjoitusprosessin aikana sain apurahoja yhteensä 4500 euroa Journalistisen kulttuurin edistämissäätiöltä ja Suomen tietokirjailijoilta. Olen tuesta tosi kiitollinen. Samalla on tietysti todettava, että isoon kirjalliseen työhön keskittyminen lyö mojovan loven freelancerin kuukausituloihin, koska sille on varattava aikaa. Tämä tarkoittaa jatkuvaa tasapainoilua: Mitä saan tehdä? Mitä pitää tehdä? Kirjoittamatta en voinut olla. 

Toukokuussa 2020, kun olin lähettänyt käsikirjoituksen raakaversion Gummerukselle luettavaksi, sieltä kerrottiin että tekisivät mieluusti kanssani kustannussopimuksen. Julkaisuajankohta suunniteltiin keväälle 2021. Olin tietysti superiloinen! Siitä lähti kirjoittamisen spurttivaihe: kirjoitin entistä intensiivisemmin ja määrätietoisemmin. Vihdoin tiesin, että työ ei olisi turhaa! Syksyllä sain valmiiksi uuden version, johon sitten sain kustannustoimittajalta perehtyneet kommentit. Niiden pohjalta tein vielä parannetun version, joka sitten on pääpiirteissään se, joka nyt on kansien välissä. Toki se on sen jälkeen käynyt läpi tekstieditoinnin ja oikoluvun. Kustantamon ihanat ammattilaiset olivat tukenani joka vaiheessa, mikä on aivan mahtavaa.

Viimeinen vuosi meni painoon helmikuun puolivälissä 2021 ja ilmestyi kuukautta myöhemmin. Nyt se on kirjakaupoissa, ja minun mielessäni pyörivät jo uudet ideat, ajatukset ja sanat. 

Advertisement

Parhaat vaatteet kestävät sukupolvelta toiselle

Olen saanut kirjasta paljon ihanaa palautetta. Moni on tullut kosketetuksi eri tavoin. Joku sanoo oppineensa vaatteista, toinen alkaneensa miettiä niitä, kolmas tunnistaa sisäistä maailmaani ja samastuu. Se tuntuu hyvältä, jonkinlaiselta liittymiseltä maailmaan. Se on enemmän kuin uskalsin toivoa. Lisäksi olen päässyt puhumaan kirjan teemoista haastatteluihin. Kävin jo MTV:n Uutisaamussa (kohdassa 1.13) ja Radio Dein aamussa, ja useampi juttu on vielä tulossakin. 

Aika monelle toimittajalle – ja muillekin – olen puhunut isoäitini vanhasta villakangastakista, joka on minulle tärkeä vaatekappale. Siitä puhutaan kirjassa, ja olen kirjoittanut siitä ennenkin. Se on taikatakkini, jota olen jälleen käyttänyt koko talven. Nyt kevään tullen se joutaa taas pesulan kautta säilytykseen, mutta tiedän varmasti, että oloni muuttuu elegantimmaksi välittömästi, kun saan taas kaivaa sen kaapista esiin ensi syksynä. 

Takki on merkkiä Suoma, selviää vuoriin kiinnitetystä lapusta. Siitä selviää myös, että se on valmistettu Suomessa ja että sen valmistaneen yrityksen koko nimi on Suomalainen Mallihuone Oy. Harmi vaan, että luin nimen oikein ensimmäistä kertaa pari päivää sitten takkia jälleen kerran silitellessäni. Olen varmaankin alkujaan vaatetta ihaillessani lukenut yrityksen nimen muodossa Suomalainen Mallituote Oy ja sisäistänyt sen todeksi. Se on ollut minulle itsestään selvä asia, jota ei ole tullut edes mieleen kyseenalaistaa. Niinpä tuo virheellinen muoto on päätynyt jopa kirjaan (onneksi vain kerran mainittuna). 

Oikaisen siis tässä: Suoma-takkeja valmisti Suomalainen Mallihuone Oy vuodesta 1933 vuoteen 1986. Varmaankin niitä myytiin vielä vähän myöhemminkin. Isoäitini käytti Suomaansa tiettävästi ainakin Budapestin-matkalla vuonna 1987, mutta en ole varma oliko hänellä sille paljonkaan muuta käyttöä. Hän oli maalaisnainen, hiekkateillä kävelijä, pientilan emäntä. Minä taas olen kaupunkilainen ja käyttänyt takkia sitäkin enemmän kaikkina niinä jo kuutena talvena, kun se on ollut omistuksessani. Niinpä tekee mieli sanoa: Kiitos Suoma. Parhaat vaatteet kestävät loistokkaina sukupolvelta toiselle.

Se on täällä!

Esikoiskirjani Viimeinen vuosi – muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista ilmestyi viime viikolla, ja nyt sitä saa jo ainakin Adlibriksestä. E-kirjapalveluihinkin se on tullut luettavaksi tänään, äänikirjana tosin ei vielä. Kirjastoista voi jo varailla, kappaleet ovat lainattavissa ilmeisesti loppuviikosta.

Ilo ja riemu! Hengästys ja jännitys! Tässä se nyt on, juuri sellaisena kuin pitääkin.

Elämäni pelottavin asia

Hienon kannen on suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Maaliskuussa ilmestyy esikoiskirjani Viimeinen vuosi – muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista (Gummerus). Se ei ole paksu kirja mutta olen pyörittänyt sitä mielessäni viisi vuotta, se on kuplinut ja muotoutunut sinä aikana. Parhaillaan sitä taitetaan, eikä aikaakaan, kun painokoneet jo laulavat. Osaan uskoakseni kirjan useimmat lauseet ulkoa, ja niitä, joita en osaa, herään tarkistelemaan öisin. Kysyn itseltäni voiko noin sanoa. Tulkitsenko väärin. Ajattelenko väärin. Olenko epäoikeudenmukainen. En saa nukuttua.

Jännittää. Kirjan julkaiseminen on elämäni pelottavin asia. Olen toivonut sitä kauan, ehkä aina.

Kirja on minulle tärkeä. Se on tarina kertojasta joka on minä, ja tarina hänen isoäidistään, ja samalla se on tarina vaatteista, maailman epävarmuudesta, lapsettomuudesta ja ihmissuhteiden vaikeudesta. Se on tietokirja mutta sen päälähde on kuolleen ihmisen muisti.

Minun on nyt lopetettava ajattelemasta itseäni, omaa jarruttavaa mieltäni ja aaltoilevaa kauhuani, ja päästettävä sanat lentoon. Luotettava siihen, että jollekin, jossakin, niillä on merkitystä. Että joku voi löytää minusta itsensä tai isoäidistä omansa, että joku voi sanojeni avulla löytää jotakin uutta omasta vaatesuhteestaan. Se olisi suurin toiveeni ja isoin iloni.

Maaliskuun 11. päivä Viimeinen vuosi on kirjakaupoissa.

Variaatiota iltakirjoihin

Oletko jo miettinyt tämän illan iltakirjoja? kysyn kolmevuotiaalta iltapesulla. Hän tekee useimmiten spontaanin valinnan.

Eilen valinta osui Mauri Kunnaksen kirjaan Joulupukki (1981). Se on hauska, 26 kielelle käännetty ja yli 1,5 miljoonaa myynyt kertomus jouluun valmistautumisesta. Korvatunturi on joulupukin ja hänen joukkojensa yksinoikeutettua aluetta, tontut ovat kaikki miespuolisia mutta kyllähän siellä muoreja ja puolisoita on, ruoanlaitto- ja parsintapuuhissa. Tontut rentoutuvat joulun päätteeksi saunomalla (mitä naiset tekevät, en tiedä, mutta varmaan laittavat ruokia sillä välin). Lappalainen henkilö mainitaan ja kuvataan, neljäntuulenhattu on ja punainen nenä.

Lapsi tykkää Mauri Kunnaksen kuvituksesta, joka onkin kaikkine yksityiskohtineen hienoa. Itse mietin sitä, miten hyvin nämä kertomukset ovat kestäneet aikaa. Kuvat osuvat selvästi nykylapsenkin nauruhermoon, mutta kokonaisuuksien sanoisin kestäneen aikaa vaihtelevasti. Niiden ihmis- ja maailmankuva ei kaikilta osin ole ihan tätä päivää. Se on luonnollista.

Silti Mauri Kunnaksen tuotanto on se, joka on jokaisesta kirjakaupasta edelleen hyvin helposti saatavilla. Samoin helposti saatavilla on ainakin Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjoja sekä Timo Parvelan Ella-sarjaa. Ryhmä Hau -kirjoja löytyy etsimättä, samoin Disneytä. Vanhoja satuklassikkojakin aika hyvin.

Edellisiä vastaan minulla ei ole mitään, mutta olen vähän surullinen variaation vähyydestä. Lastenkirjoista ihan valtavan monet ilmestyvät vähin äänin ja menevät suurelta yleisöltä täysin ohi, koska niitä ei kirjakauppojen valikoimiin oteta eikä niitä näin ollen koskaan suositella sille, joka menee kyselemään ”jotain 4-vuotislahjaksi sopivaa” Suomalaisesta kirjakaupasta (joka on nykyään Suomen suunnilleen ainoa kirjakauppa ja kuitenkin yhden kustantamon, Otavan, omistama). Se on surullista nimenomaan siksi, että soisin lasten saavan maistaa mahdollisimman monipuolisesti kirjallisuutta jo pienenä. Elämysten takia, ja siksi, että he oppisivat nauttimaan monenlaisesta. Nyt tuntuu, että monet aikuisetkin luulevat, että suomalainen lastenkirjallisuus on lähinnä Kunnasta ja Tatua ja Patua. Onneksi kirjastot toimivat tässä vastakarvaan ja nostavat esille hyvin monenlaisia teoksia.

Vanhemmalta variointi vaatii vaivaa, sillä tietenkin lapset rakastavat tuttuja hahmoja. Ryhmä Haun kertomus voi olla ihan pälli, mutta kun siinä on tutut Rekku ja Kaja, niin jee. Kato äiti, Kajalla on tommonen lentokone! Uusia kirjoja pitää ainakin omalle lapselleni usein syöttää hieman. Ne pitää valita iltakirjahetkeen itse, ja niistä pitää vähän ylimääräisesti intoilla.

Huomaan, että taide-elämyksistä nauttiva lapseni kyllä saa hyvistä kirjoista kuten kiinnostavasta kuvataiteestakin paljon irti, kunhan pääsee niiden vaikutuspiiriin. Häntä on viime aikoina kiehtonut suuresti muun muassa Christian Robinsonin Another (2019, saatavilla ainakin Helmet-kirjastoista), joka käy suomenkielisellekin lapselle hyvin, sillä siinä ei ole tekstiä. En ole varma, mitä siinä tapahtuu, mutta ainakin siinä tavataan toisia, jotka muistuttavat itseä. Matkalla kirjaa käännellään. Molemmat tykkäsimme kovasti myös Malin Kivelän ja Linda Bondestamin Mainio herra Iloinen -kirjasta (2010, suom. Henriikka Tavi), joka kieli-ihauuksien lisäksi tutustuttaa tähtikuvioihin. Elina Komulaisen, Kristiina Haapalaisen ja Sami Vähä-Ahon Mekon matka (2020) jäi myös mieleen paitsi kaltaiselleni vaaterakastajalle, myös hänen lapselleen. Sen tarinassa jotakin selittämättömän lumoavaa ja ikiaikaista.

Ymmärrän, että vuosikymmeniä tai vuosisatoja sitten ilmestynyttä kirjallisuutta ei silotella tähän päivään sopivaksi, mutta huomaan miettiväni, miten toisin selvästi vanhentuneen maailmankuvan rinnalle mahdollisimman paljon hyvää, uutta ja raikasta ajattelua. Kirjallisuutta, joka liimautuu mieleen muunkin kuin tuttujen hahmojen voimalla, ja joka samalla haastaa sellaisia alitajuntaisia asenteita, joita itse olen lapsuuteni kirjoista imenyt.

Yksi lähde tuoreiden, laadukkaiden lasten- ja nuortenkirjojen etsimiseen on Suomen Nuorisokirjailijat ry, joka jakaa vuosittain tammikuussa Arvid Lydecken -palkinnon ansiokkaalle lastenkirjalle ja Topelius-palkinnon ansiokkaalle nuortenkirjalle. Ehdokkaat löytyvät täältä. Tänä vuonna minulla on oma lehmä ojassa sikäli, että puolisoni ja Anne Vaskon ihana Gorilla on listalla mukana. Esimerkiksi sitä ei Suomalaisen kirjakaupan hyllyissä ole näkynyt.

P.S. Viime kesänä, kun lapsi oli vasta täyttänyt kolme, tein listan senhetkisistä lastenkirjasuosikeista. Se löytyy täältä.

Miten lukeminen on vaikuttanut ajatteluusi?

Olen kysynyt otsikon kysymystä muutamilta tunnetuilta henkilöiltä viime aikoina, kun olen tehnyt Elisalle juttusarjaa ihmisten elämään vaikuttaneista kirjoista (Terhi Kokkosen kanssa keskustelimme pitkään ja kiinnostavia, hänen pohdintansa ovat täällä). Kysymys on monen mielestä kiinnostava mutta vaikea. Miten erottaa kirjojen ja lukemisen seuraukset ajattelun kehittymisestä muuten?

Mahdotontahan se onkin. Päätin kuitenkin kokeilla, miten itse vastaisin omiin kysymyksiini.

Lapsena luin paljon mutta en valtavasti, en kokonaisia kirjastollisia kuten jotkut kaverit. En ollut ahmijalukija enkä ole vieläkään. Kirjalla, sen kielellä ja sisällöllä on minulle väliä – jätän kirjoja surutta kesken, jos en koe niitä sillä hetkellä omikseni.

Lapsena yksi tärkeä kirjasarja oli Ann M. Martinin The Baby-sitters Club, lastenvahtikerho, jossa 12-vuotiaat tytöt perustivat lastenhoitoyrityksen. Yrittäjyys on kiinnostanut minua aina. Jo ihan pienenä myimme kukkia ja muuta sälää parhaan ystäväni kanssa tienposkessa, ja vähän vanhempana tein itsekin paljon lastenhoitokeikkaa sekä julkaisin lehteä, joka ilmestyi monta vuotta joka kuukausi (vuosikerta taisi maksaa 35 markkaa). Lastenvahtikerhokirjojen innoittamana kuvasimme kaveriporukalla myös videoelokuvan, jonka ohjaajana toimin. Nyt ajattelen, että kirjojen viestin on täytynyt olla voimaannuttava. Tytöt tekevät, toimivat, ratkovat!

Lukiossa minulla oli nuori äidinkielenopettaja, jonka innostuksen asiaansa aistin heti, kun hän vähän epävarmana astui ensi kertaa luokan eteen. Hän antoi tehtäväksi lukea Seitsemän veljestä ja pitää prosessista lukupäiväkirjaa. Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, kuinka paljon kirjat voivat antaa, jos niille suo aikaa ja ajatuksia vähän tavanomaista enemmän. Ymmärsin yllätyksekseni, että Seitsemän veljestä on hauska kirja – lukioikäisenä en ollut ajatellut, että klassikot voisivat naurattaa. Osa hupia tietenkin oli vanha kieli potrine ukkoineen. Mikä kuvailun voima!

Vähän myöhemmin luin Milan Kunderan Identiteetin, josta en enää muista paljoakaan mutta joka oli tärkeä minulle vuosikausia. Se paljasti kielen ja filosofian mahdollisuuksia, valotti humanistista ajattelua ja raotti verhoa, jonka taakse olen myöhemmin astunut kokonaan. Luulen, että Identiteetti oli jonkinlainen käänne. Pitäisi lukea se uudestaan.

Päädyin lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä yliopistolle. Opintojen myötä oli pakko lukea monta maailmankirjallisuuden klassikkoa. Onneksi! Erityisen antoisaa (vaikkakin työlästä) oli lukea vanhaa kirjallisuutta – antiikin tarinoita kahlaava tajuaa väkisinkin, että tietyt kaavat ja uskomukset ovat olleet olemassa hyvin kauan, samankaltaisissa muodoissa. Se on lohdullista. Ovidiuksen myyttikuvaus Metamorfooseja oli suosikkejani, ehkä tiiviytensä vuoksi.

Löysin näihin aikoihin Pirkko Saision trilogian, joka alkaa teoksesta Pienin yhteinen jaettava. Samastuin vahvasti hänen kokemukseensa siitä, että minä muuttuu häneksi, että ihminen katselee omaa elämäänsä ulkopuolelta, tekee itsestään henkilön. Ihailin myös hänen kieltään, sitä ekonomisuutta ja tarkkuutta, samoin kuin ihailin Eeva-Liisa Mannerin runojen rytmiä.

Niin moni kirjailija ja teos on vaikuttanut minuun salakavalasti kielensä kauneuden, luontevan rytmin tai jonkinlaisen selittämättömän tunnelman kautta, että sitä on mahdoton pukea sanoiksi. Heitä on mahdotonta jäljittää. Olin jo unohtaa Virginia Woolfin!

Osa kirjoista vaikuttaa vaikuttaa ajatuksiin ja arvoihin hyvin suoraan. Woolf menee myös siihen kategoriaan (niin, onhan naisella oltava oma huone). Merete Mazzarellan vanhempi tuotanto oli avartavaa; että niin näennäisesti pienestä voi edes kirjoittaa ja että sen kautta voi tavoittaa jotakin erittäin sanomisen arvoista, yhteiskunnan mikroliikkeitä. Susanna Alakosken sosioekonomiset teemat ja omakohtainen kirjoitustapa ovat olleet tajunnanräjäyttäviä, tärkeitä, ytimessä. Hän on auttanut ymmärtämään ihmistä. J. M. Coetzeen kaikkea elämää puolustava tuotanto on herättänyt eläinajatuksiani, Petina Gappahin novellit Zimbabwesta avanneet sellaista kulttuuria ja ajattelua, joka olisi ilman kaunokirjallisuutta jäänyt minulle ikuisesti vieraaksi. Niin, ja tietysti on Simone de Beauvoir, jota olen ihaillut ja lukenut myös historian ymmärtämisen vuoksi.

Miten lukemani kirjat ovat vaikuttaneet ajatteluuni? Huomaan itsekin, että kysymys on mahdoton. Kun kirjahanat avaa, alkaa vyöryä vaikutteita, ajatuksia, muistoja. Ymmärrän, että koko arvomaailmani on teksteille rakennettu, ja tämä pieni otos tuntuu heti epäoikeudenmukaiselta. Julkaisen sen silti. Se kertoo yhdenlaisen tarinan minusta, ja niin olkoon hyvä.

Kirjoja kolmevuotiaalle

Luen lapselle joka ilta kirjan tai kirjoja. Nyt, kun hän on kolmevuotias, hommasta on tullut hauskempaa: hän jaksaa kuunnella pidempiä juttuja, ja monen hyvän kirjan äärellä syntyy mainioita keskusteluja.

Tällä hetkellä lasta kiinnostaa kovasti ihmiskeho, joten lainassa oleva tietokirja Ihmeellinen keho (Naray Yoon, Kristina Routh; suom. Katariina Kallio) valikoituu yhdeksi luettavaksi lähes joka ilta (paitsi silloin, kun maanittelen tarpeeksi valitsemaan jotain muuta). Siinä on kiinnostavia faktoja ihmiskehosta ja isoksi aukeava luurankosivu, lapsen ehdoton suosikki.

Olen alkanut varata lastenkirjoja kotikirjastoon, sillä myös lastenosaston hyllystä minun on vaikea löytää juuri kyseiseen hetkeen kaikista inspiroivimpaa luettavaa. Tai siis: olen myös lastenosastolla oma itseni, enkä kiehtoudu nopeasti. Monesti pienen kirjaston satunnaislöydöt tuntuvat tylsiltä. Tarvitsen taustoja, haluan tietää mitä luen, ja varaustoimintoa käyttäen luettavaan voi tutustua etukäteen. Ilokseni olen todennut, että myös englanninkielisiä lastenkirjoja löytyy Helmet-kirjastoista paljon (toivoisin tietysti käännöksiä).

Seuraavassa paljastan tämän hetken top5-kirjat, jos kysytään kolmevuotiaalta ja vähän myös minulta. Yleensä parhaat kirjat uppoavat meihin molempiin.

Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo (William Joyce, kuv. William Joyce ja Joe Bluhm, suom. Kaisa Kattelus) oli meillä lainassa viime syksynä, ja sitä muistellaan yhä usein. Lapsi, silloin vähän yli kaksivuotias, rakasti sitä heti. Ihana, maaginen tarina kirjoista ja tarinoiden voimasta. Hiukan kryptinen mutta kuitenkin lähestyttävä. Kirja perustuu Joycen palkittuun, vartin mittaiseen lyhytelokuvaan, jonka katsoimme perheen yhteisessä leffaillassa pääsiäisenä, ja lapsi kerta kaikkiaan hiljeni lumosta myös elokuvan äärellä. Se on sittemmin katsottu monta, monta kertaa.

Anthony Brownen kuvavoittoiset kirjat ovat olleet meillä suursuosikkeja siitä asti, kun lapsi oli ihan pieni, ja uskon, että niiden viehätys kestää pitkään. Kuvien maailma on kutkuttavan surrealistinen ja kommentoi kanonistisia taideteoksia, ja kirjojen teemat taas ovat isoja olematta alleviivaavia. Yhdessä kirjassa (Willy and the Cloud) simpanssi-Willyä seuraa pilvi, toisessa (Gorilla) Hannah-tyttö on aina yksin koska perheen ainoa aikuinen, isä, on poissaoleva. Mainio Ääniä puistossa on suomennettukin (suomentajana Sirke Happonen), eikä siinäkään kuvattu elämä vaikuta ihan yksinkertaiselta. Vanhemman masennusta, työttömyyttä ja ylisuojelevuutta ei piilotella. Näitä kirjoja lukiessa syntyy lähes poikkeuksetta erittäin hyviä keskusteluja monen tasoisista peloista, joita Browne kääntelee todella taidokkaasti sekä kuvissa että tekstissä.

Meidän piti lähteä on Sanna Pelliccionin aivan superupea tekstitön kirja pakolaisuudesta. Lapseni haluaa lukea sitä monta kertaa viikossa ja on nimennyt päähenkilön omalla nimellään. Tätäkin valtavan kaunista kirjaa olemme lukeneet jo ainakin vuoden, ja jokaisen aukeaman tulkintaan on tullut lisää lapsen kasvun myötä. Hän tietää jo, että joissakin paikossa on sota ja että siellä lentokoneet pudottavat pommeja eikä ihmisillä ole turvallista. Tämä käy ilmi kirjasta, kuten myös se, että pakolaisiksi lähtijät joutuvat kulkemaan pitkän ja vaarallisen tien uuteen kotipaikkaansa. Kuitenkin kirja on valoisa ja rauhallinen. Päähenkilölapsen perhe pysyy yhdessä, vanhasta maasta uuteen asti. Ystäviäkin löytyy kaikkialta. Aivan loistava kirja, jollaisia toivoisin olevan enemmän. Tekstittömyys avaa ihanasti tilaa lapsen omille tulkinnoille ja myös eri-ikäisille lukijoille.

Freight Train -kirjan löysin, kun etsiskelin lapselle sopivaa luettavaa #BlackLivesMatter-liikkeen hengessä. Aiemmat suosikit ovat täysin poikkeuksetta valkoihoisia. Korjausliikkeelle on tarvetta! Freight Trainissa ei esiinny ensimmäistäkään ihmistä mutta sen tekijä on Donald Crews, joka on musta amerikkalainen. Saatuani kirjan käsiini ajattelin sen olevan tarkoitettu lastani nuoremmille ihmisille, mutta olin väärässä. Kirjan vähätekstinen, värien sekoittumiseen perustuva maailma kiehtoo kolmevuotiastani loputtomasti. Juna on tietenkin myös aiheena täysin vastustamaton.

Perhekirja (Todd Parr, suom. Riitta Oittinen) löytyi listalta, joka esitteli perheiden monimuotoisuutta kommentoivia lastenkirjoja. Lainasimme sen vastikään, joten pitkää suosiota ei ole vielä takana, mutta tämä on luettu meillä jo monesti. Jälleen hyvä keskustelunavaajakirja. Lapseni päätyi toivomaan tämän kirjan luettuamme, että hänellä olisi kaksi isää. Seuraavassa lauseessa hän toivoi myös kahta äitiä.

Muuten: Tämä lista on hyvin paljastava sikäli, että kun en ole asiaa erityisesti ajatellut, tekijöiden sukupuoli ja ihonväri ovat erittäin vahvasti painottuneet tiettyyn suuntaan. Toimin siis kuten maailma: huonosti! Omaa kurssia pitää pikimmiten kääntää. Suosituksia otetaan vastaan. Etenkin sellaisia kirjoja, joissa päähenkilönä olisi musta lapsi, tarvitsen valikoimiin. Suosituksia löytyy amerikkalaisilta listoilta kiitettävästi mutta en ole vielä löytänyt kovin monta sellaista vaihtoehtoa, joita saisi Helmet-kirjastoista.

Mikä kirjoissa kiinnostaa?

Olen jäänyt koukkuun äänikirjoihin. Kuuntelen työhuoneelle ja päiväkodille kävellessäni tietokirjoja, juuri nyt Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmaduunarin tilipäivää. Proosaa kuunnellessani koen menettäväni jotakin elämyksestä, kun keskittyminen ajottain harhautuu, mutta tietokirjat sopivat luureihin erinomaisesti. Vähän niin kuin hyvä podcast!

Muutama viikko sitten kuuntelin kuitenkin kaikenlaista oikein urakalla, koska tekeillä oli tämä kirjavinkkijuttu. Innostuin jopa dekkareista, jotka yleensä eivät ole lukulistallani. Heikki Valkaman Tulikukasta tuli päättymätön himo japanilaiseen ruokaan ja kulttuuriin.

Olen saanut yliopistokoulutuksen yleisestä kirjallisuustieteestä mutta kirjoittanut urani aikana harmillisen vähän kirjoista. Siksi onkin ollut tosi hauskaa päästä taas lukemisen (ja sen kuuntelun!) makuun myös työn merkeissä. Lokakuussa Kirjamessuilla pääsin jopa tapaamaan valtavan sympaattista ja charmanttia kirjailija David Nichollsia, josta Elisalle tekemäni juttu on täällä. Viime vuonna sain tehdä myös tosi kiinnostavan juttusarjan lasten lukemisesta Lapsemme-lehteen. Sarja löytyy täältä.

Kirjallisuustiedettä opiskelleelta kysellään välillä kirjavinkkejä. Olen huono antamaan täsmävinkkejä, kun kaikki riippuu kovasti kysyjän omasta kirjamausta. Mutta kirjoissa olisi niin paljon muutakin kaiveltavaa, ja niistä voisi kirjoittaa kovin monenlaista! Millaisia blogipostaussarjoja tai lehtijuttuja sinä aiheesta lukisit?

Haluan lukea enemmän kirjoja

Yöpöydälläni lepää Jeanette Wintersonin Majakanvartija. Se on puoleksi luettu. Se on erinomainen kirja, mutta sellainen vähän ahdistavanlainen, jota pitää välillä vältellä. Kaikkina iltoina en jaksa lukea.

Olen opiskellut yliopistossa kirjallisuustiedettä. Siksi, kai, minulta toisinaan kysytään lukuvinkkejä. En osaa antaa. Ei minulla ole aavistustakaan, mistä joku toinen ihminen tykkäisi, ellen tarkkaan tunne hänen kirjamakuaan (ja ellei se muistuta omaani). Itse en pidä monistakaan kirjoista ja olen huono lukemaan sellaista, mistä en pidä. En ole sellainen himolukija kuin jotkut, jotka kahlaavat jatkuvasti mitä tahansa, kuinka paksua tahansa. Yksi luokkatoveri luki Tolstoita kuudennella luokalla. Ihailin häntä mutta minusta ei olisi ollut moiseen.

Silti sanoisin, että kirjojen lukeminen on parhaita asioita elämässä.

Suomalaiset lukevat kirjoja vähemmän kuin ennen. Tietokirjailija Kai Ekholm väitti juuri Hesarissa, että jos kirjojen suosio yhä vähenee, suomalaiset hukkaavat kulttuuriperintönsä. Hän huomautti, että verkossa vietämme lähes vuorokauden viikosta, ja sanoi: ”Jos kuvatut trendit jatkuvat, niiden päässä on kansakunta, joka on vaihtanut lukemisen ja oman kulttuurinsa verkon kaljakelluntaan.” Hänestä kirjallisuudessa on kyse muistin, kielen ja ymmärryksen siirymisestä. ”Kulttuuria on vaikea siirtää, jos sitä ei ole itse saanut.” Niinpä.

Löysin tänä kesänä pitkästä aikaa sellaisen flow’n, että oli ihana lukea teos toisensa jälkeen. Sain ystävältä hyviä suosituksia (hän tietää, millaisista kirjoista tykkään), ja niitä riitti pariksi kuukaudeksi. Sitten tuli stoppi. Etsin blogeista (muun muassa Siinalta) suosituksia luettavalle, mutta syystä, jota minun on vaikea eritellä, en kestä monia hyviksi kehuttuja kirjoja. Luen vähän mutta en pysty jatkamaan. Yleensä ärsytys on kielen tasolla. Ja kun vastaan tulee yksi tai kaksi kirjaa, jotka eivät vedä (minua), lukeminen loppuu kokonaan. Se kertonee siitä, että lukeminen ei ole (enää) kovin syvälle juurtunut tapa.

***

Somen veikkaillaan korvanneen lukemista. Onhan se lukemista myös, huutaa nyt joku, mutta kuulkaa. Ei se ole yhtään sama asia. Some ei koskaan pakota pitkiin ajatuksiin, koska sellaiset eivät tarjoa pikaista, koukuttavaa nautintoa. Kirjan käyttöliittymää ei liuta markkinointiguruja ole hionut käyttäjän dopamiinintuotanto mielessään.

Mikael Jungner reagoi Kai Ekholmin Vieraskynään twiittisarjalla, jossa hän totesi, että ”kirja on yllättävän kömpelö käyttöliittymä vuorovaikutukseen”. Vuorovaikutukseen ehkä kyllä, mutta parhaimmillaan kirjoissa on kyse ensisijaisesti jostain ihan muusta: vaikeammin selitettävästä, katharttisesta kokemuksesta. Samasta, ehkä, kuin muussakin taiteessa. Ne haastavat ajatuksia ja tunteita, vievät selittämättömän äärelle.

Kirjan arvoa ei vähennä se, että kaikki eivät nauti siitä, eikä maalauksen arvoa se, että värit saa puhtaampina esille vaikkapa talon seinässä.

Meille, jotka olemme oppineet kirjojen kanssa seurustelun, lukemattomuus on oma valinta, mutta entäpä heille, jotka eivät ole koskaan saaneet lukemiseen kosketusta?Minusta on surullista, jos uusi sukupolvi ei koskaan saa mahdollisuutta kokea kirjojen uppouttavaa ja koukuttavaa vaikutusta. Lukeminenkin, siis sellainen keskittyvä ja rauhallinen, pitää ihmiselle opettaa.

***

Toimittaja Jia Tolentino väitti juuri The Guardianin esseessään, että nykynainen rakastaa nopeaa salaattibaaria ja barre-tunteja ennen kaikkea siksi, että ne valmentavat häntä toimimaan paremmin ylitöitä ja ulkoista moitteettomuutta vaativassa, hektisessä kapitalismin maailmassa. Molemmat, salaattibaari ja barre, auttavat häntä suoriutumaan elämän pakollisuuksista, syömisestä ja liikkumisesta, mahdollisimman tehokkaasti. Hänen mukaansa ne pyrkivät peittämään sen tosiasian, että toimistotyöelämä hektisessä ympäristössä on ihmiselle huomattavan epäterveellistä. Ehkäpä somen tuhannet virikkeet tekevät saman, mitä tulee lukemiseen. Siellä voi kuvitella sivistyvänsä, lukevansa, tekevänsä.

Totta kai somessa on myös paljon hyvää. Ei sitä pidä demonisoida. Meidän pitäisi vaan osata käyttää sitä niin, että se ei vie kaikkea vapaa-aikaamme. Ja miettiä, mitä oikeasti haluamme.

Minä esimerkiksi olen Facebook-koukussa, vaikka en pidä koko palvelua erityisen kiinnostavana. Tätä tekstiä kirjoittaessani joudun koko ajan taistelemaan, etten klikkaisi itseäni vahingossa linjoille.

Tosiasiassa, oikeasti, haluan lukea kirjoja. Haluan kirjoittaa. Haluan löytää taas keskittymisen, jota ei häiritse some eikä meilin kilinä. Se on yllättävän vaikeaa, halustakin huolimatta. Se olisi ehkä mahdotonta, jos lapsena opittua tapaa lukea kirjoja ei olisi.

Paras tähän asti löytämäni keino harhautua netin äärettömyydestä on sopivat kirjat. Sellaiset, jotka vievät juuri minut mukanaan – sellaiset, joita en malta laskea käsistäni. Niitä tulee vastaan liian harvoin (lähinnä ehkä siksi, että en osaa etsiä).

Mitä jos lukisin sivun filosofiaa joka kerta kun meinaan mennä Facebookiin? Tai edes romaania? Kuinka nopeasti se tulisi luetuksi? Pitäisikö olla iso käsikirjasto vai käydä kirjastossa nykyistä useammin (ilman lasta)? Millaisia uusia tapoja pitäisi omaksua?

Tänä kesänä lukemistani edisti tällainen lista kirjoja. Suosittelen sellaisille, joiden elämään surun pohtiminen juuri nyt sopii ja jotka eivät kaihda hyvin vaikeiden asioiden käsittelyä kirjallisuudessa. (Lisäksi pitää tietysti olla samanlainen kirjamaku kuin minulla!)

  • Katriina Huttunen: Surun istukka (rakastin hänen kieltään, raakuuttaan ja armottomuuttaan yhtä paljon kuin ystäväni sanoi niitä inhoavansa)
  • Kang Han: Vegetaristi (oli minulle maaginen ja oudolla tavalla samastuttava kokemus)
  • Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti (nopealukuinen, kaunis, myönteinen)
  • Maggie Nelson: Sinelmiä (olisi oikeastaan vaatinut enemmän aikaa ja ajatusta)
  • Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää (kuvaa omakohtaisesti kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusvaihetta)

Seuraavaksi luen loppuun Majakanvartijan.