Haluan lukea enemmän kirjoja

Yöpöydälläni lepää Jeanette Wintersonin Majakanvartija. Se on puoleksi luettu. Se on erinomainen kirja, mutta sellainen vähän ahdistavanlainen, jota pitää välillä vältellä. Kaikkina iltoina en jaksa lukea.

Olen opiskellut yliopistossa kirjallisuustiedettä. Siksi, kai, minulta toisinaan kysytään lukuvinkkejä. En osaa antaa. Ei minulla ole aavistustakaan, mistä joku toinen ihminen tykkäisi, ellen tarkkaan tunne hänen kirjamakuaan (ja ellei se muistuta omaani). Itse en pidä monistakaan kirjoista ja olen huono lukemaan sellaista, mistä en pidä. En ole sellainen himolukija kuin jotkut, jotka kahlaavat jatkuvasti mitä tahansa, kuinka paksua tahansa. Yksi luokkatoveri luki Tolstoita kuudennella luokalla. Ihailin häntä mutta minusta ei olisi ollut moiseen.

Silti sanoisin, että kirjojen lukeminen on parhaita asioita elämässä.

Suomalaiset lukevat kirjoja vähemmän kuin ennen. Tietokirjailija Kai Ekholm väitti juuri Hesarissa, että jos kirjojen suosio yhä vähenee, suomalaiset hukkaavat kulttuuriperintönsä. Hän huomautti, että verkossa vietämme lähes vuorokauden viikosta, ja sanoi: ”Jos kuvatut trendit jatkuvat, niiden päässä on kansakunta, joka on vaihtanut lukemisen ja oman kulttuurinsa verkon kaljakelluntaan.” Hänestä kirjallisuudessa on kyse muistin, kielen ja ymmärryksen siirymisestä. ”Kulttuuria on vaikea siirtää, jos sitä ei ole itse saanut.” Niinpä.

Löysin tänä kesänä pitkästä aikaa sellaisen flow’n, että oli ihana lukea teos toisensa jälkeen. Sain ystävältä hyviä suosituksia (hän tietää, millaisista kirjoista tykkään), ja niitä riitti pariksi kuukaudeksi. Sitten tuli stoppi. Etsin blogeista (muun muassa Siinalta) suosituksia luettavalle, mutta syystä, jota minun on vaikea eritellä, en kestä monia hyviksi kehuttuja kirjoja. Luen vähän mutta en pysty jatkamaan. Yleensä ärsytys on kielen tasolla. Ja kun vastaan tulee yksi tai kaksi kirjaa, jotka eivät vedä (minua), lukeminen loppuu kokonaan. Se kertonee siitä, että lukeminen ei ole (enää) kovin syvälle juurtunut tapa.

***

Somen veikkaillaan korvanneen lukemista. Onhan se lukemista myös, huutaa nyt joku, mutta kuulkaa. Ei se ole yhtään sama asia. Some ei koskaan pakota pitkiin ajatuksiin, koska sellaiset eivät tarjoa pikaista, koukuttavaa nautintoa. Kirjan käyttöliittymää ei liuta markkinointiguruja ole hionut käyttäjän dopamiinintuotanto mielessään.

Mikael Jungner reagoi Kai Ekholmin Vieraskynään twiittisarjalla, jossa hän totesi, että ”kirja on yllättävän kömpelö käyttöliittymä vuorovaikutukseen”. Vuorovaikutukseen ehkä kyllä, mutta parhaimmillaan kirjoissa on kyse ensisijaisesti jostain ihan muusta: vaikeammin selitettävästä, katharttisesta kokemuksesta. Samasta, ehkä, kuin muussakin taiteessa. Ne haastavat ajatuksia ja tunteita, vievät selittämättömän äärelle.

Kirjan arvoa ei vähennä se, että kaikki eivät nauti siitä, eikä maalauksen arvoa se, että värit saa puhtaampina esille vaikkapa talon seinässä.

Meille, jotka olemme oppineet kirjojen kanssa seurustelun, lukemattomuus on oma valinta, mutta entäpä heille, jotka eivät ole koskaan saaneet lukemiseen kosketusta?Minusta on surullista, jos uusi sukupolvi ei koskaan saa mahdollisuutta kokea kirjojen uppouttavaa ja koukuttavaa vaikutusta. Lukeminenkin, siis sellainen keskittyvä ja rauhallinen, pitää ihmiselle opettaa.

***

Toimittaja Jia Tolentino väitti juuri The Guardianin esseessään, että nykynainen rakastaa nopeaa salaattibaaria ja barre-tunteja ennen kaikkea siksi, että ne valmentavat häntä toimimaan paremmin ylitöitä ja ulkoista moitteettomuutta vaativassa, hektisessä kapitalismin maailmassa. Molemmat, salaattibaari ja barre, auttavat häntä suoriutumaan elämän pakollisuuksista, syömisestä ja liikkumisesta, mahdollisimman tehokkaasti. Hänen mukaansa ne pyrkivät peittämään sen tosiasian, että toimistotyöelämä hektisessä ympäristössä on ihmiselle huomattavan epäterveellistä. Ehkäpä somen tuhannet virikkeet tekevät saman, mitä tulee lukemiseen. Siellä voi kuvitella sivistyvänsä, lukevansa, tekevänsä.

Totta kai somessa on myös paljon hyvää. Ei sitä pidä demonisoida. Meidän pitäisi vaan osata käyttää sitä niin, että se ei vie kaikkea vapaa-aikaamme. Ja miettiä, mitä oikeasti haluamme.

Minä esimerkiksi olen Facebook-koukussa, vaikka en pidä koko palvelua erityisen kiinnostavana. Tätä tekstiä kirjoittaessani joudun koko ajan taistelemaan, etten klikkaisi itseäni vahingossa linjoille.

Tosiasiassa, oikeasti, haluan lukea kirjoja. Haluan kirjoittaa. Haluan löytää taas keskittymisen, jota ei häiritse some eikä meilin kilinä. Se on yllättävän vaikeaa, halustakin huolimatta. Se olisi ehkä mahdotonta, jos lapsena opittua tapaa lukea kirjoja ei olisi.

Paras tähän asti löytämäni keino harhautua netin äärettömyydestä on sopivat kirjat. Sellaiset, jotka vievät juuri minut mukanaan – sellaiset, joita en malta laskea käsistäni. Niitä tulee vastaan liian harvoin (lähinnä ehkä siksi, että en osaa etsiä).

Mitä jos lukisin sivun filosofiaa joka kerta kun meinaan mennä Facebookiin? Tai edes romaania? Kuinka nopeasti se tulisi luetuksi? Pitäisikö olla iso käsikirjasto vai käydä kirjastossa nykyistä useammin (ilman lasta)? Millaisia uusia tapoja pitäisi omaksua?

Tänä kesänä lukemistani edisti tällainen lista kirjoja. Suosittelen sellaisille, joiden elämään surun pohtiminen juuri nyt sopii ja jotka eivät kaihda hyvin vaikeiden asioiden käsittelyä kirjallisuudessa. (Lisäksi pitää tietysti olla samanlainen kirjamaku kuin minulla!)

  • Katriina Huttunen: Surun istukka (rakastin hänen kieltään, raakuuttaan ja armottomuuttaan yhtä paljon kuin ystäväni sanoi niitä inhoavansa)
  • Kang Han: Vegetaristi (oli minulle maaginen ja oudolla tavalla samastuttava kokemus)
  • Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti (nopealukuinen, kaunis, myönteinen)
  • Maggie Nelson: Sinelmiä (olisi oikeastaan vaatinut enemmän aikaa ja ajatusta)
  • Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää (kuvaa omakohtaisesti kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusvaihetta)

Seuraavaksi luen loppuun Majakanvartijan.

Miten löytää klassikko, kun sitä ei saa kaupasta?

Yritäpä etsiä kirjakaupasta kaksi vuotta sitten ilmestynyttä teosta. Ei onnistu.

Kirjakaupoista on nykyään vaikea löytää yli vuoden vanhoja teoksia ja oikeastaan useimpia uusiakin. Pienempien kustantamojen uutuuksia on turha yrittääkään metsästää, niitä ei hyllyissä ole ollut aikoihin. Mutta kun kirjakaupat nykyään ovat omistussuhteiltaan kytköksissä isoihin kustantamoihin (Otava ja Suomalainen ovat samaa kimppaa, Tammi ja WSOY taas Akateemisen tallissa), kauppojen hyllyille on tullut lisää aukkoja.

Arkijärjen Jenni kertoi taannoin blogissaan, että hänen vastikään Tammelta ilmestynyttä Tavarataidot-kirjaansa ei löydy Suomalaisen hyllyistä, koska ketjun omistavalla Otavalla on samasta aihepiiristä omakin kirja, Mira Ahjoniemen Loistava järjestys. Tämä on kirja-alan ihmeellistä mustasukkaisuutta, jota on yleisön ja lukijan ominaisuudessa vaikea ymmärtää. Itse kuvittelisin, että lukeminen aiheuttaisi lisää lukemista ja hyvä valikoima palvelisi koko alaa. Koko kirjakauppakäynti muuttuu turhaksi, jos todennäköistä on, että kiinnostavaa ja monipuolista inspiraatiota itseä kiinnostavasta aiheesta ei kuitenkaan löydy.

Hulluinta on se, että tämän kehityksen seurauksena useimmat kirjat muuttuvat jo noin vuoden ikäisenä ongelmajätteeksi. Olen kuullut monilta kirjailijoilta surullisia tarinoita tuoreehkojen teosten makuloinnista. Ensin kirjailija siis kirjoittaa teosta ehkä vuosia, sitten kustantamo mankeloi siitä monen hengen voimin viimeistellyn paketin, ja pienen hetken kaupoissa oltuaan koko työ pannaan tuhoamiskoneeseen.

Tiina Raevaara kirjoitti kirjojen lyhyen elinkaaren ongelmasta viime kuussa Suomen Kuvalehden blogissaan ja huomautti, että kirjoja ei kirjoiteta vain julkaisuvuottaan varten ja että ajatukset harvoin vanhenevat:

”Ne [kirjat] ovat osa ihmiskunnan kollektiivista sivistystä, tai oikeastaan pikemminkin sen ydin (—). Keväällä 2017 kirjallisuuden pitää koostua muustakin kuin kevään 2017 uutuuskirjoista.”

Juuri niin!

***

Koska kirjojen lisäksi ajattelen paljon vaatteita, en voinut olla huomioimatta myös Raevaaran toista toteamusta:

”Tavaratalon vaatevalikoima ei ehkä ole keskustelua, mutta kirjallisuusosaston pitäisi ehdottomasti olla.”

Ettäkö vaatevalikoima ei ole keskustelua? Äänettömämpää kuin kirjallisuus se toki on, mutta samalla tavalla tavaratalon vaateosasto kertoo jotakin meistä ja ajastamme kuin sen kirjahyllykin.

Raevaara toteaa, että Yhdysvalloissa uudelleen hitiksi noussutta George Orwellin Vuonna 1984 -kirjaa ei löydy Prisman hyllystä, vaikka yhä suurempi osa kirjamyynnistä tapahtuu päivittäistavarakaupoissa.

En ihmettele. Valikoima on muutenkin erittäin rajoitettu, suurinta osaa uutukaisistakaan ei Prismasta saa.

Mutta entäpä vaatepuolella sitten? Kävimme viime viikolla puolison kanssa muutamissa vaatekaupoissa tarkoituksenamme ostaa hänelle poolopaita. Siis miesten poolo, ihan perus. Ei suuria vaatimuksia.

Sellaista ei hyllyistä löytynyt. Ei poolokaulusta ylipäätään, siis. Ei ilmeisesti ole muodissa nyt. Silti väittäisin, että poolopaita on jonkinlainen klassikko. Sitä pitäisi olla tarjolla aina, hyvälaatuisena ja kestävänä, kaikenlaisille vartaloille ja ikäluokille.

***

Minun väitteeni: Kirjoille ja vaatteille on käynyt samalla tavalla. Niistä on tullut pikamuotia, nopeaa ahmittavaa, ostettavaa ja pois heitettävää. Ainutlaatuisilla ajatuksilla, hyvin valituilla materiaaleilla, klassikkoasemalla ja työn kaikkinaisella laadulla tuntuu olevan yhä vähemmän merkitystä – ainakin, jos katsotaan kauppojen valikoimia.

Tavallisen tavaratalon kirja- ja vaateosastot viestivät meille samaa asiaa: Osta vaan jotain. Ei niin väliä mitä. Paita on paita, kirja on kirja. Laitettiin vähän tätä muotihörhelöä tähän, eks oo kiva, voit heittää ensi kuussa pois kun tulee uusi muoti. Ei tämä nyt niin laadukaskaan ole mutta mitä sen väliä. Kunhan ostat, on aika sopuhintainen.

Ikävä kyllä samaa tarjoavat usein myös vaatteisiin tai kirjoihin erikoistuneet (ketju)liikkeet.

Niin kirjoissa kuin vaatteissa klassikoita, poikkeuksellisia uutuuksia ja varmaa laatua on vaikea löytää yhtään mistään. Pitää tietää, mitä etsii. On oltava varsin perehtynyt aihepiiriin.

Olen aiemmin kirjoittanut suomalaisten vaatteiden ostovaikeuksista, mutta sama on ongelma pienten kustantamojen helmien kanssa. Suuresta osasta suurten kustantamojen uutuuksiakaan emme tiedä mitään, sillä niitä ei mainosteta. Lainkaan. Eikä monia niistä ole tietenkään kirjakaupoissakaan.

***

Olen painokkaasti samaa mieltä Tiina Raevaaran kanssa: kirjallisuusosaston pitäisi ehdottomasti olla keskustelua. Mutta niin pitäisi myös vaateosaston. Ei kuluttajan voi olettaa löytävän sellaista, mitä ei myydä (paitsi netissä) eikä pidetä esillä (paitsi kustantajan tai vaatemerkin mahdollisesti pdf-muotoisessa nettikatalogissa, josta se pitää osata etsiä, lataamisen jälkeen tietenkin).

Jos haluamme eettisempiä vaatteita, oikeasti, niitä on myytävä siellä missä kansa tekee ostoksensa. Jos haluamme, että ihmiset ymmärtävät vaatteiden laadusta, materiaaleista ja tuotantotavoista nykyistä enemmän ja tekee siis parempia ja ympäristöystävällisempiä valintoja, kaupat on jollain keinolla saatava arvostamaan näitä asioita. Niiden on valikoimilla kannustettava ostamaan laatua mieluummin kuin kertakäyttöisiä pikavoittoja.

Tietysti jää kysymys: Eivätkö kaupat muutu, koska kuluttaja ei halua? Vai eikö kuluttaja tiedä, miten muuttua, kun kaupan linja on mikä on?

Tätä miettii Tiina Raevaarakin. Hän siteeraa WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkusta, jonka mukaan Vuonna 1984 -romaanista ei ole otettu uusintapainosta, koska kaupat eivät ole sitä kyselleet. Raevaaran päätelmä:

”Kustantamo ei kustanna, koska kaupat eivät ole kyselleet. Kaupat eivät tilaa, koska takeita ostohalukkuudesta ei ole. Lukijat eivät osta, koska kirjaa ei ole myynnissä.”

On se jännä, että meidän kuluttajina ajatellaan haluavan lähinnä epäihmisarvoisesti tuotettuja, rättilaatua olevia vaatteita ja muutaman kuukauden sisällä ilmestyneitä sarjakirjoja, joiden tekijä on valmiiksi kaikille tuttu. Miten ihmeessä onnistuisimme vaatimaan jotakin muuta? Jotakin ihanaa, inspiroivaa, arvostuksen tunteita herättävää?

Pukeudutko heimosi mukaan?

hissilla%cc%88to%cc%88ihin

Tällaisissa vaatteissa lähden talvella haastattelukeikalle.

To Universe, With Love -blogissa Archana pohti, pitäisikö ihmisen pukeutua oman heimonsa tavoin, vaikka se ei vastaisi omaa tyyliä. Tarkemmin: pitäisikö Amerikkaan muuttaneen intialaisen vaalia pukeutumisperintöään, vaikka hän ei kokisi sitä enää estetiikaltaan omakseen. Archana kertoi, että hänen intialainen perheensä on painostanut häntä pukeutumaan sariin, erityisesti kotikonnuilla Intiassa, vaikka hän itse ei koe oloaan kotoisaksi siinä.

”I don’t think I need to dress a certain way to belong to the location or to own up to my heritage”, hän kirjoittaa.

Postaus kirvoitti aiheesta monipolvisen keskustelun, jossa moni emigroitunut kertoi pukeutuvansa ylpeästi oman heimonsa asuihin tai koruihin – ja määritteli samalla ”oman heimonsa” nimenomaan kansallisuuden kautta.

En oikein tiedä, mikä olisi suomalainen asu. Tuskin kansallispuku kuitenkaan. Onko lännessä tyypillisempää identifioitua asun kautta omaan ammattiryhmään tai työpaikkaan kuin tiettyyn kansaan tai heimoon? (Ja onko työyhteisö eurooppalaisille lähinnä oman heimon ajatusta?)

***

Luin vastikään Mira Karjalaisen, Charlotta Niemistön ja Jeff Hearnin mielenkiintoisen tutkimusartikkelin ”Tietotyöalan voittajan tyyli” (tässä teoksessa), jossa analysoidaan konsultointiorganisaatioiden työntekijöiden ulkonäköä. Siinä siteerataan tutkimusta, jonka mukaan työntekijöistä on tullut organisaatioiden ihmiskalustoa: heidän tulee sopia yrityksen estetiikkaan yhtä hyvin kuin sisustuksen ja markkinointimateriaalien. Ennen näin oli lähinnä palvelualalla, mutta nykyään myös korkeasti koulutettujen tietotyöläisten on osoitettava ammattilaisuuttaan oikeanlaisella estetiikalla.

Hätkähdyttävää oli esimerkiksi seuraava. Tutkimus oli toteutettu viidessä maassa (Australiassa, Suomessa, Ruotsissa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa), ja tutkijat löysivät suuria yhtäläisyyksiä asiantuntijoiden tyylissä maasta riippumatta. Ei siis pukeuduta niinkään kansan tai perheen tavan mukaan vaan ammattikunnan ylikansallisiin heimovaatteisiin.

Asiantuntijan oikea tyyli oli jossakin muodikkuuden ja konservatiivisuuden välillä. Naisilla asianmukaisen meikin (hillitty, hoidetut kynnet), kampauksen (hillitty hiusväri ja leikkaus), korujen (samankaltaiset korvikset kaikilla) ja asun (jakkupuku ja korkeat korot) lisäksi tärkeää oli hyvävointiselta ja virkeältä näyttäminen (oikeasta asiaintilasta riippumatta).

Toimittajat uskoakseni identifioituvat tyylillisesti erityisesti oman erikoisalansa mukaan: muotitoimittajilla on omat niksinsä huoliteltuun lookiin (kuten tämä Uudessa Muusassa paljastettu), mutta selkeästi yhteiskunnallisesti suuntautuneet toimittajat – etenkin miehet (ja ehkä vain miehet?) – näyttävät usein hiukan boheemeilta. Parta ja pitkä tai huolittelematon tukka eivät ole harvinaisia. Pikkutakki ei ole mitään Hugo Bossin puolikiiltävää slim-mallia, vaan vähintäänkin mattapintainen.

***

En tiedä, kumpi on ensin, tyyli vai ammatti. Hakeutuvatko tietyn tyyliset ihmiset tietynlaiseen työhön, vai adaptoidummeko me vahvasti omaan työympäristöömme tai heimoomme? Pohdin asiaa myös aiemmassa Uskottava asu -postauksessani. Karjalaisen, Niemistön ja Hearnin artikkeli ainakin toteaa, että kokenutkin työntekijä voi tarvita tietynlaista ulkonäköä tunteakseen itsensä päteväksi työssään.

Samasta ilmiöstä kertoo minusta myös Archanan pohdinta perusteista oman heimon pukeutumistyylin noudattamiselle: Tavallaan haluaisi kuulua ja olla osa ja panna siis päälleen sitä mitä odotetaan ja mikä on normatiivista. Siten osoittaisi ehkä kohteliaisuuttakin perheelleen. Samalla on vahva tarve olla oma yksilönsä omine esteettisine mieltymyksineen ja tulla hyväksytyksi sellaisenaan.

***

Mietin, millaiset asiat eri ammattikuntien ja työpaikkojen tyyleihin vaikuttavat. Haluammeko miellyttää, ja ketä? Onko alalle kouluttavan opinahjon tyylillä, esimiehen tyylillä tai asiakkaiden tyylillä merkitystä? Saako jonkinlainen pukeutuja hyvää tai huonoa huomiota töissä? Joutuvatko ihmiset keskimäärin sopeuttamaan omaa tyyliään työyhteisöön sopivaksi – ja pukeutuvatko vaikkapa pankkitoimihenkilöt vapaa-ajallaankin keskenään yhtenevästi? Kerro kokemuksesi, se kiinnostaa!

Eksotiikkaa suomalaisittain

suomalaisuus

Ihan tavallisetkin tarinat ovat Ranskassa kasvaneille eksoottisia. Ranskassa kun ei leikitä päiväkodissa hiekkalaatikolla tai syödä hernekeittoa ja paisteta lättyjä. Saati panna uimahallissa avainrengasta nilkkaan ja lämmitetä saunaa – –

Näin kirjoittaa toimittaja Helena Liikanen-Renger viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan Maman finlandaise. Poskisuukkoja ja perhe-elämää Ranskassa (Atena).* Kertoessaan omaelämäkerrallisesti kaksikulttuurisen perheensä asettumisesta Etelä-Ranskaan Liikanen-Renger onnistuu sanoittamaan jotakin, mitä usein on vaikea sanoittaa edes kysyttäessä: kulttuurieroja.

Suomalainen latelee yleensä, että suomalaista kulttuuria ovat sauna, sisu ja joulupukki. Järvet ja metsät. Mökkeily. Mutta todellisuudessa taitaa olla niin, että se kulttuuri on enemmänkin siinä, miten noihin asioihin täällä suhtaudutaan.

Saunassa on tietyt käytössäännöt, joita on vaikea listata ulkomaalaiselle mutta joiden rikkomisen kyllä huomaa. Olisi suorastaan loukkaavaa käydä saunassa vaikkapa ranskalaisille ihan tavallista, kiivasta ja konflikteja välttelemätöntä keskustelua; eikö saunassa kuulukin pikemmin hymistä hyväksyvästi? Ollaan hiljaa tai jutellaan mukavia tai vakavia, siis. Ei tätä koskaan kukaan ole opettanut, mutta jotenkin näin vain toimitaan.

Sisukaan ei varmasti ole mikään suomalainen erityispiirre mutta se on, miten me liitämme sen kansalliseen narratiiviimme, suohon, kuokkaan ja Jussiin ja pienen Suomen taloudelliseen nousuun. Tarinoita pienestä mutta sitkeästä tekijämiehestä riittää Suomessa joka sormelle, ja niitä kunnioitetaan. Ehkäpä tähän liittyen yleinen asevelvollisuuskin on huomattavan hyväksytty ja arvostettu asia, vaikka se yleensä herättää ulkomaalaisissa lähinnä hämmentynyttä naureskelua. Sitä on vaikea selittää.

Liikanen-Renger kirjoittaa paljon ranskalaisen ja suomalaisen kasvatuksen eroista ja arjen sattumuksista Etelä-Ranskassa, mutta kirjan kiinnostavin anti liittyy minusta perheen sisäisiin kulttuurieroihin. Niistä kirjoittaessaan Liikanen-Renger paljastaa sellaisia suomalaisia itsestäänselvyyksiä, joista on monesti vähän vaikea saada kiinni. Erityisesti koskettavat pohdinnat siitä, millaista on kasvattaa lasta itselle vieraassa kulttuurissa.

Tietenkin kaikki vanhemmat ovat eläneet erilaisen lapsuuden kuin lapsensa, mutta kun ympäröivä kulttuuri on kieltä myöten täysin toinen, ero korostuu. Millaista on osata ympäristön kieltä huonommin kuin oma lapsi? Miten tasapainoilla sen kanssa, että kulttuuriero on todellinen paitsi itsen ja ympäristön välillä, myös itsen ja oman lapsen välillä?

Lapsi ei tule koskaan imemään ympäristöstään niitä ihanteita, toiveita ja ennakkoluuloja jotka automaattisesti liitämme suomalaisuuteen. Äiti ei toisaalta tule koskaan täysin ymmärtämään, mitä vaikkapa jokin laulu merkitsee ranskalaisessa ympäristössä kasvaneelle. (Miten itse erittelisit Suvivirren merkityksen jollekin asiaa täysin tuntemattomalle?) Tämä voi olla mahtavan hyvä asia, mutta se yhtä kaikki erottaa äidin ja lasten kulttuurin toisistaan.

Tässä ollaan minusta äärettömän mielenkiintoisten asioiden äärellä ja myös sellaisten, joista Suomessa puhutaan aika vähän. Täällä on toistaiseksi niin vähän monikulttuurisia perheitä, että syvällinen ymmärrys siitä, mitä kulttuurien erot tarkoittavat, jää monesti puolitiehen. Ja kuitenkin tulkitsemme toisia kuitenkin hyvin vahvasti omasta kulttuurisesta kehyksestämme käsin, ikään kuin se olisi jollakin globaalilla mittarilla se paras ja oikea.

Omalle, Ranskassa kasvaneelle puolisolleni monet suomalaisten suomalaisuuteen liittämät ihannoinnin kohteet tuntuvat kummallisilta. Hänen pohdintansa siivittämänä mietin itsekin, mitä jää esimerkiksi jääkiekosta, jos sen ympäriltä poistetaan suomalaisuutta kannatteleva hype? Miksi suomalaiset rakastavat muovipussissa säilöttävää einesleipää? Miksi naistenlehden kahvikonetestin voittaa kone, josta tulee pahimman makuista kahvia mutta joka on helpoin puhdistettava?

Jos tällaiset asiat kiinnostavat, Helena Liikanen-Renger’n kirja on hyvää luettavaa: se herättää ajatuksia mutta on kevyt lukea. Esi- ja jälkimakua aiheesta saa hänen blogistaan ja nykyään myös oivista Helsingin Sanomien kolumneistaan.

*Tässä postauksessa käsitelty kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.

Teiniraskausfani lukee kirjaa

Kun luin tämän kirjan ensimmäisen kerran, olin suunnilleen sen päähenkilön, 17-vuotiaan Novalee Nationin ikäinen.

Se oli ihana kirja.

Billie Lettsin Sydämeesi kodin teen (Gummerus 1996, suom. Marja Helanen-Ahtola, alkup. Where the Heart Is, 1995) on muuttanut kanssani kodista toiseen, mutta vasta nyt tartuin siihen uudestaan. Huvitti pohtia, mikä siinä on teininä tehnyt niin suuren vaikutuksen ja toisaalta tarkkailla, löydänkö viehätyksen yhä.

Luulen päässeeni jäljille.

Rakastin nuorena teiniraskauskertomuksia (okei, tykkään niistä vieläkin, tein gradunikin sellaisesta). Jo se puoltaa tämän kirjan ihanuutta.

17-vuotias Novalee on viimeisillään raskaana, rahaton ja kaukana kotoa, kun hän joutuu poikaystävänsä hylkäämäksi. Hän asettuu majailemaan Wal-Martiin, jossa lapsi eräänä yönä lopulta syntyy. Tilanne on erikoinen, pelottava ja epävarma. Kyseessä on klassinen selviytymistarina, josta ei puutu dramaattisia käänteitä.

Yhden yksityiskohdan olen muistanut kirkkaasti 20 vuotta: Teiniäiti halusi antaa lapselleen vahvan nimen. Tytöstä tuli Americus (!). Olen aina rakastanut myös nimiä.

Sydämeesi kodin teen antaa äänen tosi tavallisille tyypeille, sellaisille, jotka Amerikassa kai luokitellaan osastoon white trash. Lämpimästi kuvatut henkilöt asuvat asuntovaunuissa ja haaveilevat taloista, jotka eivät seiso pyörillä, pitävät lukemista ja opiskelua ihmeellisenä, asioivat ja työskentelevät Wal-Martissa ja kamppailevat ihmissuhde-, raha- ja päihdeongelmien kanssa.

Kirjan maailmankuva on selkeän kaksijakoinen: on hyvät ja pahat. Hyvilläkin on ongelmia mutta he yrittävät parhaansa ja selviytyvät oman nokkeluutensa ja sitkeytensä ansiosta (Novalee). Pahat voivat selvitä toisten armeliaisuuden avulla (petturimainen poikaystävä Willy Jack).

Billie Letts (1938–2014) oli Sydämeesi kodin teen -teoksen kirjoittaessaan yli viisikymppinen. Hän oli kirjoittanut englannin opettamisen ohessa jo pitkään, vailla kummempaa menestystä. Kriitikot eivät yksiäänisesti rakastaneet myöskään tätä teosta, mutta televisiojuontaja Oprah Winfrey rakasti.

Muuta ei tarvittu.

Oprah esitteli kirjan televisio-ohjelmansa kirjaklubissa joulukuussa 1998. Tämän seurauksena se kohosi bestseller-listojen kärkeen.

Billie Letts kirjoittaa Writers Write -sivuston esseessään vuonna 2004, että Oprah on hänen sankarinsa: hän on tehnyt ihmeitä suurten joukkojen kiinnostukselle kirjoja kohtaan. ”Hän on elvyttänyt kirjakiinnostuksen, jonka moni tuntui jo kadottaneen.”

Letts viittaa Oprahin ohjelmaan, jossa hän ymmärrykseni mukaan emännöi päivällisiä, joilla hän itse, hänen valitsemansa kirjan kirjoittaja ja valikoidut lukijat keskustelivat kotoisasti kirjasta. Sydämeesi kodin teen -teosta käsittelevä jakso kuvattiin tietenkin Wal-Martin kahviossa.

Yksi Oprah todella muutti kaiken Lettsin kirjan vastaanotossa ja aiheutti menestyksen aallon, joka ei Lettsin uralla koskaan toistunut. Vuonna 2000 Sydämeesi kodin teen -kirjasta tehtiin jopa samanniminen elokuva (jota tähdittävät Natalie Portman ja Ashley Judd).

Kukahan olisi Suomessa sellainen julkkis, joka voisi nostaa huomaamatta jääneiden kirjojen myynnin pilviin?

Sydämeesi kodin teen on kelpo viihdettä liikuttavalla tarinalla, mutta Billie Lettsin tarina kiehtoo nykyään minua hänen romaanihenkilöitään enemmän. Tällaiset vasta kypsässä aikuisuudessa menestyneet kirjailijat, jotka sittemmin on jo melkein unohdettu… Sellaisissa tarinoissa on paljon enemmän lihaa ja verta kuin suoraviivaisesti kehittyvissä henkilöhahmoissa tai suosiotaan jatkuvasti kasvattavissa menestyskirjailijoissa.

Haluaisin kuulla, mistä Letts nautti urallaan, mistä unelmoi ja minkä koki lopulta suurimmaksi onnistumisekseen. Oliko ihanaa vai hirveää äkillisesti menestyä? Mitä se oikeastaan tarkoitti? Mutta enpä kuule, koska hän ei lopultakaan ollut ”suuri kirjailija”. Helposti saatavilla oleva lähdeaineisto koostuu lähinnä hänen kuolemansa jälkeisistä muistokirjoituksista ja muutamista harvoista haastatteluista.

Sydämeesi kodin teen löytyy Suomessakin yhä monen nettidivarin hyllystä, eikä siitä tarvitse monta euroa maksaa. Helmet-kirjastoissa sitä on vielä kaksikymmentä vuotta suomeksi ilmestymisensä jälkeen kaksi kappaletta lainattavissa. Tahtoisin toivoa noille kappaleille vielä paljon lukukertoja ja rakkautta! Kyllä ne ovat sen ansainneet.

Pariisitar on asenne

How to be Parisian

Pariisitar on myyttinen hahmo, jolle on omistettu kokonainen kirjallisuudenlaji. Silti tuntuu vähän vaikealta määritellä, kuka olisi oikeaoppinen pariisitar. Vaikuttaa siltä, että aika usein tässä yhteydessä viitataan nykyään Caroline de Maigret’hen (s. 1975), joka on musiikkituottaja, malli ja ranskalaisen aristokraattiperheen jälkeläinen. (Siis sellaisen perheen, jolla on oma Wikipedia-sivu: ”Perhe de Maigret on ranskalainen aristokraattisuku, jonka juuret ovat Bourgognessa ja jonka jäsenet on jäljitetty vuoteen 1367 asti.”).

Yritin jäljittää pariisitarta ostamalla heti täällä oleskelumme aluksi kirjan How to Be Parisian Wherever You Are, jonka de Maigret on kirjoittanut kolmen ystävänsä (Sophie Mas, Audrey Diwan, Anne Berest) kanssa.

Kirjan perusteella vaikuttaa siltä, että nykypariisittaren tärkeimpiä ominaisuuksia on luonnollisen huoleton sensuellius – jonkinlainen luontainen charmi, joka tulee siitä, että hän tietää, mitä haluaa. Pariisitar on kärkäs väittämään ja hyvä tietämään, hiukan arvoituksellinen, loputtoman ristiriitainen ja aina valmis spontaaniin seikkailuun. Hän luottaa mummonsa ruokaohjeisiin ja perittyihin kauneudenhoitovinkkeihin, haluaa näyttää ”naitavalta” mutta olla vapaa vaihtamaan miestä milloin tahansa. (Pariisitar ei yleensä ole naimisissa, vaikka olisi ollut puolisonsa kanssa pitkäänkin. Kirjassa on muun muassa luku ”Kuinka saat hänet luulemaan, että sinulla on rakastaja” ja siinä vinkki: ”Tallenna siskosi numero nimellä Paul H.” Tyydyn toteamaan, että kirjan tyylivinkit ovat miesvinkkejä kiinnostavampia.)

Kirja nimeää joitakin varmoja pariisittaria menneisyydestä: Simonet Veil, de Beauvoir ja Signoret sekä kaupunkiin muualta muuttaneet Romy Schneider, Marie Antoinette, Josephine Baker ja Jane Birkin. Se korostaa, että pariisittareksi ei synnytä vaan tullaan, mutta toisaalta koko homma vaikuttaa perustuvan juuri sukujen naisilta perittyihin salaisuuksiin: pariisittarelle on äiti opettanut, että hampaat on pestävä kerran viikossa ruokasoodalla, että iän ei koskaan pitäisi olla tekosyy mennä nukkumaan aikaisin, että on otettava kaikki irti siitä, mitä luonto on antanut…

Enemmän kuin ihminen pariisitar on asenne. Hän polttaa tupakkaa jos nauttii siitä, hän syö vaikka raakaa lihaa jos haluaa. Ennen kaikkea: hän on tyytyväinen itseensä. Näin ainakin de Maigret kavereineen vakuuttaa. Siksi on koomista, että heidänkin kirjansa neuvoo ”oikeanlaiseen pariisittaruuteen”. Pariisitar tuskin lukee ohjekirjoja.

Pariisittaruus voi olla asenne, mutta silti siihen liittyy monia asiayhteydestään irrotettuja myyttejä, kuten upeat hiukset. Googlaamalla ”Parisian hair” tai ”French hair” saa tukun hakutuloksia, joissa kaikissa askaroidaan saman kysymyksen parissa: miten saada hiuksistaan huolettoman laittamattoman rennon sotkuiset mutta superihanat, sellaiset kuin pariisittarella? Joku onnellinen amerikkalainen on jo keksinyt, miten tämä helppo pariisilaistukka taiotaan oikeanlaisella pesemisellä ja letityksellä ja suolasuihkeella ja ties millä ainesosilla.

Totta on, että Pariisissa näkee huomattavan paljon naisia, joilla on pitkät hiukset auki tai nutturalla mutta yhtä kaikki huolettomasti; viimeisen päälle aseteltuja kampauksia näkyy harvoin. Heidän hiuksensa näyttävät kivoilta, vapailta, rennoilta. Mutta oikeasti lookissa on kyse jostakin syvemmästä kuin siitä, millainen hiuslaatu meillä on, kuinka pitkät kutrit tai onko kiharaa ja miten tukkaa on aamulla laitettu. Kyse on siitä, miten itseämme katsomme. Pidämmekö kauniina vai rumana? Sillä pariisitar pitää itseään kauniina. Se on hyvä sanoma.

Toki googlailu paljastaa pariisittarien salaisuuksia: pese hiuksia mahdollisimman vähän (maksimissaan kolmesti viikossa), mene nukkumaan märällä tukalla (jotta saat luonnollisesti muotoillun kuontalon seuraavaksi päiväksi), älä koskaan käytä hiustenkuivaajaa. Suomalainen sanoo tähän: ei onnistu suomalaisella tukalla. Mutta ei se ole totta. Jos pariisittaret erottaa kontekstistaan, heidän hiuksensa ovat usein ihan samanlaisia kuin suomalaistenkin. Paksuja ja ohuita, suoria ja kiharia, tylsän värisiä ja hehkuvia.

Katsokaapa Vogue Parisin päätoimittaja Emmanuelle Altia, hänen hiuksiaan vaikka tässä Garance Dorén haastattelussa (jossa muuten on ranskantaitoisille kiinnostavaa asiaa tyylistä). Katseesta riippuen hänellä on joko täydellinen pariisitartukka tai taviksen saunatuore pehko.

Kyse on kauneusihanteesta. Ja ehkä myös naisihanteesta. Siitä, saako nainen olla itseensä tyytyväinen.

Kun viimeksi asuin Pariisissa kahdeksan vuotta sitten, en värjännyt hiuksiani koko vuonna. Se oli ennenkuulumatonta ja tarkoitti punertavan värirajan valumista vähitellen hartioita kohti. Pariisissa se tuntui hyvältä idealta: olin kiinnittänyt huomioita siihen, että kypärävärjäämistä ei täällä harrasteta, eli hiuksista ei pyritäkään tekemään erottuvan väristä kiiltävää kypärää kalpean naaman ympärille. Suomalaisten hiusvärimieltymykset alkoivat vaikuttaa kummallisilta. Ymmärsin, että mitä idemmäksi Euroopassa mennään, sitä tiukemmin naiset värjäävät hiuksiaan. Joskus myöhemmin tein juttua aiheesta Huiliin ja haastattelin ekokampaajaa, joka huomautti, että suomalaisten värjäysmieltymykset muistuttavat venäläisnaisten mieltymyksiä. Jo Ruotsissa värjätään paljon lähemmäs omaa hiusväriä.

Kahdeksan vuotta sitten Suomeen palattuani palasin värjäämiseen, vaikka se ei tuntunut enää omalta. Koin rehellistä ympäristön painetta, kun katselin maannaisteni hiuksia, sileänvärisiä ja rikkumattomia. Tuntui epäsiistiltä olla värjäämättä.

How to Be Parisian vakuuttaa varmana tietona, että se väri, jonka luonto on meille suonut, on meille paras väri. Suomalaiset protestoivat tällaisia argumentteja puhumalla ”rotanruskeasta” ja ”hiirenharmaasta”. Mutta jos ihailemme pariisilaista tukkaa, meidän on syytä ihailla juuri rotanruskeaa ja hiirenharmaata. Ne ovat nimittäin täydellisiä värejä meille pohjoisen ihmisille.

Lopetin hiusten värjäämisen kokonaan viitisen vuotta sitten. Äkkiä se alkoi tuntua Suomessakin mahdolliselta. (Ehkä kyse on trendeistä.) Vähän myöhemmin aloin pohtia, millaisia hiustuotteita ihan oikeasti tarvitsen. Miksi olen käyttänyt hoitoainetta ja hiuslakkaa aika pienestä lapsesta lähtien? En tiedä. En käytä enää. Kokeilin myös pestä hiuksia pelkällä vedellä (hmmm) ja vaihdoin kokeilun jälkeen shampoopalaan.

En ole koskaan saanut niin paljon kehuja hiuksistani kuin silloin, kun pesin värjäämätöntä tukkaa shampoopalalla. Se jätti hiukset kuohkeiksi ja vähän lähmäisiksi. Kuka on sanonut, että sähköisen silkkinen, tasaiseksi värjätty ja kuiva tukka, joka sitten on erillisillä muotoiluaineilla laitettu, on se oikea, kaunein ja paras? Pariisitar sanoo, että tukka on parhaimmillaan yksi tai kaksi päivää pesun jälkeen – silloin siinä on täsmälleen oikeanlainen paino hyvävolyymiselle nutturalle. Eikä muotoiluaineita tarvita.

How to Be Parisian -kirja on muuten ilmestynyt myös suomeksi. Se on oikeasti aika pintapuolinen ja pikkuhauska, mutta jotakin kiehtovaa siinä on. Eteeriset kuvatkin.

Kun perheeseen tuli kirja

Reilu viikko sitten ilmestyi Tammelta Kaikkien juhla, Miikan esikoisteos. Juhlimme sitä hassut hatut päässä, Babybel-juustoa syöden ja viiniä juoden. Onnellisina!

Meidän perheessä, jossa on kaksi kirjoittajaa ja jossa oikeastaan puhutaan taukoamatta kirjoittamisesta, ihmisenä olemisesta ja muista Kaikkien juhlan teemoista, tämä oli suuri perhetapahtuma. Olen toimittanut kirjoja ja ollut kustantamossa töissäkin, mutta nyt olin ensimmäistä kertaa mukana kirjan synnyssä ihan sen alkumetreiltä saakka.

Nyt tuntuu, kuin rakas lapsi olisi muuttanut pois kotoa. Se on muiden armoilla!

9789513187156_frontcover_draft_medium

Kirja sai Marika Maijalan huippuhienon kuvituksen.

Kaikkien juhlan päähenkilö Kettu-Petteri on asunut meillä niin monta vuotta, etten edes jaksa muistaa. Kirjassa hän on kahdeksanvuotias, rakastettava ja luova mutta tosi vieraanpelkoinen ja ilkeäkin tyyppi, joka ei yhtään tykkää siitä, että naapuriin muuttaa uusi ikätoveri, Salosta kotoisin oleva suomenirakilainen Muhis. Tämä puhuu oudosti, on liian taitava futiksessa ja kavereiden mielestä ihan liian ok. Niinpä Kettu alkaa sabotoida Muhista kaikin keksiminsä keinoin – muun muassa pyrkimällä pilaamaan tämän syntymäpäiväjuhlat.

Kettu-Petteri, joka keksii kolttosia toisensa perään mutta rakastaa sanoja ja toivoo hyväksyntää, on aina naurattanut ja liikuttanut minua, aikuista. Hän on Miikan luomus, jota ei ollut alkujaan lapsille ajateltu, tai kirjaksi ensinkään. Hän taisi olla meillä kotona se tyyppi, joka auttoi käsittelemään tiettyjä (vaikeita!) tunteita ja toisaalta toi naurun arkeen.

Muutama vuosi sitten Miikka piirteli huvikseen sarjakuvia Kettu-Petteristä. Niissä Kettu oli ketun näköinen ja jutteli ystävänsä Nallen kanssa. Sarjiksia katsellessani sanoin, että kirjoita näistä kirja. Olin varma, että tarinat kiinnostaisivat muitakin.

Ja hän teki työtä käskettyä. Käsikirjoitus oli valmis pari vuotta sitten. Olin sen ensimmäinen lukija. Jännitti, tietenkin. Millainen se olisi?

Mutta se oli juuri niin kiehtova kuin olin hiukan uskaltanut toivoa. Lukiessani nauroin, itkin ja rakastin vuorotellen, ja se ei ole ihan tavanomaista minkään romaanin äärellä. Saatoin olla puolueellinen, mutta myös ammattiminäni ajatteli käsikirjoituksen osuneen johonkin, lujaa. Se käsitteli tunteita, joita minäkin koen koko ajan. Se herätti kysymyksiä, sääliä ja myötätuntoa. Se laajeni pienestä tarinasta isommaksi, tämän hetken Suomesta kertovaksi. Se oli hauska mutta poeettinen. Tunnistin intertekstejä ja nauroin lämpimästi Ketun akateemisille ja poissaolevuuteen vaipuville vanhemmille. Ja: aloin heti kaivata jatkoa.

Tammen kustannustoimittaja Mirkka Hynninen oli onneksi samaa mieltä. Hetken kaikki sujui nopeasti: Kun Miikka lähetti käsikirjoituksen, Mirkka vastasi alle vuorokaudessa. Selväksi kävi, että tämän he haluavat tehdä.

Sitten seurasi pitkällinen odottelu (kokeneemmat kertovat, että kirjailijan työ on pitkälti juuri sitä). Odotettiin kustannussopimusta, ja sitten sitä, että tuotantoprosessi etenisi. Toimin aika monta kertaa kirjailijaa rauhoittelevana ja käsikirjoituksen laadusta vakuuttelevana tahona. Meillä kotona Kettu-Petteri eli jatkuvasti niin kuin elivät monet muutkin, sellaiset tyypit jotka toistaiseksi ovat asuvat tietokoneiden tiedostojen uumenissa.

Kirja mahtui vasta Tammen kevään 2016 kustannusohjelmaan, sillä isojen kustantamojen listat ovat lyhentyneet ja ilmeisesti täyttyvät jo pari vuotta etukäteen. Tämä jännitti, sillä Kaikkien juhlan keskeinen teema, vieraanpelko, vaikutti vuonna 2014 ”juuri nyt ajankohtaiselta”.

Valitettavasti se ei ole kaksi vuotta myöhemmin menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan. Näyttää pikemminkin siltä, että meistä kaikista on parissa vuodessa tullut yhä enemmän kettupettereitä. Toivottavasti se lupaa Kaikkien juhlalle hyvää.

Kaikkien juhlasta ehti jo blogata Luetaanko tämä?