Paljonko tekstin muokkaus vie aikaa?

Silloin tällöin joku minulle ennestään tuntematon taho kyselee editointi- tai oikolukupalveluita. Se on mahtavaa. Tärkeiden tekstien muokkauttaminen on viisas sijoitus, ja autan asiassa mielelläni.

Olen huomannut, että kyselyjä yhdistää yksi piirre. Jos toimeksiantaja ei ole tottunut editoinnin tilaaja, hän arvioi yleensä työn viemän ajan (ja siis myös hinnan) reippaasti alakanttiin. Moni myös ajattelee tarvitsevansa oikolukua kun oikeasti tarvitsee sen lisäksi editointia, siis tekstin muokkausta. Tämä on ymmärrettävää, kun näitä asioita ei työkseen pyörittele.

Paljastan siis, että tekstin muokkaus vie enemmän aikaa kuin kuvittelet. Myös ammattilaiselta, joka haluaa tehdä työnsä hyvin. Joskus jopa ajattelen, että kannattaisi kirjoituttaa koko teksti alkujaankin ammattilaisella. Prosessi voisi olla kokonaisuudessaan nopeampi ja lopputuloskin parempi.

Jokainen voi kokeilla, kuinka kauan esimerkiksi kymmenen hiukan kryptisesti kirjoitetun liuskan huolellinen lukeminen vie itseltä aikaa. Vastaus ei ole vartti. Tunti on lähempänä totuutta.

Editorin pitää lukea teksti ainakin kahdesti ja toisella kerralla miettiä tarkasti, onko jokainen virke ymmärrettävä, tarpeeksi tiivis ja kielellisesti sujuva. Samalla on pohdittava, sanooko teksti kokonaisuutena sen, mitä sen pitäisi sanoa, ja jos ei, mitä sille voi tehdä. Sitten pitää tietysti vielä tehdä tarpeelliset muokkaukset.

Erikseen on vielä oikoluku, joka tulee editointivaiheen päälle. Yleensä se vaatii kolmatta lukukertaa, koska tekstin suuriin ja pieniin linjoihin on hankala keskittyä samaan aikaan. Oikoluku tarkoittaa sitä, että pilkut ja muut pienet yksityiskohdat laitetaan paikalleen ja esimerkiksi viittaussuhteet vielä kerran tarkistetaan. Tarvittaessa siinä puututaan vielä joihinkin yksittäisiin epäloogisuuksiin, mutta pääasiassa tällaiset isommat muokkaukset kuuluvat editointivaiheeseen.

Pelkkä oikoluku riittää yleensä vain teksteihin, jotka ovat alkujaankin kirjoittamisen ammattilaisen kirjoittamia ja jonkun jo vähintään kevyesti editoimia.

Paljonko aikaa tähän kaikkeen sitten menee? Pariliuskainen tiedote vie helposti pari tuntia, kymmensivuinen teksti jo yli puoli työpäivää. Suurpiirteisesti arvioituna. Paljon riippuu tietysti tekstin lähtötasosta sekä aihepiirin monimutkaisuudesta.

Esimerkiksi lähdeluettelot lisäävät työaikaa yllättävän paljon, koska niissä on paljon pientä nippelityötä ja yksittäisiä tarkistettavia asioita (toimiiko viite, onko teoksen nimi oikein kirjoitettu, miltä sivuilta tietty artikkeli lähdeteoksesta löytyykään jne.). Usein aikaa menee siihenkin, että alkuperäiseltä kirjoittajalta pitää tarkistaa joitakin epäselväksi jääneitä yksityiskohtia.

Silti tekstin käyttäminen ammattilaisella kannattaa. Siitä tulee sujuvampi ja lähestyttävämpi, ajatus muuttuu kirkkaammaksi ja lukija saa tekstistä enemmän irti. Tekstistä tulee siis vaikutusvaltaisempi, eikä kenenkään työ valu hukkaan. Viisainta on teettää muokkaustyö kunnolla ja ajassa liikaa säästämättä. Lopputulos palkitsee kyllä.

Onko vaatteilla kieli ja kuka sitä osaa

sovituskopissa

Sovituskopissa. Joo ei.

Jäin edellisen postauksen jälkimainingeissa miettimään sukupuolikysymystä suhteessa vaateasioihin ylipäätään.

Sukupuolistereotypiat ovat masentavia, mutta asia kiinnostaa minua ehkä juuri siksi, että niitä kuitenkin on. Hauskoiksi tarkoitetut huomaukset naisista, jotka ovat juuri tällaisia, ja miehistä, jotka ovat juuri toisenlaisia, tuntuvat minusta vierailta ja ahdistavilta, mutta jostakin ne kumpuavat.

Mikä tekee jostakin asiasta erityisen ”naiselle tyypillisen” tai ”miehelle ominaisen”? Onko se jokin asia kasvatuksessamme tai se, että sosiaalistumme tietynlaiseen käytökseen ihmeen vahvasti sukupuolemme mukaan, tiedostamattamme? Jokainen osaa luetella liudan asioita, joita pidetään erityisen feminiinisinä tai erityisen maskuliinisina, mutta miksi?

Vaatteiden pohtimista ja niistä puhumista on pitkään pidetty jotenkin naisille ominaisina ja niiden käsittelyä ehkä tästä johtuen pinnallisena ja turhana. Kuitenkin useimmilla miehilläkin on usein hyvin tunnistettava esteettinen lokeronsa. Pari vuotta sitten haastattelin arjen estetiikkaa tutkinutta Ossi Naukkarista (3H+K:n juttu täällä), joka tunnisti esimerkiksi jääkiekon pelaajien piiristä hyvin yhtenäiset tyylimieltymykset (hiustyyli oli yksi näistä). Ei niissä piireissä voi laittaa päälle mitä tahansa!

Kuitenkin on tavallista törmätä myös ajatukseen, että ihmiset, jotka eivät juuri puhu vaatteista tai tyylistä tai ole kiinnostuneet muodista eivät välitä pukeutumisestaan mitään. Että vaikka resuisiin vaatteisiin pukeutuvat luonnonsuojelijahipit eivät välitä. En usko siihen lainkaan.

Kyllähän he välittävät, paljonkin. He eivät todennäköisesti koskaan pukeutuisi vasta pakasta vedettyyn paitaan, jonka rinnassa lukee Boss tai Armani, tai pyytäisi parturilta kampausta Cheekin tapaan. He tiedostavat hyvin, että se ei ole heidän tyyliään, ei liitä heitä oikeaan kontekstiin. Eivät he vahingossa pukeudu kuten pukeutuvat.

En usko, että kukaan voisi vaateostoksilla ostaa ihan mitä tahansa. Kaikilla meillä on väri-, tyyli-, materiaali- ja muita preferenssejä.

Omituisinta vaatepuheen halveksumisessa on se, että vaatteet ovat niin iso osa jokaista meistä. Me kaikki joudumme joka päivä pukeutumaan, ja joka päivä me myös viestimme puvullamme jotakin. Päättelemme ihmisistä asioita heidän pukeutumisensa perusteella.

Tulkitsemme vaatteista pätevyyttä, taiteellisuutta, arvoja, värien ymmärrystä, sukupuolikäsitystä, elämäntilannetta. Ei se ole merkityksetöntä. Silti, mitä vähemmän vaatteista puhutaan, sitä vähemmän me niiden kieltä ymmärrämme.

Naisia saatetaan kritisoida vaatteiden miettimisestä tai ostamisesta, mutta onko myös niin, että mitä enemmän vaatteiden kanssa puljaa, sitä paremmin niillä osaa lähettää haluamiaan viestejä? Onko se kuin kielen oppimista, jotain sellaista minkä osaaminen lopulta on valtaa?

Michelle Obaman sanotaan tukeneen varsin tarkasti puolisonsa presidentillistä linjaa juuri pukeutumisellaan (esim. tämä New York Timesin juttu on kiinnostava). Hänen tavaramerkkinsä oli se, että hän sekoitti tyylissään ketjumerkkejä ja monen eri suunnittelijan luomuksia. Tuli vaikutelma, että rouva Obama päätti pukeutumisestaan itse, ilotteli sillä, eikä antanut kaikkea valtaa yksittäisen suunnittelijan käsiin.

Hän pukeutui toisaalta kuten kuka tahansa ja viesti ymmärtävänsä tavallista työssäkäyvää naista – ja toisaalta ymmärsi asemansa ja saapui juhlapäivällisille tarkasti harkitun suunnittelijan luomuksessa, joka oli usein mietitty illan teemaa ja esimerkiksi käsillä olevia maita silmällä pitäen. Hän toi konkreettisesti esille sen, että vaatteet todella ovat viesti.

Samaan aikaan tutkimukset kertovat, että tyyli vaikuttaa esimerkiksi työpaikan saantiin, halusimmepa tai emme. Olisiko siis aika luopua siitä ajatuksesta, että kaikenlainen koreilu on pahasta ja pinnallista?

Itse olen viime aikoina miettinyt värejä. En ole kovin hyvä sanomaan, mikä minulle sopii: millaiset värit saavat ihoni hehkumaan tai piristävät ilmettäni. Tämän seurauksena kaapissani on paljon mustaa. Suurin syy siihen on varmuus. Se ei ehkä koskaan tee minusta hehkuvaa henkilöä, mutta enpähän ainakaan mokaa. (Kun katson suomalaista katukuvaa, päättelen etten ole ainoa laatuani.)

Entä jos kavereiden kesken puhuttaisiin vaatteista paljon nykyistä enemmän? Entä jos pohdittaisiin värejä, tehtäisiin kotianalyyseja erilaisten vaatekappaleiden sopivuudesta? Emmekö olisi paljon parempia viestijöitä ja ostajia, jos tietäisimme, mitkä ovat meidän värimme, mikä on oma tyylimme ja mitä vaatteemme oikeastaan viestivät? Olisiko se suorastaan valtaa? Ja: tekeekö joku jo tällaista?

Hyvä kirjailija ei koreile

IMG_5056

Otsikon väite leijui ilmassa taannoisessa kahvipöytäkeskustelussa. Se käsitteli Laura Lindstedtiä (jonka uusinta teosta kukaan keskustelijoista ei ymmärtääkseni ollut lukenut, mutta kas, tässäpä kirjailija josta voi keskustella ulkokirjallisesti!). Minulle muistutettiin, että vasemmistolaisen Finlandia-puheen lisäksi Lindstedtillä on kontollaan toinenkin synti. Se oli yhdelle keskustelijoista ollut se viimeinen niitti jättää kirjailijan teokset ostamatta.

Olin unohtanut, mutta tosiaan: Lindstedt vaihtaa mekon jokaiseen haastatteluun.

Tämä tiedetään, koska toimittaja Antti Majander kertoi sen Helsingin Sanomien Finlandia-voittoa seuranneen lehtijutun aluksi.

Jäin miettimään, miksi kirjailijan mekonvaihtoväli on niin iso asia. Niinpä palasin Hesarin juttuun. Se tosiaan alkaa mekkoasioilla kuin ne olisivat jutun tärkein anti.

Teoksen tiedottaja Hannele Jyrkkä perustelee jutussa mekkojen vaihtoa sillä, että Lindstedt on suunnitellut kaiken etukäteen. Toimittaja ei tyydy tähän, vaan esittää lähinnä sarkastiseksi lukemani kommentin: ”Näin pätevän huomaavaista voittajaa kaunokirjallisuuden Finlandialla ei ole aikaisemmin ollut!” Tällä lausumalla Majander asettelee lähtökohdat kaikelle juttua seuranneelle keskustelulle, myös meidän kahvipöydässämme monta kuukautta myöhemmin käydylle.

Minun tuttavapiirissäni ei ole kovinkaan epätavallista valita uniikki asu tärkeisiin tilanteisiin. Kokeneelle kirjallisuustoimittajalle (jonka sukupuoli tekisi tässä mieli mainita) ilmeisesti oli yllättävää, että palkittu kirjailija pohtii vaatetuksen kaltaista seikkaa.

Vai oliko yllätys se, että kirjailija huolehtii julkisuuskuvastaan? Vai halusiko Majander puhua mekoista jostakin muusta syystä?

***

Muistan toisenkin Hesarin jutun, Jouni K. Kemppaisen artikkelin Kari Hotakaisesta onnettomuuden jälkeen. Sen alussa kerrotaan kirjailijan työhuoneesta.

Kirjailija Hotakaisen työhuone on ikkunaton koppero, jonka lattialla rahisee kenkien alla hiekka ja puolikarkea sepeli.

Missä ovat Helena Karihtalan suosittelemat kodikkuutta luovat yksityiskohdat, kuten arvokas matkamuisto, tuoreet kukat, matto tai tyylikäs valaisin?

Olenko ihan väärässä, kun kuulen tässäkin hiukan lämmintä sarkasmia – en Hotakaista vaan sisustussuunnittelija Karihtalan näkemyksiä kohtaan? Koska oikea, rehellinen suomalaiskirjailijahan todella kirjoittaa vaikka ikkunattomassa kopissa. Hän ei välitä tuoreista kukista! Ja Kemppainen summaakin:

”Se on toki myönnettävä, että elämme kovassa maailmassa, jossa vain tulokset ratkaisevat, ja niitä on tässä työhuoneessa kieltämättä syntynyt.” (Tästä tuntuu puuttuvan vain humoristinen loppukaneetti: Kova äijä.)

Hotakaisen työhuoneen kohdalla tulokset ratkaisevat mutta Lindstedtin mekkojen kohdalla eivät?

***

Kirjailijuus on julkinen ammatti. On helppo ymmärtää, että jatkuvan julkisen palautteen ja kommentoinnin sietäminen voi vaatia roolihahmon ottamista. Moni kirjailija vaikuttaa etäännyttäneen kirjailijaminänsä arkiminästään.

Hotakainen on julkisuudessa se vähän lumpsu suomalainen mies, jolla on kuiva huumori ja joka ei juuri kauneudesta perusta. Se hyväksytään, siitä pidetään. Sofi Oksanen on näyttävä gootti, vähän niin kuin sarjakuvahahmo. Siihen on totuttu. Molemmat pukeutuvat vaatteisiin, toinen ehkä harkitun sattumanvaraisiin (kuten hahmon tyyliin kuuluu) ja toinen taas erittäin tarkasti valittuihin (kuten hahmon tyyliin kuuluu).

Joka haastatteluun mekkoa vaihtava, suorapuheinen naiskirjailijahahmo on kuitenkin monelle liikaa. Johtuuko se siitä tylsästä tosiasiasta, että mekon vaihtamista – juuri mekon, ei housujen! – pidetään naisellisena, iloisena tai jopa kevytkenkäisenä ominaisuutena? Ja kuitenkaan ei tarvitse mennä kuin muutamia vuosikymmeniä taaksepäin ja kaupunkilaisnaisen vaatevarustukseen kuului ilman muuta sellaisia osia kuin kävelypuku, arkipuku ja aamutakki, eri vuorokaudenajoille eri vaatteet siis.

Jostakin syystä kauneus, eleganssi, tyylikkyys ja itsestä huolehtiminen eivät oikein sovi yhteen suomalaisen kirjailijakuvan kanssa. Jos Lindstedtistä kuulemiani kommentteja on uskominen, mekkoasia saattaa jopa vähentää kirjailijan teosmyyntiä.

Kaikki saavat tietysti valita, mitä ostavat ja mistä kiinnostuvat. Monista tähän tapaukseen liittyvistä kommenteista tulee kuitenkin läheisesti mieleen jokin entisajan maailma, jossa lisääntymisikäinen, ulkonäöstään välittävä, uraansa suunnitteleva ja mielipiteitä omaava nainen oli sovittua järjestystä pahiten uhkaava olento.

Toivottavasti tulkitsen kaiken väärin.

Viisas ei vastaa sähköposteihin

Lähestyn melkein aina potentiaalisia haastateltavia ensin sähköpostitse. Ajattelen olevani kiltti ja helpottavani molempia osapuolia: Haastateltava saa käsityksen siitä, mihin häntä pyydän, ja myös mahdollisuuden kieltäytyä. Itse vältyn häiritsemästä ihmisiä hankalissa paikoissa ja saan sähköpostitse sovittua mustaa valkoisella.

Useimmat ihmiset vastaavat toimittajan sähköposteihin, yleensä nopeasti ja ystävällisesti. On kuitenkin tietty porukka ihmisiä (yleensä aina miehiä), jotka eivät vastaa mitään. Koskaan.

Kylläpä se ärsyttää. Ei vastaa minun viestiini, siis minun! Hankaloittaa työtäni, mokoma! Varmasti ylimielinen tyyppi!

Törmäsin tänään Eric Barkerin blogipostaukseen, jossa hän lainaa Tim ”Neljän tunnin työviikko” Ferrissin tehokkuusohjeita. Se muistutti, että nämä sähköpostihiljaiset ovat ehkä muita viisaampia, mitä tulee työn tuottavuuteen.

Toisin kuin minä, he ehkä

  • keskittyvät olennaiseen – siihen, mikä heidän työssään on tärkeää (ilmeisesti se ei ole haastatteluissa näkyminen)
  • eivät selaa sähköpostia koko ajan
  • antavat itsensä olla offline
  • eivät suostu reagoimaan kaikkeen, mitä meili työpäivän keskelle sylkee – edes sen vertaa, että lähettäisivät satunnaiselle toimittajalle sähköpostin, jossa kiittävät kiinnostuksesta ja kohteliaasti kieltäytyvät haastattelusta.

Kun kaikilla on kiire ja pitäisi priorisoida, ehkä vastaamatta jättäminen on hyväkin tapa karsia tärkeät viestit ei-tärkeistä. Kaikkeen reagointiin menee aikaa ja energiaa.

Ehkä pitäisi ottaa oppia. Sillä totta on tämä: Ne ihmiset, jotka todella haluavat tavoittaa heidät, soittavat perään. Niin minäkin.

Ylimielisen vaikutelman antaminen saattaa olla pieni hinta niistä tunneista, jotka nämä (mies)henkilöt kategorisella vastaamattomuudella elämässään säästävät.

Huomattavan hiljainen

Hän kävelee läpi museon rauhallisena, joitakin ihmisiä vierellään. Hän istuu tuolille, joka on hänelle varattu. Se on suuren, lattiaan merkityn neliön keskellä. Hän painaa päänsä. Joku – kuka tahansa – istuu tuolille häntä vastapäätä. Hän nostaa katseensa, on hetken siinä, tuon tuntemattoman ihmisen seurassa. He eivät liiku, eivät puhu. Hetki on maaginen, se välittyy kamerallekin. Kun yksi joku lähtee pois, toinen joku tulee. Marina Abramović jatkaa: hän laskee päätään hiukan ja lepuuttaa silmiään nostaakseen katseensa taas kohti seuraavaa istujaa, sitä joka jakaa pienen hetken elämästä hänen kanssaan. Seitsemän tuntia päivässä, kolmen kuukauden ajan. Paikka on New Yorkin MoMA.

Yle Areenassa nyt nähtävillä oleva dokumentti performanssitaiteilija Marina Abramovićista on kiehtova.

Opin: performanssitaiteessa veri on oikeaa, kun näyttelemisessä se on ketsuppia. Mietin, miten tämä ajatus soveltuu fiktion kirjoittamiseen.

Ajattelin sitä naista, joka istuu Postitalon takana ja kerjää. Monta tuntia päivässä, olosuhteista riippumatta. Paikallaan olo on raskasta työtä, on oltava kuin vuori, sanoo Abramović. Se on tehokasta ja vierasta, sen huomaa Postitalollakin: Miten ohikävelijöiden on vaikea kestää hiljaista paikallaanistujaa keskuudessaan, ja miten häntä ei voi olla huomaamatta.

Bloggaaja katsoo peiliin

Käytin tänään hyvän siivun päivästäni katsomalla Katleena Kortesuon blogikoulutusta Metropoliassa. Suosittelen lämpimästi: erittäin innostava ja hyödyllinen paketti. Omat korvani alkoivat punoittaa seuraavien eittämättä erinomaisten vinkkien kohdalla:

  • Älä yritä kirjoittaa kaikesta. Profiloi blogisi selkeästi.
  • Määrittele blogillesi tavoitteet.
  • Älä kerjää kommentteja. Ihmiset kommentoivat, jos samastuvat aiheeseen ja haluavat sanoa jotakin.
  • Jos vuonna 2008 yksi tai kaksi postausta viikossa oli tiheä tahti, nykyään se on dynaamisen blogin vähimmäismäärä.
  • Muista uutisen rakenne: asia ensin, taustat vasta sitten. Jos taustoja edes tarvitaan.

Postausten mitan kanssakin saisin skarpata. Inhoan muiden liian pitkiä blogipostauksia – mutta miksi on niin vaikea editoida itseään?

Verkkosivujen takana on ihminen!

Olin taannoin mukana palaverissa, jossa graafinen suunnittelija esitteli leiskaehdotuksiaan pienen yrityksen verkkosivuiksi. Graafiset ratkaisut olivat mahtavan hienoja. Huomasin kuitenkin häiriintyväni toistuvasti yhdestä peruskysymyksestä – joka on enemmän strateginen kuin varsinaiseen toteutukseen liittyvä: mikä tekee näistä sivuista sellaiset, että surffailija haluaa tulla tänne? Tai käännettynä: mikä on pienen yrityksen verkkosivujen tehtävä? Joskus se oli yhteystietojen kertominen ja palvelujen esittely, mutta yhä enemmän se on profilointi.

Väitän, että hyvä profilointi ei nykyään ole sitä, että sivuilla on oikeat värit ja selkeät palvelukuvaukset. Näiden pitäisi 2010-luvulla olla jo perusasiaa. Yhden pienen yrityksen erottaa toisesta pienestä yrityksestä yrittäjä – hänen persoonansa ja osaamisensa. Sen pitäisi näkyä!

Menisin heti suutarille, jonka nettisivuilla kerrotaan vinkkejä kenkien hoitoon (saa vinkata tällaisesta ihmeestä!). Valitsisin sähköasentajan, joka kertoo sivuillaan esimerkkejä toteuttamistaan asennusratkaisuista – tai, mikä vielä parempaa, vastaisi sivuilla kysymyksiin sähköasioista. Sähkösiuvatissa on hyvää yritystä, jos kehittämistäkin.

Tarvitessani asiantuntijaa ottaisin sellaisen, josta saan verkkosivujen perusteella dynaamisen ja tässä päivässä elävän kuvan. Haluaisin sellaisen tyypin, joka on mukana keskustelussa esimerkiksi Twitterin, Facebookin tai blogin kautta. Katleena Kortesuo on hyvä esimerkki.

Isännöintiyritystä etsiessäni toivoisin, että ne ihan oikeasti työtä tekevät ja siitä vastaavat henkilöt näkyisivät verkkosivuilla. Ja taas: sosiaalisen median näkyvä ja aktiivinen käyttö työvälineenä (ei silmänlumeena!) olisi iso plussa (saa todella vinkata!).

Ihmisessä, yrittäjässä, on pienen yrityksen voima. Elävän ihmisen kanssa on paljon kivempi asioida kuin kasvottoman yrityksen, saati koneiden ja automaattivastaajien. Voisiko se näkyä myös verkkosivuilla?