Yhteinen vaatekaappi

Visioin joitakin aikoja sitten juhlavaaterinkiä. En ole toteuttanut ideaa, mutta sen sijaan liityin viime tiistaina vaatelainaamo Vaaterekin jäseneksi.

Vaaterekki on auki Made in Kalliossa joka tiistai. Se on kuin monen ihmisen yhteinen vaatekaappi. Vaatteita saa lainata kaksi kerrallaan aina kahdeksi viikoksi koko jäsenyytensä ajan. Kuukauden jäsenyys maksaa 40 euroa, puolen vuoden 110 euroa. Suosikkivaatetta saa kuulemma myös varata omaan spesiaalitilanteeseensa, ettei jää h-hetkellä nuolemaan näppejään.

Kun olin ensimmäisen kerran selannut rekkien vaatteet läpi, ajattelin, että mietin vielä; liityn sitten ensi kerralla. Mikään ei ollut ihan just oman näköistä ja (hyvin kasuaaleihin) tarpeisiini sopivaa. Vaaterekin Veera kuitenkin kannusti kokeilemaan hiukankin kivan oloisia vaatteita. Ne voisivat kuulemma yllättää.

Nappasin yhtä ja toista sovituskoppiin mukaan, ja totesin Veeran olleen oikeassa.

Lähdin vaatelainaamosta kahden vaatteen kanssa. Valitsin Muka van Kerttu-kauluspaidan ja MEM Ekodesignin kierrätysmatskuista tehdyt slim-pantsit. Kumpaakaan en olisi ostanut kaupasta, mutta juuri se on minusta mainiota. Vaatelainaamon avulla voi kokeilla jotain itselleen hiukan erikoista. Kerttu-paidasta tuli päivässä ehdoton suosikki.

Yhden toiveen haluaisin kuitenkin suomalaisille vaatesuunnittelijoille esittää: voisitteko ystävällisesti käyttää jotain muutakin neutraalia väriä kuin mustaa? Musta on hieno, mutta erityisesti keväällä ja kesällä ihminen tarvitsee jotain muutakin. Enkä nyt tarkoita korallia tai kirkkaanvihreää (heleitä ja kirkuvia värejä on myös tarjolla), vaan esim. kaunista beigeä, erilaisia sinisiä ja vaaleita harmaita.

En tiedä, tuleeko minusta Vaaterekin kantis – siis kaipaanko edes kahden viikon välein vaihtelua – mutta idea on loistava. Tuntuu, että aika on nyt kypsempi vaatteiden ja tavaroiden jakamispalveluille kuin muutama vuosi sitten, jolloin edellinen ja jo lopetettu Vaatelainaamo aloitti Helsingissä. Jos kävisin joka päivä asiallista pukeutumista vaativissa töissä, hyödyntäisin vaatelainaamoa ehdottomasti. Ja jos asuisin Kalliossa, en ehkä tarvitsisi kummoista vaatekaappia kotona ollenkaan! Tervetuloa, tulevaisuus.

P.S. Kirjoitin Vaaterekistä ja Veerasta myös pienen jutun, joka on luettavissa täällä.

Pieni koti on hyvä vaihtoehto

Kävin viime viikolla erään viisihenkisen perheen ihanassa kodissa. Se oli viihtyisä, kodikas ja kekseliäs eikä pursuillut tavaraa. Toisaalta se ei ollut minimalistinen sellaisella kalsealla, valkoisella tavalla kuin sisustuslehtien lukaalit. Siellä oli kaikki, mitä tarvitaan.

Kodissa oli yksi erityisen kiinnostava piirre. Sen koko oli 48 neliötä. Se oli siis samankokoinen kuin minun kaksihenkisen perheeni kaksio.

Perheen sisustusvinkit voi lukea ja Mari Mäkiön ottamat kuvat katsella marraskuussa ilmestyvästä Huilista (kannattaa tilata jo nyt!).

Kaikki kiinnostava ei kuitenkaan mahtunut lehteen. Jäin pohtimaan esimerkiksi sitä, miksi viisihenkisen perheen asumista alle 50 neliössä pidetään yleisesti hyvin outona. Sen sijaan kaksihenkisen perheen asuminen vaikkapa sadassa neliössä on ihan normaalia.

Sehän on pähkähullua. Etenkin Helsingissä joudumme tekemään aika paljon töitä voidaksemme kustantaa asuinneliöt – myös ne, joissa hyvin harvoin ehdimme oleskella. Lisäksi joudumme sisustamaan ja lämmittämään myös vähällä käytöllä olevat huoneet. Asuntojen lämmitys vaikuttaa eniten yksittäisen ihmisen hiilijalanjälkeen, mutta ilmeisesti emme oikein ymmärrä, kuinka paljon energiaa (ja siis rahaa) kotien lämmitys nielee.

Voisi kuvitella, että aika suuri osa ihmisistä asuisi mieluummin vähän ahtaammin ja tekisi vähemmän töitä, jos sellaista kysyttäisiin.

Pikkuasunnon perhe, jossa äiti opiskelee, pystyy asuntonsa koon takia asumaan ihastuttavassa vanhassa asunnossa Helsingin elävimmässä kaupunginosassa. Kouluikäiset pojat ovat kovia pelaamaan jalkapalloa ja pääsevät harrastuksiin itse, kävellen. Ei tarvitse viettää monta tuntia päivässä autossa tai julkisissa tylsistyen. Puistoja, kirjasto ja kahviloita on kivenheiton päässä.

Loputtomasti tavaraa pieneen asuntoon ei tietenkään mahdu, mutta aika tyhmää on kyllä ostaa asuinneliöitä Helsingistä varastotilaksi.

Senkin tämä perhe todisti, että kolme yli viisivuotiasta lasta pärjää yhdessä huoneessa vallan hyvin, kun järjestelyt ovat selvät. Yleistä on ainakin omassa tuttavapiirissäni ollut, että heti uuden vauvan syntyessä muutetaan sellaiseen asuntoon, jossa kaikille on oma huone. Miksei se sellainenkin, niin kuin mummoni sanoisi, mutta kiva olisi, jos vaihtoehtokin olisi ihan normaali idea.

Onneksi pienistä kodeistakin nyt puhutaan entistä enemmän. Vähien neliöiden eduista kirjoitti juuri Minimalismin ilo, ja kesällä samaa aihetta pohti Sopivasti. 30 neliössä puolisonsa ja lapsensa kanssa asuva Toni Vaahtera antoi puolestaan Minimalisti-blogissaan juuri vinkin, joka säästää sängyn verran tilaa. Ja ei: se ei ole parvi.

Pullamössösukupolvi unelmatyön perässä

Yläasteen historianopettajani tapasi kutsua meitä pullamössösukupolveksi. Hän oli oikein hyvä opettaja, mutta tämän termin pedagogiikasta en ole vakuuttunut. Mieleeni tulee lähinnä, että jotakin siinä oli kerrottu meidän kaikkinaisesta laiskuudestamme, kun pullakin piti mössönä saada suuhun.

Sama ajatus on seurannut ikäluokkaani myöhemminkin. Hesarissa oli reilu kuukausi sitten juttu otsikolla Vain unelmatyö kelpaa suomalaisnuorille. Jo otsikko oli tutkimustuloksiin verrattuna kummallinen (nuoret arvostivat esim. rahaa yllättävänkin paljon), eikä asenne tekstissä muutenkaan tuntunut järin rakentavalta (pahoittelen epämääräisyyttä – en pääse enää lukemaan juttua). Toimittaja haastatteli nuorta start up -yrittäjää ja piti tärkeänä mainita, että hän oli töissä sukkasillaan. Kuulin historianopettajani äänen. Kehtaavatkin etsiä unelmatyötä, ja vielä sukkasillaan! Ryhdistäytyisivät!

Jutun ilmestymispäivänä haastattelin HelsinkiMission kansalaistoimintaa johtavaa Henrietta Grönlundia Sivistys-lehteen. Keskustelimme Hesarin artikkelista pitkän tovin. Hän kertoi vapaaehtoistyötä käsittelevästä väitöstutkimuksestaan käyvän kyllä ilmi, että nuoret haluavat tehdä itselleen merkityksellistä vapaaehtoistyötä, mutta hän ei pitänyt sitä mitenkään ristiriitaisena epäitsekkäiden tavoitteiden kanssa. Onko siinä jotakin pahaa, että nuori lähtee Intiaan vapaaehtoistyöhön, koska kokee sen merkitykselliseksi, hän kysyi. Samaa voi kysyä palkkatyön osalta. Eikö ole arvokasta etsiä unelmatyötä?

Ilkka Halava ja Mika Pantzar tulkitsevat EVA:n raportissa 2000-luvun alussa täysi-ikäistynyttä ja sitä nuorempaa väkeä niin, että he (me) ovat kasvaneet kuluttaja-arvojen, eivät tuottaja-arvojen ympäröiminä. Näin ollen heidän arvomaailmassaan kaikista arvostetuimpia asioita eivät ole pitkäjänteisyys, paikallisuus, ahkeruus, lojaalius tai kyky ostaa materiaa, kuten edellisellä sukupolvella. Kuluttaja-arvojen keskellä kasvanut on opetettu ja oppinut korostamaan pikemminkin omaa hyvinvointia, autonomiaa, uuden luomista, globaaliutta ja merkityksellisyyttä (itselle, muille). (Osa tulkinnoista on omiani; tunnistin tutkijoiden näkemykset hyvin.) Heidän ajatuksensa ovat virkistäviä, koska niistä puuttuu opettavainen asenteellisuus uutta ja nuorempaa kohtaan – siis se kovin tavallinen tyyli, että nuori sukupolvi pitää nyt opettaa tavoille ja kunnon ihmisiksi.

Halava ja Pantzar pohtivat, miten sukupolvi, joka on kasvanut kuluttajiksi, voisi olla parhaiten hyödyksi yhteiskunnalle. Hekään eivät pidä ristiriitaisena sitä, että ihmiset tekevät itselleen merkityksellisiä asioita ja samalla hyödyttävät muita. Nämä asiathan palvelevat ihannetilanteessa samaa päämäärää.

Historianopettajani puhe pullamössösukupolvesta liittyi oletettavasti juuri siihen, että minun sukupolveni on edellistä huonompi tekemään velvollisuudentunnosta sitä, mitä käsketään. Hän oli siinä ihan oikeassa: velvollisuus ei motivoi meitä. Ympärilläni on yhä nyt aikuisena paljon suunnilleen ikäisiäni ihmisiä, jotka kokevat, että edeltävien sukupolvien huolella rakentamat toimistot ja kellokorttijärjestelmät vain kahlitsevat ja rajoittavat, tekevät kaikki uudet ajatukset mahdottomiksi. Pelkkä velvollisuudentunto ei riitä viettämään päiviä niiden keskellä.

Aika pitkään ikätovereilleni on historianopettajan hengessä hoettu, että pitää tottua vaan, sitä se elämä on. Aja autolla töihin, leimaa kellokortti ja palaa kaupan kautta omistuksessasi olevaan rivitalokotiin, jotta olet kunnon kansalainen (ja pidä herran jestas kengät jalassa, kun olet töissä). Entä jos ihminen on 35 eikä ole tottunut? Entä jos 40 tai 45, 50 tai 55? Kuinka kauan pitää yrittää sopeutua edellisten sukupolvien arvoihin ja uskoa, että kyllä he vaan tiesivät meidänkin puolestamme?

Luulen, että on aika myöntää, että ei tämä sukupolvi tästä muutu. Nyt työelämänsä alussa olevan porukan kaikkinaiseksi hyödyntämiseksi on keksittävä uusi, parempi raami työnteolle. Meidän osamme kuitenkin on ratkaista maailman viheliäisimpiä ongelmia (esimerkiksi ilmastonmuutos ja globaali epätasa-arvo). Siirryttäköön siis osoittelevasta ja sukupolvia arvottavasta puheesta pohtimaan yhdessä sitä, miten tämä tapahtuu ja miten kaikenikäiset motivoidaan siihen. Aikaa ei ole loputtomasti.

Ainahan voit ryhtyä yrittäjäksi

Yrittäjyys on nykypuheissa ihannoitua toimintaa. Se on unelmien toteuttamista, jota arvostetaan. ”Olisipa ihanaa jos voisi vaan…”, aloittaa moni vakaa palkansaaja keskustelun unelmaansa toteuttavan yrittäjän tai yrittäjyyttä harkitsevan kanssa.

Mahdollisesti tästä syystä moni ryhtyy yrittäjäksi aika ruusuisin perustein. Eikä siinä mitään – jos ei haittaa se, että yrittäjä voi löytää itsensä erittäin kusisesta rahatilanteesta suhteellisen helposti.

Kolmen vuoden yrittäjä- ja yli kymmenen vuoden freelancer-kokemuksella tekee mieli sanoa: ennen yrittäjäksi (tai freelanceriksi) ryhtymistä kannattaa valmentautua yrittämisen todellisuuteen niin hyvin kuin voi. Se on mahdollista eikä poista unelmien toteuttamisen aspektia. Valmentautuminen on sitä tärkeämpää, mitä enemmän oma ja perheen elanto on yrittämisestä kiinni. Se kannattaa, vaikka yrittäjyys tai freelancerius ei olisi itse valittua.

Sillä vaikka me olemme tosi ihastuneita kivijalkakukkakauppoihin ja suomalaisten suunnittelijoiden luomuksia myyviin vaateliikkeisiin ja Rytmissä istuviin luovan työn tekijöihin, mikään näistä ei ole erityisen helppo tapa ansaita elantoa.

Moni tietää tämän periaatteessa mutta ei ymmärrä sitä käytännössä. He ehkä ajattelevat: ”Lehtijutusta maksetaan 400 euroa. Se on aika hyvin. Jos henkilö x tekee kaksi juttua viikossa, hän tienaa 3200 euroa kuussa, mikä on varsin mukavasti aika vähällä työllä. Onnenpekka!”

Valitettavasti tämä on palkansaajan logiikkaa, jota ei lainkaan voi soveltaa yrittäjyyteen (tai freelanceriuteen, joka on lopulta sama asia). Tämä siitä syystä, että palkansaaja maksaa työnantajalleen ainakin puolitoista kertaa palkkansa verran. Hänelle maksetaan kaikenlaista eläkkeestä työterveyshuoltoon, työhuoneesta ateriatukiin. Ja lomat tietenkin.

Yrittäjä on oma työnantajansa. Siitä seuraa yrittäjän logiikkaa.

Jos myyt palveluasi tai tuotettasi suoraan yksityiselle ihmiselle, olipa kyse jumppatunnista tai kukkakimpusta, tuotteen hinnasta 24 prosenttia menee ensin ihan suoraan verottajalle arvonlisäveron muodossa. Siis kympin kimpusta jää reilu 8 euroa.

Jos et itse tuota tuotetta, sinun on ostettava se jostakin, eikä se ole ilmaista. (Tämä lienee selvää.) Jäljelle jäävästä voitto-osuudesta 23,3 prosenttia menee yrittäjän pakolliseen eläkemaksuun. Se on lähes neljäsosa. Sitten on varattava jotakin (ihan merkittävää) vuokriin, sähköihin, vakuutuksiin ja laitteisiin ja niiden ylläpitoon. (Esimerkiksi Suomen freelance-journalistit ry laskee, että sivukuluihin menee noin 50 prosenttia laskutuksesta.) Vasta näiden kulujen jälkeen viivan alle jää verotettava tulo, josta lähtevät ennakkoverot.

Jos lisäksi haluaa nauttia palkansaajan normaalitilanteesta, siis yhdestä palkallisesta lomakuukaudesta, raha siihen on tienattava yhtenätoista muuna kuukautena. (En nyt tässä edes puutu lomarahoihin, joihin useat palkansaajat ovat Suomessa tottuneet.) Jos on työntekijöitä, sama kertautuu.

Todellisuus on tämä: Yrittäjä ei saa euron euroa, jos ei osaa tai saa myytyä itseään. Siis jos vaikka väsyy tavallista vakavammin. Ei vaikka olisi unelmahommissaan ja kaikki ihmiset kehuisivat ja ihailisivat koko ajan.

Sen sijaan veroja hän joutuu maksamaan myös, vaikka ei myisi mitään, koska on ennakkoperintärekisterissä. Samoin hän maksaa yrittäjän eläkevakuutusta (kertasumma voi olla vaikkapa 900 euroa). Hän joutuu maksamaan, jos joutuu äkillisesti hoidattamaan jotakin sairautta (tai sitten hän voi mennä terveyskeskukseen, josta hän joutuu maksamaan menetetyn työajan muodossa). Hän joutuu maksamaan, jos tietokone tai viileäkaappi – tai mitä nyt sitten hänen yrityksessään ikinä tarvitaankin kipeästi – menee rikki.

Sellaista se on, oikeasti. Eikä se haittaa. Minä rakastan yrittämistä ja se sopii minulle juuri nyt hyvin. Mutta olen huolissani. Pelkään, että yrittäjämyönteisestä ja innovatiivisesta ikäluokastani poikkeuksellisen suurella osalla ei ole kummoistakaan turvaa tilanteessa, jossa he sairastuvat tai jäävät eläkkeelle – vain siksi, että yrittäjän logiikka on useimmille vierasta eivätkä he ole koskaan tulleet ajatelleksi, että yeliä pitäisi maksaa itse. Tällaisia asioita ei ole opittu koulussa eikä niitä ole edellinen sukupolvi osannut opettaa. Niitä eivät tunne monet työvoimaviranomaisetkaan.

Tunnen monia freelancereita, jotka ovat kuvitelleet, että heille on maksettu esimerkiksi kymmenen vuoden aikana saaduista palkkioista eläkettä. Ehkä he ovat luottaneet siihen, että toimeksiantaja huolehtii. Ei huolehdi. Ei ole maksettu.

Yrittäminen on ihanaa, mutta tietämättömyys, varaukseton ihailu ja hyvää tarkoittava arvailu ovat yrittäjälle vaarallisia seuralaisia. Toivottavasti nykykoulussa jo kerrotaan jotakin yrittämisestä.

P.S. Törmäsin tänään sopivasti Design Sponge -blogin Grace Bonneyn radio-ohjelmaan, jossa hän paljastaa 12 asiaa, jotka olisi ollut hyvä tietää ennen yrityksen perustamista. Kannattaa kuunnella. Näkökulma on lohdullisen amerikkalainen.

Suomalainen maahanmuuttaja

Katsoin tällä viikolla Mika Ronkaisen dokumentin Laulu koti-ikävästä (Areenassa vielä kolme päivää). Se oli paras suomalainen elokuva, jonka olen nähnyt ehkä koskaan.

Leffa kertoo Kai Latvalehdosta, osan lapsuudestaan Ruotsissa viettäneestä suomalaisesta, joka aikuisiällä tajuaa, kuinka paljon tämä yksi hänen valintansa ulottumattomissa oleva asia on vaikuttanut hänen kokemukseensa elämästä.

Suomessa on yhä enemmän hänen kaltaisiaan: suomalaisia, jotka ovat asuneet lapsuutensa ulkomailla. Se on voimavara. Kerron, miksi.

Heille moni asia ei ole lainkaan niin itsestään selvä kuin meille, jotka olemme kasvaneet suomalaisiin normeihin ja totuuksiin. Sellaisiin, että on aivan normaalia olla puhumatta bussissa vierustoverille edes silloin, kun pitäisi jäädä pois (käsineiden pukeminen riittää, tiedättehän).

Kuten Kai Latvalehto, moni heistä vaikuttaa tuntevan olonsa aina hiukan ulkopuoliseksi. He eivät ole oppineet käsinekoodeja, eivät ole imeneet niitä itseensä sienten tavoin. He ihmettelevät sellaista. He eivät oikein ole suomalaisia mutta eivät toisaalta sitten lapsuudenmaalaisiaankaan.

Olen perehtynyt tähän asiaan nyt 13 vuotta, sillä elän ulkomailla kasvaneen suomalaisen kanssa.

Minulle on aivan selvää, että käyn silloin tällöin vanhoilla kotikulmillani, siellä missä kävin koulua, siellä missä vietin kesiä, siellä missä juostiin serkkujen kanssa rappusissa ja paistettiin lättyjä. Se ei ole vaikeaa. Näihin paikkoihin pääsee bussilla tai junalla. Kaikki Suomessa 80-luvulla lapsuutensa viettäneet voivat jakaa kokemuksen järvien rannoista, rintamamiestaloista, vastaleikatun ruohon tuoksusta, mansikka-ajan alkamisesta ja pakkautumisesta talvihaalareihin, luistinten kiristämisestä sormet hyydyttävässä pakkasessa koulun kentän laidalla ja koulun kellon äänestä.

Muualla kasvanut ei voi. Ei vaikka hänen nimensä olisi Matti Möttönen. Hän on kotoisin muualta, muistelee toisenlaisia. Televisiossa oli erilaiset mainokset, kaupassa toiset karkit, arjessa erilainen rytmi. Koulussa lapset kättelivät.

Lapsuusiän lopussa Suomeen muuttaneet sanovat tyypillisesti, ettei juuri tehnyt mieli puhua taustastaan sen jälkeen, kun siitä sai ensimmäiset kerran kuulla karvaasti. Sillä kaikki (?) saavat, ovat saaneet. Suomalainen on oppinut, että rajojen ulkopuolelta tulee uhka.

Aikuisena Suomessa kasvaneet suhtautuvat Matti Möttösen kokemukseen ihailevasti: sinähän osaat kahta kieltä! Mutta ulkopuolisuutta ei tajua kukaan. Sinähän olet ihan samanlainen kuin mekin!

Ei taida olla mahdollista selittää – tai edes tietää – mikä vaikutus on sillä, että Matti Möttönen ei ole lapsena koskaan kuullut hiihtoselostusta televisiosta, ja ettei se herätä hänessä mitään nostalgisia tunteita. Matti Möttönen ei osaa luistella. Möttönen ei ole imenyt sellaista ajatusta, että Suomi on maailman paras maa ja että on lottovoitto syntyä Suomeen. Tai jotain toista ajatusta, josta en osaa antaa esimerkkiä, koska se on minulle niin itsestään selvä.

Kuitenkin: Kolmannen kulttuurin kasvatit olisivat tarpeellisia tulkkeja moneenkin tilanteeseen, joita tämä globalisoituva maailma tarjoilee. He kiinnittävät usein huomiota toisiin asioihin kuin me täällä kasvaneet. He katsovat tätä maata kuin maahanmuuttajat – hehän ovat maahanmuuttajia, joilla on supisuomalainen nimi. Toisaalta he osaavat katsoa tätä maata myös kuten suomalainen perusjamppa, koska he ovat sellaisten lapsia ja lastenlapsia.

Englanniksi tällaisille ihmisille on nimikin: third culture kid. He kuuluvat kolmanteen kulttuuriin, joka ei ole heidän passikulttuurinsa (ja vanhempiensa kulttuuri) eikä toisaalta asuinmaansa kulttuurikaan. Suomeksi ei taida olla vakiintunutta vastinetta (en ota lukuun matkalaukkulasta, joka tuntuu ulkoa päin määritellyltä). Suomessa ulkomailla vietetty lapsuus redusoituu muotoon: sinähän osaat ruotsia/ranskaa/portugalia!

Mutta kieltä voi opiskella koulussa. Kulttuurisia normeja ja huomaamattomia ajattelutapoja ei.

Eräs kolmannen kulttuurin kasvatti kertoi, että Suomeen muutettuaan häntä ihmetytti eniten se, kuinka ihmiset jatkuvasti syljeksivät kaduille. Oletko koskaan huomannut?

Saisiko olla novelli eurolla?

Minulla on viikon ajan kirjoittajankammio. Sen ikkunasta näkyy iiriksiä, päivänliljoja, kurtturuusuja, koivuja, syreeni, mänty, hiekkatie ja pelto. Pellon takana, sumussa, astelee lehmiä verkkaiseen tahtiin.

Tämä oli vaarini huone. Pöytälaatikossa on kalenteri vuodelta 2009 ja viisi rannekelloa. Mietin, mikä niistä viimeksi näytti hänelle aikaa, sitä joka sitten loppui.

Asetan pöydälle harmaan tietokoneeni ja kerään pihasta lasiin muutaman kukan. Haen hyllystä muutaman teoksen, jotka parhaiten sopivat tekeillä olevaan työhön.

Ukkonen raivoaa melkein koko päivän. En pääse nettiin. Mikä siunaus.

Tänään kirjoittamisen välihetkinä selasin Märta Tikkasen Punahilkkaa ja luin J. S. Meresmaan mielenkiintoisen blogikirjoituksen kirjailijoiden julkaisutahdista. Se vei tieni New York Timesin toukokuiseen artikkeliin asiasta.

Vatsaani kihelmöi lukiessani diginovelleista, joita aikaansa seuraavien amerikkalaisten jännärikirjailijoiden kuuluu nyt julkaista kuudesta kahdeksaan viikkoa ennen kirjaansa. Se kuulemma lisää lukijakuntaa: nekin, jotka eivät halua maksaa 14 dollaria e-kirjasta, voivat hyvin olla halukkaita maksamaan 99 senttiä e-novellista. Ja kas: novellin julkaisemisen jälkeen tulossa olevan kirjan ennakkotilaukset lisääntyvät ja kirjailijan vanhankin tuotannon myyntiin tulee piikki.

En tiedä, kuinka paljon Suomessa toistaiseksi hyödynnetään yksittäisnovellien nettiostomahdollisuuksia. Ajatus on kuitenkin kiehtova, laajentava, lupaava. Ostan säännöllisesti yksittäisiä neuleohjeita netistä, suoraan lempisuunnittelijaltani, muutamalla eurolla. Miksipä en tarinoita?

Neuleohjeita on jo vuosia samassa hötäkässä käännetty ja myyty kieliversioina. Novellien kohdalla kääntäminen on vähän monimutkaisempi prosessi, mutta mahdollisuuksia on siinäkin vaikka mihin. Sellaisiin mullistuksiin, jotka aika tavalla kutkuttavat, minua ainakin.

Työpäivän jälkeen laitan mummulle ruokaa, annan lasin maitoa, kysyn naisten huivin käytöstä Etelä-Pohjanmaalla 1930-luvulla ja kuulen, että isoisoisälläni oli toisinaan tapana kaapata ensimmäinen vastaantuleva lapsi syliinsä ja käydä polkkaan.

Rikkaiden hommaa?

Mikä on rikkaiden hommaa? Ainakin työ, josta ei makseta. Jos kirjoittamisesta ei makseta, se jää niiden varaan, jotka pystyvät elämään ilmankin työstä saatua rahaa.

Freelancejournalisti Nate Thayerin jo toisaalla julkaistua kirjoitusta pyydettiin taannoin käyttöön The Atlanticin nettiversiossa vähän muunneltuna, mutta ilman palkkiota. Thayer julkaisi maaliskuussa blogissaan sähköpostikirjeenvaihtonsa The Atlanticin kanssa – koska piti sitä hyvänä esimerkkinä freelancejournalismin tilasta. Kirjoitus sai runsaasti huomiota sosiaalisessa mediassa, ja myös The Atlanticin päätoimittaja otti siihen kantaa.

Osa kirjoittajista kirjoittaa vaikka ilmaiseksi ja suhtautuu hommaan siten, että elämä on rahoitettava muulla tavoin –  järjestön varainkeruulla tai siivoamisella tai kaupan kassalla. Silloin voi kirjoittaa sitä, mitä haluaa. Keino voi olla hyvä. Kuitenkin tiedonvälitystä on vaarallista jättää tällaisen logiikan varaan. Ja tiedonvälitystähän kirjoittaminen kai on, ja journalismi nyt ainakin.

Lehtijuttuihin ei useinkaan voi vuodattaa sydänvertaan. Ei kannata. Niillä on journalistisia kriteereitä, ja lisäksi ne puserretaan viimeistään toimituksissa lehtien konseptien mukaiseksi. Konseptoitu lehti on varma ostos. Lukija tietää, mitä saa. Onko se hyvä? Ehkä. Mutta yllätyksiäkin tarvitaan. Kuka niitä tarjoaa?

Vuoden lehtikuvaajaksi valittu Meeri Koutaniemi paljasti Hesarissa olevansa juttumatkojensa takia lähes 20 000 euron veloissa. Ei huolettanut, häntä. Koutaniemi tekee tinkimätöntä työtä tärkeiksi katsomiensa aiheiden parissa. Ei taida kumarrella paljon lehtien konsepteja kohti (vuoden lehtikuvaakaan ei ollut julkaistu lehdessä). Hyvä! Tietysti sen verran on johonkin kumarrettava, että sen lainan saa, pankilta tai vanhemmilta tai kaveripiiristä.

Monia Thayerin kirjoitusta kommentoineita huoletti se, että journalismista tulee tällä menolla rikkaiden hommaa. Sitä tekevät ne, jotka ovat rohkeita JA joilla on varaa – jotka saavat jostakin lainan Bolivian-matkaa varten. Onko lopputulos se, että laadukkaissa, hitaasti ja pieteetillä tehdyissä jutuissa ja kuvissa näkyy vain se, mikä taloudellisesti turvattujen (vaikka toki terävien) ihmisten näkökulmasta on tärkeää?

Hintoja poljetaan hitaammin esimerkiksi asiakaslehdissä, joiden tilaajapohja perustuu vaikkapa jonkin liiton jäsenyyteen. Suomessa niitä onneksi riittää. Käykö niin, että ne rohkeat ja terävät, jotka ovat pakotettuja tienaamaan työllään, jäävät kirjoittamaan varmoja juttuja viimeiseen asti konseptoituihin asiakaslehtiin? (Ja onko se jäämistä?)

Mitä sitten tapahtuu – tuleeko asiakaslehdistä parempia ja muista lehdistä huonompia? Mikä media onnistuu tulevaisuudessa yllättämään? Mitä minä luen kymmenen vuoden päästä?