Nainen, koko ja tasa-arvo

Koulun diskossa minua ei juuri koskaan haettu tanssimaan. Jos haettiin, tanssiminen tuntui hassulta. Tälle saattoi olla monta syytä, mutta yksi oli ilmeinen: olin poikia päätä pidempi. Ja se ei oikein käynyt laatuun, ei poikien eikä minun mielestäni.

Luokan suosituin tyttö oli luokan lyhyin, sillä suuri osa pojista oli pieniä. Jo kymmenvuotiaat tiesivät, että tytön kuuluu olla poikaa pienempi, se on maailman järjestys. Ja minä parka olin pitkä! Siksi suhtauduin luokan poikiin kuin pikkuveljiin. En voinut ajatella heitä potentiaalisina pussailukavereina, vaikka pussailua tuli muuten alakouluikäisenä mietittyä.

En saanut keneltäkään rakkauskirjeitä, mutta olin se, joka äänestettiin luokan lehden päätoimittajaksi ja jonka opettaja pyysi puhumaan koulun kevätjuhlaan.

Yllättävän vähän puhutaan siitä, miten paljon fyysinen koko vaikuttaa lapsen ja sen myötä hänestä kasvavan aikuisen identiteettiin. Pitkät naiset kyllä puhuvat tästä; en tiedä, huomaavatko muut vaikutusta.

Jos jo alakoulussa oppii olemaan se tyttö, johon pojat suhtautuvat pikemminkin tasaveroisena isosiskona kuin potentiaalisena tyttöystävänä, se vaikuttaa varmasti myöhempään sukupuoliajatteluun. Jos taas on aina ollut se siro tyttö, jonka söpöyttä ihaillaan ja jota tanssitetaan ja halaillaan – sekin vaikuttaa.

Ainakin 90-luvun tytöt ja pojat noudattelivat toiveissaan ja käytöksessään aika tarkasti roolimalleja, joita voi hyvällä syyllä kutsua perinteisiksi. Jostakin me olimme niin oppineet. Identiteetti muotoutui sukupuolisessa pelissä, jossa tasa-arvoisuus ei ollut mitenkään ensisijainen kriteeri. Poikia pelottivat tytöt, joilla oli ääni ja mielipiteitä, lyhyt tukka tai liiallinen pituus. Sellaiset tytöt olivat ehkä ylimielisiä tai pelottavia tai itsetietoisia. Eivät naisellisia, tiedättehän.

Minun elämääni kokemus ulkopuolisuudesta on leimannut vahvasti. Olen iloinen siitä, etten ole ollut se sopivankokoinen, sylissä pyöriteltävä tyttö – yläasteikäisenä heitä oli paljon, he seurustelivat milloin kenenkin kanssa – ja olen siten joutunut miettimään paljon sitä, mitkä ovat omia, henkilökohtaisia vahvuuksiani, ja kenen ihailua kaipaan ollakseni olemassa.

Ryhdyin viimeistään yläasteikäisenä ajattelemaan ja kannattamaan sukupuolten välistä tasa-arvoa. Minun oli jollakin tavalla selitettävä se, että en ollut kovaa valuuttaa teinien pelissä. Aika nopeasti, pahimmista murrosiän kriiseistä selvittyäni, aloin kovasti ihmetellä aikani sukupuolten välistä dynamiikkaa, joka oli kuin Jane Austenin romaanista.

Me, niin sanotun tasa-arvoisen Suomen kolmikymppiset, olemme kasvaneet maailmaan, jossa suuri joukko tyttöjä on lapsesta saakka opetettu kohteen, ihailtavan, suloisen ja hellittävän paikalle. Toinen joukko tyttöjä – pitkät, lihavat, jollakin tapaa erilaiset – on aseteltu sivustakatsojiksi. (Heistä moni on myöhemmin hakenut paikkansa hauskuudella tai akateemisella pätemisellä.) Pojat on pantu koko homman yleisöksi, joka valikoi ja päättää asioista, mutta vähän passiivisella, lähinnä joukkovoimaan nojaavalla tavalla, sillä pojathan kuitenkin ovat laumasieluja, joita villit vaistot ohjaavat.

Tällaiset asetelmat jäävät päälle.

Niinpä en ole kovin yllättynyt siitä, että 1) kavereistani ainoastaan miespuoliset ovat edenneet urallaan jo alle kolmikymppisinä johtaja-asemiin, 2) tuntemani äidit jäävät lasten kanssa kotiin kahdeksassa tapauksessa kymmenestä; isä saattaa haluta jäädä, mutta ”työtilanne ei anna myöten” ja 3) ihan järkevillekin naisille on erittäin tärkeää löytää itseään pidempi mies (en usko, että suomalaiset tässä eroavat juurikaan britti- ja yhdysvaltalaisnaisista, jotka tutkimuksen mukaan haluavat pidemmän miehen ”tunteakseen olonsa naisellisiksi ja suojatuiksi”).

Siitäkään en ole ihmeissäni, että sinkkunaisilta kysellään niin hanakasti heidän miessuhteistaan. On aivan tavallista, että pitkään yksin eläneelle naiselle todetaan, että hän on ”liian vaativa” ja että ”pitäisi laskea rimaa” (siis muuttua normaaliksi, hyvänen aika!). Ajatus ilmeisesti on se, että koulutetun kolmekymppisen naisen pitäisi onnen ja normaalin yhteiskunnallisen aseman saavuttaakseen ottaa rinnalleen mies, joka voi oikeastaan, loppupeleissä, olla kuka tahansa. Kunhan on mies.

Sellaista tasa-arvoa Suomessa vuonna 2014.

Mainokset

Kesälomamatka

Kaksi lippua Auschwitziin. Sunnuntaina.
Siitä se alkoi. Mikä brutaali kaiku.
Auschwitz on puolalainen kaupunki jossa asuu ihmisiä ja kauheus joka työllistää toisia.
He tekevät meille eväät Auschwitziin, hotellissa, munakokkelia foliossa, se haisee voimakkaasti.
Varaudun: bussimatkaa puolitoista tuntia, sen aikana teen itseni toiseksi,
sellaiseksi joka voi astua kidutettujen ja tuhottujen jalanjäljillä ja sitten palata lomaan,
ajatella: Se on ohi, se on historiaa.

Mutta bussissa on dokumentti jossa kerrotaan että vapautuksen jälkeen heidän piti mennä sinne uudestaan, kuvattaviksi, jotta neuvostosotilaat saivat sankaruudestaan sopivaa materiaalia.
Uuden päivän filmillä luurangot tervehtivät vapauttajiaan kädet ylhäällä.
Paljon muutakin siinä dokumentissa on, kauheuden tiivistymä on silmissäni heti. Katson koska haluan mutta en halua, joudun välillä tiiviisti tuijottamaan parturoituja puolalaisia puutarhoja, bussin ikkunasta näkyviä.
En ehdi valmistautua, en muuttua.

Pian jo kävelen portista jossa lukee ne sanat: Arbeit macht frei. Tekivätkin niin kauniit portit niin kauheille paikoille. Otan kuvan jossa vain sana frei kuvastuu sinistä taivasta vasten.
Soraisia siistejä käytäviä luotisuorassa punatiilisten parakkien välissä, aurinko paahtaa eikä varjopaikkoja ole, tuossa on hirttopuu ja tuossa… Tuolla he varmaan kävivät kauppaa.
Oppaalla on kyömynenä ja elegantti olkihattu, hän puhuu kaunista englantia, aukoo ikkunoita mennessään. En pääse irti siitä ajatuksesta että tuhoamisleiri nyt elättää tämän puolalaisen. Hän on taitava, kunnioittava, kysyy minkä kolmesta sängyn kerroksesta arvelemme olleen paras. Alapeti, lattia, arvelee amerikkalainen.
Mutta ei, minä tiedän jo, minä arvaan ennen kuin hän sen sanoo.
Heillä oli ripuli ja kaikki taudit maailmassa, ne valuivat ylhäältä alas.

Näitä paahteisia käytäviä he kävelivät kaasukammioon, jonka ympärillä kasvoi kukkia ja kaunis ruoho.
Ihminen huijaa ihmistä, jätä vaatteesi siihen niin voit ne suihkun jälkeen hakea. Ehkä he hetken ajattelivat: jos tämä kääntyy hyväksi kuitenkin, jos heidän sydämensä on muuttanut lyöntiensä tahtia, jos sittenkin saan mukaan pakkaamani raastinraudan takaisin ja voin laittaa perheelle ruokaa, jos vielä saammekin syödä vatsamme täyteen.
Mutta raastinraudat ovat vitriineissä nyt, ja sakset ja kengät, nimikoidut matkalaukut ja tekojalat
ja he joille ne kuuluvat ovat mennyttä.
Ajattelen häntä joka 1930-luvulla sai tekojalan ja kävelytaidon takaisin, miten hän iloitsi siitä.

Muutaman tunnin paahteiselle kierrokselle tarvitsen vettä ja makeaa etten pyörry vaikka kukaan ei kiduta minua.
Nojailen seiniin, parakeissa ilma on paksu.
Olisin kuollut päivässä, todennäköisesti jo junassa, siinä karjavaunussa jolla he saapuivat. Minut olisi viety kaasuun heti jos olisin selvinnyt ulos vaunusta: liian laiha, liian kalpea, liian tärisevä.
Missä ovat kaikki joukkohaudat, kysyy amerikkalainen kierroksen päätteeksi ja opas:
”Niitä ei ole. Kaikki ruumiit poltettiin.”
Olemme hiljaa.

Bussissa takaisin ajattelen: Selvisin. On kuuma ja nälättää, silti olen matkalla pois, olen lomalla, mitä illalla syötäisiin?
Mutta Auschwitz on nyt kaikkialla, se on jäänyt minuun.
Kirjakaupassa silmiini osuu kirja jossa naiset kertovat selviämisestään leiriltä. Selaan sitä, ja pää pakottaa etsimään myös Primo Leviä ja Imre Kertesziä. Leviä ei löydy.
Kahvilassa luen artikkelin jossa kerrotaan, miten israelilaislukiolaiset tekevät retkiä tuhoamisleireille ja ajattelevat sitten: Puola on maailman pahuuden tiivistymä.
Heitä mekin näimme, ryhmäpaidoissa daavidintähti ja toinen päiden yläpuolella heiluvassa lipussa,
niin, piikkilanka-aidan takana liehui ylpeä kuusisakarainen tähti.

Kotona varaan kirjastosta Primo Levin kirjan. Tällainenko on ihminen, kirjoitettu vuonna 1947. Esipuheessa sanotaan: lienee sanomattakin selvää, että mitään ei ole tarvinnut keksiä.
Kirjassa on nälkä joka tulee uniin.
Monta yötä nukun levottomasti, sekavia pätkiä joissa on tauti ja kylmä nälän lisäksi, ja kieliä ainakin viisi kaikkialla ja koko ajan, puupohjaiset jäätyneet kengät.
Kun saan kirjan luettua, nukun taas
mutta vieläkin:
Luen Raija Siekkistä ja siellä on Auschwitz ja Dachau.
Ajattelen: oliko hänkin sellainen ihminen joka ei päässyt kuolemasta eroon
siitä millainen ihminen on,
ja sitten: opimmeko me siitä jotain,
mitä, opinko minä.

yritän ymmärtää

yksi toivoo elämältä kekkereitä ja konsertteja (huulipunaa ja nousuhumala, elämän pirskahteleva koreus)
toista juhlat kalventavat sisältä käsin (palleaan juuttuvat sanat, kylmä hiki, ihmispaljouden paniikki)

yksi säästää kaiken sillä sitä voi tarvita (take away -astioita eväsretkille, keittiönkaappeja tuntemattomiin huoneisiin)
toiselle paljous ei jätä tilaa hengittää (tavarat ovat sisuskaluja)

yksi herää aikaisin sillä se on luonnollista (onhan työ!)
toinen on yöperhonen, kissa tai lepakko (hän ei lypsä lehmiä)

yksi menee lukkoon neuvoista (sun kannattais)
kun toinen saa niistä ideoita (niin kannattais!)

yksi pelkää hiljaisuutta (se on yksinäistä)
ja toinen vihaa kaikkea ääntä (se kiihdyttää)

yksi rakastaa eläimiä (pitää niitä kodissaan)
toinen rakastaa eläimiä (haluaa vapauttaa ne)

yhden ovet ovat aina auki (mitä olisi elämä ilman ystäviä)
toinen ei kutsu kotiinsa koskaan (se on sielu johon ei saa tunkeutua)

yksi jännittää työtehtävää kolme viikkoa (pystynkö siihen)
toinen muistaa minuuttia vaille että sellainen on (mitä ne muut stressaa)

yksi ei kerro mitään kysyttäessä (ei niitä oikeasti kiinnosta)
toinen loukkaantuu jos ei kysytä (mitä itsekeskeisyyttä)

yksi pyöräilee aina kypärä päässä (miksi kukaan on ilman)
toiselle elämä on riskien ottamista (uhkia on kaikkialla)

ja kaikki he, yhdet ja toiset,
toimivat omista lähtökohdistaan
rakastavat omista lähtökohdistaan
ja siksi, usein
he kompastuvat arvostelun aukkoihin
putoavat ymmärtämättömyyden suohon
ryhtyvät lopulta sotaan
turhista asioista

Ainahan voit ryhtyä yrittäjäksi

Yrittäjyys on nykypuheissa ihannoitua toimintaa. Se on unelmien toteuttamista, jota arvostetaan. ”Olisipa ihanaa jos voisi vaan…”, aloittaa moni vakaa palkansaaja keskustelun unelmaansa toteuttavan yrittäjän tai yrittäjyyttä harkitsevan kanssa.

Mahdollisesti tästä syystä moni ryhtyy yrittäjäksi aika ruusuisin perustein. Eikä siinä mitään – jos ei haittaa se, että yrittäjä voi löytää itsensä erittäin kusisesta rahatilanteesta suhteellisen helposti.

Kolmen vuoden yrittäjä- ja yli kymmenen vuoden freelancer-kokemuksella tekee mieli sanoa: ennen yrittäjäksi (tai freelanceriksi) ryhtymistä kannattaa valmentautua yrittämisen todellisuuteen niin hyvin kuin voi. Se on mahdollista eikä poista unelmien toteuttamisen aspektia. Valmentautuminen on sitä tärkeämpää, mitä enemmän oma ja perheen elanto on yrittämisestä kiinni. Se kannattaa, vaikka yrittäjyys tai freelancerius ei olisi itse valittua.

Sillä vaikka me olemme tosi ihastuneita kivijalkakukkakauppoihin ja suomalaisten suunnittelijoiden luomuksia myyviin vaateliikkeisiin ja Rytmissä istuviin luovan työn tekijöihin, mikään näistä ei ole erityisen helppo tapa ansaita elantoa.

Moni tietää tämän periaatteessa mutta ei ymmärrä sitä käytännössä. He ehkä ajattelevat: ”Lehtijutusta maksetaan 400 euroa. Se on aika hyvin. Jos henkilö x tekee kaksi juttua viikossa, hän tienaa 3200 euroa kuussa, mikä on varsin mukavasti aika vähällä työllä. Onnenpekka!”

Valitettavasti tämä on palkansaajan logiikkaa, jota ei lainkaan voi soveltaa yrittäjyyteen (tai freelanceriuteen, joka on lopulta sama asia). Tämä siitä syystä, että palkansaaja maksaa työnantajalleen ainakin puolitoista kertaa palkkansa verran. Hänelle maksetaan kaikenlaista eläkkeestä työterveyshuoltoon, työhuoneesta ateriatukiin. Ja lomat tietenkin.

Yrittäjä on oma työnantajansa. Siitä seuraa yrittäjän logiikkaa.

Jos myyt palveluasi tai tuotettasi suoraan yksityiselle ihmiselle, olipa kyse jumppatunnista tai kukkakimpusta, tuotteen hinnasta 24 prosenttia menee ensin ihan suoraan verottajalle arvonlisäveron muodossa. Siis kympin kimpusta jää reilu 8 euroa.

Jos et itse tuota tuotetta, sinun on ostettava se jostakin, eikä se ole ilmaista. (Tämä lienee selvää.) Jäljelle jäävästä voitto-osuudesta 23,3 prosenttia menee yrittäjän pakolliseen eläkemaksuun. Se on lähes neljäsosa. Sitten on varattava jotakin (ihan merkittävää) vuokriin, sähköihin, vakuutuksiin ja laitteisiin ja niiden ylläpitoon. (Esimerkiksi Suomen freelance-journalistit ry laskee, että sivukuluihin menee noin 50 prosenttia laskutuksesta.) Vasta näiden kulujen jälkeen viivan alle jää verotettava tulo, josta lähtevät ennakkoverot.

Jos lisäksi haluaa nauttia palkansaajan normaalitilanteesta, siis yhdestä palkallisesta lomakuukaudesta, raha siihen on tienattava yhtenätoista muuna kuukautena. (En nyt tässä edes puutu lomarahoihin, joihin useat palkansaajat ovat Suomessa tottuneet.) Jos on työntekijöitä, sama kertautuu.

Todellisuus on tämä: Yrittäjä ei saa euron euroa, jos ei osaa tai saa myytyä itseään. Siis jos vaikka väsyy tavallista vakavammin. Ei vaikka olisi unelmahommissaan ja kaikki ihmiset kehuisivat ja ihailisivat koko ajan.

Sen sijaan veroja hän joutuu maksamaan myös, vaikka ei myisi mitään, koska on ennakkoperintärekisterissä. Samoin hän maksaa yrittäjän eläkevakuutusta (kertasumma voi olla vaikkapa 900 euroa). Hän joutuu maksamaan, jos joutuu äkillisesti hoidattamaan jotakin sairautta (tai sitten hän voi mennä terveyskeskukseen, josta hän joutuu maksamaan menetetyn työajan muodossa). Hän joutuu maksamaan, jos tietokone tai viileäkaappi – tai mitä nyt sitten hänen yrityksessään ikinä tarvitaankin kipeästi – menee rikki.

Sellaista se on, oikeasti. Eikä se haittaa. Minä rakastan yrittämistä ja se sopii minulle juuri nyt hyvin. Mutta olen huolissani. Pelkään, että yrittäjämyönteisestä ja innovatiivisesta ikäluokastani poikkeuksellisen suurella osalla ei ole kummoistakaan turvaa tilanteessa, jossa he sairastuvat tai jäävät eläkkeelle – vain siksi, että yrittäjän logiikka on useimmille vierasta eivätkä he ole koskaan tulleet ajatelleksi, että yeliä pitäisi maksaa itse. Tällaisia asioita ei ole opittu koulussa eikä niitä ole edellinen sukupolvi osannut opettaa. Niitä eivät tunne monet työvoimaviranomaisetkaan.

Tunnen monia freelancereita, jotka ovat kuvitelleet, että heille on maksettu esimerkiksi kymmenen vuoden aikana saaduista palkkioista eläkettä. Ehkä he ovat luottaneet siihen, että toimeksiantaja huolehtii. Ei huolehdi. Ei ole maksettu.

Yrittäminen on ihanaa, mutta tietämättömyys, varaukseton ihailu ja hyvää tarkoittava arvailu ovat yrittäjälle vaarallisia seuralaisia. Toivottavasti nykykoulussa jo kerrotaan jotakin yrittämisestä.

P.S. Törmäsin tänään sopivasti Design Sponge -blogin Grace Bonneyn radio-ohjelmaan, jossa hän paljastaa 12 asiaa, jotka olisi ollut hyvä tietää ennen yrityksen perustamista. Kannattaa kuunnella. Näkökulma on lohdullisen amerikkalainen.

Kallis mekko, joka olikin halpa mekko

Ostan harvoin kalliita designmekkoja. Se tuli ehkä ilmi heille, jotka lukivat ekoluksuksesta kirjoittamani jutun viime viikolla ilmestyneestä Huilista.

Luonnehdin siinä 178,30 euroa maksavaa mekkoa kalliiksi. Sain palautetta.

Circumnavigaten Hannu Nuotio huomautti ystävällisesti, että tuon hintainen designmekko ei ole kallis, ja myös, että en ollut huomannut yhtä aika olennaista seikkaa: tuon ekoluksusmekon ovh on 679,54 euroa. Sitä ei mainosteta mekkoa myyvässä Honest by -verkkokaupassa, mutta kyllä sen selville saa, kun käy läpi kaupan tarjoamat läpinäkyvyystiedot. En ollut tehnyt sitä tarpeeksi huolellisesti. Harmittaa! Huilin päätoimittaja Riikka Suominen valottaa aiheesta käymäämme keskustelua Huilin blogissa.

Harmittaa ennen kaikkea taviskuluttajan puolesta. Vaatteiden alkuperästä on tosi vaikea saada tietoa. Honest by tuntuu siksi olevan todellinen edelläkävijä: verkkokaupasta voi tosiaan tarkistaa, missä mekon vetoketju on valmistettu. Sieltä näkee myös, paljonko suunnittelija ottaa katetta lopputuloksesta. Se on kiinnostavaa ja herättävää.

Siksi hiukan ihmettelen tätä 178,30 euroa, jonka ei kaupan etusivulla kerrota olevan alennushinta. Minä menin lankaan, vaikken toimittajana saisi: halusin liikaa uskoa, että tuollainen hinta oikein jaettuna on mahdollinen ja reilu ekologisesta luksusmekosta. Kuinka moni muu, asiaan ehkä vähemmän perehtyvä, ottaa tuon hinnan todesta?

Miksi verkkokauppa ei merkitse etusivullaan, että 178,30 euroa on alennettu 679,54 eurosta? Minun logiikallani se tekisi mekon nykyhinnasta edullisemman ja haluttavamman: Noin arvokas tuote, nyt näin edullisesti! Sen on pakko olla hyvä diili!

Mutta ei.

Mekon hintalaskurisivua tutkailemalla selviää, että sen materiaaleihin on kulunut 33,83 euroa. Valmistamiseen on mennyt 90,43 euroa. Alennushinta kattaa ne, mutta sitten: suunnittelija Nicolas Andreas Taraliksen studion kuluja tulee tämä hinta kerrottuna 2,3:lla. Se merkitsee 208 euroa. Lisäksi vielä Honest byn kulut: hinta kerrotaan 2,7:llä.

Arvonlisäveron kanssa mekon kokonaishinnaksi tulee tällä logiikalla juuri se 679,54 euroa.

Sitten kuitenkin on ihan mahdollista myydä mekkoa monta kertaa halvemmalla. Miksi? Vielä ymmärtäisin, jos kyseessä olisi tämä yksi malli, joka on kestoalessa, mutta Honest byn verkkokaupassa sama logiikka pätee melkein kaikkiin vaatteisiin. Kuka ei saa osuuttaan?

Kovin sekavaa on. Ja kuitenkin tiedostavalla kuluttajalla on lopulta yksi ainoa toive: totuuden kuuleminen. Jos totuus on, että designmekosta on maksettava 700 euroa, kertokaa se. Selvästi. Kiitos.

Omistaminen ei ole ilmaista

Olen kirjoittanut parin vuoden ajan varsin paljon aiheista, jotka liittyvät asumiseen ja taloyhtiöihin. On käynyt selväksi, että periaate, jolla taloyhtiön hoitovastike muodostuu, on monelle taloyhtiöasukkaallekin epäselvä. Sitkeässä on ajatus ”taloyhtiöstä, joka maksaa” – vaikka taloyhtiön rahat tulevat osakkaiden pussista.

Yhtiövastike koostuu hoitovastikkeesta, joka kattaa tarpeen mukaan yhtiön vuosittaisia hoitokuluja, ja rahoitusvastikkeesta, jolla maksetaan taloyhtiölainoja. Viime vuonna kerrostaloyhtiöiden keskimääräinen hoitovastike oli 3,81 euroa neliöltä kuussa. Osakas ei maksa rahoitusvastiketta, jos taloyhtiölainaa ei ole tai jos osakas on maksanut osuutensa siitä kerralla pois.

Meidän yhtiössä nostettiin hoitovastiketta muutama vuosi sitten 1,5 eurolla per neliö. Maksamme hoitovastiketta nyt kuusi euroa neliöltä. Se on paljon. Aika usein kysytään, miksi ihmeessä vastikkeemme on niin korkea. Eikö voitaisi maksaa vähemmän, kun kerran muutkin?

Olisi kiva, jos voitaisiin, mutta todellisuus on vähän toinen.

Jos taloyhtiössä on 15 asuntoa (kuten meillä) ja kaikissa niissä alle 50 neliötä (kuten meillä) eikä liikehuoneistoja tai huoneisto-omistuksia (kuten meillä), hoitokulut per neliö ovat helposti korkeammat kuin isommassa yhtiössä. Joudumme ostamaan isännöinnin ja huollon kuten muutkin yhtiöt. Nämä palvelut tuskin maksaisivat kymmenkertaisesti, vaikka yhtiössä olisi kymmenkertainen määrä asuntoja tai asuinneliöitä.

Joudumme tekemään huoltokorjauksia taloon kuten muutkin – niidenkään määrä ei kasva asuinneliöiden suhteessa, joten me maksamme enemmän per neliö kuin isomman yhtiön asukkaat. Maksamme jätehuollosta saman kuin maksaisimme, vaikka asuntoja olisi vähän enemmän. Lämmityksessä sentään säästämme, mutta kiinteistösähkössä lopulta aika vähän.

Siis ei: emme voi maksaa yhtä vähän kuin naapurit, joiden taloyhtiössä on 100 asuntoa ja jotka lisäksi omistavat yhteisesti kaksi vuokrattavaa huoneistoa (siis taloyhtiö omistaa).

Onneksi pienessä taloyhtiössä on hyviäkin puolia. Osakkaat ja asukkaat ovat tuttuja keskenään. Talkoomeininkiä voi hyödyntää ja luovatkin ideat taloyhtiön vaurastuttamiseksi voivat mennä läpi. Meille on esimerkiksi rakennettu äänieristetty soittotila, jota vuokrataan muusikkojen treenitarpeisiin.

Haastattelin viime viikolla kahta asuntosijoittajaa, Olli Turusta ja Joonas Oravaa, jotka totesivat mieluiten sijoittavansa isoissa taloyhtiöissä sijaitseviin asuntoihin. Kuten arvelinkin, he perustelivat tätä skaalaedulla. Sijoittajat tietysti ovat kiinnostuneita hoitovastikkeen koosta potentiaalisessa kohteessa. Heidän mukaansa alhainen vastike kertoo yleensä hyvää: taloyhtiöllä on varallisuutta.

Sellaisiakin tilanteita kuitenkin on, että se ei kerro hyvää. Vastiketta ei ehkä ole nostettu vuosiin, ja lopputulos on se, että taloyhtiön tavallisten vuosikulujen kattamiseksi otetaan joka vuosi uutta hoitolainaa. Jos hoitovastike on alhainen, asunnonostajan kannattaakin varmistua siitä, elääkö taloyhtiö jatkuvasti velaksi. Se saattaa kertoa paljon yhtiön kulttuurista noin muutenkin.

Opi kokoomusnuorilta

Projekti: Hanki lisää rohkeutta.

Älä niin helvetisti pelkää olevasi joskus idiootti (olet sitä joka tapauksessa).

Minä rakastan perussuomalaisia ja kokoomusnuoria, koska he sanovat ääneen sen minkä ajattelevat eivätkä hyssytä varo pelkää koska jos hyssyttää varoo pelkää koko ajan ei koskaan opi mitään. Kukaan ei opi, ei puhuja, ei kuulija.

Idiootteja ovat monet ajatukset, ja monien (että vähemmistövaltuutetun virka pitäisi lakkauttaa, mitä hemmettiä?), mutta onko sallittua sanoa ääneen vain hyviä ja punnittuja ajatuksia?

Eikö niiden, joiden ajatukset ovat hyviä ja punnittuja, pitäisi osata kertoa niistä ajatuksistaan toisillekin? Joku kutsui sellaista keskusteluksi. Vai pitäisikö kaikilla jotenkin sisäsyntyisesti olla vain hyviä ja punnittuja ajatuksia? Pitäisikö jokaisen ymmärtää vaikkapa nyt ihmisarvon ajatus ilman, että siitä koskaan käydään julkista keskustelua?

Väitän, että huonojen ajatusten tuominen julki on hyväksi. Huonot ajatukset (jotka ylittävät uutiskynnyksen) mahdollistavat hyvienkin esilletuomisen. Pitää vain uskaltaa puhua, muuallakin kuin omissa kivoissa porukoissa ja muutoinkin kuin turvallisesti yläviistosta huudellen.

Että sitä rohkeutta, kiitos.