Koulun diskossa minua ei juuri koskaan haettu tanssimaan. Jos haettiin, tanssiminen tuntui hassulta. Tälle saattoi olla monta syytä, mutta yksi oli ilmeinen: olin poikia päätä pidempi. Ja se ei oikein käynyt laatuun, ei poikien eikä minun mielestäni.
Luokan suosituin tyttö oli luokan lyhyin, sillä suuri osa pojista oli pieniä. Jo kymmenvuotiaat tiesivät, että tytön kuuluu olla poikaa pienempi, se on maailman järjestys. Ja minä parka olin pitkä! Siksi suhtauduin luokan poikiin kuin pikkuveljiin. En voinut ajatella heitä potentiaalisina pussailukavereina, vaikka pussailua tuli muuten alakouluikäisenä mietittyä.
En saanut keneltäkään rakkauskirjeitä, mutta olin se, joka äänestettiin luokan lehden päätoimittajaksi ja jonka opettaja pyysi puhumaan koulun kevätjuhlaan.
Yllättävän vähän puhutaan siitä, miten paljon fyysinen koko vaikuttaa lapsen ja sen myötä hänestä kasvavan aikuisen identiteettiin. Pitkät naiset kyllä puhuvat tästä; en tiedä, huomaavatko muut vaikutusta.
Jos jo alakoulussa oppii olemaan se tyttö, johon pojat suhtautuvat pikemminkin tasaveroisena isosiskona kuin potentiaalisena tyttöystävänä, se vaikuttaa varmasti myöhempään sukupuoliajatteluun. Jos taas on aina ollut se siro tyttö, jonka söpöyttä ihaillaan ja jota tanssitetaan ja halaillaan – sekin vaikuttaa.
Ainakin 90-luvun tytöt ja pojat noudattelivat toiveissaan ja käytöksessään aika tarkasti roolimalleja, joita voi hyvällä syyllä kutsua perinteisiksi. Jostakin me olimme niin oppineet. Identiteetti muotoutui sukupuolisessa pelissä, jossa tasa-arvoisuus ei ollut mitenkään ensisijainen kriteeri. Poikia pelottivat tytöt, joilla oli ääni ja mielipiteitä, lyhyt tukka tai liiallinen pituus. Sellaiset tytöt olivat ehkä ylimielisiä tai pelottavia tai itsetietoisia. Eivät naisellisia, tiedättehän.
Minun elämääni kokemus ulkopuolisuudesta on leimannut vahvasti. Olen iloinen siitä, etten ole ollut se sopivankokoinen, sylissä pyöriteltävä tyttö – yläasteikäisenä heitä oli paljon, he seurustelivat milloin kenenkin kanssa – ja olen siten joutunut miettimään paljon sitä, mitkä ovat omia, henkilökohtaisia vahvuuksiani, ja kenen ihailua kaipaan ollakseni olemassa.
Ryhdyin viimeistään yläasteikäisenä ajattelemaan ja kannattamaan sukupuolten välistä tasa-arvoa. Minun oli jollakin tavalla selitettävä se, että en ollut kovaa valuuttaa teinien pelissä. Aika nopeasti, pahimmista murrosiän kriiseistä selvittyäni, aloin kovasti ihmetellä aikani sukupuolten välistä dynamiikkaa, joka oli kuin Jane Austenin romaanista.
Me, niin sanotun tasa-arvoisen Suomen kolmikymppiset, olemme kasvaneet maailmaan, jossa suuri joukko tyttöjä on lapsesta saakka opetettu kohteen, ihailtavan, suloisen ja hellittävän paikalle. Toinen joukko tyttöjä – pitkät, lihavat, jollakin tapaa erilaiset – on aseteltu sivustakatsojiksi. (Heistä moni on myöhemmin hakenut paikkansa hauskuudella tai akateemisella pätemisellä.) Pojat on pantu koko homman yleisöksi, joka valikoi ja päättää asioista, mutta vähän passiivisella, lähinnä joukkovoimaan nojaavalla tavalla, sillä pojathan kuitenkin ovat laumasieluja, joita villit vaistot ohjaavat.
Tällaiset asetelmat jäävät päälle.
Niinpä en ole kovin yllättynyt siitä, että 1) kavereistani ainoastaan miespuoliset ovat edenneet urallaan jo alle kolmikymppisinä johtaja-asemiin, 2) tuntemani äidit jäävät lasten kanssa kotiin kahdeksassa tapauksessa kymmenestä; isä saattaa haluta jäädä, mutta ”työtilanne ei anna myöten” ja 3) ihan järkevillekin naisille on erittäin tärkeää löytää itseään pidempi mies (en usko, että suomalaiset tässä eroavat juurikaan britti- ja yhdysvaltalaisnaisista, jotka tutkimuksen mukaan haluavat pidemmän miehen ”tunteakseen olonsa naisellisiksi ja suojatuiksi”).
Siitäkään en ole ihmeissäni, että sinkkunaisilta kysellään niin hanakasti heidän miessuhteistaan. On aivan tavallista, että pitkään yksin eläneelle naiselle todetaan, että hän on ”liian vaativa” ja että ”pitäisi laskea rimaa” (siis muuttua normaaliksi, hyvänen aika!). Ajatus ilmeisesti on se, että koulutetun kolmekymppisen naisen pitäisi onnen ja normaalin yhteiskunnallisen aseman saavuttaakseen ottaa rinnalleen mies, joka voi oikeastaan, loppupeleissä, olla kuka tahansa. Kunhan on mies.
Sellaista tasa-arvoa Suomessa vuonna 2014.
Tekstityöläinen 