Hilloleipää aamupalaksi

Ensimmäisellä Pariisin-viikolla oli pakko ostaa Le Point -lehti (5.11.15), jonka kannessa kysytään: ”Mitä voimme enää syödä?” Muutamassa päivässä on taas alkanut kovasti kiinnostaa ranskalainen näkökulma ruoka-asioihin.

Vaikka Pariisista saa melkein mitä tahansa, kasvissyönti (saati vegaanius) ei ole täkäläisissä ravintoloissa asioivalle ihan helppoa. Erillisiä vegaanipaikkoja toki on, mutta perinteisten bistrojen ja kulmakuppiloiden lounaat sisältävät oikeastaan poikkeuksetta lihaa.

Le Pointin ruokateeman lähtökohtana on selvästi ollut WHO:n asiantuntijoiden lokakuinen lausunto, jonka mukaan punainen liha aiheuttaa syöpää. Asiaa lähestytään lehdessä monesta näkökulmasta, ja lopputulema on, että lihaa voi syödä, mutta entistä vähemmän ja laadukkaampaa.

Yksi kiinnostava ja ehkä selkeimmin ranskalaisesta ruoka-ajattelusta kertova teema-artikkeli lehdessä koski lasten ihanneruokavaliota. Asiantuntijana siinä on ravintoon erikoistunut lääkäri Laurent Chevallier. Hän neuvoo ranskalaisia vanhempia ruokkimaan lapsensa seuraavaan tapaan:


Aamupala klo 7
Suositeltavaa:
– Leipomosta ostettu hiivaleipä, joka on helpompi sulattaa kuin teollinen leipä. Päälle hiukan voita, hilloa tai hunajaa (mieluiten paikallista).
– Hedelmä tai hedelmäsose. Valitse sose, jossa ei ole lisättyä sokeria, ja mieluiten kotona tehty.
– Tuorepuristettu hedelmämehu
– Luomukaakao
Vältettävää:
– Teolliset toremehut, joissa on paljon lisäaineita ja lisättyä sokeria
– Murot, koska niiden valmistusprosessissa syntyy ei-toivottua akryyliamidia
– Makeat teolliset levitteet, joissa usein on vain 20 % suklaata ja pähkinää ja loppu rasvaa ja sokeria (ja mm. palmuöljyä)
– Teollinen paahtoleipä, joka on kaukana alkuperäisestä tuotteesta ja johon on lisätty aromeja, jotka tuovat siihen leivän maun. Se on liian pehmeää ja menee alas melkein pureskelematta, mutta pureskelu on ruoansulatuksen kannalta tärkeää.

Hätävälipala klo 10
– Ei ole välttämättä tarpeen. Liittyy usein siihen, että aamiaisen kanssa on kiirehditty. Tässä kohtaa syödään monesti muropatukoita, joissa on paljon lisäaineita ja sokeria. Ne eivät saa muodostua tavoiksi.

Lounas klo 12
Ihanneateria: Tuoreita vihanneksia (porkkanoita, papuja, parsakaalia…) keitettyinä kera esim. perunoiden, linssien tai riisin. Vihannesten seuraksi hiukan voita, pähkinäöljyä, ranskankermaa tai mausteita. Lisäksi lihaa, mieluiten kevyttä, kuten kana- tai ankkafileitä (joissa on sinkkiä ja rautaa). Jugurtti ilman synteettisiä aromeja. Mieluummin luonnonjugurtti hedelmäsoseen kanssa ja hunajaa kuin maustettu jugurtti, jossa on paljon lisäaineita. Huomattava on, että jotkin vedet saattavat toimia kalsiuminlähteinä ja täydentää maitotuotteita.
Vältettävää: rasvaiset lihat, leikkeleet

Välipala klo 17
Suositeltavaa:
– Hyvälaatuinen leipä ja suklaa. Huom. osa suklaista sisältää soijalesitiiniä, joka voi olla geenimuunneltua.
– Hedelmäsose tai hedelmä
– Tuoremehu tai vesi
Vältettävää: limsat ja karkit

Päivällinen klo 19
Ihanneateria: Alkukeitto, jossa voi olla vaikkapa nuudeleita. Paistettu kananmuna. Katkarapuja. Vihannesvokki.
Vältettävää: kermajälkiruoat (liikaa sokeria)

Ranskalaiset eivät pelkää makeaa yhtä pontevasti kuin tiedostavat suomalaisvanhemmat. Sen sijaan teollista tuotantoa ja lisäaineita kritisoidaan avoimesti niin tässä jutussa kuin muissakin lehden ruokajutuissa. Myös GMO huomioidaan.

Suomalaisten kuulee joskus arvostelevan, että ranskalainen leipä on ”höttöä”. Leivän laatu on kuitenkin täällä kunnia-asia, johon kiinnitetään paljon huomiota. Leipomo-ostoksia tehdään päivittäin, mistä kertoo jo sekin, että pelkästään omassa korttelissamme on kolme boulangerieta. Enää pitää päästä kärryille siitä, mikä niistä on paras…

P.S. Jos ranskalaislasten ruokavalio kiinnostaa, myös Chez Helena kirjoittaa tänään aiheesta.

Aamuvegaani

Perusaamiaiseni on kahvi lämmitetyllä soijamaidolla ja mysli kauramaidolla. Olen aamuvegaani.

Näinä tehotuotannon aikoina olisi minusta eettisesti loogisinta olla kokovegaani.

Sain juuri loppuun Elina Lappalaisen palkitun teoksen Syötäväksi kasvatetut. Se on hienoa tutkivaa journalismia. Faktavyöry on ihailtava. Huomattavan monen virkkeen kohdalla huokasin: apua, sen on pitänyt tuollekin yksityiskohdalle löytää jokin luotettava lähde! Lappalainen ei ole kirjoittaessaan säästellyt vaivojaan.

Syötäväksi kasvatetut on kiihkoton ja informatiivinen kirja. Se kertoo eläinten tehotuotannosta sen, mitä jokaisen eläinkunnan tuotteita käyttävän pitäisikin tietää.

Minulle hätkähdyttävintä oli se, että vaikka kyse on tehotuotannosta, joka assosioituu valtaviin eläinmääriin ja suuriin halleihin, Suomen mittakaavassa tilat ovat kuitenkin siinä määrin pieniä (ja köyhiä), että eläinten hyvinvointi riippuu paljon ihmisten – esimerkiksi tuottajan perheen – hyvinvoinnista. Jos isäntä tai emäntä esimerkiksi masentuu, eläimet voivat joutua elämään kammottavissa olosuhteissa. Ei ole pomoja eikä valvojia, jotka olisivat koko ajan tai edes joka viikko katsastamassa tilannetta.

Suomalainen eläinsyöjä ei oikeastaan voi tietää, millaisissa oloissa hänen ruokansa on kasvatettu. Jotkin tilat ovat esimerkillisiä, toiset taas aivan toisesta ääripäästä. Tämä on ongelma.

Lappalaisen mukaan luomu on tällä hetkellä varmin valinta, koska se sentään takaa monia hyviä asioita (kuten suuremman elintilan eläimille ja monesti puudutuksen kivuliaiden toimenpiteiden yhteydessä). Lihaa voi ostaa myös pientiloilta, joissa pääsee itse juttusille tuottajien kanssa ja paremmin kärryille tuotantoketjusta.

Mutta mutta. Jos olen ihan rehellinen (eikä aina tekisi mieli olla), en oikein jaksa ylipäänsä innostua maitokoneiksi muutetuista lehmistä enkä pelkästään syöntitarkoitukseen jalostetusta broilerista, jotka molemmat tapetaan kun ne ovat täyttäneet tehtävänsä.

Jos olen ihan rehellinen, toisten elollisten lajien syöminen tuntuu minusta sivistymättömältä.

Silti syön kalaa, sitä on nytkin jääkaapissa. Muutakin lihaa syön, jos joku kiltti ja hyvää tarkoittava ihminen on sellaista minua varten kokannut. En nimittäin henno sanoa, että ei kelpaa, kun tuossa on tuo kuollut eläin. Sekään ei tunnu oikealta.

Olenhan minä syönyt koko ikäni kuolleita eläimiä, ja onhan se ollut tapana ja onhan se edelleen normaalia. En kuitenkaan mitenkään erityisesti edes pidä lihasta. Se tekee minusta sen syömisestä entistäkin moraalittomampaa. Syödä nyt toinen elävä olento nauttimatta edes erityisellä tavalla sen uhraamasta elämästä!

Mutkun mutkun mutkun.

Vegaanisuuteni kompastuu erityisesti kahteen, ehkä jopa kolmeen seikkaan.

1) Juusto. Rakastan juustoa. Sen jättäminen olisi uhraus. Olen ilmeisesti vastentahtoinen tekemään uhrauksia eettisyyden nimissä.

2) Ulkona syöminen. Se menisi vegaanina vaikeaksi. (Sosiaalisista tilanteista nyt puhumattakaan. En jaksaisi tilittää kenellekään ruokavaliotani, eivätkä ihmiset varmaan keskimäärin haluakaan ruokapöydän ääressä keskustella eläinten tappamisesta.) Olen nähtävästi haluton näkemään suurta vaivaa eettisyyden eteen.

3) Viili. Se on kaunista, perinteistä, mummolamaista ja niin hyvää. Välillä iskee viilikausi, ja kaapissani on kupit tietyt kupit ihan vain viilin tekoa ajatellen. En halua siis myöskään luopua tavoistani.

Yritän nyt lohduttautua sillä, että ehkä aamuvegaaniuskin on hyvä alku.

Jääkaappi ja mihin sitä tarvitaan

Elämme kylmässä maassa. Silti meistä melkein kaikilla on jääkaappi – sitä pidetään välttämättömyysvälineenä, jonka puuttuminen kotoa olisi kummallista.

Jääkaappi onkin oivallinen keksintö: vähentää ruoan pilaantumista ja sen myötä parantaa oleellisesti hygieniatasoa. Se kuitenkin yleistyi Suomessa vasta 1950-luvulla, osittain siksi, että maalla sitä ei pidetty kovinkaan tarpeellisena. Kylmäsäilytyksen tarpeet eivät kaikilla ole 50-luvulta oleellisesti muuttuneet.

Päätelmäni: Nykyihminen ylikäyttää jääkaappia. En ole koskaan kuullut Suomessa asuvasta henkilöstä tai perheestä, joka kääntäisi jääkaappinsa pois päältä silloin, kun sitä ei tarvita. Miksi sellaista tapaa ei ole? Ja miksi on niin vaikea löytää ihmisiä, joilla ei ole jääkaappia ollenkaan, vaikka moni kaupunkilainen mainostaa syövänsä lähes tykkänään ulkona? (Kun pari vuotta sitten tein Huiliin aiheesta juttua, löysin onneksi lopulta Niko Lipsasen, jonka perhe käytti jääkaappinaan lähikauppaa.)

Jääkaappia käyttävät nekin, jotka eivät säilö maitotuotteita, ja ne, jotka eivät laita kotona ruokaa. Vaikka ei edes ajattelisi sähkön säästöä (noin 0,8 kWh/vrk ja siten noin 30 euroa vuodessa), voisi sentään ajatella sisustuksellisia näkökohtia. Jääkaappi vie paljon tilaa, ja usein se on ruma rotjake.

Meidän jääkaappimme on vanha, kovaääninen ja vuotava. Silti se on päällä ympäri vuoden. Se vie tilaa kauniista kohdasta kaksiossamme – tai siis kohdasta, joka olisi kaunis ilman sitä. Sitä ei voi laittaa pois päältä sulattamatta samalla pakastinosaa.

Meidän 50-luvun talossamme on hämmästyttävän pätevät kylmäkaapit. Talviaikaan keittiön seinässä oleva kylmäkaappi olisi täysin käypä säilömään melkein mitä tahansa. Nyt siellä on kuivaruokaa. En pysty selittämään tätä.

Pariisilaistunut amerikkalainen Ariana kertoi Paris To Go -blogissaan kyselleensä pariisilaisissa juustokaupoissa, miten kauan juustot säilyvät lämpimässä. Vastaus oli, että kovat juustot säilyvät ainakin kuukauden. Brie ja Camembertkin kuulemma pysyvät hyvinä viikkoja, kunhan ne poistaa muovikääreistä. Niin: juustohan tosiaan on maidon säilömismenetelmä…

Jääkaappi on niin kovin helppo ja kätevä, että olemme siihen innostuttuamme menettäneet monenlaista arkitietoa ruoka-aineiden säilyvyydestä. Kammoksumme pari tuntia pöydällä seissyttä juustoa ja pidämme kylmässä sellaistakin, mikä maistuisi paremmalta lämpimässä säilytettynä (kuten tomaatit). Mitä hölmöyttä!

30 keinoa ruokahävikin vähentämiseksi

Käytännöt
1) Pidä kirjaa kaikesta, mikä menee bioroskikseen. Haasta itsesi: Punnitse ruoaksi tarkoitettu biojätteesi.
2) Tee ruokabudjetti. En ole kokeillut tätä itse, mutta voisin kuvitella, että tiukahko ruokabudjetti saa miettimään impulssiostoksia kahdesti ja pohtimaan tarkemmin myös sitä, mitä lentää roskikseen.
3) Tee aina kauppalista. Se vähentää impulssiostoksia.
4) Järjestä jääkaappi väljästi. Jos kaappi on ahdettu täyteen ruokaa, käytettäviä sapuskoja on vaikea hahmottaa. (Meillä yhden hyllyn poistaminen auttoi melkoisesti.)
5) Satsaa läpinäkyviin säilytysastioihin, niin näet heti, mitä kaapissa on. Tätä en ole itse tehnyt, koska purkkeja on ihan tarpeeksi muutenkin – mutta ajatus on mainio.
6) Merkitse kaikki, mitä pakastat. Tätä ei voi liikaa korostaa. Sisältö ja päivämäärä ovat olennaista tietoa siinä vaiheessa, kun kaivelet pakastimesta houkuttelevaa syötävää.
7) Järjestä pakastin siten, että tietynlaiset tuotteet ovat samalla hyllyllä. Älä tunge pakastinta täyteen.
8) Tee nättejä annoksia. Kokeile lasten kanssa ruokataidetta Ida Froskin tapaan.
9) Jos teet ison satsin ruokaa, pakasta jämät annoskokoisina heti, ettei homma jää. Voit syödä annoksen pakasteesta vaikka jo seuraavana päivänä.
10) Pidä jääkaappi tarpeeksi kylmänä. Ruoat pysyvät hyvinä pidempään.
11) Ehdota lapsesi koululle, että kouluruokailun ylijäämää tarjottaisiin naapurustolle lounaaksi, kuten esimerkiksi jyväskyläläisessä Vaajakummun koulussa on tehty.
12) Kysy lähikaupastasi, minne myymättä jäävät tuotteet menevät. Ehdota, että ne jaettaisiin vähävaraisille esimerkiksi seurakunnan kautta. Se on nykyään sallittua (artikkeli aiheesta).

Vihannekset ja juurekset
13) Osta luomujuureksia ja käytä ne kuorineen. Kuoret sopivat erityisen hyvin superherkkuihihn juuressipseihin.
14) Freesaa nuupahtanut salaatti leikkaamalla lehdet irti ja laittamalla ne kylmään veteen kymmeneksi minuutiksi tai pidemmäksikin aikaa. Kokeiltu on: tällä keinolla todella ikävän näköisetkin lehdet heräävät terhakasti eloon.
15) Säilytä salaattia väljässä pyyhekääreessä jääkaapissa, jolloin se säilyy hyvänä pitkään.
16) Tee yli jääneistä keitetyistä perunoista tai muusista perunarieskoja. Myös keitetyt porkkanat uppoavat niihin. Lopputulos on suussasulava.
17) Paista kesäporkkanan naatit voissa ja mausta soijalla. Hyvä lisuke!
18) Tee jämäpiirakka, kun kaapissa on nuupahtaneita vihanneksia. Siihen saa uppoamaan myös maitotuotteiden jämät.

Hedelmät & marjat
19) Pese kuorineen syötävät hedelmät heti, kun tuot ne kotiin. Näin ne ovat välittömästi käyttövalmiita.
20) Pakasta ylikypsä banaani muussattuna leivonnaisten tai smoothieiden varalle tai pyöräytä banaanileipä.
21) Opettele syömään kiisseliä. Siihen sopivat hiukan ylikypsätkin marjat ja hedelmät.

Maito & munat
22) Maito säilyy hyvänä todella pitkään parasta ennen -päivän jälkeen. Jo hieman epäilyttävästä maidosta voi tehdä vaikka pannaria. Pannariin voi upottaa myös raejuuston ja kerman jämät.
23) Kananmunankuoret ovat kuulemma terveellisiä koiralle, se saa niistä kalsiumia.

Juusto
24) Pidä pakastimessa rasiaa, johon pilkot kaikki juustonkäntyt. Pakastettua juustoa voi käyttää esim. makaronilaatikon tai pizzan päällä tai mac ’n cheesessä.

Leipä
25) Säilö kuivaneet leivänkäntyt purkkiin ja käytä korppujauhon tapaan tai krutonkeina.
26) Hiukan kuivahtaneista leivistä tulee mainioita uunivoileipiä. Tai koverra niitä hiukan, riko muna keskelle ja kypsennä aamiaisleiviksi. Tai käytä ne italialaisessa tomaatti- ja leipäkeitossa.

Pasta ja riisi
27) Käytä pastamittaa tai esim. mukia mittana. Kun tiedät, paljonko perheenjäsenesi syövät, et tule tehneeksi ylimääräistä.
28) Liian keitetyn pastan tai riisin voi pakastaa. Pakasta ne litteästi pusseissa, annos kerrallaan, niin ne sulavat nopeasti.

Tofu
29) Pakasta käyttämättä jäänyt tofu. Pakastettu tofu imee erityisen hyvin mausteita itseensä, joten sopisi vaikka lempparicurryyni.

Viini
30) Viiniä voi vallan mainiosti käyttää kastikkeissa ja risotoissa pakastettunakin. Pakasta siis pullon pohjalle jäänyt viini.

Ruokahävikkipohdintojeni edelliset osat ovat täällä ja täällä.

Tunnustuksia bioroskiksen ääreltä

Myönsin edellisessä postauksessa, että kaksihenkinen perheeni saattaa hyvinkin heittää pois varsin keskimääräisen kuorman ruokaa vuodessa. Tämä tarkoittaisi noin 50 kiloa meiltä kahdelta.

Mitä ruokaa meillä sitten menee roskikseen? En ole koskaan tarkkaillut asiaa mitenkään systemaattisesti, mutta seuraavassa arvaus.

Hedelmiä. Ostan raakoja tarjokkaita hyväuskoisena ja odottelen kiltisti niiden kypsymistä. Sitten eräänä päivänä huomaan, että ne ovat homehtuneet. Joskus ne ovat unohtuneet pussiin, joskus on iskenyt jokin muu ongelma. Useimmiten tästä kohtalosta kärsivät persikat ja nektariinit, joskus avokadot ja greipit, banaanit eivät juuri koskaan. Kiroilen sitä, että hedelmät myydään Suomessa niin raakoina!

Jämiä. Teemme ison satsin ruokaa ja sitä syödään kyllä monena päivänä, mutta jossakin kohtaa tulee stoppi. Silloin loppu pitäisi tietysti heti pakastaa, mutta usein käy niin, että toiveikkaana ajattelen ruoan uppoavan vielä seuraavanakin päivänä. Ei uppoa, ja sitten ei enää tee mieli pakastaakaan… Joskus teen ison satsin omaa lemppariani, josta toinen ei innostu, enkä saa sitä kuitenkaan yksin kokonaan syötyä. (Keitin juuri vispipuuron, joka kuuluu tähän kategoriaan. Yritän tsempata.)

Jugurttia. Meillä syödään paljon maustamatonta jugurttia litran päniköistä, ja sitä saattaa jäädä tölkin pohjalle parin päivän reissun ajaksi. Ilmeisesti se tällä aikaa muuttuu jotenkin epäilyttäväksi, sillä se ei enää katoa parempiin suihin vaan joutaa roskikseen.

Tofua ja fetaa. Molempia käytetään meillä paljon, ja joskus puolikas tai pienempi osa jää jääkaappiin huonosti paketoituna ja unohtuu päiväkausiksi. Siinä vaiheessa feta tuoksuu hiivalta, ja tofun väitetään menevän pilalle nopeasti (?).

Jotain hyvääkin on. Meillä syödään lähes poikkeuksetta lautaset aivan tyhjilksi eikä lihaa oikeastaan mene roskiin, koska sitä käytetään harvemmin. Kuivatuotteita ei tulisi mieleeni heittää pois, paitsi jos niissä on tuholaisia (sekin on koettu).

Areenassa on muuten aivan oiva Silminnäkijä-dokumentti ruokahävikistä. Suosittelen, siinä oli valtavan mielenkiintoista asiaa! Dokkarista oppimani hyvä uutinen on se, että suomalainen heittää pois noin puolet vähemmän ruokaa kuin eurooppalainen keskimäärin.

Hävikinvähennysvinkkilista on jo hyvällä tolalla, jatkoa seuraa!

Oppia piimävellistä

Yksi suomalainen heittää ruokaa roskiin keskimäärin 24 kiloa vuodessa. Varmaan heitän sen verran itsekin. Se järkyttää herkkää mieltäni – onhan joku ensin nähnyt vaivan ruoan tuottamisessa, sitten sen säilömisessä, pakkaamisessa, kuljettamisessa ja myymisessä. Minä kehtaan hakea ison työn tuloksen kaupasta heittääkseni sen roskikseen. Vieläpä maksan siitä! 24 kilolla ruokaa pärjäisi yksi ihminen pitkään.

Jamie Oliver on oiva tyyppi. Keväällä televisiossa pyöri hänen säästöaterioitaan esittelevä sarja. Oliver todisti siinä, miten hyvää ruokaa saa kokattua edullisesti. Hän teki myös täsmäiskuja hävikin kanssa painiskelevien normibrittien jääkaapeille ja antoi kuumia vinkkejä siihen, miten nuupahtanut salaatti freesataan tai miten ehkäistään hedelmien alituinen pilaantuminen. Innostuin ohjelman myötä kiinnittämään bioroskikseen meneviin antimiin huomiota ihan uudella tavalla (onhan se Jamie niin kovin söpö!).

Oikeasti ei tarvitsisi mennä kovin kauas innostumaan, koska omaankin lähipiiriini kuuluu ihmisiä, joille ruokien tarkka hyödyntäminen on arkipäivää. Kaksi mummoani ja anoppini ovat tässä lajissa erityisen taitavia, ja olen ryhtynyt kuuntelemaan heidän ruoanlaittofilosofioitaan erityisen tarkalla korvalla.

Anoppi kertoi taannoin pelastavansa kaupasta 30 prosentin alennuksella myytävät tuotteet, joiden parasta ennen -päiväys lähestyy. Sama pelastusinto on periytynyt hänen tyttärelleenkin. Itse olen suhtautunut punalappuisiin tuotteisiin vähän epäluuloisesti, mutta anopin ja naton vakuuttavien perustelujen myötä terve järki sai vallan ja innostuin. Ja niinhän se on, että esimerkiksi maito ei tunnu nykyään huononevan millään, parasta ennen -päivyksestä viis. Lihakaan tuskin menee huonoksi sillä sekunnilla, kun viisari värähtää yli viimeisen käyttöpäivän.

Suunnittelen kerääväni parhaat hävikinvälttämisvinkit listaksi, jonka voin sitten julkaista itseni ja kenties muidenkin hyödyksi. Hyviä ideoita otetaan siis vastaan. Viime viikolla tutustuin eteläpohjalaisessa mummolassa mummuni valmistamaan piimävelliin, johon uppoavat piimän lisäksi riisin, leipäjuuston ja rusinoiden jämät. Jostakin syystä juuri se ruoka ei ollut siirtynyt jälkipolvien keittiöihin…

Bratwurstilla kotikirkolla

Haagan ruokapiiri ja Haagan seurakuntaneuvosto pitivät lauantain Ravintolapäivänä luomuravintolaa Hakavuoren kirkolla. Hääräsin mukana.

Porukkaa riitti. Ravintola aukesi puoliltapäivin, ja jonoa ehti syntyä jo ennen sitä. Sama meno jatkui niin pitkään kuin ruokaa piisasi – puolitoista tuntia. Olimme varautuneet sataan annokseen. Ruokaa riitti onneksi paljon useammalle, mutta moni toiveikas joutui silti kääntymään ovelta.

Kirkossa asioi lauantaina sekalainen seurakunta. Oli hyvin iäkkäitä ihmisiä ja toisaalta paljon lapsiperheitä ja nuoria aikuisia. En tiedä varmaksi, mutta veikkaan, että tilanne oli aika harvinainen.

Yhtään seurakunnan työntekijää ei ollut paikalla, ellei lasketa toimistossaan istunutta tuntisuntiota. Se oli harmi. Tuppautumista tai uskonasian ylenpalttista esittelyä en olisi kaivannut, mutta läsnäolo ei olisi lainkaan haitannut. Se olisi antanut tunteen, että tällainenkin toiminta ihan oikeasti voi kuulua kirkkoon. Haagan seurakunta on avokätisesti antanut tilat sekä kuukausittaisiin ruokapiirijakeluihin että ravintolan pitämiseen, joten hyvää tahtoa on varmasti.

Totesimme jälkikäteen, että seurakunnalla ei taida olla toimintatapaa tällaisiin vapaaehtoisten järjestämiin tapahtumiin osallistumiseen. Pääjärjestäjänä oli tällä kertaa Haagan seurakuntaneuvoston jäsen, joka hoiti mallikkaasti kaiken käytännön selvittämisen. Pääkokki tuli ruokapiiristä. Ehkä seurakunnassa arveltiin, että työntekijällä ei tässä kokonaisuudessa enää olisi ollut lisäarvoa. Ehkä työntekijät eivät ole tottuneet tulemaan paikalle vain hengailemaan, ilman sen kummempaa vastuuta.

Minulle ja monelle muulle kävijälle Haaga on kotiseurakunta. Itse en tunne sieltä ainuttakaan työntekijää, sillä olen käynyt kirkolla vain ruokapiirin merkeissä. Silloinkaan ei koskaan ole suntion lisäksi talonväkeä paikalla.

Joku ravintolan järjestäjistä huomautti, että olisi paljon helpompi soittaa seurakuntaan vihki- tai kasteasioissa, jos olisi tavannut edes yhden papin bratwurstilautasen äärellä. Ehkä ensi kerralla?