Aihearkisto: kirjoittaminen

Erään kirjan synty

Posted on by

Kirjan julkaisseelta ihmiseltä kysytään usein, miten kauan kirjoittamiseen meni. Siihen on vaikea vastata. 

Viimeinen vuosi sijoittuu vuosiin 2015–2016. Sen idut ovat siis viiden kuuden vuoden takaisia, ja niin ovat jotkin tekstipätkistäkin. Silloin vain en vielä tiennyt, millainen kirja on syntymässä, tai oikeastaan edes, onko syntymässä kirjaa ensinkään. 

Vuonna 2018 osallistuin Imagen ja Gummeruksen järjestämään tietokirjailijakouluun, jossa saimme kuulla mielenkiintoisen luennon ammattikirjailijalta noin kerran kuussa. Koulussa ei käsitelty omia tekstejä mutta sinne haettiin sellaisella. Hain mukaan 15 sivulla sitä käsikirjoitusta, josta sittemmin kehittyi Viimeinen vuosi. Koulun kautta sain myös arvokkaan kontaktin kustantamoon ja paljon kannustusta käsikirjoituksen edistämiseen.

Jossakin kohtaa tietokirjailijakouluvuoden aikana minulle kirkastui, mikä on tulevan kirjani rakenne. Ajatukseni yhdistää vaatteet, isoäiti ja aika Pariisissa tuntui hiukan villiltä, mutta luotin siihen, että juuri tämä hybridi on se minkä haluan kirjoittaa. Yksi vuosi, tuo 2015–2016, yhdisti nämä teemat toisiinsa, joten siitä syntyi kertomukseni runko.

Kirjoitin käsikirjoitusta eteenpäin ja tutkin kiinnostavaa lähdekirjallisuutta muiden kirjoitustöiden ohella. Hitaasti. Olin pienen huonosti nukkuvan lapsen äiti enkä voinut edes kuvitella kirjoittelevani hommaa eteenpäin pöydän nurkalla, kun taapero nukkui rauhallisia päiväunia (tällaisia tarinoita olen kuullut ja lukenut naispuolisilta kirjailijoilta väsymiseen asti). Sellaista ei tapahtunut. Lapsi nukkui pääasiassa kantoliinassa ja vain siinä tapauksessa, että hytkyin taukoamatta.

Puolison kanssa jaoimme hoitovastuuta, mutta lopulta kuormittavan tilanteen ratkaisi vasta päiväkoti, joka antoi kunnollisen työrauhan. Yhtä tärkeää oli päästä välillä omille yöretkille kirjoittamaan. Niiden mahdollistumiseen tarvittiin myös lähiverkostoa, käytännössä äitiäni, joka auliisti otti lasta yöhoitoon. Vietin kaksi yötä isoäidin talossa ja kolme yötä ihanassa hiljaisuuden retriitissä Utön saarella. Silloin kirjoitin ajattelematta mitään muuta. Se oli ihanaa. 

Kaikki ei silti ollut ihanaa. Elämässä oli kirjoittamisen vuosina paljon raskasta. Välillä uuvuin täysin ja ilmoitin jo kustantamoon, että tästä ei ainakaan just nyt tule yhtään mitään. Kärsin tavallista syvemmästä masennuksesta, ja kaikenlainen työnteko oli pelottavan vaikeaa (hirveä tilanne freelancerille). Onneksi löytyi apua: hyvä lääke ja hyvä terapia. Toivuin niin, että pystyin joidenkin kuukausien kuluttua palaamaan käsikirjoituksen pariin. 

Koko kirjoitusprosessin aikana sain apurahoja yhteensä 4500 euroa Journalistisen kulttuurin edistämissäätiöltä ja Suomen tietokirjailijoilta. Olen tuesta tosi kiitollinen. Samalla on tietysti todettava, että isoon kirjalliseen työhön keskittyminen lyö mojovan loven freelancerin kuukausituloihin, koska sille on varattava aikaa. Tämä tarkoittaa jatkuvaa tasapainoilua: Mitä saan tehdä? Mitä pitää tehdä? Kirjoittamatta en voinut olla. 

Toukokuussa 2020, kun olin lähettänyt käsikirjoituksen raakaversion Gummerukselle luettavaksi, sieltä kerrottiin että tekisivät mieluusti kanssani kustannussopimuksen. Julkaisuajankohta suunniteltiin keväälle 2021. Olin tietysti superiloinen! Siitä lähti kirjoittamisen spurttivaihe: kirjoitin entistä intensiivisemmin ja määrätietoisemmin. Vihdoin tiesin, että työ ei olisi turhaa! Syksyllä sain valmiiksi uuden version, johon sitten sain kustannustoimittajalta perehtyneet kommentit. Niiden pohjalta tein vielä parannetun version, joka sitten on pääpiirteissään se, joka nyt on kansien välissä. Toki se on sen jälkeen käynyt läpi tekstieditoinnin ja oikoluvun. Kustantamon ihanat ammattilaiset olivat tukenani joka vaiheessa, mikä on aivan mahtavaa.

Viimeinen vuosi meni painoon helmikuun puolivälissä 2021 ja ilmestyi kuukautta myöhemmin. Nyt se on kirjakaupoissa, ja minun mielessäni pyörivät jo uudet ideat, ajatukset ja sanat. 

Advertisement

Se on täällä!

Posted on by

Esikoiskirjani Viimeinen vuosi – muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista ilmestyi viime viikolla, ja nyt sitä saa jo ainakin Adlibriksestä. E-kirjapalveluihinkin se on tullut luettavaksi tänään, äänikirjana tosin ei vielä. Kirjastoista voi jo varailla, kappaleet ovat lainattavissa ilmeisesti loppuviikosta.

Ilo ja riemu! Hengästys ja jännitys! Tässä se nyt on, juuri sellaisena kuin pitääkin.

Elämäni pelottavin asia

Posted on by
Hienon kannen on suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti.

Maaliskuussa ilmestyy esikoiskirjani Viimeinen vuosi – muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista (Gummerus). Se ei ole paksu kirja mutta olen pyörittänyt sitä mielessäni viisi vuotta, se on kuplinut ja muotoutunut sinä aikana. Parhaillaan sitä taitetaan, eikä aikaakaan, kun painokoneet jo laulavat. Osaan uskoakseni kirjan useimmat lauseet ulkoa, ja niitä, joita en osaa, herään tarkistelemaan öisin. Kysyn itseltäni voiko noin sanoa. Tulkitsenko väärin. Ajattelenko väärin. Olenko epäoikeudenmukainen. En saa nukuttua.

Jännittää. Kirjan julkaiseminen on elämäni pelottavin asia. Olen toivonut sitä kauan, ehkä aina.

Kirja on minulle tärkeä. Se on tarina kertojasta joka on minä, ja tarina hänen isoäidistään, ja samalla se on tarina vaatteista, maailman epävarmuudesta, lapsettomuudesta ja ihmissuhteiden vaikeudesta. Se on tietokirja mutta sen päälähde on kuolleen ihmisen muisti.

Minun on nyt lopetettava ajattelemasta itseäni, omaa jarruttavaa mieltäni ja aaltoilevaa kauhuani, ja päästettävä sanat lentoon. Luotettava siihen, että jollekin, jossakin, niillä on merkitystä. Että joku voi löytää minusta itsensä tai isoäidistä omansa, että joku voi sanojeni avulla löytää jotakin uutta omasta vaatesuhteestaan. Se olisi suurin toiveeni ja isoin iloni.

Maaliskuun 11. päivä Viimeinen vuosi on kirjakaupoissa.

Vain hyväosainen voi tehdä työnsä ilmaiseksi

Posted on by

Tasan viisi vuotta sitten mietin näköjään, onko journalismista tulossa rikkaiden hommaa.

Huolehdin siitä, että journalismia voivat tulevaisuudessa tehdä vain ihmiset, jotka ovat valmiiksi taloudellisesti turvatussa asemassa ja joiden kysymykset heijastelevat tätä asemaa.

Pohdin silloin, mitä ajattelen asiasta kymmenen vuoden kuluttua. Mitä silloin luen? Ovatko asiakaslehdet menneet muiden lehtien ohi journalismin tasossa, koska ne pystyvät maksamaan tekijöille?

Näin viiden vuoden kohdalla on hyvä tehdä väliraportti, joka pohjaa muodikkaasti eniten omiin kokemuksiini.

Sittemmin tapahtunutta:

Oma, pääosin asiakas- ja sidosryhmälehdistä koostunut asiakaskuntani on muuttunut aika paljon yhdestä ainoasta syystä. Moni vanhoista asiakkaistani – puhun nyt siis lehdistä – on kuopattu, ilmeisesti turhina tai kannattamattomina. Vanhanaikaisten asiakaslehtien aika voi olla ohi.

Kuolemabuumi ei tullut varoittamatta. Sitä edelsi esimerkiksi sähköposti, jossa kiitettiin hyvästä työstä ja toivottiin sen jatkuvan mutta ilmoitettiin palkkioiden pienentämisestä kymmenellä prosentilla. (Olen oikeasti kiva ja joustava ihminen, mutta en suhtautunut tähän kovin myötämielisesti.) Toki toimitusten sisällä kalkki on ollut vielä karvaampaa, kun ihmiset ovat menettäneet työpaikkansa.

Toisaalta jotkin yritykset ovat nähneet muuttuvassa tilanteessa uudenlaisen raon toimia. Olen saanut uusia toimeksiantajia asiakaslehdistä, joita tehdään pieteetillä ja joissa julkaistaan todella hyvää journalismia. Entistä pidempiä ja paneutuvampia juttuja, hienompia kuvia, kunnianhimoisempaa editointityötä. Ihanaa!

Kahdeksannen päivän julkaisema, laajasti asumista käsittelevä 3H+K on tästä hyvä esimerkki. Pelkästään viime viikolla postiluukusta kopsahtaneessa numerossa oli monta juttua, joita olin puoliksi tiedostamattani kaipaillut ja – uuvatti kun olen – etsinyt perinteisemmästä lehtiskenestä. (Esimerkkejä: Annukka Oksasen juttu pohtii, miten tiivistyvää Helsinkiä pitäisi rakentaa ja asuttaa. Taina Ahtela kertoo jutussaan Feminististä puoluetta johtavan Katju Aron elämästä ja asumisesta. Heli Satulin jutussa etsitään vaihtoehtoja omalle autolle.) 3H+K vastaa ainakin minun tarpeeseeni lukea asumisesta jotakin muutakin kuin sisustustavaran ostovinkkejä.

Kun viisi vuotta on kulunut edellisestä pohdinnastani, pidän yhä mahdollisempana, että asiakaslehdet ihan oikeasti päihittävät osan perinteisesti journalistisista aikakauslehdistä. Sidoksia on joka tapauksessa kaikilla, ja ehkä on ihan hyväkin, että ne on ilmaistu selvästi. Toki tarkkana saa olla, koska alue on journalistisesti harmaa. Journalistin ohjeita ja niihin sitoutumista tarvitaan, samoin keskustelua aiheesta.

Joka tapauksessa on selvää, että hyvää journalismia ei jatkossakaan voi tehdä ilmaiseksi, ja lehtien tilausmäärät ovat laskussa. On keksittävä uusia keinoja rahoittaa toimintaa. Yksi keino on se, että raha tulee ihan toista alaa edustavan kustantajan ydintoiminnasta – 3H+K:n tapauksessa kiinteistönvälityksestä.

Muitakin tapoja tietysti on. Esimerkiksi The Guardian tarjoaa sisältönsä netissä ilmaiseksi ja luottaa vetoamiseen: juttujen lopussa muistutetaan, että jos jokainen, joka lukee niitä, maksaisi vastineeksi euron, lehden tulevaisuus olisi turvatumpi.

Olipa rahoituksen tapa mikä tahansa, rahan löytymisellä on merkitystä jokaiselle lukijalle ja lukutaidottomalle. Juttuaiheiden monipuolisuutta palvelee se, että toimittajan työstä maksetaan elämiseen riittävä summa. Muuten tästä tulee vain rikkaiden hommaa, ja se on näkökulmien ja vallan vahtimisen kannalta vaarallista.

Paljonko tekstin muokkaus vie aikaa?

Posted on by

Silloin tällöin joku minulle ennestään tuntematon taho kyselee editointi- tai oikolukupalveluita. Se on mahtavaa. Tärkeiden tekstien muokkauttaminen on viisas sijoitus, ja autan asiassa mielelläni.

Olen huomannut, että kyselyjä yhdistää yksi piirre. Jos toimeksiantaja ei ole tottunut editoinnin tilaaja, hän arvioi yleensä työn viemän ajan (ja siis myös hinnan) reippaasti alakanttiin. Moni myös ajattelee tarvitsevansa oikolukua kun oikeasti tarvitsee sen lisäksi editointia, siis tekstin muokkausta. Tämä on ymmärrettävää, kun näitä asioita ei työkseen pyörittele.

Paljastan siis, että tekstin muokkaus vie enemmän aikaa kuin kuvittelet. Myös ammattilaiselta, joka haluaa tehdä työnsä hyvin. Joskus jopa ajattelen, että kannattaisi kirjoituttaa koko teksti alkujaankin ammattilaisella. Prosessi voisi olla kokonaisuudessaan nopeampi ja lopputuloskin parempi.

Jokainen voi kokeilla, kuinka kauan esimerkiksi kymmenen hiukan kryptisesti kirjoitetun liuskan huolellinen lukeminen vie itseltä aikaa. Vastaus ei ole vartti. Tunti on lähempänä totuutta.

Editorin pitää lukea teksti ainakin kahdesti ja toisella kerralla miettiä tarkasti, onko jokainen virke ymmärrettävä, tarpeeksi tiivis ja kielellisesti sujuva. Samalla on pohdittava, sanooko teksti kokonaisuutena sen, mitä sen pitäisi sanoa, ja jos ei, mitä sille voi tehdä. Sitten pitää tietysti vielä tehdä tarpeelliset muokkaukset.

Erikseen on vielä oikoluku, joka tulee editointivaiheen päälle. Yleensä se vaatii kolmatta lukukertaa, koska tekstin suuriin ja pieniin linjoihin on hankala keskittyä samaan aikaan. Oikoluku tarkoittaa sitä, että pilkut ja muut pienet yksityiskohdat laitetaan paikalleen ja esimerkiksi viittaussuhteet vielä kerran tarkistetaan. Tarvittaessa siinä puututaan vielä joihinkin yksittäisiin epäloogisuuksiin, mutta pääasiassa tällaiset isommat muokkaukset kuuluvat editointivaiheeseen.

Pelkkä oikoluku riittää yleensä vain teksteihin, jotka ovat alkujaankin kirjoittamisen ammattilaisen kirjoittamia ja jonkun jo vähintään kevyesti editoimia.

Paljonko aikaa tähän kaikkeen sitten menee? Pariliuskainen tiedote vie helposti pari tuntia, kymmensivuinen teksti jo yli puoli työpäivää. Suurpiirteisesti arvioituna. Paljon riippuu tietysti tekstin lähtötasosta sekä aihepiirin monimutkaisuudesta.

Esimerkiksi lähdeluettelot lisäävät työaikaa yllättävän paljon, koska niissä on paljon pientä nippelityötä ja yksittäisiä tarkistettavia asioita (toimiiko viite, onko teoksen nimi oikein kirjoitettu, miltä sivuilta tietty artikkeli lähdeteoksesta löytyykään jne.). Usein aikaa menee siihenkin, että alkuperäiseltä kirjoittajalta pitää tarkistaa joitakin epäselväksi jääneitä yksityiskohtia.

Silti tekstin käyttäminen ammattilaisella kannattaa. Siitä tulee sujuvampi ja lähestyttävämpi, ajatus muuttuu kirkkaammaksi ja lukija saa tekstistä enemmän irti. Tekstistä tulee siis vaikutusvaltaisempi, eikä kenenkään työ valu hukkaan. Viisainta on teettää muokkaustyö kunnolla ja ajassa liikaa säästämättä. Lopputulos palkitsee kyllä.

Kun perheeseen tuli kirja

Posted on by

Reilu viikko sitten ilmestyi Tammelta Kaikkien juhla, Miikan esikoisteos. Juhlimme sitä hassut hatut päässä, Babybel-juustoa syöden ja viiniä juoden. Onnellisina!

Meidän perheessä, jossa on kaksi kirjoittajaa ja jossa oikeastaan puhutaan taukoamatta kirjoittamisesta, ihmisenä olemisesta ja muista Kaikkien juhlan teemoista, tämä oli suuri perhetapahtuma. Olen toimittanut kirjoja ja ollut kustantamossa töissäkin, mutta nyt olin ensimmäistä kertaa mukana kirjan synnyssä ihan sen alkumetreiltä saakka.

Nyt tuntuu, kuin rakas lapsi olisi muuttanut pois kotoa. Se on muiden armoilla!

9789513187156_frontcover_draft_medium

Kirja sai Marika Maijalan huippuhienon kuvituksen.

Kaikkien juhlan päähenkilö Kettu-Petteri on asunut meillä niin monta vuotta, etten edes jaksa muistaa. Kirjassa hän on kahdeksanvuotias, rakastettava ja luova mutta tosi vieraanpelkoinen ja ilkeäkin tyyppi, joka ei yhtään tykkää siitä, että naapuriin muuttaa uusi ikätoveri, Salosta kotoisin oleva suomenirakilainen Muhis. Tämä puhuu oudosti, on liian taitava futiksessa ja kavereiden mielestä ihan liian ok. Niinpä Kettu alkaa sabotoida Muhista kaikin keksiminsä keinoin – muun muassa pyrkimällä pilaamaan tämän syntymäpäiväjuhlat.

Kettu-Petteri, joka keksii kolttosia toisensa perään mutta rakastaa sanoja ja toivoo hyväksyntää, on aina naurattanut ja liikuttanut minua, aikuista. Hän on Miikan luomus, jota ei ollut alkujaan lapsille ajateltu, tai kirjaksi ensinkään. Hän taisi olla meillä kotona se tyyppi, joka auttoi käsittelemään tiettyjä (vaikeita!) tunteita ja toisaalta toi naurun arkeen.

Muutama vuosi sitten Miikka piirteli huvikseen sarjakuvia Kettu-Petteristä. Niissä Kettu oli ketun näköinen ja jutteli ystävänsä Nallen kanssa. Sarjiksia katsellessani sanoin, että kirjoita näistä kirja. Olin varma, että tarinat kiinnostaisivat muitakin.

Ja hän teki työtä käskettyä. Käsikirjoitus oli valmis pari vuotta sitten. Olin sen ensimmäinen lukija. Jännitti, tietenkin. Millainen se olisi?

Mutta se oli juuri niin kiehtova kuin olin hiukan uskaltanut toivoa. Lukiessani nauroin, itkin ja rakastin vuorotellen, ja se ei ole ihan tavanomaista minkään romaanin äärellä. Saatoin olla puolueellinen, mutta myös ammattiminäni ajatteli käsikirjoituksen osuneen johonkin, lujaa. Se käsitteli tunteita, joita minäkin koen koko ajan. Se herätti kysymyksiä, sääliä ja myötätuntoa. Se laajeni pienestä tarinasta isommaksi, tämän hetken Suomesta kertovaksi. Se oli hauska mutta poeettinen. Tunnistin intertekstejä ja nauroin lämpimästi Ketun akateemisille ja poissaolevuuteen vaipuville vanhemmille. Ja: aloin heti kaivata jatkoa.

Tammen kustannustoimittaja Mirkka Hynninen oli onneksi samaa mieltä. Hetken kaikki sujui nopeasti: Kun Miikka lähetti käsikirjoituksen, Mirkka vastasi alle vuorokaudessa. Selväksi kävi, että tämän he haluavat tehdä.

Sitten seurasi pitkällinen odottelu (kokeneemmat kertovat, että kirjailijan työ on pitkälti juuri sitä). Odotettiin kustannussopimusta, ja sitten sitä, että tuotantoprosessi etenisi. Toimin aika monta kertaa kirjailijaa rauhoittelevana ja käsikirjoituksen laadusta vakuuttelevana tahona. Meillä kotona Kettu-Petteri eli jatkuvasti niin kuin elivät monet muutkin, sellaiset tyypit jotka toistaiseksi ovat asuvat tietokoneiden tiedostojen uumenissa.

Kirja mahtui vasta Tammen kevään 2016 kustannusohjelmaan, sillä isojen kustantamojen listat ovat lyhentyneet ja ilmeisesti täyttyvät jo pari vuotta etukäteen. Tämä jännitti, sillä Kaikkien juhlan keskeinen teema, vieraanpelko, vaikutti vuonna 2014 ”juuri nyt ajankohtaiselta”.

Valitettavasti se ei ole kaksi vuotta myöhemmin menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan. Näyttää pikemminkin siltä, että meistä kaikista on parissa vuodessa tullut yhä enemmän kettupettereitä. Toivottavasti se lupaa Kaikkien juhlalle hyvää.

Kaikkien juhlasta ehti jo blogata Luetaanko tämä?

Näistä tykkäsin, ehkä sinäkin

Posted on by

Olen kirjoittanut ennenkin palautteen voimasta. Nyt, kun sängyssäni nukkuu esikoisromaaninsa juuri julkaissut tyyppi, tajuan sen entistäkin selkeämmin: erityisesti yksinäisestä työtä tekevälle kannustavat sanat ovat arvaamattoman tärkeitä. Ne antavat voimaa tehdä työtä, jatkaa.

Koska joskus yksinäinen työ tuntuu turhalta ja epätoivoiselta. Tiedän sen itsekin ihan liian hyvin.

Siksipä haluan listata muutamia kiinnostavia lukukokemuksia internetin syövereistä viime viikoilta. Kiitokset niiden kirjoittajille!

Ompelijan käyttöön neuvoo Rinna Pitsikirja-blogissaan. Ehdoton ehkä -blogin Saara jatkaa aihetta kertoen omista ompelijakokemuksistaan.

Facebookin tykkää-napin painaminen on ilmaista ja tuottaa iloa, samoin muutamat hyvän palautteen sanat, muistuttaa Joshua Becker Becoming Minimalist -blogissaan.

Joskus pieni koti on tarpeeksi. Bryan Miller kirjoittaa The New York Timesissa newyorkilaisista, jotka ovat valinneet pienen asunnon voidakseen asua lempialueellaan. Reading My Tea Leaves -blogin Erinillä on kokonainen sarja postauksia brooklyniläisessä pikkukämpässä asumisesta (puolison ja lapsen kanssa).

Miksi pariisitar on chic? To Universe, with Love -blogin Archana julkaisee Ellen Wallacen vuodelta 1982 olevan ihanan esseen aiheesta: ”The chic woman looks natural, not dressed up. Chic is not a matter of money. Chic means that, from head to toe, there is a sense of proportion.”

Yksi lempiveitsi korvaa monta huonoa. David Leibovitz kirjoittaa koukuttavasti elämänsä veitsistä.

27 euroa tunnilta on yrittäjälle paska palkkio. Vesa Linja-aho selvittää ansiokkaasti, miksi. (Joskus olen itsekin yrittänyt vähän vastaavaa.)

Työn arvo

Posted on by

Monien töiden tekemisen olemusta on vaikea selittää heille, jotka tekevät työkseen muuta. Niin myös tekstien.

Kaikki suomalaiset ovat joskus kirjoittaneet koulussa aineita ja muistavat, millaista se saattoi olla: nopeasti aamupalapöydässä roiskaistiin tietty määrä sanoja peräkkäin, ja siinä se oli, valmis teksti.

Helppoa! Kaikkihan me osaamme kirjoittaa.

Mutta ammattikirjoittamisen pitäisi olla jotakin ihan muuta kuin vain merkkien peräkkäin panemisen taitoa.

Hyvä teksti on taidokas illuusio. Se tuntuu syntyneen hetkessä, pakottomasti, mutta tarjoaa silti jotakin aivan uutta tai kiteyttää jotakin vanhaa.

Lukuun ottamatta todellisia onnenkantamoisia, sellainen teksti – todella hyvä teksti – ei kuitenkaan koskaan synny hetkessä, tunnissa, kahdessa tai edes kolmessa. Se vaatii useimmiten päiväkausien ajattelun. Kirjoittaminenkin vie monta tuntia.

Ajattelen tätä asiaa aina, kun myyn omaa työtäni. Usein on niin, että itse kirjoittamisesta ollaan valmiita maksamaan, mutta ajattelusta ei. Oletetaan ilmeisesti, että hyvä teksti tipahtaa kirjoittajalle taivaasta.

Vaihtoehtona tällöin olisi tietysti tehdä huonompi teksti nopeasti. Se olisi kapitalismin hengen mukaista: toimisin sen mukaan, että tietystä työstä ollaan valmiita maksamaan tietty summa rahaa. Toteaisin, että tämä summa on työn arvo.

Mutta kun se on minusta väärin. Tekstin arvoa ei mitata tililleni napsahtavina euroina.

***

Olen kirjoittanut ammatikseni yli kymmenen vuotta ja suoltanut maailmaan paljon tekstiä, hyvää ja huonompaa.

Silti ajattelen, että sisältö sisällön vuoksi on turhaa. Liian nopeasti tai löysällä ajatuksella tehty teksti ei paranna maailmaa yhtään. Sellaisia kirjoitetaan liikaa.

Toivoisin, että tulevaisuudessa oltaisiin valmiit maksamaan enemmän ajattelusta. Olisi tilaa tehdä työ kunnolla, niin että sillä olisi mahdollisuus liikuttaa ihmisiä. Panostettaisiin vielä enemmän syvyyteen ja mielenkiintoisuuteen. Ei pelättäisi pituutta eikä hitautta.

Nykymaailmassa ammattikirjoittajan on useimmiten kirjoitettava tietty merkkimäärä tietyn konseptin mukaan tiettyyn, huolella kohderyhmättyyn lehteen. Se on varmaan ihan hieno liiketoimintalogiikka (ja nopeuttaa kirjoittamistakin), mutta se on kyllä myös hyvin tylsää. Jos joka viikko tai kuukausi tai kvartaali luen lehdestä niin huolella konseptoidut jutut että ne kuulostavat joka kerta ihan samoilta, on aika suuri vaara että lopetan lukemisen tyystin.

***

Ajatellaanpa seuraavaa: Kotiin tulee putkimies. Onko parempi, että hän tekee työnsä hemmetin hyvin ja laskuttaa enemmän vai että hän tekee työnsä hiukan sinne päin, mutta on halpa?

Tai hammaslääkäri. Riittääkö, että hän tekee työnsä melko hyvin? Kätilö? Tarjoilija?

Minusta työn arvo on siinä, että saa tehdä jotakin hyvin ja parantaa siten maailmaa jonkin pienen kulman verran. Tällöin työllä tuntuu olevan merkitystä, mikä taas tuo onnellisuutta sekä sen tekijälle että sen vaikutuspiirissä oleville.

Työn arvo ei ole siinä rahassa, jonka joku siitä ansaitsee.

Miksi taide auttaa

Posted on by

Kansanedustaja Elina Lepomäki pohti kiinnostavassa Twitter-keskustelussa, onko taiteella jokin objektiivinen arvo, ja että millä muulla sitä voi mitata kuin rahalla. Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin voittopuheen jälkeen sitä ovat selvästi pohtineet Suomessa muutkin.

Lepomäen kysymys askarruttaa minua. Oletan, että hän on joskus lukenut kirjan, katsonut televisiosarjaa, käynyt konsertissa tai teatterissa, elokuvissa tai taidenäyttelyssä. Ehkä hän on lukenut sarjakuvia, seurannut suomalaista designia tai nauttinut tietokoneen hyvin muotoillusta käyttöliittymästä. Ajatteleeko hän tosiaan, että hänen kokemansa taide on muuttunut arvokkaaksi vasta siinä kohtaa, kun joku on rahoittanut sen?

Ehkä hän ajattelee.

Yritän siis kertoa, miksi itse ajattelen toisin.

***

Kotikulmillamme kaksi viikkoa sitten tapahtuneet Pariisin terrori-iskut iskivät kulttuuriin: kahviloihin, konserttiin, jalkapallo-otteluun. Terroristit pitivät näitä paikkoja merkittävinä vapauden symboleina.

”Daesh on julistanut sodan kulttuuria vastaan, koska kulttuurin voima on sille sietämätön”, sanoi Ranskan kulttuuriministeri Fleur Pellerin Le Parisienissa 22.11. Hänen mielestään kulttuuri on joukkotuhoase pimeyden voimia vastaan. Ranska on perustanut solidaarisuusrahaston auttamaan kulttuuritoimijoita, joiden esityksiä on peruttu ja lipputulot laskeneet terrori-iskujen jälkeen.

”Terroristit haluavat polttaa kirjamme. Me avaamme aina vaan lisää kirjastoja”, Pellerin julistaa.

Olen mielissäni, sillä tarvitsen nyt asetta pelkoni selättämiseksi. Jos olen ihan rehellinen, juuri nyt pelkään kanssaihmisiä metrossa. Kaikki vastaantulijat näyttävät vähän epäilyttäviltä. Pohdin puolivakavissani, onko kenkäkaupan istuimeen piilotettu pommi ja räjähdänkö istuutuessani. Se on kestämätöntä.

Kaipaan muistutusta siitä, että ihminen osaa luoda hyvää. Haluan katsella kauniita vaatteita ja huolella suunniteltuja taloja, kävellä pieteetillä suunnitellussa puistossa, ihailla erikoisia maalauksia ja lukea tekstejä, joissa pyritään ymmärtämään ihmisyyttä.

Saan tästä iloa ja lohtua, jotka auttavat minua jatkamaan elämää, toimimaan. Ymmärtämään pelkoani ja käsittelemään vihaani.

Uskon, että taidetta ja kulttuuria tutkimalla voin lopulta oppia jotakin myös ihmisestä, joka päätyy räjäyttämään itsensä konserttisalissa marraskuisena perjantai-iltana.

Minusta on arvokasta, että taide vastaa tähän tarpeeseen, vaikka ei ole mittaria kertomaan, kuinka paljon vointini tai tuleva tuottavuuteni sen avulla kohenee.

***

Usein penätään, että taiteen ja tieteen pitäisi osoittaa hyödyllisyytensä. Lepomäkikin kyselee mittareiden perään. Se on ymmärrettävää mutta sisältää ongelman, joka on seuraava: on mahdotonta mitata, mistä taiteellisesta tai tieteellisestä saavutuksesta lopulta on hyötyä. (Ihan yhtä vaikeaa kuin on tietää etukäteen, mikä yritys menestyy.)

Ensin pitäisi määritellä hyöty. Onko huumekauppa hyödyllistä siksi, että siinä pyörii paljon rahaa? Onko viestintäassistentin/koodarin/sairaanhoitajan työ hyödyllistä vain siksi, että joku maksaa hänelle palkkaa?

Emme tiedä, millaisia ajattelutaitoja tai keksintöjä kymmenen minuutin kuluttua tai kauempana tulevaisuudessa tarvitaan. Einsteinin kehittelemä suhteellisuusteoria takaa nykyään sen, että arkeemme kuuluu esimerkiksi tarkka GPS-paikannus, kuten kosmologi Kari Enqvist blogissaan selittää. ”Lyhyesti: ilman suhteellisuusteoriaa GPS-paikannus ajautuisi päivässä pieleen kymmenen kilometriä”, hän kirjoittaa.

Mistä tahansa hyvin spesifistä tutkimuksesta voi odottamatta tulla koko maailmanhistorian mullistava. Jokin taideteos voi puhutella yli kulttuurirajojen tai estää vaikka vain yhden ihmisen itsemurhan. Tällainen hyöty on kuitenkin sillä tavoin välillistä, että itse lähteelle, ajatuksen alkuun ponkaisseelle taiteilijalle tai tieteilijälle, siitä ei koidu tuloa.

Saudi-Arabian Riadissa Mohammad Bin Nayef Centerissä entisiä ekstremistejä autetaan pääsemään irti islamismista antamalla heille maaleja, pensselit ja lupa ilmaista tunteitaan. Taideterapeutti Awad al-Yami kertoo NBC Newsille, että joillekin tämä on ihan uutta, koska osa radikaali-islamistisista ryhmistä pitää maalaamista ja piirtämistä epäislamilaisena. Tulokset ovat vakuuttavat: keskuksen mukaan jopa 87 prosenttia asiakkaista pääsee kiinni yhteiskuntaan.

Mitä hyöty siis on? Olen taipuvainen ajattelemaan, että se on jotakin muuta kuin jonkun kassaan kirjaostoksesta kilahtaneita euroja.

***

Toki taide, tiede ja kulttuuri myös työllistävät ihmisiä. Yksi kirjailija työllistää itsensä lisäksi kustannustoimittajaa, markkinointihenkilökuntaa, painon väkeä, graafikon tai kuvittajan, ehkä erillisen oikolukijan… Noin niin kuin alkajaisiksi. Jos kirjaa käännetään, työllistämisvaikutus lisääntyy yhä.

Ei se minusta ole huono yhden ihmisen panos verrattuna moneen muuhun eri aloilla työskentelevään. Mutta: edelleenkään ei voida etukäteen tietää, myyvätkö kirjailijan teokset nyt tai koskaan. Ehkä eivät. Ovatko ne siinä tapauksessa arvottomia?

Esimerkiksi Aleksis Kiven tuotantoa alettiin kunnolla arvostaa vasta hänen kuolemansa jälkeen. Hän eli äärimmäisessä köyhyydessä.

Nykyään tuemme taidetta ja kulttuuria julkisista varoista. Vuonna 2015 taiteen ja kulttuurin valtiontuki on noin 463 miljoonaa euroa, josta suurin osa tulee veikkausvoittovaroista. Olemme tehneet arvovalintoja: apurahojen verovapaus on tietoinen päätös, kuten Vesa Linja-aho blogipostauksessaan huomauttaa.

Arvovalinnoista voi ja pitää keskustella, mutta tosiasia on, että taideteosten tuottaminen – hyvä taide – vaatii aikaa ja ajattelua. Sitä tekevät yksittäiset ihmiset, jotka näin lisäävät yhteiseen hyvään: meidän yhteiseen kulttuuriseen pääomaamme. Yleensä heille ei kukaan maksa palkkaa.

***

Kun terrori-iskuista oli kulunut neljä päivää, menin Elifantreen keikalle Pariisin Ruotsi-instituuttiin. Olin yhä shokissa. Musiikki osui johonkin paljon syvemmälle kuin rationaalisuuteen pyrkivä analyysini. Se kävi kiinni paniikin ytimeen. Itkin. Tunsin konsertin jälkeen oloni kirkastuneeksi. Ajattelin, että ehkä elämä voittaa, sittenkin.

Olisiko hyvä mittari taiteen arvosta se, että joku itkee tai nauraa sen äärellä? Minusta se ei voi olla merkityksetöntä.

Lohtu, ilo.

Me olemme ihmisiä.

Paras paikka kirjoittaa

Posted on by

Kirjailija Jukka Laajarinne pohti blogissaan toukokuussa kirjallisuuden tiloja: kirjoittamisen ja lukemisen paikkoja.

Tätä kirjoittaessani olen mökillä, jonka lämpimät sisätilat koostuvat kahdesta pienestä huoneesta. Toisessa niistä puolisoni kirjoittaa. Koska on aurinkoinen päivä, minä istun läppärin kanssa kuistilla. Muuten olisin siinä toisessa huoneessa, jonne onneksi on erillinen sisäänkäynti. Kirjoitushuoneeseen ei nimittäin ole meneminen eikä siellä ole käyminen. Se on keskittymisen tilaa, siellä punotaan pitkiä ajatuksia. Niitä ei saa häiritä. Kahden kirjoittajan elämässä tällaisilla asioilla on suuri arvo.

Kuvittelin aina, että kirjoittamistyön voi viedä mukanaan mihin tahansa. Olen kuitenkin oppinut, että se vaatii rutiineja. Mitä pidempi teksti on työn alla, sitä tiukempia rutiineja kaivataan. En voi ruveta missä tahansa ja millaisessa tilanteessa tahansa kirjoittamaan, vaikka voin ehkä kyllä kirjoitella.

Laajarinne kirjoittaa, ettei hän pysty kirjoittamaan kodin yleisissä tiloissa, vaikka ketään ei olisi kotonakaan: ”muut ovat olohuoneessa läsnä silloinkin kun eivät ole paikalla”. Kuvaus on osuva.

Erityinen työhuone vetää minuakin keskittyneeseen kirjoitustyöhön eri tavoin kuin koti. Sekin vaatii kuitenkin rutiinin: sen, että menen sinne joka aamu tai edes useimmiten. Silloin työ etenee parhaiten ja voin jatkaa siitä, mihin jäin. Minulla on tunne, että työhuone olisi parhaimmillaan, jos sen ikkunasta näkyisi ihmisiä liikkeessä. Toivottavasti saan joskus kokeilla.

Luovimmillani en kuitenkaan ole työhuoneessa enkä varsinkaan toimistoympäristössä. Ajatustyöni tapahtuu liikkeessä. Pidempi kirjoittaminen vaatii usein askelia ja tuijottelua ikkunasta ulos.

Minulle paikan – siis näkökulman – vaihtaminen aina välillä on kirjoittamistyön laadun ylläpidon kannalta hyvin tärkeää, mutta yhdessä paikassa on pysyttävä tarpeeksi pitkään. Muutaman päivän tai viikonkaan reissu ei toimi, vaikka voikin herättää hyviä ajatuksia.

Olen kirjoittanut eniten asuessani vuoden Pariisissa (kirjoitin kahviloissa) ja puoli vuotta Beninissä (kirjoitin sängyllä, hyttysverkon sisällä tai kotona muovipöydän ääressä). Kirjoitin paljon myös sinä kesänä, jonka vietin vaarini kanssa hänen rakentamassaan rintamamiestalossa Etelä-Pohjanmaalla. Vaari oli melkein kuuro, joten emme puhuneet paljon. Hän istui keinutuolissa, minä kokkasin, kuokin ja kirjoitin.

Jo paikanvaihtoväline on usein hyvä kirjoituspaikka. Juna on suosikkini – välitila ja vaihtuvat maisemat! Ehdoton vaatimus on tosin vierustoverittomuus. Siksi auto ja lentokone toimivat huonosti.

Pieniä paikanvaihtoja voi tehdä kotikaupungissakin. Pitkän lehtiartikkelin ensimmäinen versio syntyy minulta usein parhaiten kahvilassa, jossa on ihmisiä mutta jossa kukaan ei ole kiinnostunut minusta.

Kahvilointiinkin tarvitsen rutiinia, tai ainakin valmiita päätöksiä. Minun on ehdottomasti päätettävä jo edellisenä päivänä, minne seuraavana suuntaan. Asiaa ei voi ryhtyä aamulla arpomaan. Se vie aikaa ja ajatuksia tärkeämmältä.

Kuuntelin taannoin onnellisuusfilosofi Frank Martelan haastattelua, jossa hän totesi, että ihmisellä on tahdonvoimaa vain tietty määrä. Sen kaiken voi kuluttaa vaikka kauppareissulla supermarketissa (”en osta tuota, tuon taas tarvitsen…”). Rutiinihavaintojeni valossa tämä kuulosti loogiselta. Haluaisin kuluttaa oman (vähäisen) tahdonvoimani mieluummin siihen, että saan tehtyä päivän aikana itselleni tärkeitä asioita. Kirjoituspäivänä on välteltävä supermarketteja ja ravintoloita.

P.S. The Guardianissa on kiehtova sarja kirjoittajien ja muiden taiteilijoiden huoneista.