Mitä saa kirjoittaa vieraasta?

Köyhyys, mustat ihmiset, värikylläisyys, punainen maa, kankaat, rytmit, djembe rannalla. Mistä puhun?

Kyllä te tiedätte.

Nopea kertaus: Afrikka on maailman toiseksi suurin maanosa, jossa on yli miljardi asukasta ja 54 kansallisvaltiota. Silti, kuten tiedämme, sen maihin viitataan meillä päin usein vain ”Afrikkana” ja ihmisiin ”afrikkalaisina”. Se on vieras, kaukana, hankala. Siksi on helpointa laittaa kaikki samaan porukkaan: sellaista se on siellä Afrikassa.

Toimittaja Anna Karatvuo on rohkea. Hän oli kolme viikkoa Somalimaassa ja teki Ylelle kiinnostavan kuvareportaasin Somaliassa naisten voimin toimivasta radiokanavasta. Tarkoitus oli varmasti kertoa asiat juuri niin kuin ne ovat.

Mutta mutta.

Tulvassa Warda Ahmed (jolla tekstinsä perusteella on sukulaisia Hargeysassa) kritisoi Karatvuota siitä, että tämä ”maalaa kuvaa alistetuista naisista, joilla ei ole omaa ääntä”, ja sanoo, että ei tunnista tuntemaansa Hargeysaa yhtään hänen reportaasistaan. ”Juttu on alusta loppuun samaa paatoksellista jauhantaa, jossa nostetaan jalustalle keskiluokkainen eurooppalainen feminismi ja tarkastellaan sieltä nenänvartta pitkin epäonnisia etelän siskoja, joita länkkärifeminismi ei ole vielä tavoittanut”, Ahmed lataa.

Karatvuo vastaa olevansa kritiikistä ”todella hämmästynyt”: ”Kuvareportaasini pohjaa kokemuksiini, huomioihini ja keskusteluihin, joita kävin kolmeviikkoisen matkani aikana Somalimaan pääkaupungissa Hargeisassa.”

Ymmärrän molempia. Ahmedin kritiikki osuu varmasti, kolme viikkoa kun ei voi millään antaa kaupungista, sen naisista tai laeista kovin moniulotteista kuvaa. Ja kyllä, naisten omaa ääntä olisi kannattanut lisätä juttuun. Mutta ei kukaan ole täydellinen. Olisiko parempi vaihtoehto se, että Karatvuo ei olisi kirjoittanut ollenkaan?

Asuttuani viisi kuukautta Beninissä totesin, että en uskalla kirjoittaa sen ihmisistä, kulttuurista, uskonnosta tai mistään julkisesti paljon mitään. Ehdin siinä ajassa ymmärtää vain sen, että tämä kaikki on minulle aivan loputtoman vierasta. En tajua mitään. Kysyn vääriä kysymyksiä. Kirjoittaminen olisi hirveän vaikeaa.

Mutta onko olemassa oikea näkökulma? Warda Ahmedin näkökulma tuskin on sama kuin kaikkien niiden, joilla on sukulaisia Somaliassa. On hyvä, että rohkeat vierailijat, myös länkkärifeministit, kirjoittavat Afrikasta. Kullanarvoista on, että heitä kritisoidaan, ja että kirjoittajia on muunkinlaisista taustoista.

Toki toivoisin, että me kaikki eurooppalaistaustaiset muistaisimme, että ihan oikeasti: meidän näkemyksemme on vahvasti meidän kulttuurimme normeilla ja stereotypioilla väritetty. Ei niitä voi välttää. Jos voi, niin miksi Afrikka-kuvat ovat aina niin ihanan värikylläisiä, miksi maa on niin punaista ja taivas niin pahuksen sininen? Sanon vaan, että ei Beninissä kyllä ainakaan. Kuuma oli kyllä.

Heti perään totean, että itse en ole ollut kovin rohkea. Olen uskaltanut kirjoittaa Afrikasta julkisesti vähän. Suunnilleen tämän verran.

Lainat lyhenevät

Toistaiseksi näyttää hyvältä.

Joululahjana antamiamme kahta Kiva-mikrolainaa maksetaan takaisin aivan aikataulun mukaisesti. Kivan palvelu vaikuttaa toimivalta, sillä saan sähköpostia aiheesta säännöllisesti.

Toissapäivänä sekä Mahussi-ryhmä että Séraphine maksoivat ensimmäisen lainaeränsä, ja meidän antamamme lainat lyhenivät 2,50 dollaria kumpikin. Maksetut viisi dollaria siirtyivät Kiva-tililleni, josta voin antaa ne uudelleen lainaksi tai lunastaa takaisin.

Aion laittaa hyvän kiertämään ja jatkaa lainaamista. Hyviä kohteita saa vinkata! Ensin kuitenkin odottelen, että tilille kerääntyy yhteensä 25 dollaria.

Kertokaa syitä ja seurauksia, Afrikastakin!

Kristittyjä tapetaan Nigeriassa. Tämän minä olen saanut selville vilkuilemalla viime viikkojen suomalaisia uutisia. En muuta. Afrikasta uutisoidaan usein niin, että syy- ja seuraussuhteet jäävät arvoituksiksi. Okei, Afrikka ehkä on kaukana, mutta kaukainenkin uutinen olisi paljon kiinnostavampi (ja todempi!), jos se kertoisi edes palan koko tarinaa.

CNN:n verkkosivuilla Nigerian tilanne oli tänään yksi pääuutisista. Oletan tämän johtuvan siitä, että sen voi helposti liittää jatkoksi jopa meitä eurooppalaisia kiinnostaneeseen arabikevääseen. Nigeriassa kietoutuu nyt kaksi asiaa: kristittyjä Nigerian pohjoisosissa vainoavan Boko Haram -liikkeen tekoset ja tyytymättömyys hallintoon.

Nigerian presidentillä on kaunis nimi: Goodluck Jonathan. Nyt hänestä kuitenkin on alettu käyttää lempinimeä Bad luck. Vuodenvaihteen kunniaksi Jonathanin valitsema hallitus nimittäin päätti poistaa hintatuen, jonka ansiosta polttoaineen hinta pysyi verrattain alhaisena. Kun polttoaine joulukuun viimeisenä päivänä maksoi 32 senttiä litralta, tämän vuoden ensimmäisenä päivänä hinta oli yli puolet korkeampi: 68 senttiä. Asiantuntijat ovat ihmetelleet presidentin vetoa. Hintatukipolitiikka on ollut hyvin suosittu Nigeriassa, ja on enemmän kuin tulenarkaa luopua siitä nyt, kun uskonnolliset ristiriidatkin ovat kärjistyneet.

Hintatuen poisto antoi hyvän syyn protesteille ja yleiselle kaaokselle. Seurauksena maassa alkoi tänään yleislakko. 155-miljoonainen kansa katsoi polttoaineen alhaisen hinnan olevan ainoita hyötyjä siitä, että he asuvat Afrikan suurimmassa öljyntuottajamaassa. Moni ei juhli elintasollaan: euro päivässä on Nigeriassa ihan tyypillinen budjetti. Polttoaineen hinnan nousu vaikuttaa esimerkiksi ruoan hintaan. Useimmat perheet tarvitsevat polttoainetta, vaikka heillä ei olisikaan moottoriajoneuvoa – epävarman sähköntuotannon maassa generaattorit ovat tarpeen. Nyt monen perheen uskotaan jäävän ilman sähköä.

Nigerian hallitus haluaa hintasäännöstelyn poistolla säästää rahaa ja sijoittaa sen infrastruktuurin parantamiseen. Nyt se on joutunut kustantamaan kansalaisten polttoaineen kulutusta. Lasku on koventunut koko ajan, kun öljyn hinta on noussut.

Ongelmana on, että kansa ei oikein luota päättäjiensä tekemisiin. Goodluck Jonathanin hallintoa kritisoidaan Boko Haram -liikkeen symppaamisesta. Presidentin toimia uskonnollisten väkivaltaisuuksien poistamiseksi ei myöskään ole moni kehunut. Lisäksi rankka korruptio vaivaa nigerialaisia, jotka syyttävät pamppuja ja päättäjiä omien taskujensa täyttämisestä. Nigeria on maailman kymmenenneksi suurin öljyntuottajamaa, mutta se ei näy kansalaisten lompakoissa.

Arabikevään tavoin myös Nigerian tapahtumasarja saa voimansa sosiaalisesta mediasta. Twitterin #OccupyNigeriassa tapahtuu. Nähtäväksi jää, miten tapahtumat Länsi-Afrikan jättiläismaassa tästä etenevät, ja mitä vaikutusta niillä on ympäröiviin valtioihin. Kissa on nyt pöydällä.

Lähteitä ja kiinnostavia juttuja aiheesta:
CNN: Nigeria’s government squeezed by subsidy protests, militant movements
CNN: What is behind Nigeria fuel protests?
Africa is a country: Occupy Nigeria
Africa News: Boko Haram Members in Government
Tätä kirjoittaessani myös HS oli päivittänyt uutisiaan. Uusin.

Näkökulmakysymyksiä

Välipäivien tunnustus: inhoan pitää-verbin konditionaalia ja itsestään selvinä totuuksina pidettyjä asioita.

Minusta mitään ei pitäisi tehdä. Joko teet tai et tee. Pahinta on, kun joku perheenjäsenistä konditionalisoi kodin ja huokailee: ”pitäisi tiskata”, ”pitäisi viedä roskat” tai ”pyykitkin pitäisi pestä”. Tiedämmehän kaikki, että sellaista puhetta ei osoiteta itselle. Se on (ehkä vähän syyllistävä) kehotus kanssa-asujille. Pahimmillaan se on vain totunnainen hokema, jolla ei ole todellisuuspohjaa. (Puhun kokemuksesta.)

Ja ne itsestäänselvyydet. Jouluun niitä liittyy paljon. Tietenkin syödään laatikoita ja kinkkua. Tietenkin tapetaan puu ja tuodaan se sisälle. Tietenkin ostetaan lahjoja ja ollaan perheen kanssa ja luetaan kirjoja ja syödään suklaata. Sillä sellainen joulu on! (Tiedän: joulua ei saa kritisoida – eikä varsinkaan ottaa esille tapettua puuta. Tämä herättää joissakin ihmisissä epämääräistä ahdistusta. Miksi?)

Useimmat pitäisit ja itsestäänselvyydet ovat minusta vain luovuuden tukkeita. Toisin ajattelu on usein ärsyttävän vaikeaa, mutta sen pitäisi olla jokaisen ajattelevan ihmisen velvollisuus. Äidin, naapurin tai puolison tapa ei ole ainoa oikea tai edes tavallinen, omasta tavasta nyt puhumattakaan.

Kyseenalaistaminen ja uusien reittien etsiminen – olipa kyse sitten kulutustottumuksista tai bussimatkasta kotiin – avaa ainakin minulle paljon enemmän uutta kuin suunnitelmien seuraaminen. Ihminen osaa suunnitella vain sellaista, mistä hänellä on kokemusta, ja suunnitelmissa pysyminen puolestaan laajentaa kokemuspiiriä kovin vähän. Olenkin hellinyt ajatusta tavattomien ajatusten keräämisestä: kekseliäiden, luovien ja kyseenalaistavien ajatusten kokoelmasta. Joulukuun suosikkejani on kaksi.

Kymmenkuinen kummityttömme ei saanut vanhemmiltaan ainoatakaan joululahjaa. Perusteluna oli, että tyttö ei vielä ymmärrä lahjojen antamisesta tai vastaanottamisesta mitään. Hän saa ihan tarpeeksi lahjoja sukulaisilta ja ystäviltä, kuittasi lapsen äiti. Ajatus on minusta vastaansanomattoman fiksu, mutta en välttämättä olisi itse tullut sitä ajatelleeksi. Lapset ja lahjat ovat tuntuneet jollakin tavoin itsestäänselvältä yhtälöltä.

Jari Tervo vertasi jouluaaton Hesarissa homoseksuaalien ja suomalaisten määrää maailmassa (500 miljonaa ja 5 miljoonaa). ”Varjele vähemmistöjä, varjelet itseäsi”, hän kehotti. Voisiko sitä havainnollisemmin tuoda esiin? Kyse on tosiaankin näkökulmasta.

P.S. Omaa tapakulttuuriaan voi katsoa uudelta kantilta esimerkiksi lukemalla tämän. Samalla saa kurkistaa vuoden takaiseen arkeeni Beninissä.

Toiveikkaan joulutervehdys

Rauhallista joulua! Se tulee, vaikka maa olisi musta eikä vastaanottaja olisi sellainen, jota jouluihmiseksi kutsutaan.

Vuosi on ollut hyvä. Olen saanut tehdä taas töitä monen mukavan ja taitavan ihmisen kanssa. Kiitos teille kaikille! Kiitos myös teille, jotka luette tätä blogia muuten vaan. Olen teistä iloinen.

Tänäkään jouluna en lähettänyt joulukortteja työtuttaville. Sen sijaan annoin meiltä kaikilta kaksi mikrolainaa. Tutustuin vast’ikään amerikkalaiseen Kiva-palveluun, jonka kautta pienen lainan voi antaa valitsemalleen ihmiselle tai ryhmälle valitsemassaan maassa. Kuulosti mielenkiintoiselta.

Molemmat lainamme menivät Beniniin, Länsi-Afrikkaan – maahan, jonka seisovassa kuumuudessa vietin viime joulun ja koko syksyn ennen sitä. Siellä tutustuin uusiin ammattikuntiin: appelsiinimyyjiin, tekotukkakauppiaisiin, jääntekijöihin. Kaikki nämä olivat naisia. Kun heille maksoi ostoksensa, he tunkivat rahan nopealla liikkeellä kankaasta käärityn hameensa laskoksiin. Yrittäminen oli heille ainoa mahdollisuus; muutaman tuhannen asukkaan kylässä ei tosiaan ollut työpaikkoja. Lukutaito oli yrittäjien keskuudessa harvinaisuus.

Kivasta löysin Séraphinen, joka tarvitsi lainaa vihannes- ja munakojunsa ylläpitoon ja kahden lapsensa elättämiseen. Hänen kojunsa on Cotonoussa, Beninin suurimmassa kaupungissa, jossa minäkin kävin monesti. Kilpailu siellä on kovaa, yrittäjiä on vikkelien mopojen ja matalien harkkorakennusten seassa paljon. Séraphine sai meiltä lainaa 25 dollaria. Hän tarvitsee vielä 325 dollaria kattaakseen tarpeensa.

Toinen 25 dollaria meni Mahussi-ryhmälle: kolmelle naiselle, jotka myyvät kylmälaukkuja ja lautasia, todennäköisesti päänsä päältä. Ryhmän edustaja Gisèle on 29-vuotias eikä ole käynyt päivääkään koulua. Hän elättää miehensä kanssa neljää omaa lasta ja vielä yhtä lisälasta. Tämä ryhmä on saanut Kivan kautta jo kaksi lainaa, ja molemmat on maksettu kokonaan takaisin. Tämä uusin lainakin on nyt täysin rahoitettu.

Lupaan seurata joululainojemme kohtaloa täällä blogissani. Ainakin minua kiinnostaa, miten tällainen systeemi toimii. Moni sanoo, että hyvin: rahat saa oikeasti takaisin, ja ne voi sijoittaa vaikkapa uuden yrittäjän tukemiseen. Jos näin on, kyseessä on paras hyvän kierre, josta olen vähään aikaan kuullut.

Yhtä toiveikkaita ajatuksia toivotan sinun jouluusi ja koko ensi vuoteen!