Paljonko tekstin muokkaus vie aikaa?

Silloin tällöin joku minulle ennestään tuntematon taho kyselee editointi- tai oikolukupalveluita. Se on mahtavaa. Tärkeiden tekstien muokkauttaminen on viisas sijoitus, ja autan asiassa mielelläni.

Olen huomannut, että kyselyjä yhdistää yksi piirre. Jos toimeksiantaja ei ole tottunut editoinnin tilaaja, hän arvioi yleensä työn viemän ajan (ja siis myös hinnan) reippaasti alakanttiin. Moni myös ajattelee tarvitsevansa oikolukua kun oikeasti tarvitsee sen lisäksi editointia, siis tekstin muokkausta. Tämä on ymmärrettävää, kun näitä asioita ei työkseen pyörittele.

Paljastan siis, että tekstin muokkaus vie enemmän aikaa kuin kuvittelet. Myös ammattilaiselta, joka haluaa tehdä työnsä hyvin. Joskus jopa ajattelen, että kannattaisi kirjoituttaa koko teksti alkujaankin ammattilaisella. Prosessi voisi olla kokonaisuudessaan nopeampi ja lopputuloskin parempi.

Jokainen voi kokeilla, kuinka kauan esimerkiksi kymmenen hiukan kryptisesti kirjoitetun liuskan huolellinen lukeminen vie itseltä aikaa. Vastaus ei ole vartti. Tunti on lähempänä totuutta.

Editorin pitää lukea teksti ainakin kahdesti ja toisella kerralla miettiä tarkasti, onko jokainen virke ymmärrettävä, tarpeeksi tiivis ja kielellisesti sujuva. Samalla on pohdittava, sanooko teksti kokonaisuutena sen, mitä sen pitäisi sanoa, ja jos ei, mitä sille voi tehdä. Sitten pitää tietysti vielä tehdä tarpeelliset muokkaukset.

Erikseen on vielä oikoluku, joka tulee editointivaiheen päälle. Yleensä se vaatii kolmatta lukukertaa, koska tekstin suuriin ja pieniin linjoihin on hankala keskittyä samaan aikaan. Oikoluku tarkoittaa sitä, että pilkut ja muut pienet yksityiskohdat laitetaan paikalleen ja esimerkiksi viittaussuhteet vielä kerran tarkistetaan. Tarvittaessa siinä puututaan vielä joihinkin yksittäisiin epäloogisuuksiin, mutta pääasiassa tällaiset isommat muokkaukset kuuluvat editointivaiheeseen.

Pelkkä oikoluku riittää yleensä vain teksteihin, jotka ovat alkujaankin kirjoittamisen ammattilaisen kirjoittamia ja jonkun jo vähintään kevyesti editoimia.

Paljonko aikaa tähän kaikkeen sitten menee? Pariliuskainen tiedote vie helposti pari tuntia, kymmensivuinen teksti jo yli puoli työpäivää. Suurpiirteisesti arvioituna. Paljon riippuu tietysti tekstin lähtötasosta sekä aihepiirin monimutkaisuudesta.

Esimerkiksi lähdeluettelot lisäävät työaikaa yllättävän paljon, koska niissä on paljon pientä nippelityötä ja yksittäisiä tarkistettavia asioita (toimiiko viite, onko teoksen nimi oikein kirjoitettu, miltä sivuilta tietty artikkeli lähdeteoksesta löytyykään jne.). Usein aikaa menee siihenkin, että alkuperäiseltä kirjoittajalta pitää tarkistaa joitakin epäselväksi jääneitä yksityiskohtia.

Silti tekstin käyttäminen ammattilaisella kannattaa. Siitä tulee sujuvampi ja lähestyttävämpi, ajatus muuttuu kirkkaammaksi ja lukija saa tekstistä enemmän irti. Tekstistä tulee siis vaikutusvaltaisempi, eikä kenenkään työ valu hukkaan. Viisainta on teettää muokkaustyö kunnolla ja ajassa liikaa säästämättä. Lopputulos palkitsee kyllä.

Mainokset

Hypnoottinen dokumentti kangastehtaalta

Suomessa säädettiin sata vuotta sitten kahdeksantuntisesta työpäivästä lailla. 52 vuotta sitten tuli laki, joka mahdollisti vapaat lauantait.

Noina aikoina suurin osa suomalaisten käyttämistä vaatteista tehtiin kotimaassa (joskin esim. puuvillaa tuotiin Amerikasta).

Vaatteiden ompeleminen tuskin oli suuresti rikastuttavaa työtä, mutta sitä koskivat samat lait kuin muitakin töitä. Kun 1950-luvulla valmisvaatteet alkoivat vallata suomalaisten kaappeja, niiden ostajien ei tarvinnut murehtia vaatteiden tekijöiden ihmisoikeuksista. Ehkä läheisessä vaatetehtaassa oli työssä naapuri tai sukulainen.

Kävin viikonloppuna katsomassa intialaisen Rahul Jainin dokumentin Machines (traileri), joka vielä pyörii joitakin kertoja viikossa Finnkinon teattereissa.

Siitä ei ole helppo kirjoittaa.

Oikeastaan tekisi mieli olla hiljaa, ja kuitenkin sekin tuntuu väärältä.

Eihän se yllättävä ollut, tietenkään. Leffa kertoo Intian Gujaratissa sijaitsevasta tehtaasta, jossa värjätään kankaita, joita me täällä Euroopassakin vaatteissamme käytämme. Aika paljon se vain näyttää, mitä tehtaassa tapahtuu. Machines on aisteihin käyvä elokuva ja sellaisenaan erilainen kuin useimmat tietodokumentit.

***

Elokuva oli hieno ja kaunis, mutta viimeistään vartin kohdalla teki mieli kävellä ulos teatterista. Ääni oli korviahuumaava, kankaiden kiito koneissa psykedeelinen. Eikä mukana tietenkään edes ollut kuumuutta, joka näkyi vain hikipisaroina työntekijöiden vartalolla, eikä kaikkialla leijuvaa ammoniakin hajua, josta ohjaaja tässä Varietyn haastattelussa kertoo.

Jainin ohjaus ei moralisoi: tehtaan olot olivat varmasti täysin lailliset, ja sen johtajatkin voisivat katsoa kuvauksen nikottelematta. Kuitenkin oli helppo havaita, että työntekijät, joista moni oli selvästi alaikäinen, kahlasivat tehtaalla värjäyskemikaaleissa ja käsittelivät niitä paljain käsin, nukkuivat kangaspölyssä, nukahtelivat koneiden ääreen ja kantoivat isoja taakkoja hankalissa asennoissa.

Yksi työntekijöistä kertoi dokumentin loppupuolella tienaavansa kolme dollaria 12 tunnin työstä, ja koska tämä ei riitä mihinkään, hän teki perään toisen työvuoron. Tehtaan johtajan mielestä palkat olivat nykyään liian korkeat ja työntekijät sen vuoksi laiskoja.

Mihin minä näkökantoineni asetun?

***

On hienoa olla ylpeä suomalaisesta tasa-arvosta, työntekijöiden oikeuksista ja toimivasta yhteiskunnasta.

Mutta.

Machines muistutti siitä, että kulutuksemme pyörii yhä ja ehkä entistäkin enemmän sen varassa, että kaikille ei makseta lähellekään oikeudenmukaisesti, että kaikki työntekijät eivät voi järjestäytyä, että kaikkien ihmisten työturvallisuudesta ja perusihmisoikeuksista ei huolehdita.

Ja siitäkin, että esimerkiksi juuri vaatteidemme tekeminen vaatii yhä edelleen valtavan määrän ihmistyövoimaa valvomaan koneita, oikomaan kankaita, kantamaan pakkoja, sekoittamaan värejä, ompelemaan… Suomen kaltaisessa automatisoituneessa yhteiskunnassa elävän on vähän vaikea kuvitella, miten paljon ihmisiä tarvitaan kaiken tekemiseen siellä jossakin; miten vähän koneita on ja miten alkeellisia ne lopulta ovat. Suomessa kankaan syöttämisen kaltaiset täysin monotoniset tehdastyöt alkavat kaiketi olla erittäin harvinaisia.

Onko meillä siis oikeasti ylpeyden aihetta? Onko tasa-arvossamme ja hienossa yhteiskuntajärjestyksessämme kyse lopulta vain siitä, että olemme siirtäneet räikeimmät epäoikeudenmukaisuudet pois silmistämme?

Tiedetään, että vaatealalla ongelmien syvyyttä lisää se, että intialaisia kangastyöläisiä vastassa ovat valtavat monikansalliset yhtiöt, jotka ostavat materiaalinsa sieltä, mistä sen halvimmalla saa. Käytännössä vaihtoehtona on koko maailma.

Työntekijät kertovat dokumentissa, että jos tehtaalla ruvetaan järjestäytymään, pomo tapetaan. Tehtaanjohtajat kertovat avoimesti, että maksavat niin alhaista palkkaa kuin mahdollista, koska maaseudulta tulevilla työläisillä ei ole varaa valita. He haluavat töihin juuri epätoivoisimmat, jotta saavat itse pidettyä tehtaan kilpailukykyisenä. Intian kokoisessa maassa sellaisia ihmisiä riittää.

Jos järjestäytyminen onnistuisikin ja työntekijät saisivat läpi toiveensa kahdeksan tunnin työpäivästä, mitä tapahtuisi heidän töilleen? Todennäköisesti ostajayritykset siirtyisivät ostamaan niistä maista, joissa tilanne yhä on huonompi.

Uskottava asu

img_0864

Kotiliesi maaliskuulta 1955 opettaa, että kapean hameen kanssa sopii väljähkö, tavallista pitempi pikkutakki.

Kun olin parikymppinen kesätoimittaja, saatoin pukeutua töihin spagettiolkaimiseen toppiin. Oli kuuma, selvä se, mutta enää en tekisi niin. Se tuntuisi epäsopivalta, epäuskottavalta, epävarmalta, epäkunnioittavalta.

Toisin kuin kollegani tuolloin (kiitos heille!), saattaisin jopa katsoa parikymppistä, spagettiolkaimiin pukeutunutta kesätoimittajaa vähän alta kulmain. Vaikka hän olisi valinnut vaatteensa itse, ehkäpä oikein hyvin perustein.

Miksi?

***

Eräänä iltana keskustelimme naisporukassa uskottavasta työpukeutumisesta. Vanhusten parissa työtä tekevä muusikko sanoi, että on vähitellen muuttanut pukeutumistaan vähemmän konservatiiviseksi ja enemmän omaa tyyliään vastaavaksi. Hänestä tuntui valheelliselta pukeutua toisten oletettujen odotusten mukaan.

Jäimme pohtimaan, tekikö hän fiksusti. Pitäisikö meidän muokata omaa tyyliämme työpaikan mukaan sellaisessakin työssä, jossa työvälineenä on oma persoona ja mitään virallista pukeutumiskoodia ei ole? Onko edes oikein tehdä oletuksia siitä, millaista pukeutumista esimerkiksi vanhukset odottavat?

Opettajatehtävissä toimiva muusikko sanoi, että kuoroa johtaessaan hän valitsee sellaiset vaatteet, joissa kestää olla katseltavana. Muuten hän sanoi olevansa työssään oma itsensä vaatteita myöten, miettimättä asiaa sen suuremmin.

Silti moni opettaja taitaa pohtia pukeutumistaan aika paljonkin. Ainakin tietyn ikäiset oppilaat ovat luullakseni aika kärkkäitä kommentoimaan asun yksityiskohtia. Eräs (miespuolinen) ystävä muistaa yhä vuosikymmenten takaisen naisopettajansa, jonka jalkakarvat tunkivat sukkahousuista läpi. (Huh! En välttämättä haluaisi tietää, että teini-ikäinen poika kiinnittää tällaiseen asiaan negatiivista huomiota.)

***

Lenkkareita ja farkkuja käyttävä mies voi saada ylennyksen, vastaavasti pukeutunut nainen ei koskaan, huomauttaa Caitlin Moran kirjassaan Naisena olemisen taito (Schildts & Söderströms 2012, suom. Sari Luhtanen). Hän on havainnut, että naiselle puhutaan eri sävyyn hyvin pitkälti asusta riippuen: tietynlaisessa puvussa nainen voi saada osakseen huorittelua, toisenlaisessa sama ihminen taas asiantuntija-arvostusta.

”— naiselle jokainen asu on toivontäyteinen loitsu, joka lausutaan vaikuttamaan siihen, millainen päivästä tulee. Se on yritys ennustaa oma kohtalo, sama kun katsoisi omaa horoskooppiaan”, Moran väittää.

Samaan aikaan vallalla on outo kaksinaismoralismi, jonka mukaan vaatteiden miettiminen ja pukeutumisesta puhuminen on pinnallista höpötystä. Etenkin Suomessa vaatepuheita pidetään helposti toisarvoisena pintaliitona. Onhan niin, että jos suomalaista naista kommentoidaan sanomalla, että ”hän se ei vaatteilla koreile”, kyseessä on hyvin todennäköisesti kohteliaisuus.

Tällöin jätetään minusta huomiotta se seikka, että pukeutumisessa kyse ei useimmiten ole koreilusta. Kaikkihan me pukeudumme. Jokainen meistä valitsee vaatteet joka ikinen päivä, olivatpa perusteet sitten koreilevat tai eivät. Se, mitä panemme päällemme, kertoo aina jostakin: meistä itsestämme, työpaikastamme, päivän ohjelmasta, arvostuksistamme, rahatilanteestamme… Nämä valinnat ovat aina myös poliittisia: mukaudummeko tiettyihin luokka- tai sukupuoliodotuksiin ja millaista kulutustapaa valinnoillamme suosimme.

Se on loputtoman mielenkiintoista!

***

Freelancetyössäni pukeudun useimmiten rennosti, usein farkkuihin, enkä meikkaa joka päivä. Nautin skarpimmasta pukeutumisesta, mutta useimmiten viitseliäisyyteni riittää siihen vain, jos tiedossa on tapaamisia päivän aikana. Joskus teen töitä yövaatteissa (mutta tätä yritän välttää syistä, joita olisi oikeastaan mielenkiintoista pohtia).

Vedän päälleni toisen kahdesta bleiseristäni, jos olen menossa tekemään asiantuntijahaastattelua. Se tuntuu kohottavan asun kuin asun ja antaa minulle itsevarmuutta.

Jos taas olen menossa haastattelemaan jotakuta köyhyyskokemuksestaan, jätän taatusti bleiserin kotiin. Pyrin neutraaliuteen, olemaan viestimättä liikaa mitään, vaikka juuri sillä tavalla tietenkin viestin paljonkin. Minulla ei esimerkiksi ole yhtään vaatetta, jossa näkyisi edes pienellä jokin logo tai merkki. Uskoisin, että tämä on aika vahvaa luokkaviestintää.

***

Parikymppisenä ajattelin, että spagettiolkaiminen toppi ei kanna viestiä. Ajattelin, että se on neutraali yläosa. 15 vuotta myöhemmin huomaan vähän kauhuksenikin ajattelevani, että nuorten tyttöjen heidän omasta mielestään neutraali pukeutuminen lipsahtaa helposti seksikkään puolelle väärissä tilanteissa. Se taas –

Niin. En todellakaan aio puhua naisten pukeutumisrajoitteiden puolesta. Mutta sen puolesta voisin puhua, että opettelisimme keskustelemaan enemmän vaatteiden merkityksistä. Miksi itse kukin valitsee juuri sen vaatteen, minkä valitsee? Mitä me haluamme tämänpäiväisellä asullamme sanoa? Siitäkin voisi keskustella ihan avoimesti, onko vaatetuksella jotakin tekemistä ammattitaidon kanssa.

Bloggaaja Garance Doré kertoo kirjassaan Love Style Life (Simon & Schuster 2015), kuinka ”jokainen” ranskalainen äiti puhuu tyttärensä kanssa tyyliasioista ja opettaa jo varhain, millaiset vaatteet juuri hänen vartalolleen sopivat: ”The secret is to own your imperfections.” Niitä sitten käytetään läpi loppuelämän, ja tällä on Dorén mukaan tekemistä French chicin käsitteen kanssa. ”We find what works, and we’re not afraid to say no to everything else.”

Vaatteiden merkityksiä on kuitenkin yllättävän vaikea sanoittaa, jos siihen ei ole tottunut. Yritän silti. Tätä kirjoittaessani olen pukeutunut mukaviin laatufarkkuihin, löperöihin sukkiksiin ja Nanson mustaan, väljään paitaan. Oli tiedossa, että päivä on rento, ei tarvitse erityisesti etsiä inspiraatiota eikä ruokkia luovuutta. Silloin neutraali ja mukava asu palvelee hyvin. Siinä voi hoitaa asioita ja nukkua päiväunet. Se näyttää siedettävältä ihmisten ilmoillakin, tarvittaessa jopa skarpilta.

Jos tiedossa olisi ollut mitään vaativampaa, en varmasti olisi valinnut näitä vaatteita. Ne eivät erityisesti herätä tunteita, itsessäni sen kummemmin kuin muissakaan. Jos jossakin asussa voi sulautua seinään, se on varmasti juuri tämä farkkujen ja mustan paidan yhdistelmä. Mutta joskus tekee hyvää olla huomaamaton.

Työn arvo

Monien töiden tekemisen olemusta on vaikea selittää heille, jotka tekevät työkseen muuta. Niin myös tekstien.

Kaikki suomalaiset ovat joskus kirjoittaneet koulussa aineita ja muistavat, millaista se saattoi olla: nopeasti aamupalapöydässä roiskaistiin tietty määrä sanoja peräkkäin, ja siinä se oli, valmis teksti.

Helppoa! Kaikkihan me osaamme kirjoittaa.

Mutta ammattikirjoittamisen pitäisi olla jotakin ihan muuta kuin vain merkkien peräkkäin panemisen taitoa.

Hyvä teksti on taidokas illuusio. Se tuntuu syntyneen hetkessä, pakottomasti, mutta tarjoaa silti jotakin aivan uutta tai kiteyttää jotakin vanhaa.

Lukuun ottamatta todellisia onnenkantamoisia, sellainen teksti – todella hyvä teksti – ei kuitenkaan koskaan synny hetkessä, tunnissa, kahdessa tai edes kolmessa. Se vaatii useimmiten päiväkausien ajattelun. Kirjoittaminenkin vie monta tuntia.

Ajattelen tätä asiaa aina, kun myyn omaa työtäni. Usein on niin, että itse kirjoittamisesta ollaan valmiita maksamaan, mutta ajattelusta ei. Oletetaan ilmeisesti, että hyvä teksti tipahtaa kirjoittajalle taivaasta.

Vaihtoehtona tällöin olisi tietysti tehdä huonompi teksti nopeasti. Se olisi kapitalismin hengen mukaista: toimisin sen mukaan, että tietystä työstä ollaan valmiita maksamaan tietty summa rahaa. Toteaisin, että tämä summa on työn arvo.

Mutta kun se on minusta väärin. Tekstin arvoa ei mitata tililleni napsahtavina euroina.

***

Olen kirjoittanut ammatikseni yli kymmenen vuotta ja suoltanut maailmaan paljon tekstiä, hyvää ja huonompaa.

Silti ajattelen, että sisältö sisällön vuoksi on turhaa. Liian nopeasti tai löysällä ajatuksella tehty teksti ei paranna maailmaa yhtään. Sellaisia kirjoitetaan liikaa.

Toivoisin, että tulevaisuudessa oltaisiin valmiit maksamaan enemmän ajattelusta. Olisi tilaa tehdä työ kunnolla, niin että sillä olisi mahdollisuus liikuttaa ihmisiä. Panostettaisiin vielä enemmän syvyyteen ja mielenkiintoisuuteen. Ei pelättäisi pituutta eikä hitautta.

Nykymaailmassa ammattikirjoittajan on useimmiten kirjoitettava tietty merkkimäärä tietyn konseptin mukaan tiettyyn, huolella kohderyhmättyyn lehteen. Se on varmaan ihan hieno liiketoimintalogiikka (ja nopeuttaa kirjoittamistakin), mutta se on kyllä myös hyvin tylsää. Jos joka viikko tai kuukausi tai kvartaali luen lehdestä niin huolella konseptoidut jutut että ne kuulostavat joka kerta ihan samoilta, on aika suuri vaara että lopetan lukemisen tyystin.

***

Ajatellaanpa seuraavaa: Kotiin tulee putkimies. Onko parempi, että hän tekee työnsä hemmetin hyvin ja laskuttaa enemmän vai että hän tekee työnsä hiukan sinne päin, mutta on halpa?

Tai hammaslääkäri. Riittääkö, että hän tekee työnsä melko hyvin? Kätilö? Tarjoilija?

Minusta työn arvo on siinä, että saa tehdä jotakin hyvin ja parantaa siten maailmaa jonkin pienen kulman verran. Tällöin työllä tuntuu olevan merkitystä, mikä taas tuo onnellisuutta sekä sen tekijälle että sen vaikutuspiirissä oleville.

Työn arvo ei ole siinä rahassa, jonka joku siitä ansaitsee.

Olen huomannut erikoisia asioita työtavoistani

Olen ollut pari kuukautta normipäivätyössä, mikä on yrittäjälle poikkeuksellista. Työ on tuttua mutta ympäristö vieras.

Poikkeustilanteessa olen tehnyt poikkeuksellisen paljon havaintoja itsestäni. Ihan tavallisia asioita, mutta sellaisia, joita ei normiarjessa tulisi koskaan kirjatuksi ylös. Nyt kirjaan.

1. Kirjoitusväline on minulle tärkeä. Juuri tämä siis, jolla nytkin näpytän. Kannettava kone, oma, kevyt, liikuteltava. Juuri nyt, kuten usein, sylissäni polvien päällä, polvet taiteltuna kasaan nojatuolin nojien väliin.

Näillä näppäimillä minä ajattelen, en toisten näppäimillä, niillä joita jumittavat toisten ihmisten kahvit. En vaikka sellaiset näppäimet minulle ilmaiseksi tarjottaisiin. Minulla on joka päivä oma kone mukana työpaikalla.

2. Ajattelen parhaiten, kun pystyn liikkumaan vapaasti, vaihtamaan asentoa, tekemään välillä jonkin pikkuhomman. En ole toimistopöydän ääressä istuja. Pystyn istumaan, mutta ajattelen ja kirjoitan silloin huonommin. Onneksi päivätyöhuoneessani on nahkainen, mukava nojatuoli, johon voin välillä rojahtaa luottokoneeni kanssa.

3. Tuijottaminen on minulle tärkeää. Se, ettei tarvitse esittää touhukasta. Kun ympärillä on ihmisiä, syyllistyn helposti esittämään touhukkaampaa kuin olen. Ajattelen ja kirjoitan silloin huonommin.

4. Kirjoitan pyrähdyksittäin. Saatan ajatella (hyvin) pitkän tovin ja kirjoittaa sen jälkeen kymmenen minuuttia. Sitten taas ajattelen tovin, ehkä pitkän, olen ihan hiljaa. En suinkaan näpytä kaikkea tai edes puolia siitä, mitä ajattelen; ajattelen kaiken aika valmiiksi ennen kuin kirjoitan. En ole koskaan tiedostanut tätä, mutta en koskaan kirjoittaisi raakaversioon 10 000 merkkiä, jos jutun mitta on 5000. Merkkini karsiutuvat ajatteluvaiheessa, silloin kun tuijotan seinää.

5. Tiedän, millainen on ”hyvä” lehtiotsikko. Se on toiselta nimeltään geneerinen lehtiotsikko. Siinä on huomioitu paitsi jutun sisältö myös lehden tyyli ja juttupaikan otsikon merkkimäärä. Tämä on ällöttävä havainto. Inhoan geneerisiä lehtiotsikoita. Niitä on jutuissani hyvin usein. Harrastan muun muassa kohtuuttoman paljon alkusointua.

6. Tuijottamista parempi ajatuskelan liikuttaja on käveleminen. Kävellessäni saatan puhua puoliääneen. Tähän en ryhdy toimistossa, jossa on muitakin ihmisiä. En vaan. Jos tekisin aina töitä yhteistoimistossa, tässä pitäisi tehdä parannusta.

7. Luen kaiken kirjoittamani usein kymmeniä kertoja ennen kuin päästän sen käsistäni. Tämä johtuu siitä, että asian selkeyden lisäksi rytmi on minulle tekstissä tärkeä asia, usein jopa tärkein. Vaihtelen sanoja ja sanajärjestyksiä jokaisella kierroksella. Kun olen muuttanut jotakin, luen tekstin aina alusta.

8. En printtaa juuri mitään juuri koskaan. Olen harjoitellut kyllä, sillä se saattaisi olla hyödyllistä.

9. Olen tottunut ajattelemaan työasioita – noh, aika paljon, riippumatta vuorokaudenajasta. Työajan käsite ei inspiroi minua, enkä jaksa pitää sitä pahana asiana. Ymmärrän, että jotkut ihmiset haluavat kovasti erottaa työajan vapaa-ajasta, mutta minulle aika on aina vain aikaa.

Ihminen tekee kovin monia asioita huomaamattoman automaattisesti, kun toimintaympäristö on itselle arkinen. Voisi olla hyödyllistä silloin tällöin (paitsi vaihtaa ympäristöä myös) pilkkoa tapojaan osiin ja jakaa niitä muillekin. Yhden tavallinen tapa voi tarjota toiselle korvaamattoman oivalluksen.

Palautteen voima

Tulin tosi iloiseksi yhdestä joulukortista. Se oli työkortti ja tuli Huilia päätoimittavalta Riikalta. Hän oli nähnyt sen vaivan, että oli korttiin eritellyt, mikä juuri minun jutuissani on hyvää.

Sen innostamana ajattelin itsekin opetella kertomaan kanssaihmisille, missä he ovat mielestäni erityisen hyviä. On outoa, että sellaista palautetta saa harvoin, ja kuitenkin kaikki ovat tosi hyviä jossakin.

Juuri täsmäpalaute on palautteen aatelia, siis sellainen missä sanotaan enemmänkin kuin että olet kiva tai että sulla on nätti paita. Täsmäpalaute kertoo, miksi. Siten se auttaa hahmottamaan omia vahvuuksia ja hyödyntämään niitä entistä paremmin. Se vahvistaa.

Ilman työyhteisöä elävälle kunnollisen palautteen saaminen on hyvin harvinaista. Ei tule edes sellaisia ohimeneviä käytäväkohtaamisia, joissa joku kollega sanoisi, että olipa hyvä juttu. Tai mitään muutakaan. Vaikka että onpa sulla kaunis villatakki.

En ole koskaan tavannut useimpia yhteistyökumppaneitani. Lähettelemme sähköpostia, ja lopulta lähetän tuottajalle tai toimitussihteerille tai muulle vastaavalle valmiin jutun. Useimmiten siihen vastauksena tulee kiitosviesti, ja monesti siinä sanotaan myös että juttu oli hyvä. Yleensä kiitosviestissä ei ole täsmäpalautetta, mutta pieni positiivinen sana on sekin aidosti tosi kiva asia. Vähän kuin sähköinen hymy.

Joskus juttuihin ei nimittäin tule edes kuittausviestiä. En oikein tiedä, mitä siitä pitäisi päätellä, mutta helposti päättelen, että vastaanottaja ei ollut kovin innostunut. Sitten juttu kuitenkin ilmestyy lehdessä ja voi ainakin omasta mielestäni olla ihan tai oikeinkin hyvä.

Joskus olen huomannut lehden seuraavasta numerosta, että juttuni on äänestetty edellisen lehden parhaaksi. Siitä ei ole muistettu kertoa minulle. Sekin on kiirettä, ymmärrän. Ja sitäkin, että työyhteisössä työskentelevä ei ehkä muista, että toiset tekijät eivät koskaan kuule niitä ohimeneviä sanoja työpaikan käytävällä tai toteamuksia toimituksen viikkokokouksessa.

Ehkä vältyn myös negatiiviselta palautteelta, en tiedä. En ylipäätään tiedä, kuinka paljon palautetta ihmiset antavat toisilleen työyhteisöissä ja arjessa muuten. Ehkä eivät kovin paljon.

Ajattelin nyt kuitenkin aktiivisesti yrittää muuttua tässä asiassa. Haastattelemani kasvatuksen asiantuntijat ovat kertoneet, että lasta on hyvä kasvattaa vahvistamalla hyviä toimintamalleja eikä kiinnittämällä huomiota huonoihin. Sitä voinee soveltaa myös aikuisiin.

Kallista työntekoa

Työstä tulee sivukuluja, enkä nyt tarkoita sosiaaliturvaa ja työhuonetta.

Tarkoitan vaatteita, ruokaa, vastapainoa.

Työskentelen useimmiten yksin omassa kellarityöhuoneessani, ja siinä on sellainen etu, että kukaan ei välitä siitä, mitä minulla on päälläni. Tietenkin tapaan ihmisiä haastatteluissa ja palavereissa, mutta niitä ei ole joka päivä. Pärjään halutessani mainiosti yksillä tapaamisvaatteilla.

Jos työskentelisin fiinimmässä toimistossa ihmisten ilmoilla, minulla olisi paljon suurempi paine sijoittaa vaatteisiin enemmän rahaa. Helposti menisi luullakseni sata euroa kuussa.

Kellaritoimistostani nousen yleensä kotiin syömään. Listalla on kotiruokaa, joka ei maksa paljon. Helppo on laittaakin jotakin, koska on keittiö ja tarpeita käsillä. Joskus syön ulkona, mutta se on ylimääräistä huvitusta, ei yleensä missään määrin välttämätöntä tai elämääni helpottavaa.

En usko, että jaksaisin joka päivä tehdä eväitä, jos minun pitäisi jo aamuvarhaisella olla kauniissa pukeissa leimaamassa kellokorttia. Söisin ravintola- tai valmisruokaa. Jos selviäisin neljällä eurolla päivässä, ruokaan menisi 80 euroa kuussa. Todennäköisemmin menisi ainakin sata euroa.

Entä muut kulut? ”Raskaat työt, raskaat huvit” voi olla totuudenmukainen sanonta siinä mielessä, että jos ihminen joutuu koko ajan venymään yli rajojensa tai taistelee työn merkityksettömyyden kanssa, hän kokee monesti tarvetta nollata tai kompensoida venymistään jollakin.

Nyky-yhteiskunnassa nollaus usein maksaa. Joku shoppailee hulluna, toinen hifistelee ruokien kanssa, kolmas käyttää paljon rahaa päihteisiin. Neljäs tarvitsee ehdottomasti hemmotteluhoitoja, joogasaleja ja hierontapalveluja. Viides lähtee nollaamaan maailmanympärysmatkalle.

Se maksaa.

Jos ihminen tekee itselleen hyvin sopivaa työtä, ovatko työn sivukulut silloin pienemmät? Voiko hän silloin ansaita vähemmän? Pohdimme eilen eräällä ystäväjoukolla, onko korkeakoulutetun ihmisen moraalisesti oikein suostua koulutustaan vastaavaan työhön, josta maksetaan 2200 euroa kuussa.

Jäin miettimään, kompensoiko matalaa palkkatasoa lopulta ihan oikeasti se, jos ihminen on unelmatyössään (ja jos työ on järjestetty hyvin). En nyt ajattele mitään ”kutsumusammatista ei tarvitse saada korvausta” -tyyppistä vaan ihan sitä laskennallista euromäärää, joka työn tekemisen kokonaisuudesta ruokineen ja nollaamisineen lopulta jää viivan alle.

Vastausta minulla ei ole, mutta jotakin viisasta on minusta Kaarina Davisin ajatuksessa siitä, että työn pitäisi tuoda elämänsisältöä, ei viedä sitä. Muuten se voi tulla yllättävän kalliiksi.