Parempi työrytmi

Teen tällä hetkellä töitä aamupäivät. Kaksivuotias on kotona, ja lounaan jälkeen alkaa minun vanhemmuusvuoroni. Iltapäivä on videoita, majoja, duploja ja hiekkakakkuja.

Olen huomannut, että saan yllättävän paljon tehtyä, kun tiedän ajan olevan hyvin rajallinen. Ei ole kerta kaikkiaan mahdollisuutta harhautua somen syövereihin tai katsomaan jotakin tuiki tärkeää videota. Ainakin kompaktien juttujen tekemiseen kolmen neljän tunnin työrupeama sopii todella hyvin.

Haaveksin ottavani epidemia-ajasta opiksi siinä, että osaisin vastaisuudessakin jakaa aikaani paremmin erityyppisiin tehtäviin. Kolme neljä tuntia töitä, sitten lounasta ja vaikkapa liikuntaa, sitten vielä pari tuntia töitä. Se olisi hyvä rytmi, paljon tehokkaampi ja tyydyttävämpi kuin se, että pyörii koko päivän työhuoneella, välillä epätoivoväsyneenä ja ajatukset jumissa.

Tällaisen nopean ajatuksen kirjaaminen tuntuu tärkeältä tänään, kun korona-aikaa on kohta kaksi täyttä arkiviikkoa takana. Jospa kuitenkin oppisin tästä ihmeellisestä poikkeustilasta jotain.

Vaatteita koronan aikaan

Aamulla punnitsin. Nimittäin vaatteita.

Pitäisikö laittaa heti kärkeen villahousut ja softshellit, vaikka tiedossa olisi ensin puolikas työpäivä?

Nämä(kin) ovat korona-ajan pohdintoja. Kaksivuotias on kotona, joten työt pitää hoitaa vuoroissa ja väleissä. Minä kirjoitan (tätäkin) työhuoneella kilometrin päässä kotoa. Siellä ei tarvita hienoa puvustoa, mutta jos kuitenkin…

Sen jo tiedän, että korona-aikaan tarvitaan ihan oma kapselivaatekaappinsa. Vaatteet pitää saada päälle nopeasti, koska puettavana on myös vastentahtoinen uhmaikäinen. Tärkeimmät varusteet juuri nyt ovat just ne villahousut ja softshellit, kuten myös kuoritakki ja sen alle sopiva kevytuntsikka. Lapsen kanssa on nimittäin oltava ulkona kaikki mahdollinen aika. Hän on ulkoilijasorttia ja energiaa on siinä määrin, että pienen kolmion seinät kaatuvat äkkiä (vanhempien) päälle. Ulkona ovat hiekkalaatikko, keinut, puistot, juoksureitit, pyöräilymahdollisuudet, kepit ja lätäköt. Ja kylmä, jos pitää seisoa pitkään paikallaan. Ehkä varhaiskasvattajat voisivat tässä tilanteessa paljastaa myös parhaat pukeutumisvinkkinsä?

Voisivat he toki pari muutakin vinkkiä paljastaa. Esimerkiksi sen, miten taaperon saa päiväunille, ja sen, miten parivuotiaan saa leikkimään edes hetken itsekseen. Kuulen myös mielelläni, miten uhmaikäisen saa ilman taistelua pytylle tai pukeisiin.

Noh. Toivotaan, että tässä ajassa on myös mahdollisuuksia. Takana on viikko erikoisuutta. Kenties rutiineja alkaa muodostua, ja kenties ne ovat hyviä. Pidän sitä mahdollisena.

Tänä aamuna lapsi kysyi hetken videoita katseltuaan: ”Äiti, miksi me ei tänäänkään mennä päiväkotiin?” Selitin. Sitten hän sanoi: ”Äiti, sulla on ihana mekko.”

Niin. En laittanut softshellejä, laitoin mekon. Yksi sellainen pitää olla koronakapselissakin.

Mitä opin Facebook-ryhmän ylläpitäjänä

Eräänä syysiltana seitsemän vuotta sitten kävelimme naapurin Johannan kanssa kotiin joogasta. Meillä oli tapana sillä matkalla visioida naapurustoamme paremmaksi paikaksi elää. Oli kaikenlaisia lennokkaita suunnitelmia kahvilasta lähtien. Taisimme olla molemmat aika helposti innostuvaa sorttia.

Yksi suunnitelma oli nopeasti toteutettavissa: Facebook-ryhmä. Niihin aikoihin kaupunginosaryhmiä oli vielä vähän, mutta näimme sellaisen mahdollisuudet heti. Kyllähän paikallinen liiketoimintakin vilkastuisi, jos olisi paikka, missä ilmaiseksi ilmoittaa! Muistaakseni vielä samana iltana perustin Facebookiin ryhmän nimeltä Haagan ilmoitustaulu.

Tällä hetkellä ryhmässä on vajaat 9 700 jäsentä, ja uusia tulee joka päivä. Eilen klikkasin oman nimeni kohdalla nappia ”poista ylläpito-oikeus”. Totesin, että on aika käyttää aikaa johonkin muuhun. Olen nimittäin seitsemässä vuodessa oppinut, että Facebook-ryhmän ylläpito on ihan oma taiteenlajinsa, johon uppoaa reippaasti resursseja päivittäin.

Mitä sitten olen ylläpitovuosinani oppinut? Aika paljon. Voi olla, että miettisin kaksi kertaa, jos nyt pitäisi perustaa Facebookiin kaupunginosaryhmä.

Tällaisessa ryhmässä kohtaa suuri joukko hyvin erilaisia ihmisiä: eri ikäisiä, erilaisista taustoista ja sosiaaliluokista, erilaisilla puoluekannoilla ja arvostuksilla. Kaupunginosaryhmä on tosi kaukana kuplasta. Samalla kun tämä on mahtava asia ja juuri sitä, mitä halusinkin, se aiheuttaa myös paljon konflikteja, joihin sitten ylläpitäjänä pitää ottaa kantaa. Monesti ihmiset olettavat toisten olevan itsen kanssa aika samanlaisia ja kiihtyvät, kun näin ei ole (minäkin!). En ole ihan varma, onko some-aika lisännyt ihmisten kykyä ottaa vastaan erilaisia mielipiteitä. Joskus tuntuu, että on käynyt päinvastoin.

Jos nyt pitäisi valmentaa seitsemän vuoden takaista minua ylläpitohommiin, kertoisin seuraavat asiat:

  1. Kun ryhmä kasvaa muutamista tuhansista jäsenistä vähän isommaksi, ihmiset odottavat ylläpitäjän läsnäoloa. Halutaan siis, että joku kontrolloi ja siivoaa aikuisten ihmisten keskusteluja. Vastuuta keskustelun kulusta lykätään mieluusti auktoriteetille. Tämä on ollut minulle ehkä yllättävin asia ylläpitourallani. Olin lapsellisesti ajatellut, että riittää kun hyväksyy jäseniä ja poistaa silloin tällöin kaupunginosaan liittymättömiä aloituksia.
  2. Ryhmäläiset vaativat ylläpitäjiltä helposti radikaaleja toimia, kuten jonkun itseä ärsyttävän ihmisen poistamista ryhmästä. Pitäisi myös jaella varoituksia ja selvittää riitoja yksityisviesteillä. Ylläpitäjä mielletään siis jonkinlaiseksi jääkiekkotuomariksi. Hänen on päätettävä oma linjansa näiden vaatimusten suhteen.
  3. Tosiasia, jota ei voi paeta: ylläpitäjällä on valtaa. Hänen on tarkkaan mietittävä (ja jaettava toisten ylläpitäjien kanssa), millaisin pelisäännöin ryhmää vedetään. Millaiset asiat, huomautukset ja puheenaiheet ovat aidosti sellaisia, että ne kannattaa siivota pois, mielellään heti? Tässä asiassa on oltava looginen ja kohdeltava kaikkia yhdenvertaisuusperiaatteen mukaan. Se ei ole aina helppoa. Journalistin ohjeiden tuntemisesta on ollut itselleni hyötyä, ja olen yrittänyt toimia niiden mukaan esimerkiksi kuvien julkaisun kohdalla.
  4. Jotkut ihmiset tai asiat ärsyttävät ylläpitäjää henkilökohtaisesti, mutta se ei saisi vaikuttaa delete-sormen tai kommentoinnin herkkyyteen. Ylläpitäjän ei pidä provosoitua. On hyvä muistaa, että ne keskustelut nousevat ylimmäksi, joita käydään ahkerimmin, ja tämä vaikuttaa koko ryhmän ilmapiiriin. Ylläpitäjän ei kannata sitä ainakaan huonontaa.
  5. Joskus poistoja ehkä kannattaa perustella, mutta sitä on syytä harkita tarkkaan. Jos omat perustelut ovat vahvat ja nojaavat ryhmän sääntöihin, niistä jankkaaminen julkisesti ryhmässä ei johda muuhun kuin ärsyttävään ilmapiiriin ja ajan katoamiseen päivistä (kommentteja nimittäin tulee!). Toki omaa toimintaa on aina tarkasteltava kriittisesti.
  6. Kaupunginosaryhmässä monella on tarve puida paikallisia rikoksia, esim. pyörävarkauksia, tai joitakin muita epämiellyttäviksi koettuja tapahtumia (”näin epäilyttävän näköisen miehen meidän talon edessä”). Näissä on ylläpitäjän oltava erityisen hereillä. Keskustelut räjähtävät helposti arvauksiksi, syytöksiksi ja huhujen jakamiseksi ja sisältävät monesti jopa laittomuuksia (väkivaltauhkauksia, ihmisten kuvien tai henkilökohtaisten tietojen jakamista tms.). Yhteinen kauhistelu on suosittu ajanviete, ja vaikka se ehkä lisää yhteisöllisyyttä, se monesti tapahtuu jonkun toisen kustannuksella.
  7. Rasismia, väheksyntää ja henkilökohtaisia loukkauksia kohtaa isossa ryhmässä usein. Olen joutunut monta kertaa miettimään rajaa näiden suhteen. Paras linja on täydellinen nollatoleranssi, mutta sitä valvoakseen on ensin tarkasti selvitettävä itselleen, mikä on rasismia, mikä väheksyntää. Ne kuulostavat helpoilta asioilta erottaa mutta käytännössä tämä asia on ollut se, mikä on eniten vienyt aikaa minulta ylläpitäjänä.
  8. Ylläpito on monella tavalla mielenkiintoista. Siinä oppii uutta ihmisistä. Silti homma on sikäli epäkiitollista, että ylläpitäjä saa osakseen myös uhkailua ja vähintäänkin monenlaisia vuodatuksia yksityisviestein. Minulle on kerrottu esimerkiksi, että osoitteeni kyllä tiedetään. Tämä siitä huolimatta, että olen mielestäni ollut (joskus liiankin) varovainen ja harkitseva ylläpitäjä.

Miksi kirjoitan tästä aiheesta? Tarkoitus ei ole valittaa itse valitusta vapaaehtoishommasta vaan tuoda esille metatyö, joka siihen liittyy. Siitä on minusta puhuttu toistaiseksi aika vähän, vaikka Facebook-ryhmät ovat lisääntyneet ja kasvaneet. Kun perustamme ryhmiä, ylläpidämme niitä ja toisaalta esitämme ylläpitäjille vaatimuksia, muistakaamme siis: ylläpito ei koskaan ole vain sitä, miltä se näyttää.

Freelancer vanhempainrahaviidakossa

Freelanceriuteen liittyy sellaisia pieniä yksityiskohtia, jotka tulee kunnolla selvitettyä vasta niiden osuessa kohdalle.

Korjaan: ne yrittää selvittää kunnolla vasta niiden osuessa kohdalle, sillä homma vaikuttaa viidakolta ja on sitä.

Yksi tällainen on äitiysvapaa, tai tarkemmin sanottuna freelancerin toimeentulo pikkuvauvakauden aikana.

Asia on hiukan epäselvä monelle palkansaajallekin. Kuitenkin siinä on aika paljon järjellä pääteltävää.

Palkansaaja saa äitiysvapaansa alkaessa muutaman kuukauden normipalkkaansa (riippuen työehtosopimuksesta) ja sen jälkeen Kelalta palkkaan perustuvaa äitiys- tai vanhempainrahaa. Prosenttiosuus menee niin, että 2500 euroa kuussa tienaava saa vanhempainrahaa noin 1750 euroa kuussa.

Freelancer on tässäkin tilanteessa yrittäjäasemassa riippumatta siitä, onko hänellä toiminimi. Ainakin periaatteessa.

Jos asiasta kysyy mistä tahansa, vastaus on, että freelancerin äitiysraha määräytyy hänen maksamistaan yel-maksuista. Siis siitä yrittäjäeläkkeestä, jota freelancer on (toivottavasti) maksanut itse itselleen 24,1 % jokaisesta tienaamastaan eurosta.

Siis: Jos olet maksanut yeliä vaikkapa 20 000 euron vuositulon mukaan, saat äitiysrahaa sen mukaisesti noin 1170 euroa kuussa. Selvä.

Kokemukseni on, että freelancerius on sillä tavalla vaihtelevaa, että vanhempainvapaan kaltaiset poikkeus(?)tilanteet menevät aina jotenkin vähän toisin kuin hyvää tarkoittavat neuvojat väittävät.

Käytännössä moni free joutuu muuttelemaan yel-tuloaan aina silloin tällöin, kun töitä onkin yhtäkkiä tavallista enemmän tai vähemmän. Tällöin laskeminen ei olekaan niin helppoa. Oma lukunsa on sekin, että moni maksaa jatkuvasti itselleen hyvin pientä yeliä (ja säästää ehkä muin keinoin silloin, kun se on mahdollista). Se laskee vanhempainrahat onnettomiksi, ainakin periaatteessa.

Oma tilanteeni oli se, että olin laskenut yel-työtuloni ennätyksellisen alhaiseksi vuonna 2015, kun olin hetken palkkatöissä ja asuimme osan vuodesta Pariisissa. Kun sain tietää olevani raskaana loppuvuodesta 2016, nostin kiireesti yelin oikealle tasolle (ja maksoin todella paljon suhteessa siihen, kuinka paljon töitä pystyin vaikean raskauden aikana tekemään). Äitiysrahan määrässä kun voidaan huomioida joko äitiysloman alkua edeltävä, verotuksessa vahvistettu yel-työtulo (minun tapauksessani vuodelta 2015) tai äitiysloman alkua edeltävän puolen vuoden ajalta maksettu yel, jos se on yli 20 prosenttia korkeampi kuin verotuksessa vahvistettu.

Tai näin minulle Kelalta väitettiin, kun soitin ja kysyin.

No. Yrittäjyyden ja yel-maksujen maksamisen lisäksi olin vuonna 2015 tehnyt lyhyen sijaisuuden palkkatöissä Kirkko & kaupungissa. Lopputulos: koska olin tehnyt muutaman kuukauden palkkatyötä juuri sinä vuonna, joka nyt kiinnosti Kelaa, minut laskettiin yrittäjän sijaan palkansaajaksi. Niinpä äitiyslomaa edeltäneen puolen vuoden yeliäni verrattiin – ei vuoden 2015 yeliini, kuten olin ymmärtänyt – vaan verotuksessa vahvistettuihin tuloihini vuodelta 2015. Tällä perusteella todettiin, että tuloni eivät olleet nousseet yli 20 prosenttia.

Lopputulos: hätäisesti nostettu yel-maksuni äitiysvapaata edeltäneelle puolelle vuodelle oli äitiys- ja vanhempainrahan kannalta turhaa. Saan vanhempainrahaa vuoden 2015 verotuksessa vahvistetun työtuloni mukaan. Yelistä viis, vaikka olen yrittäjä.

Ota tästä nyt sitten selvää.

Köyhyys on mutkikas juttu

Köyhyydestä kertovia juttuja seuraavat yleensä aina kommentit, joissa kerrotaan 1) miksi jutussa esitelty köyhyydestä kärsivä henkilö ei ole köyhä tai miksi hänen ei pitäisi tuntea itseään sellaiseksi ja 2) mitä jutussa haastatellun henkilön olisi pitänyt tai pitäisi yhä tehdä toisin välttääkseen köyhyyden.

Köyhyyttä kokeva joutuu tilanteeseen, jossa toiset helposti katsovat oikeudekseen ojentaa, neuvoa, ohjata, valmentaa ja kepittää häntä. Vain siksi, että hänellä syystä tai toisesta on liian vähän rahaa. Selvää näille kommentaattoreille on se, että köyhä ei saa käydä leffassa, tupakoida, matkustaa, syödä sipsejä tai pitää koiraa. Joskus vaikuttaa siltäkin, että nämä ihmiset kuvittelevat köyhyyden aiheutuvan tällaisista pikkuasioista (joihin he itse eivät tietenkään suin surminkaan ole syyllistyneet!).

Ikävä kyllä köyhyys on rakenteellinen ongelma. Tämä unohtuu yleensä kommenteista kokonaan. Tupakointi ei aiheuta köyhyyttä, eikä koira tai mikropitsan syöntikään. Tilanne yksi (joka voi olla monen tilanteen summa) aiheuttaa köyhyyden, mutta sitä seuraavat tilanteet kaksi ja kolme tyypillisesti lisäävät sitä (ja sen myötä muutakin huonovointisuutta). Monesti mitkään näistä tilanteista eivät ole niistä kärsivän ihmisen omia syitä.

Tein keväällä jutun Martin-Éric Racinesta, joka ilmoittautui, kun etsin köyhyyttä kokevista ihmisistä koostuvassa Facebook-ryhmässä toimeentulotukea saavaa haastateltavaa. Hän oli löytö, koska osasi konkretisoida köyhyyden syitä niin, että asiaa tuntemattomankin kuvittelisi ymmärtävän.

Siis seuraavasti: Ensin hän jäi työttömäksi (koska maailmanlaajuinen lama). Sitten tuli mahdottomaksi maksaa työssäkäyntiaikana otettuja velkoja (koska töitä ei ammattitaidosta ja kovasta yrityksestä huolimatta löytynyt). Koska velkojen uudelleenjärjestely oli mahdotonta, seurauksena oli maksuhäiriömerkintä. Tämän seurauksena puolestaan on lähes mahdotonta saada asuntoa, mistä syystä pitää asua liian kalliisti siellä, missä ylipäätään voi. Asumistuki ei muutenkaan kata asumisen menoja Helsingissä, mikä ajaa ihmisiä vakituisesti toimeentulotuelle. Näin rahatilanne huononee entisestään. Ammatillisia verkostoja ole varaa pitää yllä ja työn löytäminen vaikeutuu. Lisäksi moniin töihin tarvitaan Suomessa tukku lupakortteja, joita ei ole toimeentulotuella varaa hankkia. Keikkatyöt taas viivästyttävät tukien maksua niin, että vähävarainen ihminen voi niitä vastaanottamalla jäädä vaikkapa kuukaudeksi tai pariksi ilman mitään rahaa, mikä on tietenkin ihan mahdoton skenaario. Köyhyys siis lisää köyhyyttä. (Silti tätäkin juttua seuraa kommenttiketju, jossa kerrotaan, mitä haastateltavan olisi pitänyt tehdä toisin.)

Olen tosi iloinen, että tämä juttuni sai marraskuun lopussa Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen verkoston EAPN-Finin Kunnioittavasti köyhyydestä -journalistikilpailussa toisen kunniamaininnan. Raadin jäsen Eeva-Maria Grekula perusteli sitä seuraavasti:

Juttu nostaa kunnioittavasti ja asiallisella kielellä esiin köyhyyttä kokeneen ihmisen tilanteen, mutta liittää sen yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Se tuo esiin köyhyyden rakenteelliset syyt ja kuvaa sen yleisempiä vaikutuksia. Ihminen näytetään aktiivisena. Hän ei ole suostunut uhriksi.

Kilvan voitti Jani Kaaron blogikirjoitus Paraneeko köyhyys rahalla? Seuran sivuilla. Hän perustelee siinä tutkimuksin, että köyhän ongelma ratkeaisi yksinkertaisesti: antamalla tälle rahaa. Ensimmäisen kunniamaininnan sai Anu Silfverbergin Long Play -sivuääni Onko työttömiä olemassa?, jossa hän pohtii käyttämämme kielen ja yhteiskunnallisen ilmapiirin yhteyttä. Nekin kannattaa lukea!

Paljonko tekstin muokkaus vie aikaa?

Silloin tällöin joku minulle ennestään tuntematon taho kyselee editointi- tai oikolukupalveluita. Se on mahtavaa. Tärkeiden tekstien muokkauttaminen on viisas sijoitus, ja autan asiassa mielelläni.

Olen huomannut, että kyselyjä yhdistää yksi piirre. Jos toimeksiantaja ei ole tottunut editoinnin tilaaja, hän arvioi yleensä työn viemän ajan (ja siis myös hinnan) reippaasti alakanttiin. Moni myös ajattelee tarvitsevansa oikolukua kun oikeasti tarvitsee sen lisäksi editointia, siis tekstin muokkausta. Tämä on ymmärrettävää, kun näitä asioita ei työkseen pyörittele.

Paljastan siis, että tekstin muokkaus vie enemmän aikaa kuin kuvittelet. Myös ammattilaiselta, joka haluaa tehdä työnsä hyvin. Joskus jopa ajattelen, että kannattaisi kirjoituttaa koko teksti alkujaankin ammattilaisella. Prosessi voisi olla kokonaisuudessaan nopeampi ja lopputuloskin parempi.

Jokainen voi kokeilla, kuinka kauan esimerkiksi kymmenen hiukan kryptisesti kirjoitetun liuskan huolellinen lukeminen vie itseltä aikaa. Vastaus ei ole vartti. Tunti on lähempänä totuutta.

Editorin pitää lukea teksti ainakin kahdesti ja toisella kerralla miettiä tarkasti, onko jokainen virke ymmärrettävä, tarpeeksi tiivis ja kielellisesti sujuva. Samalla on pohdittava, sanooko teksti kokonaisuutena sen, mitä sen pitäisi sanoa, ja jos ei, mitä sille voi tehdä. Sitten pitää tietysti vielä tehdä tarpeelliset muokkaukset.

Erikseen on vielä oikoluku, joka tulee editointivaiheen päälle. Yleensä se vaatii kolmatta lukukertaa, koska tekstin suuriin ja pieniin linjoihin on hankala keskittyä samaan aikaan. Oikoluku tarkoittaa sitä, että pilkut ja muut pienet yksityiskohdat laitetaan paikalleen ja esimerkiksi viittaussuhteet vielä kerran tarkistetaan. Tarvittaessa siinä puututaan vielä joihinkin yksittäisiin epäloogisuuksiin, mutta pääasiassa tällaiset isommat muokkaukset kuuluvat editointivaiheeseen.

Pelkkä oikoluku riittää yleensä vain teksteihin, jotka ovat alkujaankin kirjoittamisen ammattilaisen kirjoittamia ja jonkun jo vähintään kevyesti editoimia.

Paljonko aikaa tähän kaikkeen sitten menee? Pariliuskainen tiedote vie helposti pari tuntia, kymmensivuinen teksti jo yli puoli työpäivää. Suurpiirteisesti arvioituna. Paljon riippuu tietysti tekstin lähtötasosta sekä aihepiirin monimutkaisuudesta.

Esimerkiksi lähdeluettelot lisäävät työaikaa yllättävän paljon, koska niissä on paljon pientä nippelityötä ja yksittäisiä tarkistettavia asioita (toimiiko viite, onko teoksen nimi oikein kirjoitettu, miltä sivuilta tietty artikkeli lähdeteoksesta löytyykään jne.). Usein aikaa menee siihenkin, että alkuperäiseltä kirjoittajalta pitää tarkistaa joitakin epäselväksi jääneitä yksityiskohtia.

Silti tekstin käyttäminen ammattilaisella kannattaa. Siitä tulee sujuvampi ja lähestyttävämpi, ajatus muuttuu kirkkaammaksi ja lukija saa tekstistä enemmän irti. Tekstistä tulee siis vaikutusvaltaisempi, eikä kenenkään työ valu hukkaan. Viisainta on teettää muokkaustyö kunnolla ja ajassa liikaa säästämättä. Lopputulos palkitsee kyllä.

Hypnoottinen dokumentti kangastehtaalta

Suomessa säädettiin sata vuotta sitten kahdeksantuntisesta työpäivästä lailla. 52 vuotta sitten tuli laki, joka mahdollisti vapaat lauantait.

Noina aikoina suurin osa suomalaisten käyttämistä vaatteista tehtiin kotimaassa (joskin esim. puuvillaa tuotiin Amerikasta).

Vaatteiden ompeleminen tuskin oli suuresti rikastuttavaa työtä, mutta sitä koskivat samat lait kuin muitakin töitä. Kun 1950-luvulla valmisvaatteet alkoivat vallata suomalaisten kaappeja, niiden ostajien ei tarvinnut murehtia vaatteiden tekijöiden ihmisoikeuksista. Ehkä läheisessä vaatetehtaassa oli työssä naapuri tai sukulainen.

Kävin viikonloppuna katsomassa intialaisen Rahul Jainin dokumentin Machines (traileri), joka vielä pyörii joitakin kertoja viikossa Finnkinon teattereissa.

Siitä ei ole helppo kirjoittaa.

Oikeastaan tekisi mieli olla hiljaa, ja kuitenkin sekin tuntuu väärältä.

Eihän se yllättävä ollut, tietenkään. Leffa kertoo Intian Gujaratissa sijaitsevasta tehtaasta, jossa värjätään kankaita, joita me täällä Euroopassakin vaatteissamme käytämme. Aika paljon se vain näyttää, mitä tehtaassa tapahtuu. Machines on aisteihin käyvä elokuva ja sellaisenaan erilainen kuin useimmat tietodokumentit.

***

Elokuva oli hieno ja kaunis, mutta viimeistään vartin kohdalla teki mieli kävellä ulos teatterista. Ääni oli korviahuumaava, kankaiden kiito koneissa psykedeelinen. Eikä mukana tietenkään edes ollut kuumuutta, joka näkyi vain hikipisaroina työntekijöiden vartalolla, eikä kaikkialla leijuvaa ammoniakin hajua, josta ohjaaja tässä Varietyn haastattelussa kertoo.

Jainin ohjaus ei moralisoi: tehtaan olot olivat varmasti täysin lailliset, ja sen johtajatkin voisivat katsoa kuvauksen nikottelematta. Kuitenkin oli helppo havaita, että työntekijät, joista moni oli selvästi alaikäinen, kahlasivat tehtaalla värjäyskemikaaleissa ja käsittelivät niitä paljain käsin, nukkuivat kangaspölyssä, nukahtelivat koneiden ääreen ja kantoivat isoja taakkoja hankalissa asennoissa.

Yksi työntekijöistä kertoi dokumentin loppupuolella tienaavansa kolme dollaria 12 tunnin työstä, ja koska tämä ei riitä mihinkään, hän teki perään toisen työvuoron. Tehtaan johtajan mielestä palkat olivat nykyään liian korkeat ja työntekijät sen vuoksi laiskoja.

Mihin minä näkökantoineni asetun?

***

On hienoa olla ylpeä suomalaisesta tasa-arvosta, työntekijöiden oikeuksista ja toimivasta yhteiskunnasta.

Mutta.

Machines muistutti siitä, että kulutuksemme pyörii yhä ja ehkä entistäkin enemmän sen varassa, että kaikille ei makseta lähellekään oikeudenmukaisesti, että kaikki työntekijät eivät voi järjestäytyä, että kaikkien ihmisten työturvallisuudesta ja perusihmisoikeuksista ei huolehdita.

Ja siitäkin, että esimerkiksi juuri vaatteidemme tekeminen vaatii yhä edelleen valtavan määrän ihmistyövoimaa valvomaan koneita, oikomaan kankaita, kantamaan pakkoja, sekoittamaan värejä, ompelemaan… Suomen kaltaisessa automatisoituneessa yhteiskunnassa elävän on vähän vaikea kuvitella, miten paljon ihmisiä tarvitaan kaiken tekemiseen siellä jossakin; miten vähän koneita on ja miten alkeellisia ne lopulta ovat. Suomessa kankaan syöttämisen kaltaiset täysin monotoniset tehdastyöt alkavat kaiketi olla erittäin harvinaisia.

Onko meillä siis oikeasti ylpeyden aihetta? Onko tasa-arvossamme ja hienossa yhteiskuntajärjestyksessämme kyse lopulta vain siitä, että olemme siirtäneet räikeimmät epäoikeudenmukaisuudet pois silmistämme?

Tiedetään, että vaatealalla ongelmien syvyyttä lisää se, että intialaisia kangastyöläisiä vastassa ovat valtavat monikansalliset yhtiöt, jotka ostavat materiaalinsa sieltä, mistä sen halvimmalla saa. Käytännössä vaihtoehtona on koko maailma.

Työntekijät kertovat dokumentissa, että jos tehtaalla ruvetaan järjestäytymään, pomo tapetaan. Tehtaanjohtajat kertovat avoimesti, että maksavat niin alhaista palkkaa kuin mahdollista, koska maaseudulta tulevilla työläisillä ei ole varaa valita. He haluavat töihin juuri epätoivoisimmat, jotta saavat itse pidettyä tehtaan kilpailukykyisenä. Intian kokoisessa maassa sellaisia ihmisiä riittää.

Jos järjestäytyminen onnistuisikin ja työntekijät saisivat läpi toiveensa kahdeksan tunnin työpäivästä, mitä tapahtuisi heidän töilleen? Todennäköisesti ostajayritykset siirtyisivät ostamaan niistä maista, joissa tilanne yhä on huonompi.