Vaatekytän tunnustuksia: vuosi 2016

img_1445Tämä vuosi on ollut kolmas, kun olen kirjannut ylös kaikki vaateostokseni (klik 2014, 2015). Vertailuaineistoa alkaa olla.

Haluaisin sanoa kehittyneeni ostajana, mutta enpä tiedä. Parasta on se, että olen alkanut ostaa suurimman osan vaatteistani käytettyinä, tunnistan laadun paljon entistä paremmin ja olen tarkka materiaaleista. Ostosten kokonaismäärä sen sijaan ei ole kirjausvuosieni aikana juuri muuttunut (se heittelee hiukan lähinnä alushousujen ostomäärästä riippuen).

Kierrätykseen on uskoakseni poistunut vähintään yhtä paljon vaatteita kuin olen hankkinutkin – ainakin vaatevarasto on pienentynyt.

Ohjeellinen vaatebudjettini oli jälleen tälle vuodelle 700 euroa, mutta se ylittyi yli satasella. Vaatekappaleita kertyi 25, joista 16 lasken selvästi tarpeellisiksi. On tunnustettava, että vaatteiden ostaminen on edelleen minulle jonkinlaista hupia, vaikka tämä onkin minusta järkyttävää.

Sen sijaan olen lakannut nauttimasta uusia vaatteita myyvistä kaupoista. Niissä laaduttomuus, tuotannon epäeettisyys ja näistä seuraava (tai näitä edeltävä) välinpitämättömyys pistävät liikaa silmään.

Minua kiinnostaa kirpputorien yllätyksellisyys ja niistä löytyvien vaatteiden tarinallisuus. Kotimainen tuotanto puolestaan innostaa eettisyysaspektin ja suomalaisen työn tukemisen vuoksi. Tänä vuonna löysin ilokseni Seinäjoella valmistetut Janita-talvikengät, jotka olivat verrokkeja kalliimmat mutta ominaisuuksiltaan verrattomat (pitävät pohjat, lämmin vuori, silti hauska ulkonäkö: ne ovat punaiset!).

Lisäksi joitakin yksittäisiä huomioita tältä vaatevuodelta:

:: Pariisissa kannattaa panostaa käytettyihin vaatteisiin. Valtavasta second hand -tarjonnasta löytää suuressa muotikaupungissa laadukkaita vaatteita huokeasti paljon helpommin kuin vaikkapa Helsingissä. Vuoden parhaita löytöjä olivat Majestic Filatures -poolo Emmaukselta (6,50 e, nytkin päällä) ja melkein iskemätön Maxmaran kesämekko (15 e) Bis Boutique Solidairesta.

:: Vaatepäivityksiä pitää tehdä. En ole ostanut kenkiä ainakaan niinä parina vuonna, joina olen kirjannut vaateostokseni – ja harvoin sitä ennenkin. Tänä vuonna ostin kolmet kengät, joista kahdet selvään tarpeeseen: kunnolliset talvikengät ja matalat avokkaat, joista kumpiakaan minulla ei ollut. Päivityksenä jouduin ostamaan myös rintaliivejä (pakko-ostos, joka ei tunnu koskaan onnistuvan) ja alushousuja hiutuneiden tilalle sekä samasta syystä uuden uimapuvun, parit leggingsit ja aluspaidan.

:: Ihminen tarvitsee hautajaisvaatteet. Minulla ei ollut sellaisia, mutta Kierrätyskeskus pelasti tarjoamalla mustan, villakankaisen vintagemekon kympillä. Mekon seuraksi sieltä löytyi kaunislinjainen musta vintagejakku. Yhteensä 19 euroa. Ei paha hinta eikä ympäristökuormitus harvoin käytetyistä vaatteista.

:: Kenkiin kannattaa panostaa. Kävelen paljon, ja hyvistä kengistä on tähän mennessä aina ollut pitkäaikaista iloa. Useat kenkäparini ovat yli 10 vuotta vanhoja.

:: Edelleenkään en ole kovin taitava ostamaan ikuisia vaatteita. Siksi minua helpottaa se, että voin ostaa kivan kesäpaidan käytettynä eurolla, käyttää sitä kesän ja olla ehkä siihen täysin kyllästynyt seuraavana ja siis kierrättää eteenpäin. Tänä vuonna sesonkipaidan virkaa toimitti ohut, korallinvärinen puuvillapaita merkkiä H&M. Ostin sen jo aiemmin luotettavaksi todetulta Oriveden kirppikseltä eurolla. Silti: tämä ei ole ihannetapani toimia.

:: Kierrätyskeskuksen ilmaislaari on ihmepaikka. Sieltä löytyy paljon mitättömiä rättejä, mutta joukossa on laadun tunnistavalle paljon mielenkiintoista, kuten pikkuviallisia, hyväkankaisia vintagevaatteita. Löysin Nihtisillan ilmaislaarista syyskesällä Yves Saint Laurentin villakankaisen kaksirivisen jakun. (Sellaiset maksavat uutena yli tonnin.) Se oli hartioista sopiva mutta oudon leveähihainen, ja vuori oli osin repeytynyt. Paikallinen vaatturi kavensi hihat ja uusi osan vuorista satasella. Toivoakseni sain ikuisen jakun.

:: Olisin säästänyt tänä vuonna helposti 44 euroa jättämällä ostamatta sellaiset heräteostokset, joita en ole käyttänyt tosi paljon. Silti: kaikkia olen käyttänyt, ja kaikki olivat second handia. Lisäksi 100 euroa olisi säästynyt, jos olisin jättänyt YSL-jakun ilmaislaariin – en todellakaan olisi ostanut sitä uutena. On myönnettävä, että nykyään kummallisesti hinnoitellut laatuvaatteet ovat heikkouteni.

Koko totuus – vaateostokseni 2016

  • leggingsit, Muji 12,50 e
  • Etam-t-paita, La Fripe Rue St Maur 2 e (second hand)
  • Majestic filatures -poolo, Emmaus 6,50 e (second hand)
  • silkki-kashmir-yömekko, Emmaus 12,50 (second hand)
  • silkkipaita Miikan julkkareihin, Emmaus 12,50 (second hand)
  • sukat, Monoprix 6,90 e
  • ja 8. rintsikat Calvin Klein x 2, Stocka 103 e
  • Korjaustyö: Wonders-kävelykenkien pohjaaminen, suutari Rue Roquette 18 e
  • La Botte Gardiane -avokkaat, 160 e (kuvassa)
  • ja 11. Majestic Filatures -pellavahuivi x 2, Emmaus 31 e (secondhand)
  • Maxmara-mekko, Bis Boutique Solidaire 15 e (secondhand)
  • H&M-paita, Oriveden kirppis 1 e (secondhand)
  • rintsikat, KappAhl 20 e
  • Marimekko-villaliivi, Kierrätyskeskus 5 e (secondhand)
  • jakku hautajaismekon päälle, Kierrätyskeskus 9 e (secondhand)
  • Kurt Kellerman -villamekko hautajaisiin, Kierrätyskeskus 10 e (secondhand)
  • mustat herrainkengät, Kierrätyskeskus 6 e (secondhand)
  • Korjaustyö: YSL-jakun hihojen kavennus ja vuorin uusiminen, Vaatturi Niko Pelkonen 100 e
  • Korjaustyö: Wonders-nilkkurien täydellinen korjaus, Haagan suutari 35 e
  • silkkivilla-aluspaita, Stocka 21,90 e
  • Janita-kengät, Kenkämarski 198 e
  • 21.–23. 3 x alushousut, Kappahl 13 e
  • silkki-villaleggingsit, Sokos 19,90 e
  • uimapuku, Ellos 35 e
    _____________
    Yhteensä 25 vaatetta, kolme korjaustyötä ja 853,70 e
Mainokset

Parhaat vaatteeni: Vilja-neuletakki

Mukava_vilja

  • Merkki: Muka va
  • Materiaali: 85 % villaa & 15 % silkkiä
  • Suunniteltu ja valmistettu Suomessa. Muka van villa-silkki-tuotteet valmistaa langasta valmiiksi tuotteeksi asti Tamsilk Kangasalla.
  • Ostettu: tammikuussa 2014 (käyttöikä tällä hetkellä: 2 vuotta 4 kuukautta)
  • Ostohinta: 189 euroa
  • Hinta per käyttökerta tähän mennessä: noin 44 senttiä

Ennen Vilja-neuletakin ostamista minulla oli kaapissani useita tummia neuletakkeja mutta ei yhtään täydellistä. Pian tämän neuleen ostettuani luovuin niistä kaikista. Vilja korvasi kaikki puolihyvät, niin villaiset kuin puuvillaiset.

Kyseessä on tamperelaisen Muka van malliston kestotuote, johon ihastuin heti. Se on ohut mutta lämmin ja siinä on himmeä silkin hohto. Sen voi laittaa päälle asialliseen tapaamiseen, jopa puolihienoihin juhliin, mutta siinä voi rötvätä kotonakin. Se on siisti mutta ei jäykkä, malliltaan jännittävä mutta kuitenkin tarpeeksi klassinen. Siinä on taskut, joissa kulkee nenäliina tai hiuslenkki, ja lepakkomaisen hihan jatkeena hyvin kapea hiha, mistä erityisesti pidän. Mallissa on juju, kuten Muka van muissakin vaatteissa. Vilja on yhden koon takki, joten se näyttänee vähän erilaiselta eri kokoisilla. Minä olen 180-senttinen, ja takki ulottuu puoleen reiteen.

Tämä neule on ollut ostohetkestä asti kaapissani vuoden ympäri, koska se sopii ohuutensa puolesta myös kesään ja kulkee helposti kassissa varalämmikkeenä. Siksi sille on kertynyt valtava määrä käyttökertoja; uskaltaisin arvioida, että se on ollut päälläni tai vähintäänkin kassissa varavaatteena puolet siitä ajasta, kun olen sen omistanut.

Oma Viljani on musta, mikä on sen hyvä ja huono puoli. Se sopii kaikkeen. Toisaalta pitkässä, syvän mustassa neuletakissa olo on välillä kuin haamulla. Värivaihtoehtojakin kyllä olisi: mustavalkoraidallinen ja meleerattu harmaa (Idalla päällä tässä).

Olen tosi ilahtunut siitä, että tämä neuletakki on kestänyt kahden ja puolen vuoden aktiivikäytön niin hyvin. En nimittäin tiedä, miten sen korvaisin! Olen pessyt sen vain pari kertaa, sillä tuulettaminen on hyvin riittänyt hoidoksi.

Neulepinta ei ole muutamassa vuodessa nukkaantunut lainkaan, mikä kertoo loistavasta materiaalista. Se hohtaa yhä kuten uutena. Saumat ovat tiheää ommelta ja ovat nekin kestäneet tähän asti moitteetta.

Muutaman pienen reiän olen paikannut takin eri puolilta parin vuoden aikana. Kahden vuoden käytön jälkeen hihansuut alkoivat rispaantua, joten taannoin tein hiukan ylipitkiin hihoihin pienet ylimääräiset käänteet ja sain näin epäsiistit kohdat piiloon. Korjauksia ei huomaa, joten takki on entisellään. Voin edelleen käyttää sitä missä tahansa.

Tämä on todellinen luottovaate, jonka perusteella olen aika paljon ihastunut Muka vaan merkkinä. Ainoa harmistus on se, että näitä vaatteita ei ole ihan helppo käydä sovittamassa – niitä ei nimittäin myydä ihan missä tahansa. Tampereella kannattaa käydä Super Mukava -kaupassa, ja Helsingissä ainakin Nudgessa on jotakin.

Vaate voi näyttää kaupan rekissä tai ensimmäisellä käyttökerralla vaikka kuinka ihanalta, mutta minua kiinnostaa se, miten se palvelee vuosien käytössä. Tämä arvio on Parhaat vaatteeni -sarjan ensimmäinen osa. Miksi vaatteita ei voisi arvioida yhtä hyvin kuin kirjoja tai teknisiä vempeleitäkin?

Sellainen on pariisitar

IMG_4705

Maailman tyylikkäimmät naiset. Olen kuullut monta kertaa, että he ovat Pariisissa. Oli mennyt yhdeksän päivää täällä ja olin ostanut huulipunan, kun japanilainen nainen pysäytti minut trendikkään kaupan kulmalla, kysyi saavatko he (mukana oli mies ja kamera) ottaa kuvan, he kuvaavat japanilaiseen Fudge-lehteen.

Hämmennyin, ajattelin hämänneeni jostakin kulmasta (he suhtautuivat minuun kuin olisin tyylikäs pariisitar), olin kirkkaanpunaisissa huulissa ensimmäistä päivää, epävarmana mutta onnellisena, kirpputoritrenssissä. Tietenkin annoin luvan kuvata – eihän tällaisia sattumuksia tule vastaan kuin jonakin kummallistunnelmaisena päivänä Pariisissa – ja he kuvasivat, kysyivät mistä mikäkin vaatteeni on peräisin, pyysivät kirjoittamaan vaatebrändejä paperille. Se tuntui absurdilta.

Ajattelin kuvaa jonka vieressä lukisi tärkeimmät ominaisuuteni: Trenssi Luhta (vintage), Farkut Nudie, Kengät Wonders, paita 2or+ByYat. En tiedä ilmestyikö se koskaan.

***

Pariisissa jotkut ihmisistä ovat kuin taideteoksia. Juuri nyt istun kahvilan terassilla 11. kaupunginosassa ja kun katsahdan ympärilleni, näen pienen naisen joka on konservatiivisesti pukeutunut mutta kultakenkäinen; tuon toisen joka työntää pitsimekossa lastenrattaita; tuon kolmannen jonka mummomokkasiinien sisältä nousee nilkkaan tatuoitu vihreä köynnös, joka jatkaa matkaansa revittyjen farkkujen lahkeesta sisään.

Vaatteita on kaikkialla. Reittini ovat täynnä vaatekauppoja joiden näyteikkunat ovat pastellisia ja herkkiä, kuviotakkisia ja istuvamekkoisia, ja vielä kuukausi sitten ne kaikki kirkuivat alennusmyyntejä. Monta kertaa löysin itseni pohtimasta mahdollista ostettavaa. Kuviollinen paita? Kirkasvärinen paita? Ranskassa valmistetut kengät? Tarpeista en tiedä, mutta ne piristäisivät… (Tämä ostamisen ja piristymisen oletettu suhde, en ymmärrä sitä.)

En ole ostanut täällä oloni aikana juuri mitään (= hattu, vyö ja huivi), mutta viimeisen viikon aikana olen antanut itselleni kahdesti periksi: olen ostanut kaksi kirpputorivaatetta, t-paidan ja poolopaidan, joista ensimmäinen oli todennäköisesti kahden euron hintainen virhe. Tänään löysin Emmauksesta Euroopassa valmistetun puuvilla-kashmirpoolon, joka tuntui ihanalta päällä; tulin iloiseksi; kotona googlaus paljasti, että merkki on ilmeisen laatuorientoitunut ja hintavakin (minä maksoin 6,50 e). Tulin iloisemmaksi. Miksi alkuperäishinta vaikuttaa ilooni?

Ostoksista huolimatta on edelleen todettava, että minulla on tarpeeksi vaatteita, oli ennen kahta uutta paitaakin.

***

Tarpeeksi = 47 kappaletta. Laskin eräänä päivänä kaiken, mitä minulla on mukanani Pariisissa (ulkovaatteet ja urheiluvaatteet ovat luvussa mukana). Ostamieni paitojen vuoksi summa nousee 49:ään, ja se on enemmän kuin tarpeeksi vaikka mahtuu mainiosti matkalaukkuun.

Vaatteista seitsemän on tarkoitettu kotihengailuun tai yövaatteiksi. Pidin lukua ensin isona, mutta oikeastaan yö ja kotihengailu vievät aika ison osan vuorokaudesta. On lopulta aika yllättävää, että selviän niinkin vähäisellä määrällä! Kotivaatteiden kuningatar on toissa vuonna Uffilta löytämäni Marimekon villamekko vuodelta x: pitkät hihat, korkea avattava kaulus, pitkä helma. Se pelastaa kylmältä yöllä ja päivällä, sitä ei oikeastaan tarvitse pestä, sen voi vetäistä yövaatteiden päälle lähtiessään boulangerieen hakemaan tuoretta leipää.

Vain yksi Pariisiin tuomani vaate on sellainen, jota olen käyttänyt niin vähän, että se olisi joutanut jäämään kotiin (Nanson musta hame, joka klassisuudestaan huolimatta ei löydä paikkaansa asujeni osana). Silkkimekko ja silkkitoppi ovat toistaiseksi makailleet käyttämättöminä, mutta se on talven syytä. Korolliset avokkaat uhkaavat olla turhuus myös, mutta tämä jää nähtäväksi. Otin ne mukaan testimielessä. Pari vuotta sitten yritin muuttua korkokulkijaksi. Seurauksena oli kauniita ja laadukkaita korkokenkiä, jotka kuitenkin ovat viettäneet aikaa kaapissa paljon enemmän kuin jalassani.

Ei minusta tullut leijailevaa korkokenkähenkilöä enkä oikein usko että Pariisi muuttaa asiaa. Haluan kävellä pitkiä matkoja (varsinkin täällä haluan!), haluan päästä juoksemaan tarvittaessa pakoon, en ole tottunut korkoihin enkä oikeastaan halua lisää pituuttakaan. Mitä tehdä vähäkäyttöisille laatukorkokengille?

***

Maailman tyylikkäimmät naiset eivät usko heitä, jotka väittävät tietävänsä, mikä kullekin sopii tai mitä kenenkin kuuluisi pukea päälleen. Sen asenteen haluaisin oppia. Ei naisen ole pakko käyttää korkokenkiä vaikka mikä tyyliguru niin sanoisi. Ei tarvitse olla valkoista kauluspaitaa eikä helmikoruja. Tyylikkäät ovat heitä, jotka laittavat kummalliset kultakengät koska haluavat, heitä jotka antavat tukkansa harmaantua koska se harmaantuu, heitä jotka pukeutuvat väriin vaikka ovat yli seitsemänkymppisiä. Heitä jotka tekevät mitä haluavat!

Tyylikkäät ovat myös niitä naisia jotka hitaasti vaappuvat vanhoilla kotikulmillamme kymmenennessä kaupunginosassa, värikkäissä Saharan eteläpuolisissa vaatteissaan, kiiltävissä sandaaleissaan, päähän käärittynä jotakin turbaanintapaista. Heidän askeleensa, hidas ja tilava.

Ja ne nuoret naiset jotka fuusioivat edellisiä, huulet punaisiksi maalattuina matkustavat turbaaneissaan metrossa, kapeissa hameissa ja koroissa ja loputtomissa rannekilluttimissa. Voisin tuijottaa heitä kauan.

Tyylikkäitä ovat ne jotka ovat itsensä näköisiä eivätkä toisten, jotka ostavat ihmeellisen pulskan nudenvärisen karvatakin koska rakastavat sitä (tällainen karvatakkinainen meni juuri ohitseni kolmen pienen lapsen kanssa). Ehkä pariisittarien tyylikkyys on itsevarmuudessa. He voivat huoletta pukea mitä huvittaa ja japanilaiset muotitoimittajat pysäyttävät heidät ihastuneina: ”Saanko ottaa kuvan?”

Isoäidin vaatekaappi

Tämä essee on aiemmin julkaistu syksyn 2015 Huili-lehden Vaateliitteessä. Sen myötä toivotan sinulle, joka luet, merkityksellistä joulua!

 

Kaksi vuotta sitten kyllästyin. Vaatekaappini oli niin täynnä, että viikkaaminen alkoi tuntua turhalta. Halpaketjusta ostettu trikoopaita jäi mytyksi, vaikka sitä yritti miten taitella.

Yhtenä päivänä tyhjensin koko kaapin. Kävin vaatteeni läpi yksi kerrallaan ja arvioin, mitkä niistä tuntuivat ihan oikeasti omilta. Sellaisilta, joilla oli minulle edes jotakin merkitystä.

Kierrätykseen tarkoitetuista säkeistä kasvoi vuori. Se piilotti sisälleen vaatekappaleita, joita oli käytetty vähän mutta jotka jo näyttivät epämääräisesti huonoilta. Oli loputtomasti kiertäviä saumoja, käsiin hajoavaa trikoota ja väsähtänyttä viskoosia, vaikka olin jo vuosia aiemmin lopettanut tekokuitujen ostamisen lähes tyystin. Suuri osa vaatteista kelpasi enää energiaksi.

En ollut ongelmani kanssa yksin. Internet pullisteli kohtalotovereita. Jäin pohtimaan, mitä vaatesuhteellemme oikein oli tapahtunut. Miten olin päätynyt päästämään kaappiini vaatteita, joita kuvailisin lähinnä räteiksi? Päätin kurkistaa äitini ja isoäitini vaatekaappeihin vastausten toivossa.

***

Kotiliesi1940

Kotiliesi opasti vaatepisteiden käyttämiseen vuonna 1940.

94-vuotiaan isoäitini vaatekaappi pursuaa, mutta se johtuu eri asiasta kuin minulla: hänellä on vaatteita kymmeneltä vuosikymmeneltä.

Isoäitini, maatalon tyttö, hemmotteli nuorena itseään ostamalla kankaan ja ompelemalla siitä puvun. Hän säästi jokaisesta talousrahasta hiukan kretonkiin. Jopa sodan aikana, kun vaatteet olivat kortilla, hänellä oli varaa ostaa tiskin alta kukallinen puuvillasatiinikangas. Illan hämärässä hän ompeli siitä itselleen kimonohihaisen aamutakin. Mitä luksusta se oli!

Yli 70 vuotta myöhemmin etsin takkia mummolan ullakolta. Löydän yhden aamutakin, mutta se näyttää ensivilkaisulla uudelta. Vasta tutkittuani takkia tarkemmin huomaan, että siinä on repeytymiä vähän joka puolella.

”Tuo se on”, isoäitini varmistaa.

Hivelen kangasta ymmyrkäisenä. Se ehkä maksoi säännöstelyn aikana omaisuuden, mutta toisaalta: sillä on ollut kymmeniä käyttövuosia. Se on yhä kunnossa, vaikka juuri tämä kangas ei edes ollut mitenkään erityisen hyvälaatuinen.

Isoäiti mietti ostamiensa kankaiden laatua vain sen verran kuin silloin oli tapana. Nykynäkökulmasta sekin on aika paljon. Jopa Yhdyspankin mainos vuodelta 1959 neuvoi naisia erottamaan hyvän villakankaan huonosta, jotta he saisivat rahoilleen vastinetta.

Isoäitini osaa yhä näppituntumalla sanoa, tuleeko kangas kestämään. Voisinpa sanoa itsestäni samaa.

***

Muotisorja3-71

Muotisorja-lehdessä oli vuonna 1971 ”rohkeita naisia”.

Suosikki-lehti oli äitini, 1970-luvun alun teinin, tyyliraamattu. Hän matki iskelmälaulaja Kristiina Hautalan linjakasta tyyliä niin hyvin kuin osasi. Ostoksille hän lähti äidin ja siskon kanssa autolla, peräti 70 kilometrin päähän kotoa isompaan kaupunkiin.

”Huokeissa vaatteissa ei ole huono omatunto vaikka niitä hankkisi useitakin”, julisti Muotisorja-lehden pääkirjoitus vuonna 1971. Sellaisessa maailmassa elettiin, vihdoin!

Äiti osti uutta joulu- ja kevätjuhliin: punaiset farkut, niin kuin Dannylla oli, ja viininpuna-ruskean neuletakin, jota hän käytti raitaisen marimekon kanssa.

Sama neuletakki roikkuu nyt minun naulakossani. Se on tehty Turussa ja on täyttä akryyliä, mutta ikä näkyy siinä yhtä vähän kuin Beatlesin Let It Be -albumissa. Vielä 70-luvulla laadusta ei tingitty tekokuidussakaan.

***

”Meillä on täällä ollut tapana käyttää hillittyjä värejä”, huomautti ison yrityksen toimitusjohtaja markkinointipäällikkönä aloittaneelle äidilleni 1980-luvun puolivälissä. Äiti oli pukeutunut villakankaiseen jakkupukuun. Punaiseen.

1970–1980-lukujen vaihteessa äidin vaatekaappi oli muuttunut täysin. Sen tarkoitus oli ilmentää aikuisuutta: hän oli mennyt naimisiin ja työelämään, minä olin syntynyt.

Helsinkiin muuttanut äitini ei voinut ajatellakaan sellaisia pukineita, joita hänen äitinsä tai anoppinsa maalla käyttivät. Hän halusi olla uskottava uranainen, ja uusi identiteetti vaati ennen kaikkea oikean asun. Se piti hankkia oikeanlaisesta ostospaikasta, sellaisesta, joka myi vain laatua. Eikä se mitä ilmeisimmin ollut punainen.

Äiti selasi ryhdikkäitä villajakkuja Helsingin keskustan pienissä putiikeissa ja korrenkevyitä silkkipaitoja Stockmannilla. Hän kävi pukeutumisneuvojalla ja värianalyysissä. Sen jälkeen hän pukeutui pitkään persikanvärisesti.

1990-luvulla äiti vei minua ja siskoani shoppailumatkoille. Hennes & Mauritz, tuo ruotsalainen kultakaivos, oli suurkaupunkien tärkein nähtävyys. Sitä ei Suomessa ollut. Ostin punaisen farkkumekon Tukholmasta ja kukalliset hippifarkut Lontoosta.

Vaatteet olivat yhä huolettomampia ja yhä edullisempia. Materiaali tai valmistusmaa eivät olleet tärkeitä; tärkeää oli shoppailun mahdollistama yhdessäolo. 90-luvun uraperheessä se oli harvinaista.

Ostamisesta oli tullut rentoutumista.

***

Kotiliesi1960

Vuonna 1960 Kotiliesi opasti, miten miesten paidasta taiotaan pusero pienokaiselle.

Aikuistuin kuitenkin toisenlaiseen maailmaan. Lukion englannintunneilla opin termit greenhouse effect, climate change ja globalization.

Samaan aikaan vaatealan kannattavuutta parannettiin viemällä tuotanto maailman halvimpiin maihin. Niissä saattoi teettää paljon ja nopeasti. Siinä missä isoäidilleni oli helpointa saada vaatteita ompelemalla itse, minä olin tilanteessa, jossa arkisimmatkin vaatteeni kokosi lapsen ikäinen ompelija jossain hyvin kaukana, orjapalkalla. Mutta se oli halpaa.

Vuonna 1997 Hennes & Mauritz tuli Suomeen, ja muut pikamuotiketjut seurasivat. Äidin villajakkupuvut muuttivat lapsuudenkotini kellariin. Nyt hänen vaatteidensa niskalapuissa saattoi lukea samanlaisia taikasanoja kuin minun: Global, Jackpot, Filippa K. Made in China.

Länsimainen maailma yksilöllistyi, mutta vaatteet yhtenäistyivät.

***

Talvella 2015 vaatteistani on jäljellä enää parhaat. Nyt järjestän isoäitini vaatekaappia. Vastaan tulee aarteita: hänen ensimmäiset korkokenkänsä 30-luvun lopusta, lapselle neulottu paita 50-luvulta, alusmekko keinokuitujen ensi vuosikymmeniltä. Isoäiti vahtii vieressä. Mitään ei saa heittää pois, ei edes kierrätykseen.

”Voi tulla sota, ja sitten niitä tarvitaan”, hän muistuttaa.

Kasaan vaatteita jätesäkkeihin, taas kasvaa vuori. Sitten löydän vaalean talvitakin, täyttä villaa, Made in Finland. Se näyttää iskemättömältä.

Laitan sen päälleni, ja minusta tulee pariisitar.

Käytän isoäitini takkia koko talven, ja joka kerta sen pukiessani tunnen oloni kauniiksi. Siihen kiteytyy jotakin, josta haluan pitää kiinni: huolellisen työn arvostusta ja isoäitini kuiskauksia. Takki on jälki, jonka jätän mieluusti itsestäni seuraaville sukupolville. Näin minä kulutin.

Viimein tajuan, mistä oikeastaan on kysymys. Siitä, että haluan olla jokaisesta vaatteestani ylpeä, yhtä ylpeä kuin isoäitini ompelemastaan aamutakista.

Onko se liikaa toivottu?

16 vaatetta ja joitakin pieniä tarinoita

Tultuani Pariisiin sitä kesti kuukauden verran: rehellistä ostohimoa. Puhuttelevia vaatteita näkyi joka puolella. Kaupunki oli hurmaava ja vaatteet näyteikkunoissa kuin veistoksia.

Olisinpa minäkin veistos, värikkäämpi kuin olenkaan, mielikuvituksellisempi, vähemmän varovainen, tilaa ottavampi, rohkeampi! Jos ostaisin leveän turkoosin tyllihameen tai nahkahousut, minusta tulisi uusi minä.

***

Viime vuonna tein ensimmäistä kertaa vaatebudjetin, jonka ansiosta olin vuoden lopussa hyvin kärryillä ostotavoistani. Tänä vuonna päätin käyttää vaatteisiin korkeintaan 700 euroa. Halusin oppia itsestäni jotakin uutta. Harjoitella. Edellisvuoden perusteella tiesin, että vaateostoksia tavalliseen tapaani punnitsemalla ja eettisyyttä painottamalla päädyn noin tonnin kuluttamiseen vuodessa.

Nyt on joulukuun 23. päivä, ja olen kuluttanut tämän vuoden aikana vaatteisiin 539 euroa ja 40 senttiä. En tunne erityistä himoa kuluttaa budjetissa jäljellä olevaa 160 euroa joulunjälkeisissä alennusmyynneissä.

Vuoden aikana on nimittäin tapahtunut seuraavaa: En enää tiedä, miksi ostaisin. Entiseen asiaintilaan verrattuna minun ei tee lainkaan mieli ostaa vaatteita. Default-ajatukseni on, että ne eivät sovi kaappiini. Että ne lisäävät stressiä.

Olen ostanut vuoden aikana 16 vaatetta ja lisäksi joitakin alusvaatteita ja sukkia. Näistä vaatteista kahdeksan oli huolella suunniteltuja ostoksia: farkut, alustoppeja, tarpeellisia sukkahousuja ja sen sellaista.

Heräteostoksissa on kuitenkin jotakin, mitä suunnitellut hankinnat väistävät: tunne, tarina, muisto.

***

Pimeänä vuodenaikana suomalaisessa lähiössä kietoudun usein passiivisuuteen, jossa en saa tehdyksi mitään. Viime talvena, eräänä tällaisena viheliäisenä hetkenä, päätin lähteä Espoon Kierrätyskeskukseen. Se on korkea tila jossa on paljon valoa ja ihmeellisiä tavaroita.

Tielleni sattui kynähame, joka kutkutti mielikuvitustani: sen pesulapussa kerrottiin, että se on jonkin minulle tuntemattoman ranskalaismerkin talvimallistosta 1997–1998 (ajalta, jolloin vielä oli yksi talvimallisto!). Hame oli tummansinistä, teksturoitua tekokuitua, napakka ja joustava. Ikä ei näyttänyt sitä kuluttaneen. Mieleeni hyökyivät välittömästi vuoden 1998 hennavärini, sunnuntai-iltapäivän viaton nuorisosarja, poikien huolettoman näköinen huolellinen keskijakaus ja loputtomille lenkeille kiertynyt puhelinlanka, luurin kuumuus korvaa vasten kun ääriltään sumeassa puhelussa ratkottiin senhetkisiä ihastuksia ja pahastuksia.

Hame maksoi kolme euroa. Ostin sen.

Se oli kireä kuin makkarankuori ja ilmiselvä virheostos, mutta kolme euroa ei ollut kova hinta lyhyestä paluusta 90-luvulle.

***

Kesällä olin haastattelureissulla Tampereella, päivä oli varovaisesti aurinkoinen ja viikonloppulaukkuni hihna hankasi hartiaa. Olin varannut ylimääräistä aikaa ja katsonut asemalta reitin Super Mukava -kauppaan. (Jos minun pitäisi pukeutua ainoastaan yhden merkin vaatteisiin, se olisi varmaankin juuri Muka va. Ne ovat laadukkaita ja klassisia mutta niissä on aina juju.) Sieltä ei löytynyt mitään, mutta vieressä sijaitsevan OMB:n rekillä roikkui Riivarin tummansininen kesäpaita, silkkiä ja puuvillaa, tarjouksessa 69 euroa. Ei hihoja, napitus, terävät kaulukset; herratyylissä oli jotakin sellaista, joka sai sydämeni lyömään nopeammin. Särmää!

Hetken mielijohteesta ostetusta paidasta tuli kesän suosikki ja tyylin kulmakivi.

***

Sitten: kirpputorit. Helsingin seudulla väsyn niihin helposti, sillä useimmat itsepalvelukirpputorit ovat luotaantyöntäviä sotkupesiä. Mutta mökkireissun mausteena on aina Pälkäneen helluntailaisten kirpputori. Siellä vaatteet roikkuvat siististi rekeillä ja tunnelma on hiljainen ja koskematon. Juuri sellaisesta paikasta voi löytää aarteita! Se, minkä pitäisi olla kallista, on halpaa.

Ja siinä ne olivat, silmieni korkeudella, kaksi kauniisti laskeutuvaa toppia, joiden kankaan himmeästä välkkeestä arvasin heti, että ne ovat silkkiä. Kolme euroa kappale, luonnonvalkoinen ja vaalean violetti toppi. En voinut jättää kumpaakaan kauppaan, vaikka selvää oli, että yhdelläkin olisin pärjännyt.

Vaaleammasta topista tuli toimistopäivien vakiovaate, siisti, lämmin ja viileä, unelmankevyt päällä.

Orivedellä helluntailaisten kirpputori puolestaan on Etelä-Pohjanmaalle suuntaavien mummolamatkojeni vakiopysähdyspaikka. Se on kaupungin pienen oriaukion laidalla, sympaattisen Café Herkkuhetken rakennuksessa. (Orivedellä pysähtyessäni yritän olla huomaamatta pitkää S-Marketin parakkia, joka heittää varjonsa sekä aukion että kahvilan ylle.) Vaatteissa on paljon laadukkaita yksilöitä, sellaisia jotka jossakin muualla ylennettäisiin vintageksi, ja ne on lajiteltu niin huolellisesti siisteihin pinoihin ja säännöllisille rekeille, että minun oli kerran kysyttävä myyjärouvalta kassalla, silittävätkö he ne. (Hän pahoitteli, että siihen ei ole mahdollisuutta. Päättelin, että orivetiset ovat hyviä lahjoittajia.) Tällä kertaa selasin takkeja sinisen trenssin toivossa. Olin haaveillut sellaisesta pitkään; olin kyllästynyt kahteen mustaan kevättakkiini ja luopunutkin toisesta.

Ja siinä se oli, kuin minulle tehty trenssi, Made by Luhta. Täydellinen sininen, moitteeton kunto, tehty Suomessa joskus tekstiiliteollisuuden valoisampina päivinä, kun polyesterkin vielä oli laadukasta. Nyt trenssi on mukana Pariisissa ja keväisessä joulukelissä päällä joka päivä. Se näyttää upealta ruskean karvakaulaliinani kanssa, kuvittelen olevani samanaikaisesti chic ja Maija Poppanen ja otan muutaman hypähtävän askeleen…

Kirpputoriostokset eivät toki aina – usein! – ole yhtä onnistuneita, mutta kohtaamisia ja tarinoita niistä ei useinkaan puutu. Oliivinvärisen englantilaisen merinovillapaidan ostin kotikaupunginosani ostarikirppikseltä vain siitä ilosta, että sitä myyvällä naisella oli rekki täynnä laatuvaatteita, kestäviä ja hyvin pidettyjä. Halusin palkita hänet. Kirpputorilla ei ollut juuri ketään, eivätkä ne vähätkään asiakkaat tuntuneet ymmärtävän, että kaikista kymmenestä kojusta tämä yksi oli ainoa, jota kannatti katsoa tarkemmin.

Näin heti, että villapaita oli minulle pieni ja vääränvärinen, eikä asianlaita muuttunut kangasta silittelemällä ja myyjän kanssa puhelemalla. Arvostin kuitenkin sitä, että paita oli tehty Englannissa, se oli myyjän sisaren vanha ja huolella vaalima, 70-luvun niukkaa designia; näin mustaksi rajatut silmät ja sen ajan 36-kokoisen varren ja kuohkean tukan, leveät tekokuituhousut. Tämä kuva mielessäni etenin transaktioon. Myyjä pyysi viittä euroa, jonka annoin. Kotiini muutti kummallisen värinen ja vähän kutittava villapaita, joka ei sopinut muihin vaatteisiini lainkaan.

Sen sijaan sen tarina sopi kokoelmiini hyvin.

***

Noin kuukauden Pariisissa olon jälkeen ostohimo meni ohi. Ehdin hankkia kolme asiaa: kirkkaanpunaisen huulipunan, oranssinpunaista sisältävän shaalimaisen huivin ja tummansinisen, leveälierisen villahatun.

Ne ovat värini nyt, julistukseni maailmalle terrori-iskujen jälkeen. En ole koskaan aiemmin käyttänyt huulipunaa.

Olen 180 senttiä pitkä, minulla on kirkkaanpunaista huulipunaa ja leveälierinen hattu. Olen olemassa, saan olla! Elämä on hyvä!

Tämä on minulle harjoitus, tärkeä.

***

Vuoden päätelmä: Kun tunteeni ovat pinnassa, ostaminen on houkuttelevinta. Ja: Vaatteet ovat tarinoita, voivat olla.

Kevyen pakkaamisen taito

Takanani on kymmenen päivän reissu Hampuriin, Berliiniin, Varsovaan, Vilnaan ja Tallinnaan. Matkavälineenä bussi: ihana hitaus ja raskaus, halpuus ja maisemain tenho.

Inhoan raskaita pakaaseja, hellettä ja ylämäkiä. Nämä kaikki uhkaavat yhdistyä paikan vaihtamiseen perustuvalla kesälomamatkalla, joten matkatavaroiden määrä tekee mieli minimoida.

Olen parin vuoden ajan haarukoinut kevyttä ja kätevää, minulle parhaiten sopivaa matkavarustusta. Tällä haavaa periaatteeni kuuluvat seuraavasti (en edes yritä väittää, että olisin minkään yleispätevän äärellä tässä, mutta itse tykkään lukea toisten listoja):

  1. Valitse kevyt kassi, jossa on vetoketju ja olkahihna ja joka sopii lentokoneeseen käsimatkatavaraksi. Itse pidän yksinkertaisesta puuvillacanvaksesta, joka on kestävää mutta ei paina paljon mitään.
  2. Pese matkalla pyykkiä, jos se on mahdollista. Esimerkiksi Pariisissa on valtavasti itsepalvelupesuloita, joiden käyttäminen on halpaa ja lisäksi hauska paikalliskokemus. Pyykinpesu puolittaa matkatavaroiden määrän.
  3. Valitse vain vaatteita, jotka sopivat yhteen. Jätä kotiin se kiva vaate, joka ei sovi muihin matkavaatteisiisi. Jätä kotiin myös se ihmeellinen ihanuus, jota ei oikein arjessakaan tule käytettyä (harkitse oikeastaan sen laittamista kierrätykseen).
  4. Suunnilleen yksi alaosa per kaksi yläosaa on toimiva suhde. Minulla 14 vaatetta (7 x yläosa, 3 x alaosa, 1 x kengät, 2 x huivi, 1 x hattu + alus- ja yövaatteet) 10 päivän pyykinpesuttomalla matkalla tarjosi jo ihan mukavasti vaihteluakin.
  5. Yhdet kengät riittävät. Ainakin, jos ne ovat niin monipuoliset ja hyvät kävellä kuin Birkenstockini. Sateellakin sandaalit ovat parhaat, jos on kesä. Ne eivät kastu läpimäriksi, ja sukattomat jalat saa kuiviksi hetkessä.
  6. Silkki on kevyt ja helteellä aivan mahtava materiaali. Silkkipaidan voi pestä helposti saippualla hotellin lavuaarissa, ja se kuivuu nopeasti. Myös merinovillainen t-paita ilmeisesti toimii helteelläkin loistavasti (vakuttavat perustelut täällä) ja on materiaalina silkkiä monikäyttöisempi.
  7. Pesuaineena toimii yksi Marseille-saippua (hiukset, pyykit, vartalo yms.). Sen saa helposti mukaan myös lentokoneeseen.
  8. Pakkaa Konmari-metodilla, siis vaatteet rullalle vierekkäin eikä päällekkäin. Tällöin kaikki löytyy helposti, eikä tarvitse purkaa koko laukkua saadakseen alimmaisena olevan hameen käsiinsä.
  9. Tyhjää toilettilaukku ja rahapussi ennen lähtöä. Mieti, mitä oikeasti tarvitset välttämättä. Et ala matkalla yhtäkkiä käyttää tuotetta, jota et käytä kotona.
  10. Maksihame ja iso huivi mukaan. Molemmat toimivat hyvin bussimatkailussa, koska niitä voi käyttää myös peittoina.

Tarvitsenko uudet kengät

Ajattelemalla vaatteita olen päätynyt etäännyttämään itseni vaatteidenostosta. En arvannut, että niin kävisi. Tavoitteeni ei ole ollut erityisen pieni vaatebudjetti tai ostamattomuus. Mutta mitä enemmän olen pohtinut vaatteita, sitä enemmän olen ajatellut myös niiden tuotantoa. Siinä on useimmiten ongelmia, jotka eivät ole pelkästään ”eettisiä kysymyksiä”. Kyse on aidoista perusihmisoikeuksien loukkauksista, sellaisista joista me kaikki sanoudumme irti YK:n ihmisoikeusjulistuksessa.

Minulle ei kerta kaikkiaan sovi, että yksikään ihminen joutuu housujeni tähden raatamaan puolipakkotyössä yötä myöten ja ilman vessataukoja rakennuksessa, jossa ei ole paloturvallisuudesta tietoakaan saadakseen korvauksen, joka ei riitä peruselämiseen. Jos minä, joka olen perehtynyt asiaan vähän keskimääräistä paremmin, en toimi päivänselvän tietoni perusteella, millainen on maailma, millainen ihminen?

Olenhan minä tänäkin vuonna ostanut vaatteita. Kokonaan en osaa sitä välttää. Joka tapauksessa saldo on ihan toinen kuin viime vuonna. Lisäksi olen tietoisesti suosinut käytettynä ostamista. Vaikka se on vaikeaa, se tuntuu jätteiden määrän kannalta viisaammalta, ja lisäksi minusta on (myös vaatetyöläisten kannalta) oikein pyrkiä pidentämään vaatteiden elinkaarta. Tähän mennessä olen tänä vuonna käyttänyt vaatteisiin yhteensä 132,90 euroa. Olen ostanut

  • 2 sukkahousut uusina (38 e)
  • 3 paria sukkia uusina (11 e)
  • tummansinisen neuletakin käytettynä (35 e)
  • siistin mekon ”käytettynä”, laput olivat vielä kiinni (45,90 e)
  • sinisen kynähameen käytettynä (3 e).

Lisäksi olen saanut muutaman itselleni uuden vaatekappaleen. Näistäkin ostoksista sininen hame oli täysin (minulle) käyttökelvoton, toisia sukkahousujakaan en ole käyttänyt toistaiseksi kertaakaan ja tummansininen neuletakkikin voisi olla täydellisempi. Sellaisia järkeviä ja punnittuja ostoksia.

Hyvin usein uutta vaatetta harkitessani olen onneksi tullut siihen tulokseen, että ostaminen ei ole välttämätöntä. Olen nimittäin aika hämmentynyt siitä, että väljää Project 333:a seuratessani varastossa on yhä koko ajan noin kolmen laatikollisen verran vaatteita. Olen laittanut kiertoon paljon, mutta tämäkin määrä tuntuu aivan holtittomalta. En ole tietääkseni ollut koskaan mikään himoshoppaaja, mutta alan epäillä, että olen elänyt aikamoisessa harhakuvitelmassa omasta ostokäyttäytymisestäni.

Ja kyllä, se iskee edelleen: ostohimo. Joskus tekisi ostaa uutta, sillee niin kuin piristykseksi. (Tämä ajatus ostosten ja piristymisen yhteydestä on ihmeellinen ja pelottava ja vaatii palaamista.) Juuri nyt esimerkiksi olisi kiva, jos omistaisin matalat mustat avokkaat. Minulla on matalat ruskeat avokkaat, jotka ovat palvelleet ainakin kymmenen vuotta uskollisesti. Olen niihin vähän kyllästynyt eivätkä ne sovi täydellisesti garderoobiini. Mustat sopisivat! Korolliset mustat avokkaat minulla kyllä on, mutta kun ne eivät kelpaa.

Menin jo kauppaankin. Hermostuin ihmismassoihin minuutissa ja kysyin (onneksi!) itseltäni vielä kerran: Tarvitsenko todella mustat avokkaat? Sovitin ballerinoja mutta tulin järkiini kun muistutin itseäni siitä, että olen aina inhonnut niiden pikkusöpöyttä.

Kaupasta päästyäni kuuntelin sisäistä järkipuhettani. Ruskeat avokkaat ovat edelleen kauniit. Ne ovat hyväkuntoiset mutta kuitenkin sisältä sen verran kuluneet, että niiden myyminen olisi hankalaa. Jos hylkään ne, ne muuttuvat turhiksi. Niiden elinkaari päättyy. Niistä tulee jätettä.

Mustat avokkaat olisivat kyllä klassiset ja tietysti ihanat, mutta saattaa myös olla, että kaipuuni ei liity suoranaisesti niihin vaan pikemminkin hiukkasen pakkomielteiseen tarpeeseen ostaa jotain uutta. Ostaa tavaraa! Kuluttaa! Rehellisesti sanoen en tulisi yhtään onnellisemmaksi mustien avokkaiden hankinnasta. Siitä seuraisi hetkellinen riemu. Todennäköisesti kengät tulisivat ahkeraan käyttöön, mutta silti luulen, että paljon mielenkiintoisempi valinta on jättää kengät ostamatta. Vain siten annan itselleni mahdollisuuden oppia jotakin. Kutsuttakoon sitä vaikka tyytyväisyydeksi.