Tämä essee on aiemmin julkaistu syksyn 2015 Huili-lehden Vaateliitteessä. Sen myötä toivotan sinulle, joka luet, merkityksellistä joulua!

Kaksi vuotta sitten kyllästyin. Vaatekaappini oli niin täynnä, että viikkaaminen alkoi tuntua turhalta. Halpaketjusta ostettu trikoopaita jäi mytyksi, vaikka sitä yritti miten taitella.

Yhtenä päivänä tyhjensin koko kaapin. Kävin vaatteeni läpi yksi kerrallaan ja arvioin, mitkä niistä tuntuivat ihan oikeasti omilta. Sellaisilta, joilla oli minulle edes jotakin merkitystä.

Kierrätykseen tarkoitetuista säkeistä kasvoi vuori. Se piilotti sisälleen vaatekappaleita, joita oli käytetty vähän mutta jotka jo näyttivät epämääräisesti huonoilta. Oli loputtomasti kiertäviä saumoja, käsiin hajoavaa trikoota ja väsähtänyttä viskoosia, vaikka olin jo vuosia aiemmin lopettanut tekokuitujen ostamisen lähes tyystin. Suuri osa vaatteista kelpasi enää energiaksi.

En ollut ongelmani kanssa yksin. Internet pullisteli kohtalotovereita. Jäin pohtimaan, mitä vaatesuhteellemme oikein oli tapahtunut. Miten olin päätynyt päästämään kaappiini vaatteita, joita kuvailisin lähinnä räteiksi? Päätin kurkistaa äitini ja isoäitini vaatekaappeihin vastausten toivossa.

***

Kotiliesi opasti vaatepisteiden käyttämiseen vuonna 1940.

94-vuotiaan isoäitini vaatekaappi pursuaa, mutta se johtuu eri asiasta kuin minulla: hänellä on vaatteita kymmeneltä vuosikymmeneltä.

Isoäitini, maatalon tyttö, hemmotteli nuorena itseään ostamalla kankaan ja ompelemalla siitä puvun. Hän säästi jokaisesta talousrahasta hiukan kretonkiin. Jopa sodan aikana, kun vaatteet olivat kortilla, hänellä oli varaa ostaa tiskin alta kukallinen puuvillasatiinikangas. Illan hämärässä hän ompeli siitä itselleen kimonohihaisen aamutakin. Mitä luksusta se oli!

Yli 70 vuotta myöhemmin etsin takkia mummolan ullakolta. Löydän yhden aamutakin, mutta se näyttää ensivilkaisulla uudelta. Vasta tutkittuani takkia tarkemmin huomaan, että siinä on repeytymiä vähän joka puolella.

”Tuo se on”, isoäitini varmistaa.

Hivelen kangasta ymmyrkäisenä. Se ehkä maksoi säännöstelyn aikana omaisuuden, mutta toisaalta: sillä on ollut kymmeniä käyttövuosia. Se on yhä kunnossa, vaikka juuri tämä kangas ei edes ollut mitenkään erityisen hyvälaatuinen.

Isoäiti mietti ostamiensa kankaiden laatua vain sen verran kuin silloin oli tapana. Nykynäkökulmasta sekin on aika paljon. Jopa Yhdyspankin mainos vuodelta 1959 neuvoi naisia erottamaan hyvän villakankaan huonosta, jotta he saisivat rahoilleen vastinetta.

Isoäitini osaa yhä näppituntumalla sanoa, tuleeko kangas kestämään. Voisinpa sanoa itsestäni samaa.

***

Muotisorja-lehdessä oli vuonna 1971 ”rohkeita naisia”.

Suosikki-lehti oli äitini, 1970-luvun alun teinin, tyyliraamattu. Hän matki iskelmälaulaja Kristiina Hautalan linjakasta tyyliä niin hyvin kuin osasi. Ostoksille hän lähti äidin ja siskon kanssa autolla, peräti 70 kilometrin päähän kotoa isompaan kaupunkiin.

”Huokeissa vaatteissa ei ole huono omatunto vaikka niitä hankkisi useitakin”, julisti Muotisorja-lehden pääkirjoitus vuonna 1971. Sellaisessa maailmassa elettiin, vihdoin!

Äiti osti uutta joulu- ja kevätjuhliin: punaiset farkut, niin kuin Dannylla oli, ja viininpuna-ruskean neuletakin, jota hän käytti raitaisen marimekon kanssa.

Sama neuletakki roikkuu nyt minun naulakossani. Se on tehty Turussa ja on täyttä akryyliä, mutta ikä näkyy siinä yhtä vähän kuin Beatlesin Let It Be -albumissa. Vielä 70-luvulla laadusta ei tingitty tekokuidussakaan.

***

”Meillä on täällä ollut tapana käyttää hillittyjä värejä”, huomautti ison yrityksen toimitusjohtaja markkinointipäällikkönä aloittaneelle äidilleni 1980-luvun puolivälissä. Äiti oli pukeutunut villakankaiseen jakkupukuun. Punaiseen.

1970–1980-lukujen vaihteessa äidin vaatekaappi oli muuttunut täysin. Sen tarkoitus oli ilmentää aikuisuutta: hän oli mennyt naimisiin ja työelämään, minä olin syntynyt.

Helsinkiin muuttanut äitini ei voinut ajatellakaan sellaisia pukineita, joita hänen äitinsä tai anoppinsa maalla käyttivät. Hän halusi olla uskottava uranainen, ja uusi identiteetti vaati ennen kaikkea oikean asun. Se piti hankkia oikeanlaisesta ostospaikasta, sellaisesta, joka myi vain laatua. Eikä se mitä ilmeisimmin ollut punainen.

Äiti selasi ryhdikkäitä villajakkuja Helsingin keskustan pienissä putiikeissa ja korrenkevyitä silkkipaitoja Stockmannilla. Hän kävi pukeutumisneuvojalla ja värianalyysissä. Sen jälkeen hän pukeutui pitkään persikanvärisesti.

1990-luvulla äiti vei minua ja siskoani shoppailumatkoille. Hennes & Mauritz, tuo ruotsalainen kultakaivos, oli suurkaupunkien tärkein nähtävyys. Sitä ei Suomessa ollut. Ostin punaisen farkkumekon Tukholmasta ja kukalliset hippifarkut Lontoosta.

Vaatteet olivat yhä huolettomampia ja yhä edullisempia. Materiaali tai valmistusmaa eivät olleet tärkeitä; tärkeää oli shoppailun mahdollistama yhdessäolo. 90-luvun uraperheessä se oli harvinaista.

Ostamisesta oli tullut rentoutumista.

***

Vuonna 1960 Kotiliesi opasti, miten miesten paidasta taiotaan pusero pienokaiselle.

Aikuistuin kuitenkin toisenlaiseen maailmaan. Lukion englannintunneilla opin termit greenhouse effect, climate change ja globalization.

Samaan aikaan vaatealan kannattavuutta parannettiin viemällä tuotanto maailman halvimpiin maihin. Niissä saattoi teettää paljon ja nopeasti. Siinä missä isoäidilleni oli helpointa saada vaatteita ompelemalla itse, minä olin tilanteessa, jossa arkisimmatkin vaatteeni kokosi lapsen ikäinen ompelija jossain hyvin kaukana, orjapalkalla. Mutta se oli halpaa.

Vuonna 1997 Hennes & Mauritz tuli Suomeen, ja muut pikamuotiketjut seurasivat. Äidin villajakkupuvut muuttivat lapsuudenkotini kellariin. Nyt hänen vaatteidensa niskalapuissa saattoi lukea samanlaisia taikasanoja kuin minun: Global, Jackpot, Filippa K. Made in China.

Länsimainen maailma yksilöllistyi, mutta vaatteet yhtenäistyivät.

***

Talvella 2015 vaatteistani on jäljellä enää parhaat. Nyt järjestän isoäitini vaatekaappia. Vastaan tulee aarteita: hänen ensimmäiset korkokenkänsä 30-luvun lopusta, lapselle neulottu paita 50-luvulta, alusmekko keinokuitujen ensi vuosikymmeniltä. Isoäiti vahtii vieressä. Mitään ei saa heittää pois, ei edes kierrätykseen.

”Voi tulla sota, ja sitten niitä tarvitaan”, hän muistuttaa.

Kasaan vaatteita jätesäkkeihin, taas kasvaa vuori. Sitten löydän vaalean talvitakin, täyttä villaa, Made in Finland. Se näyttää iskemättömältä.

Laitan sen päälleni, ja minusta tulee pariisitar.

Käytän isoäitini takkia koko talven, ja joka kerta sen pukiessani tunnen oloni kauniiksi. Siihen kiteytyy jotakin, josta haluan pitää kiinni: huolellisen työn arvostusta ja isoäitini kuiskauksia. Takki on jälki, jonka jätän mieluusti itsestäni seuraaville sukupolville. Näin minä kulutin.

Viimein tajuan, mistä oikeastaan on kysymys. Siitä, että haluan olla jokaisesta vaatteestani ylpeä, yhtä ylpeä kuin isoäitini ompelemastaan aamutakista.

Onko se liikaa toivottu?

Tultuani Pariisiin sitä kesti kuukauden verran: rehellistä ostohimoa. Puhuttelevia vaatteita näkyi joka puolella. Kaupunki oli hurmaava ja vaatteet näyteikkunoissa kuin veistoksia.

Olisinpa minäkin veistos, värikkäämpi kuin olenkaan, mielikuvituksellisempi, vähemmän varovainen, tilaa ottavampi, rohkeampi! Jos ostaisin leveän turkoosin tyllihameen tai nahkahousut, minusta tulisi uusi minä.

***

Viime vuonna tein ensimmäistä kertaa vaatebudjetin, jonka ansiosta olin vuoden lopussa hyvin kärryillä ostotavoistani. Tänä vuonna päätin käyttää vaatteisiin korkeintaan 700 euroa. Halusin oppia itsestäni jotakin uutta. Harjoitella. Edellisvuoden perusteella tiesin, että vaateostoksia tavalliseen tapaani punnitsemalla ja eettisyyttä painottamalla päädyn noin tonnin kuluttamiseen vuodessa.

Nyt on joulukuun 23. päivä, ja olen kuluttanut tämän vuoden aikana vaatteisiin 539 euroa ja 40 senttiä. En tunne erityistä himoa kuluttaa budjetissa jäljellä olevaa 160 euroa joulunjälkeisissä alennusmyynneissä.

Vuoden aikana on nimittäin tapahtunut seuraavaa: En enää tiedä, miksi ostaisin. Entiseen asiaintilaan verrattuna minun ei tee lainkaan mieli ostaa vaatteita. Default-ajatukseni on, että ne eivät sovi kaappiini. Että ne lisäävät stressiä.

Olen ostanut vuoden aikana 16 vaatetta ja lisäksi joitakin alusvaatteita ja sukkia. Näistä vaatteista kahdeksan oli huolella suunniteltuja ostoksia: farkut, alustoppeja, tarpeellisia sukkahousuja ja sen sellaista.

Heräteostoksissa on kuitenkin jotakin, mitä suunnitellut hankinnat väistävät: tunne, tarina, muisto.

***

Pimeänä vuodenaikana suomalaisessa lähiössä kietoudun usein passiivisuuteen, jossa en saa tehdyksi mitään. Viime talvena, eräänä tällaisena viheliäisenä hetkenä, päätin lähteä Espoon Kierrätyskeskukseen. Se on korkea tila jossa on paljon valoa ja ihmeellisiä tavaroita.

Tielleni sattui kynähame, joka kutkutti mielikuvitustani: sen pesulapussa kerrottiin, että se on jonkin minulle tuntemattoman ranskalaismerkin talvimallistosta 1997–1998 (ajalta, jolloin vielä oli yksi talvimallisto!). Hame oli tummansinistä, teksturoitua tekokuitua, napakka ja joustava. Ikä ei näyttänyt sitä kuluttaneen. Mieleeni hyökyivät välittömästi vuoden 1998 hennavärini, sunnuntai-iltapäivän viaton nuorisosarja, poikien huolettoman näköinen huolellinen keskijakaus ja loputtomille lenkeille kiertynyt puhelinlanka, luurin kuumuus korvaa vasten kun ääriltään sumeassa puhelussa ratkottiin senhetkisiä ihastuksia ja pahastuksia.

Hame maksoi kolme euroa. Ostin sen.

Se oli kireä kuin makkarankuori ja ilmiselvä virheostos, mutta kolme euroa ei ollut kova hinta lyhyestä paluusta 90-luvulle.

***

Kesällä olin haastattelureissulla Tampereella, päivä oli varovaisesti aurinkoinen ja viikonloppulaukkuni hihna hankasi hartiaa. Olin varannut ylimääräistä aikaa ja katsonut asemalta reitin Super Mukava -kauppaan. (Jos minun pitäisi pukeutua ainoastaan yhden merkin vaatteisiin, se olisi varmaankin juuri Muka va. Ne ovat laadukkaita ja klassisia mutta niissä on aina juju.) Sieltä ei löytynyt mitään, mutta vieressä sijaitsevan OMB:n rekillä roikkui Riivarin tummansininen kesäpaita, silkkiä ja puuvillaa, tarjouksessa 69 euroa. Ei hihoja, napitus, terävät kaulukset; herratyylissä oli jotakin sellaista, joka sai sydämeni lyömään nopeammin. Särmää!

Hetken mielijohteesta ostetusta paidasta tuli kesän suosikki ja tyylin kulmakivi.

***

Sitten: kirpputorit. Helsingin seudulla väsyn niihin helposti, sillä useimmat itsepalvelukirpputorit ovat luotaantyöntäviä sotkupesiä. Mutta mökkireissun mausteena on aina Pälkäneen helluntailaisten kirpputori. Siellä vaatteet roikkuvat siististi rekeillä ja tunnelma on hiljainen ja koskematon. Juuri sellaisesta paikasta voi löytää aarteita! Se, minkä pitäisi olla kallista, on halpaa.

Ja siinä ne olivat, silmieni korkeudella, kaksi kauniisti laskeutuvaa toppia, joiden kankaan himmeästä välkkeestä arvasin heti, että ne ovat silkkiä. Kolme euroa kappale, luonnonvalkoinen ja vaalean violetti toppi. En voinut jättää kumpaakaan kauppaan, vaikka selvää oli, että yhdelläkin olisin pärjännyt.

Vaaleammasta topista tuli toimistopäivien vakiovaate, siisti, lämmin ja viileä, unelmankevyt päällä.

Orivedellä helluntailaisten kirpputori puolestaan on Etelä-Pohjanmaalle suuntaavien mummolamatkojeni vakiopysähdyspaikka. Se on kaupungin pienen oriaukion laidalla, sympaattisen Café Herkkuhetken rakennuksessa. (Orivedellä pysähtyessäni yritän olla huomaamatta pitkää S-Marketin parakkia, joka heittää varjonsa sekä aukion että kahvilan ylle.) Vaatteissa on paljon laadukkaita yksilöitä, sellaisia jotka jossakin muualla ylennettäisiin vintageksi, ja ne on lajiteltu niin huolellisesti siisteihin pinoihin ja säännöllisille rekeille, että minun oli kerran kysyttävä myyjärouvalta kassalla, silittävätkö he ne. (Hän pahoitteli, että siihen ei ole mahdollisuutta. Päättelin, että orivetiset ovat hyviä lahjoittajia.) Tällä kertaa selasin takkeja sinisen trenssin toivossa. Olin haaveillut sellaisesta pitkään; olin kyllästynyt kahteen mustaan kevättakkiini ja luopunutkin toisesta.

Ja siinä se oli, kuin minulle tehty trenssi, Made by Luhta. Täydellinen sininen, moitteeton kunto, tehty Suomessa joskus tekstiiliteollisuuden valoisampina päivinä, kun polyesterkin vielä oli laadukasta. Nyt trenssi on mukana Pariisissa ja keväisessä joulukelissä päällä joka päivä. Se näyttää upealta ruskean karvakaulaliinani kanssa, kuvittelen olevani samanaikaisesti chic ja Maija Poppanen ja otan muutaman hypähtävän askeleen…

Kirpputoriostokset eivät toki aina – usein! – ole yhtä onnistuneita, mutta kohtaamisia ja tarinoita niistä ei useinkaan puutu. Oliivinvärisen englantilaisen merinovillapaidan ostin kotikaupunginosani ostarikirppikseltä vain siitä ilosta, että sitä myyvällä naisella oli rekki täynnä laatuvaatteita, kestäviä ja hyvin pidettyjä. Halusin palkita hänet. Kirpputorilla ei ollut juuri ketään, eivätkä ne vähätkään asiakkaat tuntuneet ymmärtävän, että kaikista kymmenestä kojusta tämä yksi oli ainoa, jota kannatti katsoa tarkemmin.

Näin heti, että villapaita oli minulle pieni ja vääränvärinen, eikä asianlaita muuttunut kangasta silittelemällä ja myyjän kanssa puhelemalla. Arvostin kuitenkin sitä, että paita oli tehty Englannissa, se oli myyjän sisaren vanha ja huolella vaalima, 70-luvun niukkaa designia; näin mustaksi rajatut silmät ja sen ajan 36-kokoisen varren ja kuohkean tukan, leveät tekokuituhousut. Tämä kuva mielessäni etenin transaktioon. Myyjä pyysi viittä euroa, jonka annoin. Kotiini muutti kummallisen värinen ja vähän kutittava villapaita, joka ei sopinut muihin vaatteisiini lainkaan.

Sen sijaan sen tarina sopi kokoelmiini hyvin.

***

Noin kuukauden Pariisissa olon jälkeen ostohimo meni ohi. Ehdin hankkia kolme asiaa: kirkkaanpunaisen huulipunan, oranssinpunaista sisältävän shaalimaisen huivin ja tummansinisen, leveälierisen villahatun.

Ne ovat värini nyt, julistukseni maailmalle terrori-iskujen jälkeen. En ole koskaan aiemmin käyttänyt huulipunaa.

Olen 180 senttiä pitkä, minulla on kirkkaanpunaista huulipunaa ja leveälierinen hattu. Olen olemassa, saan olla! Elämä on hyvä!

Tämä on minulle harjoitus, tärkeä.

***

Vuoden päätelmä: Kun tunteeni ovat pinnassa, ostaminen on houkuttelevinta. Ja: Vaatteet ovat tarinoita, voivat olla.

Ajattelemalla vaatteita olen päätynyt etäännyttämään itseni vaatteidenostosta. En arvannut, että niin kävisi. Tavoitteeni ei ole ollut erityisen pieni vaatebudjetti tai ostamattomuus. Mutta mitä enemmän olen pohtinut vaatteita, sitä enemmän olen ajatellut myös niiden tuotantoa. Siinä on useimmiten ongelmia, jotka eivät ole pelkästään ”eettisiä kysymyksiä”. Kyse on aidoista perusihmisoikeuksien loukkauksista, sellaisista joista me kaikki sanoudumme irti YK:n ihmisoikeusjulistuksessa.

Minulle ei kerta kaikkiaan sovi, että yksikään ihminen joutuu housujeni tähden raatamaan puolipakkotyössä yötä myöten ja ilman vessataukoja rakennuksessa, jossa ei ole paloturvallisuudesta tietoakaan saadakseen korvauksen, joka ei riitä peruselämiseen. Jos minä, joka olen perehtynyt asiaan vähän keskimääräistä paremmin, en toimi päivänselvän tietoni perusteella, millainen on maailma, millainen ihminen?

Olenhan minä tänäkin vuonna ostanut vaatteita. Kokonaan en osaa sitä välttää. Joka tapauksessa saldo on ihan toinen kuin viime vuonna. Lisäksi olen tietoisesti suosinut käytettynä ostamista. Vaikka se on vaikeaa, se tuntuu jätteiden määrän kannalta viisaammalta, ja lisäksi minusta on (myös vaatetyöläisten kannalta) oikein pyrkiä pidentämään vaatteiden elinkaarta. Tähän mennessä olen tänä vuonna käyttänyt vaatteisiin yhteensä 132,90 euroa. Olen ostanut

• 2 sukkahousut uusina (38 e)
• 3 paria sukkia uusina (11 e)
• tummansinisen neuletakin käytettynä (35 e)
• siistin mekon ”käytettynä”, laput olivat vielä kiinni (45,90 e)
• sinisen kynähameen käytettynä (3 e).

Lisäksi olen saanut muutaman itselleni uuden vaatekappaleen. Näistäkin ostoksista sininen hame oli täysin (minulle) käyttökelvoton, toisia sukkahousujakaan en ole käyttänyt toistaiseksi kertaakaan ja tummansininen neuletakkikin voisi olla täydellisempi. Sellaisia järkeviä ja punnittuja ostoksia.

Hyvin usein uutta vaatetta harkitessani olen onneksi tullut siihen tulokseen, että ostaminen ei ole välttämätöntä. Olen nimittäin aika hämmentynyt siitä, että väljää Project 333:a seuratessani varastossa on yhä koko ajan noin kolmen laatikollisen verran vaatteita. Olen laittanut kiertoon paljon, mutta tämäkin määrä tuntuu aivan holtittomalta. En ole tietääkseni ollut koskaan mikään himoshoppaaja, mutta alan epäillä, että olen elänyt aikamoisessa harhakuvitelmassa omasta ostokäyttäytymisestäni.

Ja kyllä, se iskee edelleen: ostohimo. Joskus tekisi ostaa uutta, sillee niin kuin piristykseksi. (Tämä ajatus ostosten ja piristymisen yhteydestä on ihmeellinen ja pelottava ja vaatii palaamista.) Juuri nyt esimerkiksi olisi kiva, jos omistaisin matalat mustat avokkaat. Minulla on matalat ruskeat avokkaat, jotka ovat palvelleet ainakin kymmenen vuotta uskollisesti. Olen niihin vähän kyllästynyt eivätkä ne sovi täydellisesti garderoobiini. Mustat sopisivat! Korolliset mustat avokkaat minulla kyllä on, mutta kun ne eivät kelpaa.

Menin jo kauppaankin. Hermostuin ihmismassoihin minuutissa ja kysyin (onneksi!) itseltäni vielä kerran: Tarvitsenko todella mustat avokkaat? Sovitin ballerinoja mutta tulin järkiini kun muistutin itseäni siitä, että olen aina inhonnut niiden pikkusöpöyttä.

Kaupasta päästyäni kuuntelin sisäistä järkipuhettani. Ruskeat avokkaat ovat edelleen kauniit. Ne ovat hyväkuntoiset mutta kuitenkin sisältä sen verran kuluneet, että niiden myyminen olisi hankalaa. Jos hylkään ne, ne muuttuvat turhiksi. Niiden elinkaari päättyy. Niistä tulee jätettä.

Mustat avokkaat olisivat kyllä klassiset ja tietysti ihanat, mutta saattaa myös olla, että kaipuuni ei liity suoranaisesti niihin vaan pikemminkin hiukkasen pakkomielteiseen tarpeeseen ostaa jotain uutta. Ostaa tavaraa! Kuluttaa! Rehellisesti sanoen en tulisi yhtään onnellisemmaksi mustien avokkaiden hankinnasta. Siitä seuraisi hetkellinen riemu. Todennäköisesti kengät tulisivat ahkeraan käyttöön, mutta silti luulen, että paljon mielenkiintoisempi valinta on jättää kengät ostamatta. Vain siten annan itselleni mahdollisuuden oppia jotakin. Kutsuttakoon sitä vaikka tyytyväisyydeksi.

Tämän vuoden alussa laadin itselleni ihannevaatebudjetin. Se on 900 euroa. Kuulostaa paljolta, mutta keskimäärin suomalainen kuluttaa vaateostoksiin 4,9 prosenttia kulutusmenoistaan (kertoo Hyvän mielen vaatekaappi). Se on helposti reippaasti päälle tonnin.

Olen budjetin innoittamana kirjannut ylös kaikki vaate- ja kenkäostokseni ja niiden huoltoon liittyvät kulut (pesula, suutari, tekstiiliväri). Tällä hetkellä olen käyttänyt noin 750 euroa. Ostotahtia on siis entisestään harvennettava, ja uskon sen onnistuvan, koska olen alkuvuodesta täydentänyt kaappiani muutamilla helmiyksilöillä.

Budjetti on tukenut Project 333:a. Olen yrittänyt tehdä ostokset erityisellä kriittisyydellä: onko tästä vaatteesta minulle iloa ja hyötyä pitkään, pidänkö tästä todella, onko tämä juuri minulle sopiva (eikä sille virtuaaliselle tyypille, joka olisi joskus kiva olla), puuttuuko vaatekaapistani tällainen vaate. Olen ostanut sekä käytettyä että uutta mutta pyrkinyt laatuhankintoihin.

Mitä sitten olen ostanut? Yhteensä 15 vaatetta: viisi mekkoa tai tunikaa, kolme toppia tai t-paitaa, kaksi pitkähihaista paitaa, neuletakin ja neulepaidan, yhdet legginsit ja kahdet alushousut. Vaatteista kuusi hankin käytettynä muutamalla eurolla. Sen sijaan Muka van silkki-villaneuletakki ja Ruukin kehräämön alpakkavillapaita maksoivat molemmat 189 euroa. Ne ovat kuitenkin jo tähän mennessä olleet niin paljon käytössä, että niiden hinta per käyttökerta on käynyt varsin kohtuulliseksi.

Täydellisiä virhehankintoja olen tehnyt vain kaksi: yksi 50 sentin t-paita naapurin pihakirppikseltä (en käytä juuri koskaan t-paitoja, ja väri oli outo) ja yksi kahden euron paitapusero kaupunginosan kierrätysryhmästä (sunnuntaiaamun innostus, jonka väri oli kummallinen eikä värjäys tarttunut tikkauksiin). Ne ovat jo lähteneet kierrätykseen. Lisäksi ostin kesäksi American Apparelista 44 euron hintaisen maksimekon, joka on virheen rajamailla. Heti otettuani vaatteen ulos paketista näin, että kankaan laatu on surkea. Se ei (yllätys, yllätys) parantunut pesussa, vaan saumatkin alkoivat kiertää. Mekko oli kuitenkin muuten sellainen kuin pitikin, ja käytin sitä kesällä aika paljon. Lähetin ketjulle laadusta palautetta, mutta en saanut vastausta. Arvosteluani mekosta ei myöskään julkaistu verkkokaupassa.

Budjetti on innostanut satsaamaan ostettujen vaatteiden pitämiseen hyvänä. Ei enää täyteen tungettuja kaappeja, joissa osa vaatteista tippuu lattialle ja toiset myttääntyvät tunkkaiseen takakulmaan. Huomaan ensimmäistä kertaa elämässäni nauttivani silittämisestä. Ehkä se johtuu siitä, että silitystä kaipaavia vaatteita ei ole vuoreksi asti.

Reilu sata euroa budjetista on mennyt pelkästään vaatteiden ja kenkien huoltoon ja korjaukseen. Pesetin kaksi juhlamekkoa, jotka olivat ihan liian pitkään oleskelleet kaapissa tahraisina. Lisäksi korjautin parit vanhat talvisaappaat. Näiden toimenpiteiden ansiosta olen säästynyt tänä vuonna kenkä- ja juhlamekko-ostoksilta. Yhdet nahkakengät värjäytin suutarilla takaisin valkoisiksi (25 e), vaikka tiesin, että en siltikään pidä niitä. Ainakin ne nyt ovat kierrätyskelpoiset…

Vaatebudjetti yhdistettynä siihen, että Project 333 pakottaa miettimään huolellisesti, millaisissa vaatteissa viihdyn, on toistaiseksi ollut oiva reitti vaatetyytyväisyyteen. En pode enää jatkuvaa tyytymättömyyttä vaatteisiini enkä huonoa omaatuntoa vaateostokäyttäytymisestäni. Teen virheostoksia lähinnä kirppiksillä, kun halpa hinta sokaisee. Budjetin ansiosta uskallan laittaa yhteen vaatekappaleeseen ison summan, jos tiedän saavani huolella tehtyä, ahkeraan käyttöön tulevaa laatua. Villapaitaa ostaessani Ruukin kehräämön naiset vakuuttivat, että sen voi lähettää heille korjattavaksi, jos jotakin ongelmia tulee. Tällaista vaatetuotantoa tuen mielelläni.

P.S. Jos vaateasiat kiinnostavat, tsekkaa Rinna Saramäen kurssi ”Hyvä mieli vaatekaappiin” Vantaan aikuisopistossa syksyllä. Ilmoittautuminen on käynnissä!