Miten ilahtunut voikaan ihminen olla termeistä ja metodeista! Sellaisista, jotka auttavat järjestelemään ajatuksia ja rakentamaan siltoja kokonaisuuksien välille.

Kesällä sain tehdä mielenkiintoista työtä Kansanvalistusseuran ja Snellman-instituutin julkaiseman Seppo Niemelän väitöskirjan kustannustoimittajana. Teoksen nimi on Sivistyminen. Sivistystarve, -pedagogiikka ja -politiikka pohjoismaisessa kansansivistystraditiossa. Kuulostaa ehkä maailmaasyleilevältä, mutta Niemelällä on aiheesta työuran mittainen kokemus ja näkemys, ja se näkyy. Väitöskirjassa on kyse valistuneesta synteesistä ja tradition soveltamisesta. Lähtökohta paljastui varsin inspiroivaksi. Ja lukijaansa sivistäväksi.

Eilen olin mukana keskustelutilaisuudessa, jossa Seppo Niemelä alusti kirjansa pohjalta. Läsnäolijoita kuunnellessani tajusin ensimmäistä kertaa elämässäni, että meillä Suomessa on kokonainen kaarti sivistysihmisiä – henkilöitä, joilla on laaja tietomäärä ja näkemys vapaasta sivistystyöstä. Sellaisia kuin kansanopistojen rehtorit ja sivistysjärjestöjen nokkamiehet (kyllä, miehet). Miksi en ole tiennyt heistä mitään, minä humanistisen yliopistokoulutuksen saanut?

Seppo Niemelä puhui mielenkiintoisesti siitä, kuinka itsen toteuttamisen tulisi olla sivistymisen olennainen tavoite. Tällä hetkellä sivistyminen sekoitetaan turhan usein kouluttautumiseen, ja sen tärkeimmäksi tavoitteeksi on muodostunut työllistyminen. Tässä on Niemelän mukaan menty metsään. Jotain on vialla, jos ”ihmiset saavat toteuttaa itseään lähinnä masennuslääkkeitä nappailemalla”. Niemelän kanta oli selvä ja varsin järkeenkäypä: työllistyminen seuraa kyllä perässä, jos ensisijaisina tavoitteina ovat itsen toteuttaminen, aktiivinen kansalaisuus ja yhteiskunnan eheys. Sillä tavoin ihmiset eivät myöskään putoa tyhjän päälle, kun työ eläkkeen tai muun syyn takia loppuu.

Miksi meillä Suomessa on niin syvästi unohdettu itsen kehittämisen ja toteuttamisen itseisarvo? ”Kun tutkii jotakin (vaikka Japania) perusteellisesti, huomaa, että (ei opiskele vain Japania vaan) opiskelee koko ihmissuvun inhimillisyyttä”, kirjoittaa Niemelä. Tottahan se on. Pelkkä ajatus virkistää mieltäni. Aika usein kuitenkin olen kuullut lähipiiristäni alistuneen toteamuksen: ”en nykyään ehdi lukea mitään muuta kuin työhön liittyvää”. Työ kai kuuluu mukisematta hyväksyä ainoaksi elämänsisällöksi.

Espoon työväenopiston rehtori, yksi tilaisuuden harvoista naisista, valitteli puheenvuorossaan, että sivistysväki avautuu kovin vähän ulospäin. Hän toivoi asian tulevaisuudessa muuttuvan. Mieleni teki huutaa aamenta. Suuri osa keskustelijoista oli yli 50-vuotiaita miehiä, joilla olisi epäilemättä paljon annettavaa nykyiseen julkiseen keskusteluun. He puhuvat sellaisen sivistyksen puolesta, joka ei ole opettajan päähän takomaa muistitietoa vaan itsestä lähtevää kiinnostusta ja janoa ymmärtää sitä, minkä keskellä elämme. Vihapuhehämmennys ja monet monikulttuurisuuteen ja eriarvoisuuteen liittyvät kysymykset totta tosiaan kaipaisivat heidän näkökumaansa. Tätä sivistysasiaa ei vain oikein ole brändätty.

Niemelän väitöskirjaa lukiessani merkitsin inspiroivimpia lainauksia muistiin kaikenlaisiin paperinkulmiin. Yksi niistä – parhaiten mieleeni jäänyt – oli ruotsalaisen opintopiirin filosofisen perustan laskeneen Hans Larssonin (1862–1944) ohje, jonka mielelläni liimaisin vaikka kotini seinään: ”Mutta sanon sinulle vakavasti: kaikkea sitä, mikä tekee sinut syvimmin iloiseksi, sitä sinun pitää lukea.”