Kaksi pientä kotia

 

IMG_4237Ensimmäiseen kotiin noustiin puisia rappusia kolme kerrosta, sitten käännyttiin vasemmalle. Sininen ovi käytävän päässä, lukko vähän hankala.

Ensimmäisellä kerralla häilähti tupakan ja toisaalta etikan tuoksu.

Lattiat valkoista laattaa. Ikkunat koko asunnon korkuiset kuten Pariisissa usein. Vuokraisännällä hymykuoppa ja silmäpussit. Emme tiedä hänen sukunimeään.

Se koti oli Pariisin parhailla kulmilla, meille tutuimmilla, lähellä kanaalia ja kiinalaisten prostituoitujen päivystyspaikkoja. Siinä oli kaksi pientä huonetta ja vessa, noin 25 neliötä sentään. Musta tekonahkasohva, jolla istumisesta tuli pylly kipeäksi. Matala lasipöytä toimitti ruokapöydän virkaa. Kapean parisängyn kulmassa haisi vienosti home.

Se oli ihana koti.

Ikkunasta näin naapurintytön, joka palasi aina myöhään illalla, jonka kirjahyllyssä oli taidekirjoja ja sohvapöydällä tomaatteja. Hän puisteli usein mattoja. Alakerrassa huivipäinen mummu lähti keppinsä kanssa torille joka tiistai ja perjantai. Palasi kotiin kärry täynnä.

Se oli koti, jonka 25 neliötä riittivät hyvin kahdelle. Hyviä kirjoituskahviloita ihan vieressä, itsepalvelupesula vastapäätä, leipomo ja hedelmäkauppa kulman takana. Yhdessä kaupassa turkkilaisrouva möi tekemiään viininlehtikääryleitä (herkullisia). Kouluja vieressä, lapsia kaikkialla.

Kaksi kaappia vaatteille, muutama keittiövaruste. Ostimme kaksi kynttilää ja turkoosin lukulampun. Muuten koti oli jonkun muun kalustama – ja kun kävi Rue St Maurin pikkuruisissa, halpoja huonekaluja myyvissä kaupoissa, oli helppo käsittää, miten pienellä rahalla kaikki oli tehty.

Koti ei ollut erityisen korkea tai erityisen idyllinen, mutta isojen ikkunoiden ansiosta se tuntui tilavalta. Ikkunat avatessaan oli melkein kuin ulkona.

IMG_5133Sitten oli toinen koti, viereisessä kaupunginosassa, mukulakivikadulla, turisti-Pariisin laidalla. Sinnekin johtivat puiset portaat. Se oli ullakkoasunto, todellakin, ullakkoasunto Pariisissa, hirsipalkit katossa! Siellä oli tometet lattiassa ja kattoikkunat joista näkyi taivas, yksi niistä kylpyammeen yllä. Ei hometta. Vinot katot, joten asuinkorkeaa tilaa ehkä 10 neliötä, mutta kaikki oli somaa, taas toisen kalustamaa mutta tällä kertaa erilaisella maulla, enemmän omaan estetiikkaan sopivalla.

Pikkuinen keittiö jossa oli kaikkea melkein riittävästi. Kirjahyllyt valmiiksi täynnä kirjoja (Nick Hornbyä, Virginia Woolfia, freelancerin opas siihen, kuinka tehdä rahaa). Iso televisio, hyvä netti. Avain ovimaton alla; me emme koskaan tavanneet vuokraisäntää.

***

Kaikki tämä, kaikki idyllinen ja ihana, ja:

minä haikailen kotia numero yksi, keinonahkasohvaa ja lasipöytää. Toista kotia ei ole ikävä, yhtään. En tarkalleen tiedä, miksi näin on. Se on silti kiinnostavaa ja puhuu sen puolesta, että ”omannäköisyys” sellaisena kuin minä osaan sen ajatella ei ehkä sittenkään ole kaikkein tärkeintä.

Kodin tekee kodiksi jokin ihan muu.

Toisesta kodista ei näkynyt kadulle, ei pihalle. Kattoikkunat eristivät maailmasta, ne jättivät meidät yksin ihanalle ullakollemme. Hälytysajoneuvot ja kadunvarren yökerhoissa bilettävät nuoret vain kuuluivat. Nukuimme tulpat korvissa.

En tiedä, kuka asui naapurissa. Me istuimme sohvan virkaa toimittavalla sängyllä vieretysten tietokoneinemme, hyvin kaukana siitä maailmasta joka oli vuosisatoja nähneiden seinien toisella puolella. Ehkä se oli liikaa, koska olimme muutenkin yksin kaupungissa.

Tilaa oli vain vähän vähemmän kuin kodissa yksi mutta sitä tuntui olevan liian vähän. En tiedä johtuiko se vinoista katoista, siitä että oleilupaikkoja oli vain se yksi, sohva, vai siitä että koti ei laajentunut ikkunoiden kautta kadulle, että sieltä ei näkynyt koskaan mitä joku toinen teki tai toimitti. Vai siitä että olimme terrori-iskujen jälkeisessä shokissa, liian paljon kotona, siitä että ei huvittanut ollenkaan entiseen tapaan viipyä myöhään iltaan ulkona.

Vai ehkä siitä, että alue on melkein turisti-Pariisia, sellaista jossa brittinuoret juhlivat viikonloppuisin ja vähän viikollakin ja joka siksi on läpikulkupaikka, hetken huuma. Se on sitä Pariisia jossa kuulee englantia melkein yhtä paljon kuin ranskaa. (Kodin numero yksi alueella kuulee arabiaa. Ja kiinaa.)

***

Niin:

Seitsemän kuukauden aikana Pariisissa ymmärsin lisää alueiden eroista, siitä miten suurkaupungissa tunnelma olla ihan eri kahdessa vierekkäisessä korttelissa. Että on ihan eri asia olla kymmenennen kaupunginosan etelälaidalla kuin yhdennentoista etelälaidalla, vaikka välimatkaa ei ole kovin paljon.

Siinä missä kodin numero yksi alakerrassa oli kahvila, jossa minua sinuteltiin ja kutsuttiin chérieksi, kodin numero kaksi lähileipomossa ei koskaan osoitettu tuttavallisuuden merkkejä, vaikka kävimme siellä melkein joka päivä.

Koti numero yksi oli talossa, jossa asui monenlaista väkeä, isoja ja pieniä perheitä, sellaisia jotka tuntuivat asettuneen taloon. Paljon lapsia. Ei turisteja. Kodin numero kaksi talossa on monta Airbnb-listausta ja tanssistudio. En nähnyt lapsia juuri koskaan.

Kodin numero yksi lähellä yrittäjät ryhtyivät tervehtimään meitä ohikulkiessamme heti, kun olimme pari kertaa käyneet asioilla. Kodin numero kaksi korttelissa ei ollut sellaisia kauppoja (hedelmä-, vihannes-, liha-, juusto-), joissa olisi päivystänyt aamusta iltaan työskentelevä pienyrittäjä. Kodin numero yksi lähileipomo oli auki kuudesta aamulla kymmeneen illalla kuutena päivänä viikossa yhden pariskunnan voimin. Kodin numero kaksi lähileipomo oli auki aamusta iltakahdeksaan viitenä päivänä viikossa, ja siellä oli yrittäjien lisäksi työntekijöitä (ja paljon parempi patonki).

***

Olen aina ihastellut pieniä koteja ja flirttaillut ajatukselle pikkuyksiöön muuttamisesta.

Tämänkertaisen Pariisin-kokemuksen perusteella päätelmäni on, että pieni koti voi toimia meidän kaltaisillamme hyvin, jos a) huoneita on kaksi, b) koti saa tarpeeksi jatketta seinien ulkopuolelta ja c) rakastamme aluetta. Alueella on varmaankin pikkukodin asukille yleisesti paljon enemmän väliä kuin väljien neliöiden valtiaalle.

Seitsemän kuukauden parikymmenneliöisten jälkeen vajaa viisikymmentäneliöinen kaksio tuntuu muuten suorastaan hulppealta.

Advertisements

5 kommenttia artikkeliin ”Kaksi pientä kotia

  1. Ilahdun aina kun täällä on tekstiä.
    Lukiessani tätä postausta tuli mieleen meidän eka yhteinen koti (en laske sitä että ensin asuimme mieheni vanhempien kodissa. Olivat sentään sieltä ulkomaankomennuksella eli olimme kaksin). Se pieni vinkeä asunto oli aika hassu. Jos seisoi vessanpöntön päällä ja kurkotti vaarallisesti näki Eiffel-tornin. (Torninäkymä oli oikein mainittu vuokrailmoituksessa. En olisi itse kehdannut!).

    Siinä asunnossa mätti moni juttu mutta olisimme varmaan viihtyneet pidempään ellei meillä olisi ollut umpihulluja yläkerran naapureita. Jouduimme lähtemään ihan kaamean ja aina vaan jatkuvan metelin takia. Meillä oli pieni vauva, emme jaksaneet sitä. Silti jäi hyviä muistoja. Seuraavasta kodista myös, siitä ihan läheltä.

    Sitten muutimme Haagiin. Asunto oli kaksi kertaa niin suuri kuin edellinen, ulkoisesti kaikki hienosti. Ei edes hometta. Meri lähellä. Mutta ei…emme voineet hyvin. En oikein vieläkään tiedä miksi!

    • Muistan, että olet joskus kirjoittanut tuosta ”Eiffel-näkymästä”. Se on jäänyt mieleeni. Kuulostaa – – noh, pariisilaiselta! Meidän ykköskotiin näkyi Eiffelin heittämä valo, senkin olisi varmaan voinut ilmoituksessa mainita!

      Minusta on hyvin mielenkiintoinen asia tuo, mikä tekee kodista kodin ja mikä saa viihtymään. Pariisissa mietin sitä usein. Olemme aiemmin asuneet siellä hyvin homeisessa, kylmässä ja pienessä rez-de-chaussée-asunnossa, mutta se oli silloin täydellinen vaikka silmät vuotivat ja piti nukkua kaikki mahdolliset vaatteet päällä. Ajattelin että ikivanhoillla puulattioilla oli silloin asian kanssa tekemistä mutta ei se varmaan niin ollut. Jokin muu oli oikein siellä. Enkä edes tiedä liittyikö se yhtään siihen asuntoon.

      Tästäkin syystä sisustuslehtien jutut tuntuvat minusta jotenkin yksipuolisilta nykyään. Kun luulen että se ei riitä vaikka kodista tekisi kuinka ”oikeanlaisen” tai kauniin. Viihtyminen ja kodintuntu riippuvat jostakin muusta ja on lopulta aika vaikea tavoittaa, mistä (sen pohtimiseen olisi sen sijaan kiva saada hyviä apuvälineitä vaikka lehtijutuista tai mistä vaan).

  2. ”Enkä edes tiedä liittyikö se yhtään siihen asuntoon.” Tämä on minusta tärkeä seikka. Uskon että paljon on kiinni omasta elämäntilanteesta, asunnon ”ulkoisista seikoista” eli juuri vaikka siitä mitä on kadulla kun aukaisee oven, näkeekö ulos, mitä näkee…äänet, kaikki se.

    Uskon ettei kodintuntua voi tehdä. Se tulee jos on tullakseen. Jotenkin ajattelen että ellei ihminen itse tiedä mistä tykkää tai mikä tuo kotoisan olon juuri hänelle, niin vastausta on turha etsiä sisustuslehdestä. (Ehkä hiukan jyrkästi sanottu ja toki ideoita voi saada…mutta silti).

    Me hiottiin ja vahattiin meidän ruokahuoneen lattia hiljattain. Siihen liittyi tietysti kaikkien huonekalujen ja tavaroiden poistaminen huoneesta. Oli mielenkiintoinen prosessi ”muuttaa uudelleen” omaan kotiinsa jossa jo asui! Kun laitoimme tavaroita takaisin uuden lattian päälle, oli hyvin, hyvin uudistunut olo. Oikein harkiten mietimme minkä jutun panemme mihinkin. Mietimme niitä asioita jotka ovat ärsyttäneet siinä tilassa ennen remonttia. Ne olivat paljon muitakin kuin se k..en värinen lattia. Ne olivat pieniä juttuja kuten se että aina kun kulki tietysti kohdasta kolhaisi itsensä tai oli pudottaa jotakin..tai yksi kasvi oli ihan kulkureitillä kun se ei muka mahtunut muualle.

    • Hauska kuulla tuosta uudistumisen tunteesta. Silloinhan remontti on tehnyt tehtävänsä!

      Minä mietin parhaillaan, että kannattaisiko keittiöremontti. Meillä on ihan hyvä keittiö, mutta ei erityisen mieleinen. Aina välillä, tai aika useinkin, tekisi mieli laittaa se uusiksi. Sitten taas miettii että onko se remonttiin mennyt aika ja raha sen arvoista, ja kun samalla pitäisi varmaan uudistaa ruma lattia, ja… Että tekisikö tämä kaikki meistä onnellisempia vai pikemminkin se, että tyydymme tähän ihan hyvään, joka ei ole kovin vanhakaan. Välillä olen sitä mieltä että oman näköiseksi laittamisella olisi iso merkitys (johonkin), välillä taas ajattelen että mitä väliä.

  3. Olipa kivaa, kun täällä oli useampi lukematon juttu odottamassa. Kotiin lähteminen tuntui tällä kertaa helpommalta kuin monesti, ja osaksi kiitos kuuluu kyllä viimeisen illan keskusteluille. Voi että oli taas mukavaa!

    Nämä kotiasiat on sitten jänniä. Meillähän on tällä hetkellä arviolta ehkä 65 neliön kolmio, mutta Juhan mielestä tarvitsisimme isomman, mistä olen itsekin jotenkin alkanut vakuuttua. Toisaalta olen syvästi sitä mieltä, ettei kaksi henkeä tarvitse enempää tilaa, vaan vain parempia säilytysratkaisuja (kuten että pyörät eivät pyörisi olohuoneessa tiellä), joita tähän vuokrakämppään ei voi alkaa tehdä. Nyt kun en ole tehnyt joka päivä töitäkään, vieras/työhuone möllöttää pääosin käyttämättömänä. Ihan hyvin tässä tosin viihtyy, etenkin nyt kun muuttoa ei näy aivan lähitulevaisuudessa. Sitä suhtautuu ihan eri tavalla, jos miettii jatkuvasti vain kämpän vikoja ja että haluaisi mieluummin sitä tai tätä, kuin jos asennoituu elämään niiden muutaman epäkäytännöllisen jutun kanssa (kuten että ei tiskikonetta). Vähän kuin ulkomailla asuminen pienoiskoossa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s