Nykyään puhutaan aika usein aikasyöpöistä, sellaisista kuin sähköposti, some ja loputon raportointi. Itsekin ihmettelen, miten joku Enbuske voi koko ajan ehtiä twiitata. Millaiset aivot sillä miehellä oikein on? Milloin se ajattelee?
Huomaan kaipaavani kovasti keskeytyksetöntä työaikaa, mutta keskeytän silti itseni jatkuvasti. Koska en ollut oikein varma, mistä se johtuu, ryhdyin seuraamaan työajankäyttöäni.
Olen parin viikon ajan merkinnyt ylös, mitä työasioita olen tehnyt ja mihin aikaan. Keskeytän laskurin, kun eksyn Facebookiin.
Olen havainnut, että työpäiväni on hyvin rikkonainen. Se alkaa ehkä klo 8.30 ja päättyy joskus kuuden jälkeen, ehkä vasta yhdeksältä. Välillä on tunteja – usein yksittäisiä – kun olen tehnyt jotakin ihan muuta. Pyörinyt netissä (tätä paljon), laittanut pyykkiä (vähemmän), syönyt lounasta (onneksi), käynyt ulkona (toivottavasti).
Kirjaaminen on valaisevaa. Tiesinhän minä tämän. Mutta. Selviää myös, kuinka suuren osan pitkästä päivästäni oikeastaan teen tehokkaasti töitä. Huomaan myös, että yritän keskittyä työhön pidempiä pätkiä, kun tiedän merkitseväni työajan ylös. Pakotan itseni sulkemaan välillä netin, jotta en klikkaisi itseäni sinne vahingossa.
Jos tekisin kaiken työni yhteen putkeen, kokonaisajankulutus olisi vähäisempi. Huomaan, että ajatus viehättää minua. Olisi niin paljon aikaa muulle! Seuraa kuitenkin kysymys, joka koskee sitä, mitä työaika oikeastaan on. Käytänkö kuitenkin ne välitunnitkin johonkin sellaiseen, joka työn tuloksen kannalta on välttämätöntä? Lepoon, ajatteluun, keskittymiseen, välttämättömien asioiden (kuten parittomien sukkien) järjestämiseen? Mitä aikaa se nyt sitten on?
Yksi tulos kokeilustani on jo kristallinkirkas. Keskittymiskykyä täytyy tässä ajassa ihan oikeasti opetella ja vaalia. Huh, miten ankeaa olisi ajatella vain twiittien mittaisia ajatuksia.
Tekstityöläinen 
Tuttu asetelma. Sama pätee nimittäin 1:1 myös taiteelliseen työhön.
Jossain vaiheessa päätin vain hyväksyä sen, että aivojen pitää hengittää sisään ja ulos. Huomasin nimittäin, että pystyn keskittymään intensiivisesti säveltämiseen seitsemän minuuttia kerrallaan, ja sitten kuin vaistomaisesti hakeudun puuhaamaan hetkeksi jotain muuta. Kun tiedostin tämän, pakotin itseni jatkamaan joka kerran kun tunsin, että nyt olisi sen muun puuhaamisen aika – ja kas: sitä pystyi tekemään toiset seitsemän minuuttia ilman, että todella tarvitsi lepoa. Ja näin sain pikku hiljaa katkottomat työrupeamat pitenemään. Kohta saattoi mennä huikeat puoli tuntiakin ilman pakopuuhailua.
Tällä on silti hintansa: intensiivinen luova työ on hyvin raskasta, ja se on pakko hyväksyä, että yhden työpäivän nettopituus ei voi olla kolmea, maksimissaan neljää tuntia enempää. Paitsi vasta siinä vaiheessa kun maali häämöttää, silloin yhtäjaksoiset rupeamat voivat venyä pitkiksi ilman, että sitä edes huomaa.
Yhteenvetona: varsinkin nettiyhteys on työnteolle myrkkyä!
Lohdullista kuultavaa. Siis se, etten ole ainoa.
Luulenpa, etten itse olisi edes vaivautunut ajattelemaan tätä ajankäytön rannattomuutta, ellen pyrkisi elämässäni myös taiteellisiin päämääriin. Lehtijuttuja – ainakin useimpia – nimittäin pystyy ihan hyvin kirjoittamaan lyhyissä pätkissä. Ja toisaalta, koska ne ovat jotenkin valmiiksi päässä (ehkä sen sukkien lajittelun seurauksena), kirjoittaminen sujuu luontevasti noin puolentoista tunnin pätkissä, sellaisen havainnon olen tehnyt. Ehkä se johtuu myös siitä, että maali häämöttää aika nopeasti, ja tosiaan, silloin sitä kohti haluaa kiriä.
Mutta toista on, kun avaa ison käsikirjoitustiedoston. Hyökkää päälle sellainen ”nyt on paneuduttava tähän ainakin kolme tuntia” -ajattelu ja sitten alkaa välittömästi Facebook kutsua tyhjänpäiväisellä sirkutuksellaan. Tai vähintäänkin on tarkistettava Wikipediasta jotain, ja sitten vielä jotain, ja…