Nokonuuka-blogi teki juuri huomion logiikasta, jolla tyhjät hyllyt alkavat näyttää täysiltä. Se menee seuraavasti: Kun olet vähentänyt vaikkapa keittiötavaraa laatikkokaupalla, aluksi hyllyt näyttävät väljiltä. Kun menee vähän aikaa – ehkäpä vain puoli vuotta – ne alkavat taas näyttää täysiltä, vaikka tavaraa ei ole tullut lisää. Tulee tunne, että mitään ei voi ostaa siksi, että hyllylle ei mahdu.
Normaalin käsite siis muuttuu, ja vaikuttaa siltä, että vieläpä aika nopeasti. Kun totun hyllyyn, josta on helppo napata mitä tahansa milloin tahansa, muu alkaa tuntua mahdottomalta tai oudolta.
Huomio on kiinnostava, koska sitä voi helposti soveltaa mihin tahansa muuhunkin asiaan. Ajattelinkin kokeilla tavan muuttamisen voimaa mummolle soittamisessa.
Olen nyt syksyllä viettänyt melkoisesti aikaa 93-vuotiaan isoäitini kanssa 400 kilometrin päässä kotoani, mutta kun palaan arkeen, soitan mummolle hyvin harvoin. Olen ylipäätään surkea soittelija. Kuitenkin mummolassa ollessani huomaan selvästi, että puhelut ovat lähes liikuntakyvyttömälle mummolle tärkeitä, joskus suorastaan päivän kohokohtia. Miksi siis en soittaisi?
Toiveeni on, että onnistun vähä vähältä muuttamaan normiani asiassa. Nykyinen normaalini on, että soitan mummolle silloin, kun olen menossa tapaamaan häntä, en juuri muulloin.
Nyt päätänkin, että soitan mummolle vaikkapa edes kerran parissa viikossa. Päätöksen (ja sen, että olen nyt kirjoittanut sen tähän) voimalla asia pysyy toivoakseni mielessäni. Kun olen onnistunut uudessa tavassani parin kuukauden ajan, ennustan sen muuttuneen minulle normaaliksi. Siinä kohtaa olisi iso askel lopettaa soittelu kokonaan.
Saa nähdä, miten käy.
Tekstityöläinen 
Aivan mahtavaa, miten jatkoit ajatusta tyhjistä kaapeista muihinkin tapoihin! Täytyy itsekin yrittää soveltaa tätä, kun nyt olen todennut todeksi sen, miten helposti uuteen normaaliin tottuu.
Huomio on tosi inspiroiva ja oikeastaan aika lohdullinen, kiitos siitä! Tätä voisi soveltaa myös vaikka siivoamistapoihin tai blogin kirjoittamiseen tai mihin tahansa…
Ja mitä usemmin jotain tekee, sen helpommaksi se käy.
Nuorena jännitti hirmuisesti soittaa ns. asia-puheluita, nykyään otan vain puhelimen käteen ja soitan.
Liikunnan aloittaminen on hankalaa, mutta jatkaminen paljon helpompaa.
Jokapäiväisen siivoamisen makuun en ole vieläkään päässyt, jonkin kohteen järjestely taas sujuu ongelmitta.
Tuossa usein tehtyjen asioiden helppoudessa on varmaan kyse juuri samasta asiasta: että jos saa aloitettua jotakin ja tehtyä siitä toistuvan tavan, siitä tulee itselle normi.
Mä olen vähän aikaa harjoittanut sellaista tapaa, että pikasiivoan keittiön aina heti herättyäni. On toiminut toistaiseksi hyvin, koska epäorientoituneeseen aamuolooni tuollainen mekaaninen tekeminen sopii.
Minun puolisollani tulee automaattisesti asennettu meili karran kuukaudessa että hänen pitää soittaa vanhemmilleen. Näin se asia tulee tehdyksi.
Kuulostaa viisaalta. Vaikka tietty olisi kiva että muistaisimme esim. muistaa läheisiämme ilman erillisiä muistutuksia, minulla ainakin jää usein soittamatta jos en ole kirjoittanut asiaa ylös (!). Ajattelen perhettä ja ystäviä paljonkin, mutta se konkreettinen teko tahtoo helposti jäädä.