Muistan mielelläni jouluna läheisiäni. Haluaisin osoittaa, että välitän ja että toivon että heillä on kaikki hyvin, lämmin ja ruokaa eikä liian vaivalloista.
Mutta miten se nykypäivänä tehdään?
En halua kasata kenellekään tarpeetonta tavaraa mutta en myöskään koe tarvetta ”antaa lahjaksi” metsäreissua tai leffailtaa yhdessä. Minun puolestani jokainen saa ihan itse valita miten käyttää aikansa ja kenen kanssa. (Pidän vähän outonakin ajatusta, että minä kaikessa armollisuudessani lahjoittaisin omaa seuraani jollekulle.)
Hyväntekeväisyyslahja, kuten Birdlifen asentama linnunpönttö metsän linnuille tai vuohi kehitysmaahan, on kyllä oiva idea, mutta jotenkin jättää kylmäksi sekin, että vuodesta toiseen ojentelee läheisilleen niitä kirjekuoria: annoin kyllä sinulle lahjan mutta oikeastaan sinä et saanut sitä. Ehkä olen pinnallinen, mutta minusta olisi usein kiva antaa jotakin edes vähän konkreettisempaa.
Lopputulos on, että ajattelen helposti pääni puhki sitä, mikä voisi oikeasti olla hyödyksi kummilapselle/äidille/sisarukselle. Usein tuskastun. Joskus keksin jotakin omasta mielestäni loistavaa. Mitä monimutkaisempi ajatuskulku on, sitä todennäköisempää on kuitenkin, että vastaanottaja ei pysty seuraamaan sitä.
Tuntuu, että koko lahjahomma monimutkaisutuu vuosi vuodelta, vaikka lahjat vähenevät. Niiden vähien kun pitäisi olla täydellisiä, ettei kukaan vaan pety tai suorastaan vihastu (väärä väri! väärä tavara! liika tavara! miten kehtaat tuhota maapallon!). Niin: yhä enemmän ajattelen toisten mahdollista pettymystä, en antamisen elettä, sen itseisarvoa.
Se on hälyttävää.
Siis: Tänä vuonna päädyimme puolison kanssa olemaan tylsiä ja käyttämään lahjapohdintoihin vain rajallisen, melko vähäisen ajan. Päädyimme konkreettisiin lahjoihin. Vaikka joku pettyisi.
Ostamme kummilapsille kirjat. Olen monena vuonna ongelmoinut, että kaikki eivät ehkä pidä kirjoista ja vieväthän ne tilaa ja onhan kirjastot enkä ehkä osaa valita juuri oikeaa, mutta nyt päädyin kysymään: mitä sitten?
Kirja on meiltä, kirjoittavilta, looginen lahja, ja lisäksi sen ostaminen tukee vaikeuksissa rypevää kirja-alaa ja suomalaista kulttuuria. Kirjan voi lukea monta kertaa ja sen voi kierrättää vaikka kirjaston kierrätyspisteessä jonkun toisen iloksi. Meiltä saatuja kirjoja ei tarvitse säilyttää haluttomasti hyllyssä.
Lahjalistalla ovat myös herkut, villasukat ja säärystimet. Parhaina vuosina teen monenlaista itse, tänä vuonna ostan Ruskovillaa. Hyvälaatuiset sukat voi panna kiertoon, jos niistä ei tykkää, ja herkutkin voi antaa eteenpäin. Antamisen elettä voi kierrättää!
Sillä lahjan antamisen tarkoitus on, lopulta, jokin muu kuin vastaanottajan miellyttäminen. Ehkä se on vain ihan yksinkertainen, pieni viesti: Minä välitän sinusta. Ole hyvä.
Tekstityöläinen 
Minä olen tuskaillut lahja-asiaa myös. Koko touhu on mielestäni yksi ahdistavimpia joulussa. Mikä on, totta tosiaan, hälyttävää. Lahjan pitäisi olla antajalleen ilo ja saajalleen muistutus siitä, että tuo ihminen välittää. Ja kuitenkin luulen, etten ole ainoa, jolle lahjoista on tullut ikävä velvollisuus, juuri mainitsemistasi syistä.
Myönnän, etten ole aina osannut kohteliaasti vastaanottaa lahjaa, jonka olen saanut. Olen saattanut olla juuri se tyyppi, joka ei halua yhtään lisää tavaraa ja ahdistuu sen saamisesta. Olen jopa ajatellut, että läheisteni pitäisi kunnioittaa tätä ja olla antamatta minulle tavaraa. Sitten pohdin, onko se sittenkin niinpäin, että minun pitää kunnioittaa toisen halua antaa tavaraa. Ärsyttävää, miten jostain pohjimmiltaan kauniista on tullut niin vaikeaa.
Meillä on onneksi samanmieliset läheiset, ja jo vuosia olemme sopineet, että lahjat hankitaan vain lapsille: aikuisilla kun on jo kaikkea. Olen itsekin suosinut kirjoja, listaamistasi syistä.
Tänä jouluna leivoimme esikoisen kanssa pipareita, koristelimme ne ja annoimme lahjaksi. Askartelimme myös joulukortteja. Näihin kortteihin ja piparilahjoihin liittyi sellainen antamisen ilo, jota en ole aiemmin kokenut. Jotain siinä itse tekemisessä on. Lisäksi pipari on syötävää, joten se ei lisää kenenkään krääsän määrää. Haluaisin jatkaa tätä tapaa tulevina jouluina, mutta itseni tuntien pitää välttää tunnetta, että näin on pakko tehdä. Pakosta puuttuu ilo, eikä siinä silloin ole enää mitään mieltä.
Olen myös todellakin ollut itse hankala lahjottava ja suhtaudun helposti kriittisesti kaikkeen materiaan. Ehkä tämä tekstikin heijastaa sitä, että haluaisin tajuta paremmin, mistä lahjan antamisessa oikeastaan on kyse. Jos kyse on välittämisen eleestä, ehkä ei edes ole niin merkitystä sillä, säilytämmekö saamamme lahjan tästä ikuisuuteen vai annammeko sen joskus eteenpäin. (Olen antanut pois paljon lahjoja ja kantanut siitä vähän huonoa omaatuntoa.)
Syötävät lahjat ovat kyllä tosi hyviä, ja itse tekemisestä tulee joka tapauksessa itselle iloa. Go piparit, sillee vapaaehtoisesti ja kepeämielisesti!