Työstä tulee sivukuluja, enkä nyt tarkoita sosiaaliturvaa ja työhuonetta.
Tarkoitan vaatteita, ruokaa, vastapainoa.
Työskentelen useimmiten yksin omassa kellarityöhuoneessani, ja siinä on sellainen etu, että kukaan ei välitä siitä, mitä minulla on päälläni. Tietenkin tapaan ihmisiä haastatteluissa ja palavereissa, mutta niitä ei ole joka päivä. Pärjään halutessani mainiosti yksillä tapaamisvaatteilla.
Jos työskentelisin fiinimmässä toimistossa ihmisten ilmoilla, minulla olisi paljon suurempi paine sijoittaa vaatteisiin enemmän rahaa. Helposti menisi luullakseni sata euroa kuussa.
Kellaritoimistostani nousen yleensä kotiin syömään. Listalla on kotiruokaa, joka ei maksa paljon. Helppo on laittaakin jotakin, koska on keittiö ja tarpeita käsillä. Joskus syön ulkona, mutta se on ylimääräistä huvitusta, ei yleensä missään määrin välttämätöntä tai elämääni helpottavaa.
En usko, että jaksaisin joka päivä tehdä eväitä, jos minun pitäisi jo aamuvarhaisella olla kauniissa pukeissa leimaamassa kellokorttia. Söisin ravintola- tai valmisruokaa. Jos selviäisin neljällä eurolla päivässä, ruokaan menisi 80 euroa kuussa. Todennäköisemmin menisi ainakin sata euroa.
Entä muut kulut? ”Raskaat työt, raskaat huvit” voi olla totuudenmukainen sanonta siinä mielessä, että jos ihminen joutuu koko ajan venymään yli rajojensa tai taistelee työn merkityksettömyyden kanssa, hän kokee monesti tarvetta nollata tai kompensoida venymistään jollakin.
Nyky-yhteiskunnassa nollaus usein maksaa. Joku shoppailee hulluna, toinen hifistelee ruokien kanssa, kolmas käyttää paljon rahaa päihteisiin. Neljäs tarvitsee ehdottomasti hemmotteluhoitoja, joogasaleja ja hierontapalveluja. Viides lähtee nollaamaan maailmanympärysmatkalle.
Se maksaa.
Jos ihminen tekee itselleen hyvin sopivaa työtä, ovatko työn sivukulut silloin pienemmät? Voiko hän silloin ansaita vähemmän? Pohdimme eilen eräällä ystäväjoukolla, onko korkeakoulutetun ihmisen moraalisesti oikein suostua koulutustaan vastaavaan työhön, josta maksetaan 2200 euroa kuussa.
Jäin miettimään, kompensoiko matalaa palkkatasoa lopulta ihan oikeasti se, jos ihminen on unelmatyössään (ja jos työ on järjestetty hyvin). En nyt ajattele mitään ”kutsumusammatista ei tarvitse saada korvausta” -tyyppistä vaan ihan sitä laskennallista euromäärää, joka työn tekemisen kokonaisuudesta ruokineen ja nollaamisineen lopulta jää viivan alle.
Vastausta minulla ei ole, mutta jotakin viisasta on minusta Kaarina Davisin ajatuksessa siitä, että työn pitäisi tuoda elämänsisältöä, ei viedä sitä. Muuten se voi tulla yllättävän kalliiksi.
Tekstityöläinen 
Erinomainen teksti! Olen pohtinut paljon samaa. Mä olen alalla, jossa palkalla on vahva statusarvo. Myös koulutustaustani ohjaa siihen, että palkkaa vertaillaan muihin saman koulutuksen saaneisiin (ammattiliitto vallan kannustaa vertailuun ja oman palkan hilaamiseen ylöspäin vertailun perusteella).
Ja minä olen kokenut saavani liikaa palkkaa jo toista tonnia sitten. Liikaa siihen nähden, mitä tarvitsen. Mutta samalla ison palkka-alennuksen vastaanottaminen on henkisesti tosi vaikeaa, koska… niin, en ihan tiedä miksi. Ehkä ajattelen, että palkka mittaa osaamistani, pätevyyttäni, arvoani. Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta ajatus istuu silti todella tiukasti.
Niin, ehkä tosiaan ajattelemmekin kohtuullista palkkaa usein enemmän suhteessa toisiimme kuin siihen mitä oikeasti tarvitsemme.
Se, mitä *jollekin* maksetaan samankaltaisesta työstä taitaa luoda mittarin arvostukselle, jota muuten on vaikea mitata. En tiedä, onko se todenmukainen mittari, mutta helppo se ainakin on.
Tosiaan, olen havainnut saman, että vaatekulut pienenevät, kun tekee (pääasiassa) kotona töitä. Ja vaikka kävisi joka päivä juttukeikallakin, voi pitää samoja vaatteita, koska myös kohdatut ihmiset vaihtuvat joka päivä.
Niinpä. En kyllä tiedä, huomaisiko kukaan lopulta, jos joku työyhteisön jäsen olisi aina suunnilleen samoissa vaatteissa. Ainakaan, jos ne vaatteet olisivat suht neutraalit ja tyylikkäät. Ja olisiko sillä sitten väliä, vaikka huomaisivatkin. Monet bisnesmiehethän ovat puvussa jatkuvasti eikä se tunnu ketään haittaavan.