Tein nettivärianalyysin. Kyllä. En tiedä, menetänkö uskottavuuteni, kun tunnustan tämän. (Enkä sitäkään, miksi ihmeessä ajattelen, että minulla aikaisemmin olisi ollut ”uskottavuutta” tai että värianalyysi olisi jotenkin epäuskottava asia.)
Yhtä kaikki olen tosi kiehtoutunut aiheesta. Olen askaroinut värien parissa mielessäni kauan, etsinyt vesiväreillä lemppareita ja kokeillut kasvojeni eteen satunnaisia kangastilkkuja kiintoisissa väreissä. En ole koskaan ollut värien kanssa kovin hyvä. Minun on ollut vaikea löytää omia värejäni, sellaisia missä viihdyn tai mitkä saavat oloni tuntumaan mukavalta. Osaan lähinnä ihailla ystävieni hienoja värivalintoja.
Kun olin teini, ystäväporukassani 70-luku oli huudossa. Suuri osa vaatteistani oli äidin vanhoja. Niissä oli paljon oranssia, ruskeaa ja kirkasta vihreää. Hennasin superpitkän tukkani. Se oli ainoa oikea tyyli.
Kun menin naimisiin 23-vuotiaana, olin vielä kiinni teiniajan väreissä, vaikka jokin niissä jo tökki. Muistan miettineeni häiden teemavärejä (apua!) ja kukkien värejä. Oli syksy, ajattelin että kuuluisi ottaa värit pihlajanmarjoista ja kullanvärisistä pelloista. Tukkani oli yhä punainen. Mutta viime hetkessä päädyin vaaleanpunaisiin liljoihin. (Kirjoittaessani tätä alan epäillä: oliko minulla tosiaan vaaleanpunaisia liljoja? Tajuan, että 15 vuoden takainen hääkimppu on paennut mielestäni, muuttunut hämäräksi muistoksi, joka saattaa olla vale-.) Oranssi tuntui väärältä vaikka se olisi sopinut värjättyyn tukkaan, mutta vaaleanpunainenkin – vaikka se tuntui sopivan ihooni paremmin – oli vieras. Se oli konservatiivinen.
Suhteeni vaaleanpunaiseen on edelleen sama. Pidän siitä ja vihaan sitä. Mutta nettivärianalyysi paljasti sen, mitä olin arvellutkin: monet vaaleanpunaiset sävyt sopivat värimaailmaani. Olen kuulemma Calm Summer, viileä kesä. Nyt en onneksi ole enää ainoastaan vaaleanpunaisen armoilla, sillä sävykartta läväytti eteeni myös ihania, sammutettuja värejä, joista intuitiivisesti pidän paljon mutta joita en ole juuri lainkaan käyttänyt.
Aikuisiällä olen ostanut ensin mustia ja sitten tummansinisiä vaatteita, kaiken varalta. Ei voi mennä pieleen, tai sitten ainakin menee pieleen samalla tavalla kuin kaikilla muillakin. Lopulta olen tylsistynyt. Ja tietenkin näyttänyt vuosikausia väsyneeltä myös silloin, kun en ole ollut.
Laitoin heti tulokset saatuani (ne tulivat kahdessa päivässä!) päälleni ainoan vaaleanpunaisen t-paitani ja tunsin kirkastuvani, konservatiivisista konnotaatioista viis. Pääni alkoi raksuttaa. Muistin monia menneitä vaatteita, jotka ovat tuntuneet erityisen hyviltä (kuten tämä), ja kas: ne ovat suoraan saamastani värikartasta. Nyt haaveilen tietenkin kirkkaammasta, tyylikkäämmästä tulevaisuudesta juuri minulle sopivissa väreissä. Kiittelen itseäni vaatelainaamon jäsenyydestä, koska mikäpä olisi parempi mahdollisuus kokeilla päälleen uudenvärisiä vaatteita sovituskopin ulkopuolella. Nettianalyysin tulos on tietenkin testattava huolellisesti ennen yhtään varsinaista vaateostosta (katsotaan, miten pokka pitää tässä asiassa).
Värianalyysi paljasti myös, mitkä värit sopivat minulle kaikkein huonoiten: oranssi, ruskea ja musta. Teini-ikä todella on takana.
Tekstityöläinen 
Värien pohtiminenhan on mukavaa hommaa. Meillä aikoinaan ompeluopintojen yhteydessä puhuttiin myös väreistä ja mut satuttiin valitsemaan malliksi, jonka naamaa vasten kokeiltiin erivärisiä tilkkuja. Opettaja kokeili jotain kirkasta turkoosihtavaa sinistä ja kysyi, onko mulla siniset piilolinssit 😀 Ei ollut, mutta siinä lienee yksi syy, miksi se on lempivärejäni.
Mulle on muuten jäänyt mieleen, kun sulla oli joskus sellainen haalean vaaleanpunainen juhlamekko, ja se sopi sulle tosi hyvin! Ja mieti muuten, jos olisit vaikka kuvataiteilija – ei ainakaan olisi yhtään epäuskottavaa mietiskellä värejä. Tää on vähän näitä juttuja, että moni asia on luokiteltu naisten hömpäksi, mutta koskaan ei puhuta miesten hömpästä, vaikka kaikki me tehdään asioita, joista ei ole konkreettisesti mitattavissa olevaa hyötyä.
Itse mietin tällä hetkellä vaaleanpunaista lähinnä suhteessa tulevaan lapseen, kun sukupuolitettu värimaailma riipii mua jotenkin tosi pahasti (ja semmoinen ”perinteinen” pikkutytöille suunnattu ällöpinkki on mun silmissä oikeesti aika ruma sävy. Toivonkin, ettei lapsi rakastu siihen palavasti tulevina vuosina). Lähes kaikki tähän mennessä ompelemani vaatteet ovatkin jotain turkoosin/petroolin variaatioita. Ja koska kuosilliset trikoot on niin ihania, voipi olla, että lapsen yltä löytyy melkoista kuvio-oksennusta ekan vuoden ajan. (Käytettynä olen kyllä ostanut vaaleansinisen toppapuvun ja vaaleanpunaisen yökkärin, kun tosi edullisesti sai lähes iskemättömät.)
Onpa hauska kuulla tuo juhlamekkomuisto! Se olikin kiva mekko, väristä huolimatta – ja tietenkin osin juuri siksi.
Tämä tosiaan on niitä aiheita, jotka jostain sukupuolisyystä on hömppää vaikka oikeasti vaikuttavat aika paljon esimerkiksi siihen, miten meihin suhtaudutaan ja miten meidät nähdään. Halusimme tai emme.
Mun lapsenpukemisdilemma ei ole toistaiseksi sisältänyt pinkkiä – ehkä sukupuolisyystä – mutta supersankariasiaa sitäkin enemmän. Supersankarivaatteet ovat siis meillä just nyt toivottuja, joka päivä. Eihän siinä mitään, mutta usein sellaiset vaatteet ovat myös levottomia ja/tai ihan puhtaasti rumia. Onneksi kaikki eivät. Ihmettelen silti välillä vaatesuunnittelua tässäkin kohtaa. Tytöille on pinkkipinkkiä ja pojille levottoman pelottavia hahmoja pienestä pitäen. Jee. Sellaista moninaisuutta.
Paluuviite: Vaatevuosi 2020 | Tekstityöläinen