Liian pieni kotikieli

Jos kertoisin kirjoittavani romaania englanniksi, mitä sanoisit? Entä, jos kertoisin päättäneeni muuttaa Ranskaan, tavoitteenani Ranskan kansalaisuus?

Kirjailija J. M. Coetzeesta tuli Australian kansalainen vuonna 2006. Hän on alkujaan eteläafrikkalainen, syntynyt Kapkaupungissa vuonna 1940. Kansallisuuden vaihtoon (tai lisäykseen) liittyi historiallinen epäoikeudenmukaisuus, jota Coetzee käsittelee myös kirjoissaan: hänen esi-isänsä tulivat Etelä-Afrikkaan eettisesti kestämättömän siirtomaapolitiikan seurauksena.

Coetzee on puhunut aina kotona englantia, vaikkakin sukulaisten kanssa afrikaansia. Silti hän ei katso englantia ”omaksi kielekseen”. Kirjeenvaihdossa Paul Austerin kanssa (Tässä ja nyt, Tammi 2013) hän pohtii kielen problematiikkaa: Mikä tekee kielestä ihmisen oman? Onko äidinkielen käsite ylipäätään vanhentunut?

Paul Auster antaa samassa kirjeteoksessa esimerkin tarkistamastaan romaanikäännöksestä. Pikkujutut tuntuvat paljastavan, että englanti ei ole kääntäjän ykköskieli. Tavallaan harmittomia virheitä: prepositioita, sanontoja, pieniä erikoisuuksia – mutta kaikki tämä yhdessä tekee teoksesta sellaisenaan julkaisukelvottoman. Auster pohtii, miten pienistä vivahteista äidinkielisyys/kotikielisyys/ykköskielisyys on kiinni.

Jotkut kirjailijat ovat vaihtaneet kansallisuuden lisäksi kieltä. Esimerkiksi Milan Kundera, joka alkujaan kirjoitti tsekiksi mutta vaihtoi ranskaan asuttuaan Ranskassa kymmenen vuotta. Julia Kristeva asui yli 20-vuotiaaksi Bulgariassa mutta on julkaissut aina ranskaksi. Molemmat ovat nykyään Ranskan kansalaisia.

Mitä tapahtuu ihmisen identiteetille, kun hän päättää aikuisiällä kääntää kielensä tai kansallisuutensa toiseksi? Sillä hyvin tietoisesta päätöksestä kuvittelen olevan kyse.

Jotakin muuttuu, ja radikaalisti. Esimerkiksi ranskaksi ajatteleminen on minusta kiehtovaa ja jollakin selittämättömällä tavalla toisenlaista kuin suomeksi tai vaikkapa englanniksi ajatteleminen. Tämä liittyy kielen rakenteeseen ja tapaan ilmaista asioita. Jos olisin kielitieteilijä, osaisin ehkä selittää tämän tyydyttävällä tavalla, mutta en ole enkä osaa. Kyse on jonkinlaisesta polveilusta, tavasta rakennella sanoilla linnoja ja juoksuhautoja itse asian ympärille. Ranskalaiset tekevät sen toisin, monisanaisemmin ja koristeellisemmin, kuin englanninkieliset. Kun itse olen oppinut englannin ensin, ranskalaisten tapa ilmaista on tuntunut (tuntuu!) vaikealta opittavalta.

Voisinko vielä, 32-vuotiaana, vaihtaa kieleni, vaikka vain osittain? Rakastamani suomen kielen kielialue on niin onnettoman pieni. Kielellä töitä tekevän on melkein pakko rajoittua tämän maan rajojen sisäpuolelle, mikä on ajatuksena masentava. (Olen vilpittömästi sitä mieltä, että väkeä on Suomessa aivan liian vähän, ja meidän pitäisi kiireen vilkkaa kymmenkertaistaa asukaslukumme houkuttelemalla tänne muualta porukkaa melkein keinolla millä hyvänsä. Muuten suurella osalla yritys- ja taiteellisesta toiminnasta on tulevaisuudessakin aivan liian vähän potentiaalista asiakas-, kuulija- ja lukijakuntaa.)

Esimerkiksi kirjailijalle on lannistava ajatus, että pärjätäkseen ammatillaan taloudellisesti hyvin hänen olisi kirjoitettava kirja, jonka puolet Suomen kansasta haluaisi ostaa. Sellainen vaatimus on ihan kohtuuton ja lisäksi masentava.

Siispä kielenvaihto. Identiteetin muokkaus. Se olisi kiinnostavaa myös siksi, että se pakottaisi muuraamaan jo jämähtäneet ajatusrakennelmat uusiksi. Se tapahtuisi kielen vaihtamisen myötä vähän niin kuin huomaamatta. Katsoisin kotimaatani ja sen totuuksia toisin.

Sitten käytäntöön. Englanniksi kirjoittaminen näyttäisi äkkiseltään järkevimmältä. Siihen on hyvä pohja, jos kuuntelen amerikkalaista tuttavaa, joka sanoo: ”Sinähän osaat englantia niin hyvin, että voisit kirjoittaa vaikka amerikkalaisiin lehtiin.” Ihailen tuttavan amerikkalaismaisen positiiviseksi leimaamaani ajattelua vilpittömästi. Vaikka hän ei puhuisi ihan totta (eikä puhu) ja vaikkei hän olisi ihan tosissaankaan, ihmiselle tekee huomattavasti parempaa kuulla itseen uskovia kommentteja kuin niitä päinvastaisia. (Itse olen tietysti jo valmiiksi sitä mieltä, että en osaa englantia kovin kummoisesti enkä varsinkaan pystyisi kirjoittamaan hyvää tekstiä englanniksi asumatta ensin englanninkielisessä maassa vähintään kymmentä vuotta. Ja sittenkin epäilyttää.)

Kokeena kuitenkin kielenvaihto – tai kansallisuuden vaihto – olisi mahtava. Kutkuttava. Niin silmiä avaava, että todennäköisesti sitä on joskus kokeiltava. Sitä ennen varaan kirjastosta lisää Coetzeeta.

P.S. Kuten tästä postauksesta käy ilmi, olen (taas) joutunut syviin erimielisyyksiin edellisen postaukseni kanssa.

Horinat pois

”Olen ollut vähän huonolla mielellä, koska”, ”Olen monesti miettinyt” ja ”Eilen uimahallireissulla/kaupassa/työpaikalla” ovat tappavia tapoja aloittaa blogipostaus. Omia läheisiä lukuun ottamatta hyvin harvoja lukijoita koukuttaa jaarittelu siitä, miten jokin hyvä ajatus on kirjoittajan mieleen hiipinyt.

Sen sijaan on aloitettava siitä hyvästä ajatuksesta tai poikkeuksellisesta kokemuksesta. Keskeltä tapahtumia. Alun on ilmennettävä kirjoituksen aihetta tai sanomaa.

”Eläimet pääsevät taivaaseen”, ”Timo Soini on maailman fiksuin mies” tai ”Uimahallissa pitäisi olla eri pituisia ratoja eri kuntoisille ihmisille” ovat kiinnostavia väitteitä, jotka houkuttavat lukemaan myös jatkon. Väitteen ei tarvitse olla aukoton totuus eikä aina edes kovin punnittu. Sen tehtävä on avata keskustelu.

Katleena Kortesuo on jossakin sanonut, että yleensä blogipostauksesta kannattaa lopuksi poistaa ensimmäinen kappale kokonaan. Vinkki toimii. Samoin kannattaa poistaa kaikki ”mielestäni”-tyyppiset ilmaukset. Kun kyseessä on tietyn ihmisen blogikirjoitus tai lehtiteksti, on valmiiksi selvää, kenen näkökulma on kyseessä.

Loppuunkin pitää panostaa. Draaman kaari – alku, keskikohta ja loppu – toimii blogipostauksessakin. Lukijoille suunnattu kysymys on usein laiska lopetus. Blogipostauksen pitää herättää reaktio ilman kalastelevia kysymyksiä.

Tiiviys on valttia netissäkin. Lukea voi pitkiäkin juttuja, mutta niiltä vaaditaan erityistä ajatuksellista koherenssia ja vähintäänkin lyhyitä kappaleita. Yli neljä riviä pitkä kappale on ruudulla puuduttava massa. Väliotsikot luovat vaikutelman, että kirjoittajan tavoitteena on kymmenen vuoden takaisen lehtitekstin tyyli. Niitä on hyvä käyttää, jos näin on.

Blogikirjoittamista pitää ammattikirjoittajankin opetella. Tätä faktaa havainnollistakseni julkaisen seuraavassa tämän tekstin ensimmäisen version. Sitä ei tarvitse kuin vilkaista huomatakseen, että olen kirjoittanut tämän postauksen varsinkin itseäni varten.

Hyvä blogiteksti

Olen monesti miettinyt, miksi blogipostaus on niin vaikea kirjoittaa. Kirjoitanhan työkseni, lähinnä lehtijuttuja. Ne ovat ainakin asiakkailta saamieni palautteiden perusteilla vähintäänkin ihan hyviä, joskus jopa loistavia. Blogipostauksissa en pysty samaan.

Pohdittuani asiaa jälleen kerran päätin, että on alettava kirjoittaa tekstejä kuten lehtijuttuja. Niihin ei sovi horina omista kokemuksista, vaikka omia kokemuksia voi ja joskus kannattaakin ujuttaa joukkoon. Niihin ei sovi liika kikkailu. Niiden on oltava tiiviitä, koska merkkimäärät ovat painotuotteissa armottomia.

On aloitettava siitä, mikä kiinnostaa, ei siitä, mitä tapahtui. Tämäkin teksti alkaa aivan väärin: ”olen monesti miettinyt”. Ketä, paitsi toivottavasti läheisiäni, sellainen kiinnostaa? Siksipä kirjoitan tämän tekstin nyt uudelleen, ja toivon että siitä tulee nyt parempi. Ajattelin jättää tämän version verrokiksi lopullisen tekstin alapuolelle.