Kuinka ajatella hyvää

täpsy2

Paljonko teidän lapsilla on ruutuaikaa? Tämä kysymys tulee esille elämänpiirissäni aika usein, olenhan kolmevuotiaan äiti. Huomaan ruutuaikajutut netissä ja lehdissä, siitä puhuvat kaverit ja tuttavat. Olen ymmärtänyt tämän: siitä kuuluu olla huolissaan. Ja: tällaisista asioista huolehtiminen on hyvän keskiluokkaisen vanhemmuuden merkki.

Tunnustan. En ole kauhean huolissani. Tämä ei johdu siitä, ettei lapseni katsoisi ruutua. Hän katsoo, aika paljonkin. Se ei ole kuitenkaan tämän pohdinnan pointti.

Pointti on se, että tuntuu synnintunnustukselta sanoa, että en ole huolissani. Tämä ei päde vain ruutuaikaan vaan vanhemmuuteen yleensä.

Minun naispuolisena vanhempana, äitinä, kuuluisi nimittäin huolehtia, verrata ja tuskailla – ja nimenomaan asioita, jotka eivät liity perushuolenpitoon, rakkauteen ja turvallisuuteen. En usko vertailevani itseäni kovin paljon muihin vanhempiin tai suhtautuvani äitiyteeni ylikriittisesti, mutta koen silti painetta huolestua ruudusta. Siksipä otin asian esille (taas) yhtenä iltana puolison kanssa. Mietin, pitäisikö jotakin muuttaa: paremmat rajat, nätimpi elämä, enemmän mielikuvituksellista ihanaa vapaata leikkiä. Pitäisikö luopua ruudusta kokonaan ja boom, tulla paremmaksi vanhemmaksi?

Puoliso kuunteli ja sanoi sitten: ”Mä en ole tästä asiasta yhtään huolissani.” Tajusin, että niinpä, en oikeastaan minäkään. Minusta teemme niin kuin juuri nyt on kaikkien kannalta hyvä. Mutta omatunto kolkuttaa välillä, koska ympäristöni käskee olla huolissaan. Eikö puolison ympäristö käske? Kysyin. ”Ei me puhuta kavereiden kanssa lapsista kauhean ongelmalähtöisesti”, hän sanoi. Hän kertoi ystävänsä useammin kertovan hienoista kalareissuista poikansa kanssa.

Tässä on kaksi puolta. Sanotaan, että naiset tekevät perheiden metatyön. Joku voisi sanoa, että ruutuajasta huolehtiminen, ja huolehtiminen ylipäänsä, on metatyötä, jonka mies jättää naisen harteille. Meillä metatyötä tekee yhtälailla miespuolinen vanhempi, joten vastuunsiirtoargumentti ei tässä toimi.

Toinen puoli asiasta, minusta kiinnostavampi, on tuo ongelmalähtöisyys. Miksi niin monia vanhemmuuteen (vai äitiyteen?) liittyviä asioita lähestytään lähtökohtaisesti katastrofiajattelun kautta? Miksi naiset lähestyvät? Miksi sellainen on niin normaalia ja hyväksyttyä, ehkä jopa velvollisuus? Ruutuaika ei tietenkään ole ainoa asia, jossa tämä katastrofointi ja huolipuhe tulee esiin. Selvää on, että oikeita ja universaalisti päteviä vastauksia on hyvin harvoihin asioihin, joten lopulta kyse on paljolti omasta lähestymistavasta.

Oikeasti haluaisin ajatella kokonaisuuksia, isoja linjoja: perheen arvoja, keskinäistä rakkautta, kaikkien jaksamista. Haluaisin vetää omat rajani niiden perusteella. Haluaisin ajatella, että teemme parhaamme. Haluaisin ajatella hyvää: Sitä, että lapsi saa käpertyä isänsä jalkoihin katsomaan ohjelmaansa, sitä kun hän painautuu ihan lähelle, sitä kun hän toivoo toivoo toivoo että tänään voitaisiin mennä eläinmuseoon, esittelee uuden (kavereiden vanhan) pyöränsä kaikille maailman upeimpana aarteena ja kertoo kysyjille kesän parhaita juttuja olleen uimahallireissu Itikseen ja käynti Kansallismuseossa (kylpylä- ja mökkireissut sekä matka läpi Suomen ovat jo autuaasti unohtuneet).

Kysymys on siitä, mitä kohtaa kuvassa katsoo, ja mistä päättää sitten kertoa toisillekin.

4 kommenttia artikkeliin ”Kuinka ajatella hyvää

  1. Kun olin lapsi olikohan 1960 meille hommattiin ensi TV. Silloin kannettiin huolta liiasta katselusta, olihan niitä ohjemia jo pari tuntia illassa.

    Pilalle meneenä vanhempana olen antanut vahingon kiertää lapsilleni.

    Ei heistä rikollisia tullut, syytä lienee muussa.

  2. Vaatiihan se vähän kansalaisrohkeutta sanoa ääneen, etten lue lasten Wilma-viestejä (vaan isä lukee) enkä yleensä käy vanhempainilloissa. Minusta ”äiti hoitaa” -ajattelun taustalla on käsitys äidistä perheen työnjohtajana. Ei muiden tarvitse ottaa vastuuta, koska yksi ottaa koko metatason hoitaakseen.

    Toisaalta työn uusjako perheessä vaatii myös heittäytymistä luottaa siihen, että puoliso hoitaa hommat omalla tyylillään ihan kelvollisesti, vaikka eri tavalla kuin itse hoitaisi. Kyllä uusjako tarkoittaa myös sitä, että joutuu toisinaan olemaan välittämättä ympäristön asenteista.

    • Mua kauhistuttaa tuo Wilma-aika jo valmiiksi. Kuulostaa viisaudelta, että sitä hoitaa teillä vain toinen vanhempi (ja että se ei ole äiti!).

      Mulle tulee huolikasvatuspuheesta mieleen mikromanagerointi. Kauhean raskasta, jos pitää olla sekä työnjohtaja että koko ajan huolehtia jokaisesta pikkuasiasta. Ehkä vanhemmuudessa (ja miksei muussakin elämässä) on vähän vaikea erottaa, mikä on kokonaisuuden kannalta tärkeää ja mikä lopulta on vain kosmeettista säätämistä tai oman kuvan kiillottamista (tuntuisi hienolta sanoa, että meidän lapsi ei mitään ruutuja kaipaa – jostain syystä se on ihanteellista, vaikka kaipaan ruutuja itsekin).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s