Kaksi pientä kotia

 

IMG_4237Ensimmäiseen kotiin noustiin puisia rappusia kolme kerrosta, sitten käännyttiin vasemmalle. Sininen ovi käytävän päässä, lukko vähän hankala.

Ensimmäisellä kerralla häilähti tupakan ja toisaalta etikan tuoksu.

Lattiat valkoista laattaa. Ikkunat koko asunnon korkuiset kuten Pariisissa usein. Vuokraisännällä hymykuoppa ja silmäpussit. Emme tiedä hänen sukunimeään.

Se koti oli Pariisin parhailla kulmilla, meille tutuimmilla, lähellä kanaalia ja kiinalaisten prostituoitujen päivystyspaikkoja. Siinä oli kaksi pientä huonetta ja vessa, noin 25 neliötä sentään. Musta tekonahkasohva, jolla istumisesta tuli pylly kipeäksi. Matala lasipöytä toimitti ruokapöydän virkaa. Kapean parisängyn kulmassa haisi vienosti home.

Se oli ihana koti.

Ikkunasta näin naapurintytön, joka palasi aina myöhään illalla, jonka kirjahyllyssä oli taidekirjoja ja sohvapöydällä tomaatteja. Hän puisteli usein mattoja. Alakerrassa huivipäinen mummu lähti keppinsä kanssa torille joka tiistai ja perjantai. Palasi kotiin kärry täynnä.

Se oli koti, jonka 25 neliötä riittivät hyvin kahdelle. Hyviä kirjoituskahviloita ihan vieressä, itsepalvelupesula vastapäätä, leipomo ja hedelmäkauppa kulman takana. Yhdessä kaupassa turkkilaisrouva möi tekemiään viininlehtikääryleitä (herkullisia). Kouluja vieressä, lapsia kaikkialla.

Kaksi kaappia vaatteille, muutama keittiövaruste. Ostimme kaksi kynttilää ja turkoosin lukulampun. Muuten koti oli jonkun muun kalustama – ja kun kävi Rue St Maurin pikkuruisissa, halpoja huonekaluja myyvissä kaupoissa, oli helppo käsittää, miten pienellä rahalla kaikki oli tehty.

Koti ei ollut erityisen korkea tai erityisen idyllinen, mutta isojen ikkunoiden ansiosta se tuntui tilavalta. Ikkunat avatessaan oli melkein kuin ulkona.

IMG_5133Sitten oli toinen koti, viereisessä kaupunginosassa, mukulakivikadulla, turisti-Pariisin laidalla. Sinnekin johtivat puiset portaat. Se oli ullakkoasunto, todellakin, ullakkoasunto Pariisissa, hirsipalkit katossa! Siellä oli tometet lattiassa ja kattoikkunat joista näkyi taivas, yksi niistä kylpyammeen yllä. Ei hometta. Vinot katot, joten asuinkorkeaa tilaa ehkä 10 neliötä, mutta kaikki oli somaa, taas toisen kalustamaa mutta tällä kertaa erilaisella maulla, enemmän omaan estetiikkaan sopivalla.

Pikkuinen keittiö jossa oli kaikkea melkein riittävästi. Kirjahyllyt valmiiksi täynnä kirjoja (Nick Hornbyä, Virginia Woolfia, freelancerin opas siihen, kuinka tehdä rahaa). Iso televisio, hyvä netti. Avain ovimaton alla; me emme koskaan tavanneet vuokraisäntää.

***

Kaikki tämä, kaikki idyllinen ja ihana, ja:

minä haikailen kotia numero yksi, keinonahkasohvaa ja lasipöytää. Toista kotia ei ole ikävä, yhtään. En tarkalleen tiedä, miksi näin on. Se on silti kiinnostavaa ja puhuu sen puolesta, että ”omannäköisyys” sellaisena kuin minä osaan sen ajatella ei ehkä sittenkään ole kaikkein tärkeintä.

Kodin tekee kodiksi jokin ihan muu.

Toisesta kodista ei näkynyt kadulle, ei pihalle. Kattoikkunat eristivät maailmasta, ne jättivät meidät yksin ihanalle ullakollemme. Hälytysajoneuvot ja kadunvarren yökerhoissa bilettävät nuoret vain kuuluivat. Nukuimme tulpat korvissa.

En tiedä, kuka asui naapurissa. Me istuimme sohvan virkaa toimittavalla sängyllä vieretysten tietokoneinemme, hyvin kaukana siitä maailmasta joka oli vuosisatoja nähneiden seinien toisella puolella. Ehkä se oli liikaa, koska olimme muutenkin yksin kaupungissa.

Tilaa oli vain vähän vähemmän kuin kodissa yksi mutta sitä tuntui olevan liian vähän. En tiedä johtuiko se vinoista katoista, siitä että oleilupaikkoja oli vain se yksi, sohva, vai siitä että koti ei laajentunut ikkunoiden kautta kadulle, että sieltä ei näkynyt koskaan mitä joku toinen teki tai toimitti. Vai siitä että olimme terrori-iskujen jälkeisessä shokissa, liian paljon kotona, siitä että ei huvittanut ollenkaan entiseen tapaan viipyä myöhään iltaan ulkona.

Vai ehkä siitä, että alue on melkein turisti-Pariisia, sellaista jossa brittinuoret juhlivat viikonloppuisin ja vähän viikollakin ja joka siksi on läpikulkupaikka, hetken huuma. Se on sitä Pariisia jossa kuulee englantia melkein yhtä paljon kuin ranskaa. (Kodin numero yksi alueella kuulee arabiaa. Ja kiinaa.)

***

Niin:

Seitsemän kuukauden aikana Pariisissa ymmärsin lisää alueiden eroista, siitä miten suurkaupungissa tunnelma olla ihan eri kahdessa vierekkäisessä korttelissa. Että on ihan eri asia olla kymmenennen kaupunginosan etelälaidalla kuin yhdennentoista etelälaidalla, vaikka välimatkaa ei ole kovin paljon.

Siinä missä kodin numero yksi alakerrassa oli kahvila, jossa minua sinuteltiin ja kutsuttiin chérieksi, kodin numero kaksi lähileipomossa ei koskaan osoitettu tuttavallisuuden merkkejä, vaikka kävimme siellä melkein joka päivä.

Koti numero yksi oli talossa, jossa asui monenlaista väkeä, isoja ja pieniä perheitä, sellaisia jotka tuntuivat asettuneen taloon. Paljon lapsia. Ei turisteja. Kodin numero kaksi talossa on monta Airbnb-listausta ja tanssistudio. En nähnyt lapsia juuri koskaan.

Kodin numero yksi lähellä yrittäjät ryhtyivät tervehtimään meitä ohikulkiessamme heti, kun olimme pari kertaa käyneet asioilla. Kodin numero kaksi korttelissa ei ollut sellaisia kauppoja (hedelmä-, vihannes-, liha-, juusto-), joissa olisi päivystänyt aamusta iltaan työskentelevä pienyrittäjä. Kodin numero yksi lähileipomo oli auki kuudesta aamulla kymmeneen illalla kuutena päivänä viikossa yhden pariskunnan voimin. Kodin numero kaksi lähileipomo oli auki aamusta iltakahdeksaan viitenä päivänä viikossa, ja siellä oli yrittäjien lisäksi työntekijöitä (ja paljon parempi patonki).

***

Olen aina ihastellut pieniä koteja ja flirttaillut ajatukselle pikkuyksiöön muuttamisesta.

Tämänkertaisen Pariisin-kokemuksen perusteella päätelmäni on, että pieni koti voi toimia meidän kaltaisillamme hyvin, jos a) huoneita on kaksi, b) koti saa tarpeeksi jatketta seinien ulkopuolelta ja c) rakastamme aluetta. Alueella on varmaankin pikkukodin asukille yleisesti paljon enemmän väliä kuin väljien neliöiden valtiaalle.

Seitsemän kuukauden parikymmenneliöisten jälkeen vajaa viisikymmentäneliöinen kaksio tuntuu muuten suorastaan hulppealta.

Pieni koti on hyvä vaihtoehto

Kävin viime viikolla erään viisihenkisen perheen ihanassa kodissa. Se oli viihtyisä, kodikas ja kekseliäs eikä pursuillut tavaraa. Toisaalta se ei ollut minimalistinen sellaisella kalsealla, valkoisella tavalla kuin sisustuslehtien lukaalit. Siellä oli kaikki, mitä tarvitaan.

Kodissa oli yksi erityisen kiinnostava piirre. Sen koko oli 48 neliötä. Se oli siis samankokoinen kuin minun kaksihenkisen perheeni kaksio.

Perheen sisustusvinkit voi lukea ja Mari Mäkiön ottamat kuvat katsella marraskuussa ilmestyvästä Huilista (kannattaa tilata jo nyt!).

Kaikki kiinnostava ei kuitenkaan mahtunut lehteen. Jäin pohtimaan esimerkiksi sitä, miksi viisihenkisen perheen asumista alle 50 neliössä pidetään yleisesti hyvin outona. Sen sijaan kaksihenkisen perheen asuminen vaikkapa sadassa neliössä on ihan normaalia.

Sehän on pähkähullua. Etenkin Helsingissä joudumme tekemään aika paljon töitä voidaksemme kustantaa asuinneliöt – myös ne, joissa hyvin harvoin ehdimme oleskella. Lisäksi joudumme sisustamaan ja lämmittämään myös vähällä käytöllä olevat huoneet. Asuntojen lämmitys vaikuttaa eniten yksittäisen ihmisen hiilijalanjälkeen, mutta ilmeisesti emme oikein ymmärrä, kuinka paljon energiaa (ja siis rahaa) kotien lämmitys nielee.

Voisi kuvitella, että aika suuri osa ihmisistä asuisi mieluummin vähän ahtaammin ja tekisi vähemmän töitä, jos sellaista kysyttäisiin.

Pikkuasunnon perhe, jossa äiti opiskelee, pystyy asuntonsa koon takia asumaan ihastuttavassa vanhassa asunnossa Helsingin elävimmässä kaupunginosassa. Kouluikäiset pojat ovat kovia pelaamaan jalkapalloa ja pääsevät harrastuksiin itse, kävellen. Ei tarvitse viettää monta tuntia päivässä autossa tai julkisissa tylsistyen. Puistoja, kirjasto ja kahviloita on kivenheiton päässä.

Loputtomasti tavaraa pieneen asuntoon ei tietenkään mahdu, mutta aika tyhmää on kyllä ostaa asuinneliöitä Helsingistä varastotilaksi.

Senkin tämä perhe todisti, että kolme yli viisivuotiasta lasta pärjää yhdessä huoneessa vallan hyvin, kun järjestelyt ovat selvät. Yleistä on ainakin omassa tuttavapiirissäni ollut, että heti uuden vauvan syntyessä muutetaan sellaiseen asuntoon, jossa kaikille on oma huone. Miksei se sellainenkin, niin kuin mummoni sanoisi, mutta kiva olisi, jos vaihtoehtokin olisi ihan normaali idea.

Onneksi pienistä kodeistakin nyt puhutaan entistä enemmän. Vähien neliöiden eduista kirjoitti juuri Minimalismin ilo, ja kesällä samaa aihetta pohti Sopivasti. 30 neliössä puolisonsa ja lapsensa kanssa asuva Toni Vaahtera antoi puolestaan Minimalisti-blogissaan juuri vinkin, joka säästää sängyn verran tilaa. Ja ei: se ei ole parvi.