Mitä tavaraa vauva tarvitsee?

Tällaiset listaukset ovat täyttä hömppää: jokainen perhe tarvitsee mitä tarvitsee, yleensä ihan eri asioita kuin jokin toinen perhe. Minusta on silti hauska lukea ”kuinka monta vaatetta vauva tarvitsee” -tyyppisiä listauksia, ja joskus ennen vauvoja sain niistä jotakin ideoitakin. Niinpä tässä seuraa omani.

Perheessäni asuu 3,5-kuinen vauva, joka on toinen lapsemme. Nelivuotiaalta esikoiselta ei ollut tallessa juuri mitään tavaraa, joten kaikki piti hankkia toiseen kertaan. Hankalaa? Ehkä hiukan, mutta lopulta olen vain tyytyväinen, että en ole hillonnut mitään neljää vuotta pienessä asunnossamme tai varastotiloissamme. Olisin joutunut säilyttelemään valtavaa määrää tavaraa (eritoten vaatteita), jota saimme esikoisen aikana ja josta vain osa oli käytössä – ja jonka arvo lisäksi oli alkujaankin vähäinen (emme silloinkaan ostaneet uutta).

Nyt sain valita, mitä ihan oikeasti esikoisen vauvavuoden perusteella haluan hankkia näihin rajallisiin neliöihin. Tosiasia on, että en kovin paljon. Meitä asuu neljä ihmistä 61 neliössä, joten usein on stressaavampaa omistaa kätevä tavara (joka kuitenkin on helposti tiellä) kuin pärjätä ilman (jolloin asunnossa mahtuu liikkumaan).

Äitiyspakkausta en tällä kertaa halunnut ottaa, koska en ole tyytyväinen sen vastuullisuusaspekteihin. Lisäksi tiesin, että sen sinänsä mainiot ulkokamat ovat mitä todennäköisimmin lokakuussa syntyneelle liian isoja ensimmäisenä talvena (toukokuiselle esikoiselle ne olivat mitä mainioimpia). Sen sijaan halusin hankkia mieleiseni tavarat hyväkuntoisena käytettynä ja uskoin, että äitiyspakkauksen sijaan saatava 170 euron summa riittäisi aika pitkälle. Näin kävikin.

Mitä sitten hankimme? 

Vaunut. Esikoisella oli kolmipyöräiset yhdistelmävaunut, joissa oli vaunukopan sijaan kantokassi ratasosan päällä. Tiesimme, että tällä kertaa haluamme nelipyöräiset ja tuon saman kantokassisysteemin, koska vauvaa on roudattava vaunuvarastoon eri rappuun ja sitten kolmanteen kerrokseen rappusia pitkin. Ostimme siis Torista Brio Smilet kantokassilla ja ilman hankalasti säilöttävää vaunukoppaa. Ne ovat toimineet hyvin ja maksoivat 120 euroa. Parvekkeelle sopivat matkarattaat, joihin vauvan voi laittaa päiväunille samassa kantokassissa, meillä oli esikoiselta vielä jäljellä (saimme ne aikanaan ystäviltä ja ne ovat jo aika raihnaiset, mutta ajavat parvekkeella asiansa). 

Sänky. Esikoisella oli alusta asti iso pinnasänky, jossa hän nukkui harvoin. Valitsin nyt alkuun pienemmän ensisängyn pyörillä, koska halusin maksimoida tilan ja joustavuuden mahdollisimman pitkäksi aikaa. Ostimme Torista JLY Bedside Cribin, jossa vauva yhä nukkuu (vielä ainakin pari kuukautta) ja joka on ollut käytössä tosi hyvä. Välillä se oli sivuvaununa meidän vanhempien sängyssä, mutta nyt se on palautettu kärrättävän sängyn muotoon kaikkien osapuolten unien maksimoimiseksi. Liikuteltavuuden ansiosta vauva on helppo laskea sänkyyn yöimetyksen jälkeen kummalta puolelta tahansa – arvostan! Sänky maksoi patjan kanssa 60 euroa.

Vaatteet. Ostin pienen kasan pienimpiä vaatteita kaverilta 20 eurolla ja yhden ulkopuvun kierrätyspalstalta kympillä. Lisäksi sain siskon ja ystävien lapsilta pieneksi jääneitä. Yritin ottaa vastaan vain vähän, mutta silti vaatetta oli aluksi yllin kyllin, siis liikaa. Meillä on kuivaava pesukone (pienten tilojen paras kodinkone) ja se laulaa aika usein, joten kovin monta settiä ei tarvita, vaikka kakkavahingot ovat meillä melkein päivittäisiä. Joululahjaksi vauva sai toivottua Ruskovillaa, ja nyt villa-asu onkin päällä melkein joka päivä – pyykkään vain välillä kakkatahrat ja ripustan vaatteet kuivumaan. Olen tyytyväinen, että esikoiselta ei ollut juuri mitään säästössä, sillä lapseni ovat täysin eri mallisia. Kuopuksella potkuhousut ovat ihan paras vaate eivätkä leggingsit mene jalkaan lainkaan, kun taas esikoisella käytin vain kapeimpia mahdollisia housuja. Tämän huomattuani pyrin jatkossa hankkimaan tai ottamaan vastaan vain minimimäärän lapsen vartalonmalliin sopivia vaatteita. Luulen, että noin 4–5 settiä + yöpuvut on passeli määrä.

Kantovälineet. Esikoinen nukkui lähes puolivuotiaaksi päiväsaikaan (ja suureksi osaksi yölläkin) vain kannettuna, joten kantoliinat ja -reput tulivat aika tutuiksi. Halusin nytkin hankkia liinan, koska se on monessa tilanteessa tosi kätevä, vaikka toivoin, että tuntikausia päivässä ei tarvitsisi tällä kertaa kantaa. Hankin siis Woven Wingsin pitkän liinan Kantovälinekirppikseltä, 135 euroa – tämä oli luksushankinta, koska erinomaisia liinoja saa paljon halvemmallakin – ja pellavaisen rengasliinan Torista, 30 euroa. Molempia olen käyttänyt tälläkin kertaa, ja todennäköisesti käyttö kevättä ja kesää kohti lisääntyy, mutta olen tyytyväinen että tämä vauva nukkuu tyytyväisenä myös vaunuissa ja sängyssä. Saimme ystäviltä myös Tulan kantorepun, johon ostin puuttuvan unihupun Torista kympillä. Sitä ei ole vielä käytetty. Esikoisen aikana Ergon reppu oli isän kantoväline. 

Rintapumppu, kestoliivinsuojat, tuttipullot ja tutit. Saimme nämä kaikki kierrätysryhmistä ja kavereilta ilmaiseksi. Kaikki hyviä olemassa, vaikka meillä on toistaiseksi syöty tuttia ja tuttipulloa hyvin vähän.

Sitteri. Tätä emme heti ostaneet, mutta kun vauva viihtyi vain rajallisesti lattialla ja oli lisäksi jatkuvassa talloutumisvaarassa (koska esikoisen kaikki leikit ovat hyvin vauhdikkaita), ostimme Babybjörnin naapurista 40 eurolla. Se on niin iso kapine, että mieluummin olisin ilman, mutta puolustaa paikkaansa koska vauva viihtyy siinä hyvin (ja se on helppo kasata sivuun). Lisäksi ostin Torista 35 eurolla sitteriin uuden päällisen, kun vanha alkoi repeillä.

Turvakaukalo. Saimme sopivan kaukalon, jossa vielä oli hyvin käyttöikää jäljellä, paikallisesta Buy Nothing -ryhmästä.

Makuupussit. Saimme ystäviltä kaksi äitiyspakkauksen makuupussia, untuvapussin lainaan ja lämpöpussin rattaisiin. Äp-pussit ovat unikäytössä joka päivä (toinen varalla) ja untuvapussi lämmittää kantokopassa. Lämpöpussia emme ole vielä käyttäneet, mutta ehkä sitten ratasvaiheessa (esikoisella tosin käytin rattaissakin vain äp-makuupussia, johon olin tehnyt reiät turvavaljaille). 

Hoitoalusta. Ostin hoitoalustan pesukoneen päälle kirppikseltä vitosella. Erillistä hoitopöytää meillä ei ole koskaan ollut enkä sellaista ole kaivannutkaan.

Muuta? Harsoja oli esikoiselta vielä säästössä, samoin pari pientä peittoa köllimisalustoiksi. Hiusharja saatiin Buy Nothing -ryhmästä, samoin jokin vauvalelu (niitä on pari saatu lahjaksikin, ja kiintiö on nyt täynnä). Tarpeita tulee iän myötä tietty lisää, esim. syöttötuoli ja isompi sänky, mutta emme ole ostaneet mitään varastoon. Luotan siihen, että välttämätön kyllä löytyy käytettynä, kun aika on. 

Rahaa kuopuksen neljään ensimmäiseen kuukauteen on mennyt yhteensä 465 euroa. Kaikista hankinnoista on siis selvitty äitiysavustuksen ja lapsilisien (yht. 586 e) voimin, ja reipas satanen on jäänyt ylikin (lisäksi haluan huomauttaa, että halvemmallakin olisi selvinnyt, mutta vaivaa se olisi vaatinut). Lisäksi olemme toki maksaneet vaipoista, sillä emme tälläkään kertaa ole jaksaneet kestovaipattaa. Rahan ja ympäristön vuoksi se kannattaisi, mutta aiheen vaatiman perehtymisen ja kylppärin nyt jo hyvin naftien tilojen vuoksi en ole houkuttunut kokeilemaan.

Kaksi pientä kotia

 

IMG_4237Ensimmäiseen kotiin noustiin puisia rappusia kolme kerrosta, sitten käännyttiin vasemmalle. Sininen ovi käytävän päässä, lukko vähän hankala.

Ensimmäisellä kerralla häilähti tupakan ja toisaalta etikan tuoksu.

Lattiat valkoista laattaa. Ikkunat koko asunnon korkuiset kuten Pariisissa usein. Vuokraisännällä hymykuoppa ja silmäpussit. Emme tiedä hänen sukunimeään.

Se koti oli Pariisin parhailla kulmilla, meille tutuimmilla, lähellä kanaalia ja kiinalaisten prostituoitujen päivystyspaikkoja. Siinä oli kaksi pientä huonetta ja vessa, noin 25 neliötä sentään. Musta tekonahkasohva, jolla istumisesta tuli pylly kipeäksi. Matala lasipöytä toimitti ruokapöydän virkaa. Kapean parisängyn kulmassa haisi vienosti home.

Se oli ihana koti.

Ikkunasta näin naapurintytön, joka palasi aina myöhään illalla, jonka kirjahyllyssä oli taidekirjoja ja sohvapöydällä tomaatteja. Hän puisteli usein mattoja. Alakerrassa huivipäinen mummu lähti keppinsä kanssa torille joka tiistai ja perjantai. Palasi kotiin kärry täynnä.

Se oli koti, jonka 25 neliötä riittivät hyvin kahdelle. Hyviä kirjoituskahviloita ihan vieressä, itsepalvelupesula vastapäätä, leipomo ja hedelmäkauppa kulman takana. Yhdessä kaupassa turkkilaisrouva möi tekemiään viininlehtikääryleitä (herkullisia). Kouluja vieressä, lapsia kaikkialla.

Kaksi kaappia vaatteille, muutama keittiövaruste. Ostimme kaksi kynttilää ja turkoosin lukulampun. Muuten koti oli jonkun muun kalustama – ja kun kävi Rue St Maurin pikkuruisissa, halpoja huonekaluja myyvissä kaupoissa, oli helppo käsittää, miten pienellä rahalla kaikki oli tehty.

Koti ei ollut erityisen korkea tai erityisen idyllinen, mutta isojen ikkunoiden ansiosta se tuntui tilavalta. Ikkunat avatessaan oli melkein kuin ulkona.

IMG_5133Sitten oli toinen koti, viereisessä kaupunginosassa, mukulakivikadulla, turisti-Pariisin laidalla. Sinnekin johtivat puiset portaat. Se oli ullakkoasunto, todellakin, ullakkoasunto Pariisissa, hirsipalkit katossa! Siellä oli tometet lattiassa ja kattoikkunat joista näkyi taivas, yksi niistä kylpyammeen yllä. Ei hometta. Vinot katot, joten asuinkorkeaa tilaa ehkä 10 neliötä, mutta kaikki oli somaa, taas toisen kalustamaa mutta tällä kertaa erilaisella maulla, enemmän omaan estetiikkaan sopivalla.

Pikkuinen keittiö jossa oli kaikkea melkein riittävästi. Kirjahyllyt valmiiksi täynnä kirjoja (Nick Hornbyä, Virginia Woolfia, freelancerin opas siihen, kuinka tehdä rahaa). Iso televisio, hyvä netti. Avain ovimaton alla; me emme koskaan tavanneet vuokraisäntää.

***

Kaikki tämä, kaikki idyllinen ja ihana, ja:

minä haikailen kotia numero yksi, keinonahkasohvaa ja lasipöytää. Toista kotia ei ole ikävä, yhtään. En tarkalleen tiedä, miksi näin on. Se on silti kiinnostavaa ja puhuu sen puolesta, että ”omannäköisyys” sellaisena kuin minä osaan sen ajatella ei ehkä sittenkään ole kaikkein tärkeintä.

Kodin tekee kodiksi jokin ihan muu.

Toisesta kodista ei näkynyt kadulle, ei pihalle. Kattoikkunat eristivät maailmasta, ne jättivät meidät yksin ihanalle ullakollemme. Hälytysajoneuvot ja kadunvarren yökerhoissa bilettävät nuoret vain kuuluivat. Nukuimme tulpat korvissa.

En tiedä, kuka asui naapurissa. Me istuimme sohvan virkaa toimittavalla sängyllä vieretysten tietokoneinemme, hyvin kaukana siitä maailmasta joka oli vuosisatoja nähneiden seinien toisella puolella. Ehkä se oli liikaa, koska olimme muutenkin yksin kaupungissa.

Tilaa oli vain vähän vähemmän kuin kodissa yksi mutta sitä tuntui olevan liian vähän. En tiedä johtuiko se vinoista katoista, siitä että oleilupaikkoja oli vain se yksi, sohva, vai siitä että koti ei laajentunut ikkunoiden kautta kadulle, että sieltä ei näkynyt koskaan mitä joku toinen teki tai toimitti. Vai siitä että olimme terrori-iskujen jälkeisessä shokissa, liian paljon kotona, siitä että ei huvittanut ollenkaan entiseen tapaan viipyä myöhään iltaan ulkona.

Vai ehkä siitä, että alue on melkein turisti-Pariisia, sellaista jossa brittinuoret juhlivat viikonloppuisin ja vähän viikollakin ja joka siksi on läpikulkupaikka, hetken huuma. Se on sitä Pariisia jossa kuulee englantia melkein yhtä paljon kuin ranskaa. (Kodin numero yksi alueella kuulee arabiaa. Ja kiinaa.)

***

Niin:

Seitsemän kuukauden aikana Pariisissa ymmärsin lisää alueiden eroista, siitä miten suurkaupungissa tunnelma olla ihan eri kahdessa vierekkäisessä korttelissa. Että on ihan eri asia olla kymmenennen kaupunginosan etelälaidalla kuin yhdennentoista etelälaidalla, vaikka välimatkaa ei ole kovin paljon.

Siinä missä kodin numero yksi alakerrassa oli kahvila, jossa minua sinuteltiin ja kutsuttiin chérieksi, kodin numero kaksi lähileipomossa ei koskaan osoitettu tuttavallisuuden merkkejä, vaikka kävimme siellä melkein joka päivä.

Koti numero yksi oli talossa, jossa asui monenlaista väkeä, isoja ja pieniä perheitä, sellaisia jotka tuntuivat asettuneen taloon. Paljon lapsia. Ei turisteja. Kodin numero kaksi talossa on monta Airbnb-listausta ja tanssistudio. En nähnyt lapsia juuri koskaan.

Kodin numero yksi lähellä yrittäjät ryhtyivät tervehtimään meitä ohikulkiessamme heti, kun olimme pari kertaa käyneet asioilla. Kodin numero kaksi korttelissa ei ollut sellaisia kauppoja (hedelmä-, vihannes-, liha-, juusto-), joissa olisi päivystänyt aamusta iltaan työskentelevä pienyrittäjä. Kodin numero yksi lähileipomo oli auki kuudesta aamulla kymmeneen illalla kuutena päivänä viikossa yhden pariskunnan voimin. Kodin numero kaksi lähileipomo oli auki aamusta iltakahdeksaan viitenä päivänä viikossa, ja siellä oli yrittäjien lisäksi työntekijöitä (ja paljon parempi patonki).

***

Olen aina ihastellut pieniä koteja ja flirttaillut ajatukselle pikkuyksiöön muuttamisesta.

Tämänkertaisen Pariisin-kokemuksen perusteella päätelmäni on, että pieni koti voi toimia meidän kaltaisillamme hyvin, jos a) huoneita on kaksi, b) koti saa tarpeeksi jatketta seinien ulkopuolelta ja c) rakastamme aluetta. Alueella on varmaankin pikkukodin asukille yleisesti paljon enemmän väliä kuin väljien neliöiden valtiaalle.

Seitsemän kuukauden parikymmenneliöisten jälkeen vajaa viisikymmentäneliöinen kaksio tuntuu muuten suorastaan hulppealta.

Pieni koti on hyvä vaihtoehto

Kävin viime viikolla erään viisihenkisen perheen ihanassa kodissa. Se oli viihtyisä, kodikas ja kekseliäs eikä pursuillut tavaraa. Toisaalta se ei ollut minimalistinen sellaisella kalsealla, valkoisella tavalla kuin sisustuslehtien lukaalit. Siellä oli kaikki, mitä tarvitaan.

Kodissa oli yksi erityisen kiinnostava piirre. Sen koko oli 48 neliötä. Se oli siis samankokoinen kuin minun kaksihenkisen perheeni kaksio.

Perheen sisustusvinkit voi lukea ja Mari Mäkiön ottamat kuvat katsella marraskuussa ilmestyvästä Huilista (kannattaa tilata jo nyt!).

Kaikki kiinnostava ei kuitenkaan mahtunut lehteen. Jäin pohtimaan esimerkiksi sitä, miksi viisihenkisen perheen asumista alle 50 neliössä pidetään yleisesti hyvin outona. Sen sijaan kaksihenkisen perheen asuminen vaikkapa sadassa neliössä on ihan normaalia.

Sehän on pähkähullua. Etenkin Helsingissä joudumme tekemään aika paljon töitä voidaksemme kustantaa asuinneliöt – myös ne, joissa hyvin harvoin ehdimme oleskella. Lisäksi joudumme sisustamaan ja lämmittämään myös vähällä käytöllä olevat huoneet. Asuntojen lämmitys vaikuttaa eniten yksittäisen ihmisen hiilijalanjälkeen, mutta ilmeisesti emme oikein ymmärrä, kuinka paljon energiaa (ja siis rahaa) kotien lämmitys nielee.

Voisi kuvitella, että aika suuri osa ihmisistä asuisi mieluummin vähän ahtaammin ja tekisi vähemmän töitä, jos sellaista kysyttäisiin.

Pikkuasunnon perhe, jossa äiti opiskelee, pystyy asuntonsa koon takia asumaan ihastuttavassa vanhassa asunnossa Helsingin elävimmässä kaupunginosassa. Kouluikäiset pojat ovat kovia pelaamaan jalkapalloa ja pääsevät harrastuksiin itse, kävellen. Ei tarvitse viettää monta tuntia päivässä autossa tai julkisissa tylsistyen. Puistoja, kirjasto ja kahviloita on kivenheiton päässä.

Loputtomasti tavaraa pieneen asuntoon ei tietenkään mahdu, mutta aika tyhmää on kyllä ostaa asuinneliöitä Helsingistä varastotilaksi.

Senkin tämä perhe todisti, että kolme yli viisivuotiasta lasta pärjää yhdessä huoneessa vallan hyvin, kun järjestelyt ovat selvät. Yleistä on ainakin omassa tuttavapiirissäni ollut, että heti uuden vauvan syntyessä muutetaan sellaiseen asuntoon, jossa kaikille on oma huone. Miksei se sellainenkin, niin kuin mummoni sanoisi, mutta kiva olisi, jos vaihtoehtokin olisi ihan normaali idea.

Onneksi pienistä kodeistakin nyt puhutaan entistä enemmän. Vähien neliöiden eduista kirjoitti juuri Minimalismin ilo, ja kesällä samaa aihetta pohti Sopivasti. 30 neliössä puolisonsa ja lapsensa kanssa asuva Toni Vaahtera antoi puolestaan Minimalisti-blogissaan juuri vinkin, joka säästää sängyn verran tilaa. Ja ei: se ei ole parvi.