Jos vaatteesi huutelevat kaipaavasti kaapistasi joka kerta kun avaat sen, kärsit samasta ongelmasta kuin minä ennen: sinulla on ihania vaatteita, ehkäpä ihan kohtuullinen määrä, mutta monet niistä haluaisivat tulla puetuiksi enemmän kuin lopulta tulevat.

Olen ratkaissut ongelman. Ratkaisulla on kolme osaa.

1) Seuraavan asian tiedostaminen: Vaatteilla ei ole tunteita, vain niiden käyttäjällä on. Vaatteiden kaipaava huutelu kertoo sinun tunteistasi – esimerkiksi harmista tai häpeästä, joka aiheutuu siitä, että on tullut ostettua itselle vääränlainen vaikkakin ihana vaate.

2) Rinna Saramäen kirjan Hyvän mielen vaatekaappi (Atena 2013) lukeminen. Se kertoo selkokielisesti, järkeenkäyvästi ja hauskasti, miten vaatekaapista tulee sellainen, joka ei aiheuta edellä kuvattuja tuntoja aina kun sen avaa. Saramäen ohjeita noudattamalla vaatekaappiin jäävät vain ne itselle sopivat ihanat vaatteet. Iso plussa: samalla tulee helposti oltua ekologinenkin, tai ainakin ekologisempi kuin ennen.

3) Käyttövaatekaapin rankka karsiminen. Paino sanalla käyttö-. Kaikesta ei tarvitse luopua, vaan ideana on rajoittaa juuri sillä hetkellä käsillä olevia vaihtoehtoja.

Kokonaisuudessaan ratkaisu on siis kovin yksinkertainen. Se kiteytyy siihen, että vaatteita on kaapissa kerrallaan melko vähän. Vähät vaatteet on varaa valita tarkasti, asukokonaisuudet huomioiden. Ja tadaa: olet aina omasta mielestäsi kivasti ja sopivasti pukeutunut.

Kolme vuotta sitten muutimme edellistä pienempään asuntoon ja totesimme, että jos tilaa on alle 50 neliötä ja ihmisiä kaksi, ei ehkä ole syytä pitää 12 hengen astiastoa. Luopuessamme astioista tajusin, että juuri tai ainakin lähes samanlaisia yksilöitä on naurettavan helppo hankkia tilalle sitten, kun (tai ehkä jos) niitä tarvitaan. Luopuminen on paljon työläämpää. Tämä pätee myös vaatteisiin ja melkein kaikkeen tavaraan, pois lukien tosi tärkeät muistoesineet.

Ihastuin Saramäen kirjaan hyvän filosofian mutta myös kirjaa varten tehdyn huolellisen tutkimustyön tähden. Haastattelinkin kirjailijaa Kirkkoon ja kaupunkiin muutama viikko sitten.

Saramäellä on myös oivallinen blogi, jonka vakiolukijaksi olen vasta nyt tajunnut ryhtyä. Sen kautta olen löytänyt monta muuta kiinnostavaa blogia samasta aihepiiristä (esimerkiksi Sopivasti ja Minimalismin ilo; myös kirjailija Laura Honkasalon Sininen kirjahylly sivuaa järkevää kuluttamista). En näköjään ole ainoa, jota ahdistaa loputon vaihtoehtojen määrä mitättömissä asioissa. Liioitellun vaatekaapin lisäksi koruja on sata, purkkeja ja purnukoita kymmeniä ja lisäksi kasoittain mattoja, verhoja, lakanoita, pyyhkeitä, oudonvärisiä sukkia ja sen sellaista. Ja kaikkea pitäisi ehtiä käyttämään!

Usein olen kuullut väitettävän, että vaihtoehtojen kirjo on rikkaus. Olen uskonutkin sen. Mutta mitä tapahtuu, kun kokeilee vaikka ruokien suunnittelua viikoksi kerrallaan? Mikä vaihtoehdottomuuden vapaus! Hämmentävä tunne 80–90-luvuilla kasvaneelle.

Rinna Saramäki huomauttaa viisaasti kirjassaan, että viime kädessä esineiden säilyttäminenkin maksaa. Ainakaan helsinkiläisen ei kannata käyttää käyttämättömän, ehkä jopa ahdistavan, tavaran säilömiseen kovin monta neliötä.

Taannoin laajesin vaatekaapin karsimisfilosofiaa vessan purnukoihin, ja jotenkin oudon vapauttavalta tuntui todeta ääneen, että kymmenen vuotta sitten avatun aurinkorasvan jämän voi todella heittää pois. (Jennin Arkijärki -blogissa on käynnissä haaste juuri tähän liittyen.)

Karsimisessa on ainoastaan se vika, että siihen voi jäädä koukkuun. Kunhan ilma vähän lämpenee, aion käydä täyteen ahdetun vinttikomeron kimppuun…