Löysin kirppiskassistani puna-valkoraitaisen kesäpaidan 90-luvulta. Katselin sitä aikani. Laitoin sen päälleni. Se oli hyvä – ehkei ihan täydellinen mutta hyvä. Jo valmiiksi ostettu. (Olin ajatellut vähän uuden kesäpaidan ostoa.) Väläyksenomainen ajatus: Minulla on jo kaikki. En tarvitse mitään lisää. Elän maailmassa jossa minulla voi 34-vuotiaana olla kaikki tavara mitä keksin tarvita.

Iltakävelyllä puolison kanssa kiersimme järven ja törmäsimme roskalavaan. Siellä oli tuoleja, pöytiä ja iskemättömiä villasukkia. Lisäksi oli vanha Finnairin matkustamolaukku, jossa luki ”tehty istuimen alle”. Se oli täynnä kasetteja. Puoliso kantoi sen kotiin.

Emme tarvitse mitään lisää, emme lentolaukkua emmekä vuosikymmeniä vanhoja kasetteja varsinkaan. Mutta löytämisen iloa tarvitsemme! Kauniin polun huomaamista järven varrella, roskalavaa täynnä hylättyä tavaraa, musiikkia jota joku on joskus rakastanut, vanhan kasettimankan rohinaa. Tarinoita jotka häilyvät vanhan ja hylätyn yllä, vuosikymmeniä tallatuilla poluilla. Ne ovat tunteikkaita, vereviä, niistä tulee vahva olemassaolon tuntu.

Mutta tavarat itsessään? Voin punnita ja plarata niitä loputtomiin, voin ostaa niitä lisää, voin lahjoittaa paremman tavaran etsimiselle aikaani, mutta – – onko se tärkeää?

Osaisinpa pyrkiä parempaan yhtä kiivaasti muidenkin asioiden kohdalla. Jospa pyrkisin olemaan parempi ajattelija, parempi maailmankansalainen, jospa mieluummin opettelisin huomioimaan paremmin maapallon, jolla elän… Oikeasti tarvitsisin tavaran sijaan lisää inhimillisyyttä, sitä että uskaltaisin katsoa toista ihmistä läheltä, tuomitsematta.

Ajatusleikkini on seuraava. Jos en koskaan enää ostaisi mitään muuta kuin välttämättömästi tarpeellisen, kääntyisikö mieleni tärkeämpiin asioihin? Keksisinkö sellaisia ratkaisuja inhimillisiin kysymyksiin, joita nyt en osaa kuvitellakaan? Sillä onhan niin, että tavaran haluaminen vaatii pitkällisiä toimia: pitää tehdä tietty määrä töitä ansaitakseen rahan sitä varten, pitää löytää juuri oikeanlainen tavara, huoltaa sitä. Kirjailija Henry David Thoreau kirjoitti 1800-luvun puolivälissä, että kävely on junaa nopeampi liikkumistapa, sillä siinä vaiheessa kun junaan havitteleva ryhtyy töihin ansaitakseen junalipun hinnan, kävelijä pääsee jo liikkeelle. Junat ovat 170 vuodessa nopeutuneet mutta periaate ei ole vanhentunut.

Tavaranvähennysjutuissa, näissä nykyään joka paikasta tunkevissa konmarihommissa, on usein sellainen uskonnosta muistuttava sivusävy, että kaikki muuttui paremmaksi kun luovuin seitsemästäkymmenestä prosentista omaisuuttani. Se kuulostaa lehdissä sellaiselta kepeältä heitolta johon on helppo todeta että joo niin varmaan, hurahdit heittämään kaikki muistosi pois ja nyt tunnet hetkellistä vapautta, kyllä myöhemmin kaduttaa, tiedä se, hölmö! Mutta en usko että useinkaan on kyse tavaran hävittämisestä vaan juuri siitä, että ihminen ymmärtää haluavansa keskittyä johonkin muuhun kuin ympäröivään tai kaivattuun tavaraan, pysähtyy miettimään mitä elämä oikein on, mikä siinä on tärkeää. Mikä minulle on arvokasta.

Sillä yltäkylläisyyden maailmassa kaikki on jatkuvassa vaarassa menettää arvonsa: ihminen, eläin, tavara, työ. Mitään niistä ei enää sanota lahjaksi, tai siunaukseksi, tai kohdella sen mukaisesti. Ne ovat puitteita, hyödykkeitä, taustaa jollekin elämälle jonka merkityksestä emme enää ole varmoja. Kaikki puhe siunauksista ja lahjoista kuulostaa uskonnolliselta, ideologiselta, jollakin tavoin naiivilta.

Ja silti meidän täällä nyt elävien pitäisi päättää, mihin me käytämme välttämättömyystavaran hankkimisesta vapautuneen ajan, sen jonka eteen ovat edelliset sukupolvet tehneet työtä (”jotta lapsillamme olisi helpompaa”, sanovat monet). Meillä on varaa kysyä, mikä on tärkeää. Jos meillä on varaa, eikö meillä tavallaan ole myös velvollisuus – –

Pahinta olisi tulla penseäksi.