Reilu viikko sitten ilmestyi Tammelta Kaikkien juhla, Miikan esikoisteos. Juhlimme sitä hassut hatut päässä, Babybel-juustoa syöden ja viiniä juoden. Onnellisina!

Meidän perheessä, jossa on kaksi kirjoittajaa ja jossa oikeastaan puhutaan taukoamatta kirjoittamisesta, ihmisenä olemisesta ja muista Kaikkien juhlan teemoista, tämä oli suuri perhetapahtuma. Olen toimittanut kirjoja ja ollut kustantamossa töissäkin, mutta nyt olin ensimmäistä kertaa mukana kirjan synnyssä ihan sen alkumetreiltä saakka.

Nyt tuntuu, kuin rakas lapsi olisi muuttanut pois kotoa. Se on muiden armoilla!

Kirja sai Marika Maijalan huippuhienon kuvituksen.

Kaikkien juhlan päähenkilö Kettu-Petteri on asunut meillä niin monta vuotta, etten edes jaksa muistaa. Kirjassa hän on kahdeksanvuotias, rakastettava ja luova mutta tosi vieraanpelkoinen ja ilkeäkin tyyppi, joka ei yhtään tykkää siitä, että naapuriin muuttaa uusi ikätoveri, Salosta kotoisin oleva suomenirakilainen Muhis. Tämä puhuu oudosti, on liian taitava futiksessa ja kavereiden mielestä ihan liian ok. Niinpä Kettu alkaa sabotoida Muhista kaikin keksiminsä keinoin – muun muassa pyrkimällä pilaamaan tämän syntymäpäiväjuhlat.

Kettu-Petteri, joka keksii kolttosia toisensa perään mutta rakastaa sanoja ja toivoo hyväksyntää, on aina naurattanut ja liikuttanut minua, aikuista. Hän on Miikan luomus, jota ei ollut alkujaan lapsille ajateltu, tai kirjaksi ensinkään. Hän taisi olla meillä kotona se tyyppi, joka auttoi käsittelemään tiettyjä (vaikeita!) tunteita ja toisaalta toi naurun arkeen.

Muutama vuosi sitten Miikka piirteli huvikseen sarjakuvia Kettu-Petteristä. Niissä Kettu oli ketun näköinen ja jutteli ystävänsä Nallen kanssa. Sarjiksia katsellessani sanoin, että kirjoita näistä kirja. Olin varma, että tarinat kiinnostaisivat muitakin.

Ja hän teki työtä käskettyä. Käsikirjoitus oli valmis pari vuotta sitten. Olin sen ensimmäinen lukija. Jännitti, tietenkin. Millainen se olisi?

Mutta se oli juuri niin kiehtova kuin olin hiukan uskaltanut toivoa. Lukiessani nauroin, itkin ja rakastin vuorotellen, ja se ei ole ihan tavanomaista minkään romaanin äärellä. Saatoin olla puolueellinen, mutta myös ammattiminäni ajatteli käsikirjoituksen osuneen johonkin, lujaa. Se käsitteli tunteita, joita minäkin koen koko ajan. Se herätti kysymyksiä, sääliä ja myötätuntoa. Se laajeni pienestä tarinasta isommaksi, tämän hetken Suomesta kertovaksi. Se oli hauska mutta poeettinen. Tunnistin intertekstejä ja nauroin lämpimästi Ketun akateemisille ja poissaolevuuteen vaipuville vanhemmille. Ja: aloin heti kaivata jatkoa.

Tammen kustannustoimittaja Mirkka Hynninen oli onneksi samaa mieltä. Hetken kaikki sujui nopeasti: Kun Miikka lähetti käsikirjoituksen, Mirkka vastasi alle vuorokaudessa. Selväksi kävi, että tämän he haluavat tehdä.

Sitten seurasi pitkällinen odottelu (kokeneemmat kertovat, että kirjailijan työ on pitkälti juuri sitä). Odotettiin kustannussopimusta, ja sitten sitä, että tuotantoprosessi etenisi. Toimin aika monta kertaa kirjailijaa rauhoittelevana ja käsikirjoituksen laadusta vakuuttelevana tahona. Meillä kotona Kettu-Petteri eli jatkuvasti niin kuin elivät monet muutkin, sellaiset tyypit jotka toistaiseksi ovat asuvat tietokoneiden tiedostojen uumenissa.

Kirja mahtui vasta Tammen kevään 2016 kustannusohjelmaan, sillä isojen kustantamojen listat ovat lyhentyneet ja ilmeisesti täyttyvät jo pari vuotta etukäteen. Tämä jännitti, sillä Kaikkien juhlan keskeinen teema, vieraanpelko, vaikutti vuonna 2014 ”juuri nyt ajankohtaiselta”.

Valitettavasti se ei ole kaksi vuotta myöhemmin menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan. Näyttää pikemminkin siltä, että meistä kaikista on parissa vuodessa tullut yhä enemmän kettupettereitä. Toivottavasti se lupaa Kaikkien juhlalle hyvää.

Kaikkien juhlasta ehti jo blogata Luetaanko tämä?