Kuka tahansa Suomessa koulut käynyt ja akateemisen koulutuksen saanut ymmärtää ruotsia kohtuullisesti, usein puhuukin. Silti moni ei käytä sitä juuri koskaan. Ruotsia äidinkielenään puhuvat osaavat melkein aina paremmin suomea kuin pakkoruotsitettu ruotsia.

Tästä seuraa seminaarityylisissä tilanteissa yleensä jompikumpi kahdesta vaihtoehdosta.

Jos puhuja esitelmöi ruotsiksi, se yleensä tulkataan suomeksi konsekutiivisesti. Miten pitkäpiimäistä, kun sama on yleensä käynyt selväksi jo ruotsiksi. Tai sitten suomenruotsalainen henkilö laitetaan puhumaan suomea. Se siitä kaksikielisyydestä.

Näin ollen tapaamani ruotsinkieliset tuntuvat luulevan, että suomenkieliset eivät osaa lainkaan ruotsia. Turha selittää, että he voisivat puhua ruotsia ja minä voisin vastata suomeksi. He katsovat vähän alta kulmain ja jatkavat suomeksi.

Osallistuin tänään Hanasaaressa Vihreää vaatteissa -seminaariin, jossa suomea ja ruotsia puhuttiin tasa-arvoisesti, numeroa tekemättä. Toista kieltä ymmärtämättömät saivat kuunnella puheiden simultaanitulkkausta kuulokkeilla. Näin oli mahdollista valita harjoittelu: yritin kuunnella ruotsiksi, mutta kun välillä meni liian hankalaksi, nostin kuulokkeet korvilleni.

Istuin lounaalla suomenkielisen ystäväni pöytään, jossa hän puhui kahden muun kanssa ruotsia. Pöydässä oli tukholmalainen, joka ei puhunut suomea. Hetki paniikkia: en pysty tuottamaan mitään järkevää ruotsiksi. Sitten aloin puhua englantia: ”I don’t really speak Swedish, but I do believe I understand it.”

Ja ihme tapahtui: keskustelu jatkui ruotsiksi, vaikka minä kommentoin väliin englanniksi. Mikä loistava kielikylpy.