Yllätykset kielletty

Hesarissa oli tänään juttu siitä, miten kaikki kiva on kielletty. Suomessa on vahva usko suunnitelmallisuuteen, sen voimaan ja kannattavuuteen: kun kielletään sitä ja tätä, säästytään pahalta. Moni on tottunut suunnittelemaan vähän kaikenlaista, sillä tällaisessa hyvinvointivaltiossa kasvaa luottamaan suunnitelmien toteutumiseen. Halutaan uusi asunto ja säästetään siihen. Varataan lomamatka puolen vuoden päähän. Käytetään pyöräilykypärää ettei loukkaannuttaisi liikenteessä, ja vältetään kovia rasvoja tiedätte-kyllä-miksi.

Täydellisen suunnitelmallisuuden lopputulos olisi kuitenkin pehmokypärässä kävelevä (ei juokseva) henkilö, joka ei koskaan käyttäisi tulta, teräaseita tai sanoja. Ettei vaan satu mitään!

Suunnitelmallisuuden maailmassa koen usein olevani sivuraiteella. Teen kaiken viime tipassa: sovin matkat, juhlat, tapaamiset. Ahdistaa suunnitella sellaisia tarkasti, pitkän ajan päähän – eihän sitä tiedä, onko hengissäkään! Työtkin tulevat vähän suunnittelematta, joskus tiiviissä ryppäissä ja toisinaan hyvinkin ripotellen.

Monta kertaa olemme puolison kanssa lentäneet maailmalle ja ryhtyneet vasta perillä pohtimaan hotellikysymystä. Minulle (ja hänellekin, onneksi) esimerkiksi toukokuisessa Prahassa seikkailu raskasta matkalaukkua vetäen ja yösijaa etsien kuuluu jotenkin olennaisesti reissuun, vaikka on olemassa mahdollisuus, että jäämme yöksi taivasalle. Se jää mieleen paremmin kuin huolella suunniteltu taksimatka hyvissä ajoin varattuun huoneeseen. Jos kaikki tällainen harhailu jää pois, matka tuntuu meistä laimealta.

Yritän ymmärtää toista koulukuntaa. Kaikenlainen ennakoimattomuus ja epävarmuus ahdistaa heitä. He nauttivat suunnittelusta, asioiden merkitsemisestä paperille, siitä että suunnitelma etenee kauniina kaarena toteutukseen. En ole varma, mutta luulen että täydellinen suoritus (hyvä suunnitelma > onnistunut toteutus) tuo heille onnea. Niinkö se on?

Suomessa näkee hyvin vähän suunnittelemattomuuden aiheuttamia positiivisia kohtauksia kaupungilla (perheriitoja ja puukonheiluttelua kylläkin). Ei spontaania yhteislaulua eikä kummallista tanssiesitystä kadunkulmassa. Ei kävelytielle roudattuja ravintolapöytiä, kun ilta on kuuma ja asiakkaita virtaa yli kapasiteetin (niin, tämä on tietysti kiellettyäkin). Kuten Hesarin jutusta ilmeni, vanhemman tekemää pullaa tai kakkua ei saa viedä päiväkotiin tarjolle, sillä suunnitelmaan kuuluu tuoteseloste: se on tärkeä, jotta allergiatapauksia tai turhaa tyytymättömyyttä ei ilmenisi. Kun toteutuksen moitteettomuutta varjellaan, huonojen yllätysten ohessa poistuvat hyvät yllätykset. Eikö se haittaa?

Suunnittelu sinänsä on varmasti hyvä asia. Suunnitelmissa on vikana lähinnä se, että ihminen tuppaa tekemään niitä kovin odotusten mukaisesti ja pysymään niissä silloinkin, kun joustoa kaivattaisiin. Helposti voi suunnitella vain sellaista, mitä tuntee tai on nähnyt. Suunnitelmia rajaavat lopulta hyvin tiukat näkemykset ”rentouttavasta matkasta”, ”oikeanlaisesta romantiikasta” tai ”hyvistä ravintoloista”. Minusta se on kuristavaa: tuntuu, että ajatukset kuolevat nälkään!

Taide on tietenkin usein suunniteltua, mutta parhaimmillaan se onnistuu yllättämään. Suunnittelija on tieten tahtoen kääntänyt aivojaan ympäri, kuvitellut toisin. Sellaista suunnitelmallisuutta haluaisin annoksen.

Eilen istuin Kiasmassa Eija-Liisa Ahtilan The Tent House -veistoksen sisällä ja ihmettelin, miksi kaikkia nukkekoteja ei tehdä näin: Lattia olisi pöydän korkeudella, ja sen keskellä olisi reikä. Leikkijä istuisi jakkaralla niin, että ylävartalo pilkistäisi reiästä sisään taloon. Mikä poikkeuksellinen katsantokanta maailmaan!

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s