Hesarin perjantaisessa uutisessa kerrottiin sivujuonteena Supersiskot-hyväntekeväisyyshankkeesta, joka kuulemma kerää varoja ”tyttöjen syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn”. En suoranaisesti liikuttunut kohteesta, vaikka se on varmasti hyvä. Kannustushuutoni kilpistyivät sanaseikkoihin.

Syrjäytyminen on hirveän vaikea sana. En ymmärrä, mitä se tarkoittaa, eikä tunnu ymmärtävän oikein kukaan muukaan. Miksi sitä niin hanakasti viljellään? Tutkimusterminä se jotenkuten toimii, mutta journalistisessa kielessä kaipaisin avaamista.

Syrjäytymistä on vaikea määritellä, ja syrjäytyneeseen porukkaan on varmaan aika vaikea identifioitua. Eikö siis voisi tarkentaa? Puhutaanko työttömistä, opiskelupaikatta jääneistä, liian nuorina lapsia saaneista, päihdeongelmaisista? Helpottaisi tietää, minua ainakin. Liikuttaisi.

Ja sitten puhutaan ennaltaehkäisystä. Se kuulostaa raskaalta toimenpiteeltä. Eroaako ennaltaehkäisy oleellisesti ehkäisystä? Ehkäisyynhän jo sisältyy ajatus ennalta tekemisestä.

Nykyään on tietysti myös jälkiehkäisy, lähinnä kai sanassa jälkiehkäisypilleri. Mutta sekin ehkäisee ennalta, raskauden alkamisen nimittäin. Sananmuodostus on hiukan kummallinen, kun alkuosa on suhteessa yhdyntään eikä suinkaan sanan jälkiosaan.

Tiedän, että abstrakteilla sanoilla lyhennetään tekstiä. On helpompi puhua syrjäytyneistä kuin luetella kaikki ne ryhmät, joita tarkoitetaan (varsinkin, kun sitten pitäisi osata määritellä ne). Yleensä silti kannattaisi.

Pata kattilaa soimaa. Kirjoitin juuri merkkimäärältään tiukassa jutussa toiminnan laadukkuudesta, kun olisin voinut puhua nopeasta vastaamisesta puhelimeen ja ongelmien ratkomiseen paneutuvasta asiakapalvelusta. Onneksi toimitussihteeri oli valppaana. Ei näin!