Kesälomamatka

Kaksi lippua Auschwitziin. Sunnuntaina.
Siitä se alkoi. Mikä brutaali kaiku.
Auschwitz on puolalainen kaupunki jossa asuu ihmisiä ja kauheus joka työllistää toisia.
He tekevät meille eväät Auschwitziin, hotellissa, munakokkelia foliossa, se haisee voimakkaasti.
Varaudun: bussimatkaa puolitoista tuntia, sen aikana teen itseni toiseksi,
sellaiseksi joka voi astua kidutettujen ja tuhottujen jalanjäljillä ja sitten palata lomaan,
ajatella: Se on ohi, se on historiaa.

Mutta bussissa on dokumentti jossa kerrotaan että vapautuksen jälkeen heidän piti mennä sinne uudestaan, kuvattaviksi, jotta neuvostosotilaat saivat sankaruudestaan sopivaa materiaalia.
Uuden päivän filmillä luurangot tervehtivät vapauttajiaan kädet ylhäällä.
Paljon muutakin siinä dokumentissa on, kauheuden tiivistymä on silmissäni heti. Katson koska haluan mutta en halua, joudun välillä tiiviisti tuijottamaan parturoituja puolalaisia puutarhoja, bussin ikkunasta näkyviä.
En ehdi valmistautua, en muuttua.

Pian jo kävelen portista jossa lukee ne sanat: Arbeit macht frei. Tekivätkin niin kauniit portit niin kauheille paikoille. Otan kuvan jossa vain sana frei kuvastuu sinistä taivasta vasten.
Soraisia siistejä käytäviä luotisuorassa punatiilisten parakkien välissä, aurinko paahtaa eikä varjopaikkoja ole, tuossa on hirttopuu ja tuossa… Tuolla he varmaan kävivät kauppaa.
Oppaalla on kyömynenä ja elegantti olkihattu, hän puhuu kaunista englantia, aukoo ikkunoita mennessään. En pääse irti siitä ajatuksesta että tuhoamisleiri nyt elättää tämän puolalaisen. Hän on taitava, kunnioittava, kysyy minkä kolmesta sängyn kerroksesta arvelemme olleen paras. Alapeti, lattia, arvelee amerikkalainen.
Mutta ei, minä tiedän jo, minä arvaan ennen kuin hän sen sanoo.
Heillä oli ripuli ja kaikki taudit maailmassa, ne valuivat ylhäältä alas.

Näitä paahteisia käytäviä he kävelivät kaasukammioon, jonka ympärillä kasvoi kukkia ja kaunis ruoho.
Ihminen huijaa ihmistä, jätä vaatteesi siihen niin voit ne suihkun jälkeen hakea. Ehkä he hetken ajattelivat: jos tämä kääntyy hyväksi kuitenkin, jos heidän sydämensä on muuttanut lyöntiensä tahtia, jos sittenkin saan mukaan pakkaamani raastinraudan takaisin ja voin laittaa perheelle ruokaa, jos vielä saammekin syödä vatsamme täyteen.
Mutta raastinraudat ovat vitriineissä nyt, ja sakset ja kengät, nimikoidut matkalaukut ja tekojalat
ja he joille ne kuuluvat ovat mennyttä.
Ajattelen häntä joka 1930-luvulla sai tekojalan ja kävelytaidon takaisin, miten hän iloitsi siitä.

Muutaman tunnin paahteiselle kierrokselle tarvitsen vettä ja makeaa etten pyörry vaikka kukaan ei kiduta minua.
Nojailen seiniin, parakeissa ilma on paksu.
Olisin kuollut päivässä, todennäköisesti jo junassa, siinä karjavaunussa jolla he saapuivat. Minut olisi viety kaasuun heti jos olisin selvinnyt ulos vaunusta: liian laiha, liian kalpea, liian tärisevä.
Missä ovat kaikki joukkohaudat, kysyy amerikkalainen kierroksen päätteeksi ja opas:
”Niitä ei ole. Kaikki ruumiit poltettiin.”
Olemme hiljaa.

Bussissa takaisin ajattelen: Selvisin. On kuuma ja nälättää, silti olen matkalla pois, olen lomalla, mitä illalla syötäisiin?
Mutta Auschwitz on nyt kaikkialla, se on jäänyt minuun.
Kirjakaupassa silmiini osuu kirja jossa naiset kertovat selviämisestään leiriltä. Selaan sitä, ja pää pakottaa etsimään myös Primo Leviä ja Imre Kertesziä. Leviä ei löydy.
Kahvilassa luen artikkelin jossa kerrotaan, miten israelilaislukiolaiset tekevät retkiä tuhoamisleireille ja ajattelevat sitten: Puola on maailman pahuuden tiivistymä.
Heitä mekin näimme, ryhmäpaidoissa daavidintähti ja toinen päiden yläpuolella heiluvassa lipussa,
niin, piikkilanka-aidan takana liehui ylpeä kuusisakarainen tähti.

Kotona varaan kirjastosta Primo Levin kirjan. Tällainenko on ihminen, kirjoitettu vuonna 1947. Esipuheessa sanotaan: lienee sanomattakin selvää, että mitään ei ole tarvinnut keksiä.
Kirjassa on nälkä joka tulee uniin.
Monta yötä nukun levottomasti, sekavia pätkiä joissa on tauti ja kylmä nälän lisäksi, ja kieliä ainakin viisi kaikkialla ja koko ajan, puupohjaiset jäätyneet kengät.
Kun saan kirjan luettua, nukun taas
mutta vieläkin:
Luen Raija Siekkistä ja siellä on Auschwitz ja Dachau.
Ajattelen: oliko hänkin sellainen ihminen joka ei päässyt kuolemasta eroon
siitä millainen ihminen on,
ja sitten: opimmeko me siitä jotain,
mitä, opinko minä.

Advertisements

3 kommenttia artikkeliin ”Kesälomamatka

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s