Virheiden pelko on huono seuralainen. Olen ajatellut ottaa siitä eron. Meillä on yhteistä taivalta takana jo varmaankin melkein se 33 vuotta, jotka olen ihmetellyt maailmaa. Alkaa riittää.

Viime viikolla tein juttua innovatiivisuudesta. Asiantuntijat kertoivat minulle sen, mikä on tietenkin aivan selvää: että uutta voi syntyä vain ilmapiirissä, jossa virheitä siedetään. ”Virhe on merkki siitä, että jotakin on yritetty tehdä”, sanoi erikoispsykologi Laura Honkaniemi. Hän myös muistutti, että virheen kautta saa sellaista informaatiota, joka muuten olisi jäänyt piiloon. Viisasta ja lohdullista! Mutta miten ihmeessä virheiden pelosta pääsee?

Mieleeni on jäänyt Angry Birdsin menestystä käsitelleistä lehtijutuista parhaiten se, että Roviossa epäonnistumisten kunniaksi nautitaan samppanjaa, kun onnistumisten kunniaksi avataan vain olutpullot. Se tuntuu samaan aikaan hullulta ja todella järkevältä (vaikka ei viimeaikaisten uutisten perusteella olekaan tasoittanut tietä toiseen yhtä suureen taloudelliseen menestykseen). Nurinkurisuudessaan viesti on kutkuttava.

Kesällä olin lounaalla kahdeksanvuotiaan kummitytön perheen kanssa. Kävi ilmi, että kummityttö on innostunut kirjoittamaan päiväkirjaa tietokoneella. Kuulemma jokaisen tekstin otsikko alkoi Re:. Minusta tämä yksityiskohta on mainio.

Kummitytön äiti myönsi, että hänen tekee välillä mieli korjata tytön tekstien virheitä. Entä jos lapsi ei opikaan oikeaa tapaa, kun hänen annetaan kirjoittaa jotakin jatkuvasti väärin? Taisin sanoa aika painokkaasti, että älä hyvänen aika korjaa, vaikka se varmaan onkin vastoin jotakin oppimisen pedagogiikkaa. Selitän (terveisiä kummitytön äidille, siis).

Olen luonteeltani taipuvainen tunnollisuuteen ja tarkkuuteen, kuten kummityttökin. Tähän piirteeseen on ollut koulussa helppo tarttua, ja sitä onkin kovasti kiitelty jopa toisten lahjojeni kustannuksella. Tämän suitsutuksen kannustamana olen innokkaasti opetellut kirjoittamaan pilkuntarkasti – ymmärtääkseni vasta vanhempana, että muodon lisäksi tarvitaan sisältö, ja että se oikeastaan on paljon muotoa tärkeämpää. Sen tuottaminen on kuitenkin vaikeaa, jos ei uskalla ottaa virheen riskiä. Kaikki on niin pahuksen subjektiivista ja yksisilmäistä ja joku voi loukkaantua ja…

Arvaan, että jatkuva pienten virheiden korjaaminen ja (yli)tunnollisuudesta palkitseminen johtaa vain lukittuneisiin mielikuvituksiin, turhaan epäonnistumisen pelkoon ja liian vaikeiden asioiden tekemättä jättämiseen. Luovuudella on siinä ympäristössä helposti vähän tiukat paikat, ja kuitenkin sitä tarvitaan niin omien ongelmien ratkomiseen kuin bestsellerin kirjoittamiseen tai syöpälääkkeen keksimiseen.

Tästä syystä toivon painokkaasti, että kaikki kahdeksanvuotiaat luonnostaan tunnolliset lapset saavat toisinaan kirjoittaa ilman ainoatakaan punakynäistä merkintää. Tuloksena on juuri sellaista arvokasta sisältöä, jota myöhemmin on hauska lukea – kuten tekstejä, jotka alkavat reteästi Re:

Ehkä vähän lisää roviomaista asennetta tarvittaisiin myös koulumaailmassa, ystävien kesken, parisuhteissa ja hyvänen aika somessakin. Kannustusta siihen, että uskaltaisimme heittäytyä, että rohkenisimme tehdä toisin vaikka saatamme epäonnistua, että emme ensimmäisestä harmista ripottelisi tuhkaa päällemme vaan osaisimme edes välillä ajatella: menipä kerta kaikkiaan perseelleen, nostetaanpa sen kunniaksi malja.