Sokea kriitikko

Vannoutuneilla tavaranvähentäjillä ja intomielisillä shoppaajilla on yksi yhteinen piirre. Molemmat ajattelevat kuluttamista huomattavan osan valveillaoloajastaan.

Minimalismihommien päämäärä on kai yleensä se, että karsitaan elämästä turhia häiriötekijöitä, jotta olisi aikaa tehdä jotakin tähdellisempää. Kun ei tarvitse valita vaatteita tuntia joka aamu, ehtii vaikka keksiä, miten nuorten syrjäytyminen tulevaisuudessa estetään. Kun ei tarvitse etsiskellä tavaroita roinaa pursuavista kaapeista vaan kaikki tarpeellinen on käden ulottuvilla, ehtii tarkkailla lintujen talvimuuttoa. Tiedättehän.

Mutta mutta. Kun sitä tavaraa on aina vaan vähennettäväksi. Aina voi kohentaa vielä yhden yläkaapin tai karsia vielä muutaman kirjan.

Ja sitten ostoksiakin on pakko tehdä välillä, ja niidenhän olisi tietysti syytä olla mahdollisimman hyviä ostoksia, fiksuja kulutusvalintoja.

On myös tärkeää lukea tavara-asioita käsitteleviä inspiraatiotekstejä, vaikkapa tuoreita blogikirjoituksia.

Ei ehdi talvimuuton pariin eikä tieteen tekemiseen.

Meiltä hajosi taannoin Bodumin kahvipresson kannu. En halunnut heittää pois ehjiä Bodum-osia. Niinpä ryhdyin googlailemaan ratkaisua asiaan. Löytyi erikseen myytävä varakannu. Sitten tietysti piti tutkailla verkkokauppoja, että mistä sen saa halvalla, ja tarkistaa nettikirpputorit, ettei sitä vaan sieltä saisi käytettynä. Piti laskea postikulujen ja kannun yhteishintaa. Ja sitten piti vielä vähän miettiä ja mitata, että oliko tämä nyt varmasti 3,5 desiä tämä kannu. Olin jo tilaamassa varaosaa jostakin, kun sitten ryhdyin kyseenalaistamaan koko ostosta. Tarvitaanko me sitä pressoa?

Aikaa oli tässä vaiheessa kulunut varmaankin vähintään tunti (saatan kaunistella). Kyse oli yhdestä pressokannusta. Kannu ostettiin lopulta Stockmannilta ohikulkumatkalla.

Valitettavasti tapaus ei ollut elämässäni ainutlaatuinen.

Vaikka mieluusti ajattelisin, että tavaran vähentämisinto liittyy kohdallani johonkin ylevään kulutuskriittisyyteen ja ajan vapauttamiseen, se on kyllä aikamoista hurskastelua.

Siinä missä shoppailija kuvittelee saavansa tyydytystä asioiden ostamisesta, minä kuvittelen saavani tyydytystä karsimisesta ja kulutusvalintojen ajattelemisesta.

En tiedä, olemmeko kumpikaan kovin oikeilla jäljillä.

Advertisements

4 kommenttia artikkeliin ”Sokea kriitikko

  1. Hyvä huomio. Olen itse miettinyt samaa, ja osin laiskuuttani, osin juuri tämän ristiriidan tiedostamisen vuoksi, en juurikaan edes yritä olla tiedostava kuluttaja. Käytän jo nyt mielestäni liikaa aikaa vaatekaappiasioihin ja oman vaatetukseni pohtimiseen. Siksi jätin tarkoituksella vuosibudjettiin löysää, jottei minun tarvitse metsästää sopivia alennuksia, vaan voin ostaa tarvitsemani tuotteen ohikulkumatkalla Stockmannilta. Harvoin löydän parhaan hinnan, mutta ei se haittaa, koska en halua käyttää aikaa parhaan hinnan metsästämiseen.

    Kirpputoreilla en käy samasta syystä: uskoni siihen, että helposti ja nopeasti löytäisin sieltä juuri sen yhden tietyn vaatekappaleen, joka kaapistani puuttuu, on häviävän pieni (antamasi vinkit vain vahvistivat kirppareita kohtaan tuntemaa epäluuloani). (Ehdin jo innostua löytämästäni käytettyjä merkkivaatteita myyvästä verkkokaupasta, kunnes huomasin, ettei sielläkään myydä niitä vaatteita, joita minä tarvitsen. Kaikkea muuta kivaa tietysti, ihan edullisin hinnoin, mutta sellaista en halua ostaa.)

    Samoin olen pohtinut, että nyt kun olen raivannut vaatekaappiani ja järkevöittänyt ostostapojani vuoden, niin milloin on valmista? Koska saan lopettaa?

    • Todellakin: milloin saa lopettaa? Haluaisin myös tietää. Ehkä seuraava self-help-trendi on ”lopetin karsimisen, tulin onnelliseksi”.

      Omalla kohdallani olen havaitsevinani, että kyse on jonkinlaisesta kulutusyhteiskunnan koukusta: koen tarvetta olla jollakin tavalla osa kulutusnormatiivista käyttäytymismallia, ja teen sen pläräämällä ja pohtimalla tavaraa. Se tuo hetkellistä tyydytystä, vähän niin kuin muistan shoppailunkin tuoneen. (Tuota noin, tämähän muistuttaa addiktiota…)

      Tietysti on uskottava, että epäolennaisen karsiminen voi vapauttaa tilaa muulle, mutta ehkä on myös aika olennaista huomata, jos/kun projekti lipsahtaa itsetarkoitukselliseksi. Paitsi tietenkin jos kokee kutsumusta ajatella koko ajan vaatteita, keittiövälineitä tai muita hyödykkeitä. Minä en koe.

  2. Totta kai olet oikeilla jäljillä. Minä ainakin saan tyydytystä tavaroiden karsimisesta, mutta se ei liity muuhun kuin sellaiseen mindfulness-ajatteluun. Koen hallitsevani elämääni paremmin kun on vähemmän tavaraa. Siinä sivussa ehkä tulee ekologisuuttakin.

    Tuohon milloin saa lopettaa – no ei koskaan. Tai siis saa mutta ei kyllä varmaan voi. Jos haluaa pysyä tilanteen herrana. Se on vähän sama asia kuin siivoaminen tai syöminen tai nukkuminen – kerralla voi tehdä tosi paljon, mutta ei se ikuisesti riitä.

    • On se totta, että karsimisesta saa tyydytystä ja hallinnan tunnetta, ja se on varmasti hyvä asia. Mutta silti ajattelen, että karsimisprojektista voi tulla liiankin itsetarkoituksellinen.

      Haluaisin uskoa, että karsiminen tarvitsee usein tiukan alkusysäyksen mutta että sitten pärjäisi vähän vähemmällä, sellaisella ylläpitomeiningillä (kuten siivoamisenkin kanssa). Meille ei ainakaan tule tavaraa ollenkaan sitä tahtia kuin ennen eikä ole tarvetta jatkuviin suuriin karsimisprojekteihin. Silti ne houkuttaisivat. Karsiminen on jotenkin konkreettista ja nopeaa tyydytystä tuovaa verrattuna moniin ajattelua vaativiin töihin, mutta silti haluaisin jaksaa tehdä enemmän noita jälkimmäisiä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s