Perjantai, alkuilta, kaupungissa hilpeä humu. Rouvat kaksittain kahveilla ja samppanjoilla, Esplanadilla täyttä. Korkojen helpottunut kopse; suituilla bisnesnaisillakin on viikonloppu.

Ja minä: olen nyt kaksi täyttä viikkoa kulkenut tätä väliä kahdesti päivässä, eräältä asemalta erääseen korkeakattoiseen huoneistoon jossa on ihmisiä ja napse, ohittanut kaupat ja kahvilat ja Ison Numeron myyjät. En ole ostanut mitään.

Olen katsonut Maximin ikkunaa ja rakastanut sitä että sellainen paikka on olemassa. Että voisin mennä elokuviin, tästä vaan hips töiden jälkeen. Olen haistellut perjantaituoksuja jotka luikertelevat ravintoloista ulos, katsonut silmiin ihmisiä joista yhdellä on sandaalit jalassa ja jotka osaavat suomeksi ainakin tämän: ”Iso Numero, anteeksi, Iso Numero”.

Tänään, yhtäkkiä, minä ajattelen että on ostettava jotakin. Menisinkö Nansolle, niillä on kauniita hameita. (En tarvitse hameita.) Johonkin toiseen kauppaan! (En tarvitse mitään.) Iloisesti vinguttelisin korttia, olisi viikonloppu, kepeää! Minä todella ajattelen näin, joinakin päivinä. Jos vain ostaisin mitä tahansa.

Päätän katsella ihmisiä, menen Akateemiseen mutta Starbucksista ei saa pullaa. Café Aallosta saa, siellä on sitäpaitsi pöytiintarjoilu. Se maksaa minulle 8 euroa ja 30 senttiä, se että saan istua tässä enkä osta pullaa vaan karjalanpiirakan mutta todella, he tuovat sen minulle pöytään. Ilo! Kanssani täällä iäkäs herra jolla on siisti parta ja pikkutakki, lukee lehteä. Nuorempi mies, kännykkä ja viinilasi. Maripaitainen japanilainen joka on löytänyt suomalaista seuraa. Ja niitä rouvia, niitä jotka perjantaisin istuvat ystävän kanssa ja ostavat pienen pullon kuohuvaa.

Ja sitten minä kirjoitan, en osta enää mitään vaan kirjoitan. Kirjoitan niin kuin olen koko päivän tehnyt sillä sitä minä osaan tehdä. Ostaa en osaa.