Perusaamiaiseni on kahvi lämmitetyllä soijamaidolla ja mysli kauramaidolla. Olen aamuvegaani.
Näinä tehotuotannon aikoina olisi minusta eettisesti loogisinta olla kokovegaani.
Sain juuri loppuun Elina Lappalaisen palkitun teoksen Syötäväksi kasvatetut. Se on hienoa tutkivaa journalismia. Faktavyöry on ihailtava. Huomattavan monen virkkeen kohdalla huokasin: apua, sen on pitänyt tuollekin yksityiskohdalle löytää jokin luotettava lähde! Lappalainen ei ole kirjoittaessaan säästellyt vaivojaan.
Syötäväksi kasvatetut on kiihkoton ja informatiivinen kirja. Se kertoo eläinten tehotuotannosta sen, mitä jokaisen eläinkunnan tuotteita käyttävän pitäisikin tietää.
Minulle hätkähdyttävintä oli se, että vaikka kyse on tehotuotannosta, joka assosioituu valtaviin eläinmääriin ja suuriin halleihin, Suomen mittakaavassa tilat ovat kuitenkin siinä määrin pieniä (ja köyhiä), että eläinten hyvinvointi riippuu paljon ihmisten – esimerkiksi tuottajan perheen – hyvinvoinnista. Jos isäntä tai emäntä esimerkiksi masentuu, eläimet voivat joutua elämään kammottavissa olosuhteissa. Ei ole pomoja eikä valvojia, jotka olisivat koko ajan tai edes joka viikko katsastamassa tilannetta.
Suomalainen eläinsyöjä ei oikeastaan voi tietää, millaisissa oloissa hänen ruokansa on kasvatettu. Jotkin tilat ovat esimerkillisiä, toiset taas aivan toisesta ääripäästä. Tämä on ongelma.
Lappalaisen mukaan luomu on tällä hetkellä varmin valinta, koska se sentään takaa monia hyviä asioita (kuten suuremman elintilan eläimille ja monesti puudutuksen kivuliaiden toimenpiteiden yhteydessä). Lihaa voi ostaa myös pientiloilta, joissa pääsee itse juttusille tuottajien kanssa ja paremmin kärryille tuotantoketjusta.
Mutta mutta. Jos olen ihan rehellinen (eikä aina tekisi mieli olla), en oikein jaksa ylipäänsä innostua maitokoneiksi muutetuista lehmistä enkä pelkästään syöntitarkoitukseen jalostetusta broilerista, jotka molemmat tapetaan kun ne ovat täyttäneet tehtävänsä.
Jos olen ihan rehellinen, toisten elollisten lajien syöminen tuntuu minusta sivistymättömältä.
Silti syön kalaa, sitä on nytkin jääkaapissa. Muutakin lihaa syön, jos joku kiltti ja hyvää tarkoittava ihminen on sellaista minua varten kokannut. En nimittäin henno sanoa, että ei kelpaa, kun tuossa on tuo kuollut eläin. Sekään ei tunnu oikealta.
Olenhan minä syönyt koko ikäni kuolleita eläimiä, ja onhan se ollut tapana ja onhan se edelleen normaalia. En kuitenkaan mitenkään erityisesti edes pidä lihasta. Se tekee minusta sen syömisestä entistäkin moraalittomampaa. Syödä nyt toinen elävä olento nauttimatta edes erityisellä tavalla sen uhraamasta elämästä!
Mutkun mutkun mutkun.
Vegaanisuuteni kompastuu erityisesti kahteen, ehkä jopa kolmeen seikkaan.
1) Juusto. Rakastan juustoa. Sen jättäminen olisi uhraus. Olen ilmeisesti vastentahtoinen tekemään uhrauksia eettisyyden nimissä.
2) Ulkona syöminen. Se menisi vegaanina vaikeaksi. (Sosiaalisista tilanteista nyt puhumattakaan. En jaksaisi tilittää kenellekään ruokavaliotani, eivätkä ihmiset varmaan keskimäärin haluakaan ruokapöydän ääressä keskustella eläinten tappamisesta.) Olen nähtävästi haluton näkemään suurta vaivaa eettisyyden eteen.
3) Viili. Se on kaunista, perinteistä, mummolamaista ja niin hyvää. Välillä iskee viilikausi, ja kaapissani on kupit tietyt kupit ihan vain viilin tekoa ajatellen. En halua siis myöskään luopua tavoistani.
Yritän nyt lohduttautua sillä, että ehkä aamuvegaaniuskin on hyvä alku.
Tekstityöläinen 
Niinpä. Mutkun mutkun.
Mä lopetin eläinten syönnin 12 vuotta sitten kun ymmärsin mikä vaikutus lihantuotannolla on ilmastonmuutokseen. Eettisesti mun mielestä esim. riista on ok, mutta luovuttuani lihasta en pidä sen mausta enää, joten riistakin jää syömättä.
Mutkun mutkun se juusto. Ja kahvimaito. Vaikeaa. Uhraus.
Just niin. Ilmasto todellakin.
Tässä asiassa on monta puolta, ja mä kans taivun ajattelemaan aika positiivisesti riistan syömisestä. Mutta jotenkin tuntuu selkeimmältä olla syömättä sitäkään. En kaipaa erityisesti.
Olen syönyt jossain määrin lihaa hyvin pitkään, mutta viime vuonna päätin lopettaa. Lopetin, mutta kuten sanottu, olen tehnyt muutamia poikkeuksia kyläpaikoissa.
Vegaaniuteen mulla on oikeasti tosi pitkä matka. Tietysti avuksi olisi sekin, että pyrkisi käyttämään vain sellaisia (erinomaisen makuisia) eläinkunnan tuotteita, joiden alkuperästä tietää jotakin (hyvää). Mutkun sekin on niin monimutkaista.
No se juustopa juuri. Ja kananmunat. Ne olisivat mulle vaikeimmat.
Mun siskon filosofimies oli juuri lueskellut jotain kirjaa eettisestä tuotannosta ja huokaillut, että ainoa oikea vaihtoehto olisi ryhtyä vegaaniksi. Heillä kyllä siskoa lukuun ottamatta muut ovat syöneet välillä lihaakin.
Mutku mutku. Niin hankala aihe. Vaikka kyllähän sitä kaikkeen tottuu, jos tosissaan haluaa. Mä ehkä elän liiaksi omassa kuplassani ja tuudittaudun siihen, että ainakaan en syö lihaa ja yritän ostaa luomua. Voisin kyllä yrittää vähän enemmänkin.
Niin. Joskus taas se kaikki yrittäminen ja tuskailukin käy vähän raskaaksi. Mutta jotenkin siitä ei vaan pääse, ja ehkä hyvä niin.
Toivon, että tavat muuttuu vähän kerrallaan, sitten kun eläinasioille löytää oikeasti hyviä korvikkeita. Itse esimerkiksi huomaan tuon aamupalan kanssa, että kun olen siihen nyt niin tottunut, niin lehmänmaitoa ei tee aikaisin aamulla yhtään mieli.
Entä vegaanius muuten paitsi noiden 3 asian suhteen? Täytyykö olla täydellinen ollakseen ”hyvä” ihminen/vegaani/jokin muu? Yks tyyppi argumentoi, että semi-kasvissyöntikin esim. päivä viikossa on parempi maapallon kannalta kuin sekasyönti aina. Ehkä asiaan epätäydellisesti tarttuminen sen sijaan, että miettii, mikä ei onnistu, saisi kuitenkin aikaan enemmän tuloksia? Entä jos mietteeni onkin itsepetosta – huijaan tässä itselleni hyvän olon? Toisaalta ajattelen mieluummin positiivisen kautta – tein jotakin. Ahdistusta maailmassa riittää muutenkin (ja viivyttelyä!). Iloitsisin siis kuitenkin omasta epätäydellisestä toiminnastani, ihminen kun olen.
Hyviä kysymyksiä. Ainakin itse vajoan helposti ahdistukseen, joka voi olla lamauttavaa eikä vie mitään eteenpäin. Positiivinen ajattelu on oiva muistutus!
Ilman muuta pienetkin askeleet ovat hyviä, ja olen iloinen aina, kun en kaipaa ruokaani eläinperäisiä ainesosia. Mun pohdinta liittyy ylipäätään enemmän oman omantunnon lepyttelyyn ja eettiseen loogisuuteen kuin ”hyvän” ihmisyyden/vegaaniuden tavoitteluun. Kiinnostavaa on se, että mieliteot ja tottumukset ovat niin vahvoja, vaikka ne eivät välttämättä tunnu erityisen oikeilta. Tätä aspektia tekee mieli tutkia.
Mun mielestä ei sinänsä ole mitään arvoa sillä, että on jotenkin puhdasoppinen kasvissyöjä tai vegaani tai mikä vaan. Siten kuitenkin ymmärrän nämä määritelmät, että ne voivat joissakin tilanteissa helpottaa. Vaikkapa just se juusto jää kaupasta paljon helpommin ostamatta, jos on päättänyt kokeilla vegaaniutta. Muussa tapauksessa mieliteot kyllä voittavat helposti ylevät päämäärät. Ja vaikka se ei ole vaarallista, kaikki eivät toivo sitä.
Seurailen mielenkiinnolla, mihin asia omalla kohdallani kehittyy. Voisiko aamuvegaanista tulla kotivegaani? Tai, kuten ehdotat, vegaani-joka-syö-juustoa-ja-viiliä-ja-ulkona-mitä-tahansa? Siinäpä olisi hyvä illallispöytäkeskustelun aihe 🙂
Tiedän niin sen fiiliksen mikä tästä postauksesta ja näistä kommenteista huokuu. Koska juusto. Lihaa mäkään en enää syö ja maidot yritän korvata kasvimaidoilla, mutta kokonaan vegaaniksi ryhtyminen ei oo ihan vielä onnistunut.
Ehkä siinä on sekin, että jos mä nyt alan sanomaan olevani vegaani, niin jengi sit ihmettelee, jos otan sen juustovoileivän tai maitoa take away -kahviini. Pitäis sit olla ”oikeasti” vegaani.
Kuitenkin hyvä, että joku ottaa tämänkin puheeksi. Kuten todettu, parempi vegetaristinen juustonmussutus kuin kokoaikainen sekasyönti. Ehkä mäkin tästä vielä sinne vegaanin puolelle kallistun. 🙂
Paluuviite: Vaihtoehtoja juustovoileivälle | Tekstityöläinen